Part 17

Täten yksinäiset korpimyllyt saivat tovereikseen toisiakin samanlaisia harmaita kolkuttajia. Läheiseen, hyvää myötämäkeä laskevaan puroon saattoi koko kylä nostaa myllyjänsä, itse kukin oman härkkimensä sopivaan nikaraan pitkin joen vartta. Niinpä nähdään Kittilän Alakylän tienoilla, Pahtajoen suussa, neljä lähekkäistä Alakylän miesten myllyä. Kolarin Vaattojärveen laskevassa, synkässä Kenttäojassa kalkuttaa neljä vanhaa "maailmanaikaista" Vaattojärven kyläläisten jauhajaa. Ylitorniolla oli vielä vuosikymmen takaperin Mustastajärvestä Luomajokeen laskevassa, jyrkässä Myllyojassa Kainuunkylän ukoilla toistakymmentä metsänaapperoa, joka talolla oma hoitonsa: Kannalan, Maijasen, Lovikan, Mustanjärven, Olkkurin, Kuurusen, Anuntin, Tynin, Ajon, Vittikon ja Kiviniemen myllyt, niin lähekkäin toisiaan, että vain "syltäkymmenen oli pisin väli". Ja Ylitornion Nuotiorannan Liekkaanoja eli Annanoja, joka Reväsjärvestä tullen laskee kylän lävitse komean, "viittäkymmentä metriä" korkean myötämäen metsänlaidasta Tornionjokeen, oli kuin vartavasten ohjattu kylänäijien vesi kivien käyttäjäksi. Puolen kilometrin matkalla oli ojassa entisaikoina kokonaista 18 nuotiorantalaisten ja Alkkulan ukkojen myllyä: Jurvan, Karkeisen, Tiiperin, Metsävainion, Hirstiön, Tonuksen, Pietarin, Yrjänheikin, Ylivainion, Ala-Antin, Yli-Antin, Kais-Hannun, Pappilan, Tolpin, Haavikon, Laurin, Ojan ja Pirjetan. Myllyjen alapuolella oli vielä nuotiorantalaisilla pieni "veivillä käypä, yksiteräinen raamisaha". Monet myllyt olivat niin lähellä toisiaan, ettei vesi ehtinyt edellisen ryöpyistä asettua, kun sen jo täytyi koota voimansa ja syöksyä toisen ruuhen puristuksiin. Vieläkin saa sama Annanoja käyttää kahtatoista härkinhoitoa sekä Jolman ukon pärehöylää.

Mainiota myllyojaansa parantelivat nuotiorantalaiset ja Alkkulan miehet jo toista sataa vuotta takaperin: menivät ja kuopaisivat Reväsjärvestä siihen lähes puolta kilometriä pitkän "kaivoksen", saaden siten puroonsa voimaa ja kukin itselleen hyvän myllypaikan. Aikoja myöhemmin, sarkajaon jälkeen, aikoivat Armassaaren kylän miehet tehdä saman tempun, menivät yöllä ja kalvoivat Reväsjärvestä ojan omalle puolelleen, saadakseen hekin vettä neljään, viiteen myllyynsä, jotka olivat Koskiojassa, etelään Reväsjärvestä. Mutta nuotiorantalaiset pääsivät hätään, ja kaivoksella syntyi tuima temmellys, jossa kanget ja ojankaivuaseet heiluivat tappeluaseina. Oikeudessa sitten tuomittiin armassaarelaisten kaivos tukittavaksi, ja sanotaan sitä vieläkin "Varkhanojaksi".

Syksyllä, lyhyen kesälevon jälkeen, kun riihestä ruvettiin saamaan oman pellon eloa, alkoi härkinmyllyjen ahkerin työkausi. Silloin kävi myllypurolla, missä useampia härkkimiä oli kieppumassa, yöt, päivät, alituinen kohina, jyrinä ja kalkatus. Toiset ukot tulivat jyväsäkkeineen, toiset olivat jauhoineen lähdössä, ja kolmansille myllyt parhaillaan jauhoivat.

Entisajan äijät kuljettivat eloaan myllyssä puuastioissa, pyöreissä "myllytynnyreissä", jotka olivat "ankanmallisia, kupukat keskeltä" sekä niin isoja, että vetivät pari tynnyriä. Pohjat vain lyötiin kiinni, pari tynnyriä työnnettiin reslaan ja lähdettiin ajaa kolauttamaan myllylle.

Yökaudetkin pidettiin myllyä työntouhussa. Tavallisesti jouduttiinkin myllyyn iltapäivällä, ja sitten annettiin kivien jyrytä yhteen mittaan, kunnes oli jauhatettu koko kuorma. Puurojauhot sai mylly ensi töikseen hieraista käyttäjälleen. Piimää, voita, leipää ja suolakalaa oli myllymiehellä eväänä, ja heti, kun oli saanut tarpeeksi jauhoja, hän keitti myllypirtissä "myllypuuron", tarjoten sitä toisillekin myllyttäjille. Hupaisesti kului jauhattajain aika myllypirtissä, silloin kun siellä sattui olemaan koolla useampia käyttäjiä. Varsinkin pimeinä yökausina, kun päre palaa rätisti piisin pielessä ja ulkoa kuului myllynsauvakkojen kalkutus ja kolkutus, vanhat äijät äityivät saarnaamaan toinen toistaan kolompia muisteluksia lapinäijistä ja lentonoidista, lihatontista, manhonväestä ja äpäristä, köyryistä, riettaista ja metsäperkeleistä. Äijien saarnaa kuullessa nuorempia jo rupesi vistottamaan, niin etteivät yksin uskaltaneet edes ulkona pistäytyä, sati sitten mennä myllyä hoitamaan. Päresoitto kädessä siellä kiireesti kaksissa miehin käväistiin.

Mutta monet ikäukot, myllyn ja metsän ja kaikkien haltiain tutut, saattoivat kyllä yksinäänkin yökausittain oleskella vanhalla myllyllään ja törmän pirtissä, eikä pimeä korpi heitä pelottanut. Puuroa vain ukot keittivät pirtin piisissä, pistelivät sitä piimän ja voisilmän kanssa, hikoilivat "lavittalla" ja aina väliin kävivät myllyä hoitamassa. Tuttua ja rakasta soittoa oli vanhalle myllynkäyttäjälle jauhavan kiven jyrinä, johon sauvakko kalkuttaen takoi tahtia. Jo äänestä äijä heti kuuli, milloin kivi oli laskettu tarpeeksi "iholle", niin että se antoi parhaat jauhonsa, niin hienot, että ne kouraan puristettuina "jäivät limpuksi, eivätkä hajonhet kuin hietakakko". Sellaisia olivat vain huonon myllyn ja taitamattoman myllärin tuottamat jauhot, joista kaiken lisäksi "elonmakukin" oli hävinnyt. Lämpöisessä myllypirtissä kuivasi ukko jyvät ennenkuin kaatoi ne myllyntuuttiin. Ja kunnossa hän piti kivetkin. Tasateräisillä kivenhakuilla hän nakutteli tylsyneet kivet "unellensa", jolloin ne taas hyvästi tarttuivat viljaan. Hartaana ukko kaapi jauhokoukulla myllyn jauhaman leipäviljan "lautomelta" kokoon, sipaisi linnunsiivellä loputkin, ja leveällä lastalla ajoi säkkiin, jonka suun oli oksahaarukalla pingottanut avoimeksi.

Myllynhaltian kanssa ikä-äijät olivat hyviä tuttavuksia. Kolarin ukko suostutteli haltiaa, pyydellen:

"Mene kiville kiekkumhan, että mie hiiniä jauhoja saan! Sulle kivi, mulle jauhot, sulle kova, mulle pehmeä."

Siitä myllytonttu oli mielissään, kiekkui kivillä, jopa joskus kiekkuessaan laski lauluksikin. Kuusan Anttikin oli kerran kuullut Tepsan myllyssä, Kittilän Kuolajoella, kun haltia lauleli:

"Lipluta, lelliltä, lellu, lipluta, leikitä, lellu!"

Huoletta voivat ukot heittäytyä pirttiin nukkumaan, sillä haltia kyllä tuli ilmoittamaan, milloin myllystä rupesi jauhaminen loppumaan. Kurtakkokosken vanhassa myllyssä tuli Kittilän Alakylän Klaavun äijälle vanha pikkuturkkinen vaari sanomaan:

-- Nouse sie, äijä! Mylly pääsee!

Äijä nousi, kaatoi tuuttiin lisää, pannen jälleen nukkumaan. Vähän ajan päästä taas pikkuturkki-vaari tyrkkäsi kylkeen, nykäisipä jalastakin ja sanoi:

-- Äijä ylös!

Ja mylly oli taaskin sillä rajalla, että oli pudottanut viimeisetkin jyvänsä kivensilmään.

Kuusankosken vanhassa yhteismyllyssä oli haltioina kaksi tytärtä. Ne kerran tulivat Tuomas-äijää herättämään, puhellen keskenään.

-- Pitäis herättää tuo äijä, kun mylly pääsee, toinen sanoi.

-- En uskalla, se kirvaa, toinen arveli.

Herättivät kumminkin, ja äijä kirosi, jolloin tyttäret pelästyen katosivat.

Mutta uskottomia myllymiehiä ei haltia viitsinyt herätellä, muuten vain joskus ilmoitti olemassaolostaan. Niin myllykotaan ilmestyi Muotkan Antille kerran vanha ämmä ilkaillen ja kysyen:

-- Onko täällä kosoittamista?

-- Tuossa on kosoittamista! Antti vastasi, vatkaten tulikekäleellä.

Vanhoilla ukoilla oli tapana myllypirtillä ollessaan aikansa kuluksi kiskoa päreitä. Monille äijille oli "myllyreisu oikein pärhen kiskontareisu". Myllypuron rantakankaalta vain hakattiin silkosyinen petäjä, vietiin kappaleita pirttiin sulamaan, ja sitten pitkin iltaa, yötä ja aamua kiskottiin pärettä. Pari, kolme kupoa piti vuorokaudessa tulla kasaan. Ne olivat sitten hyviä myllypirtin tuomisia talon emäntäväelle. Mutta joku määrä kuivia päreitä piti heittää myllypirtin orsille, että "seuraavallekin tulijalle oli aluksi". Jotkut ukot kutoivat päreistään ruumen-, olki- ja akanakoreja, muutamat väänsivät vitsoista "lehmänperhäisiä", ja pyytöhenkiset miehet kävivät yöllä tuohustamassa.

Hyvin täytti virkansa hyvästi laitettu härkinmylly tottuneen myllyttäjän hoidossa. Riihikuivaa taikka myllypirtissä kuivattua viljaa mylly jauhoi kolme, neljä tynnyriä vuorokaudessa. Pirjetän mylly Annanojassa päästi uudekselta kahdeksankin tynnyriä päivän ja yön tietämissä, vaikka nyt jo vanhana tyytyykin kolmeen. Myllyssä kyllä olikin ennen 8-kortteliset kivet.

Mutta kiveliön harmaa jauhaja oli hyvin herkkä ja oikullinen metsäläinen, joka pian oppi tuntemaan hoitajansa. Toisten käsissä se hyvälläkin vedellä kävi vetkoon, kitisi ja linkutti, antaen vain vähän jauhoja, nekin karkeita kuin hiekka. Mutta toisten hoidossa härkin taas pyöri kuin väkkärä tuulessa, kivet soivat eri äänellä, sauvakko kalkutti iloisesti tuutin laidassa, ja mylly antoi hyviä jauhoja miltei puolta enemmän kuin huonolle käyttäjälleen.

Leipäviljansa härkinmyllyn käyttäjä jauhatti aina kuorinen, sillä suurella vaivalla raadettujen pohjoisten peltojen vähäisiä leiväksiä ei kannattanut vielä kuorimalla vähennellä. Kun vain elot käytettiin muuten hyviksi, lähti niistä kyllä kunnollinen jokapäiväinen leipä, jopa hyvä pyhäpäivien rieskakin. Ryyneiksikään ei härkinmyllyssä koskaan yritetty kuoria leipäviljaa. Mutta joskus turtolalainen rupesi tuhlaamaan ja teki ryynejä -- kirnussa. Pani tavalliseen voikirnuun paksun varapohjan sekä asetti pohjan alle vielä kolmannen pohjakappaleen, kaasi kirnuun ohria ja survoi ja sysi niitä rautakangen rengaspäällä, niin että pölisi. Pohtaen, puhaltaen ja siivellä sipoen hän sitten ajoi akanat pois viljasta, saaden hyviä pyhäpäivän puuroaineksia. Itselliseukot, Kruutin Kreeta ja Maija-Leena, olivat entisaikaan Turtolan Kirkonkylän emäntien ryynimylläreitä. Parin, kolmen kapan pusseja he saivat taloista survoakseen, kun uutinen oli saatu, taikka suuret pyhäpäivät, kinkerit taikka häät olivat tulossa.

Saivat härkinmyllyt monesti jauhaa leiväksi muutakin kuin puhdasta jumalanviljaa. Sattui tulemaan nöyrä vuosi, niin että pelto antoi raatajalleen enimmäkseen vain olkia ja akanoita. Silloin survottiin petkeleillä olkia isoissa ruuhissa "kalhoiksi", pantiin vähän jyväkahuja joukkoon ja jauhatettiin myllyssä. Masentunein mielin silloin ukko käytteli myllyään ja söi karkean myllypuuronsa. Ei vanha myllykään tuntunut pääsevän oikeaan vauhtiinsa eikä ääneensä: voimakas kivien jyrinäkin oli muuttunut väsyneeksi kahisemiseksi.

Sivullisetkin myllyttömät saivat isännän luvalla, sovitusta maksusta -- kappa tynnyristä -- käyttää härkinmyllyssä viljansa, ja jokainen koetti parhaan taitonsa mukaan itse olla myllärinä. Joskus isännät ottivat vakituisen ukon yhteismyllyänsä käyttämään.

Sellaisia entisajan mylläreitä oli Kittilässä Sirkan, Könkään ja Hossan miesten yhteismyllyssä vanha Mylläri-Aapo. Vanhoja myllynkäyttäjiä on myöskin Nuotiorannan Mylly-Pekka, lähes 80-vuotias Pekka Strålberg, joka on viisikymmentä vuotta hoitanut Annanojan härkkimiä, useampaakin yhtaikaa, pappilankin myllyä kolmen rovastin aikana, saaden palkkaa virastaan puoli kappaa tynnyriltä joka härkintä kohden.

Talveen saakka, joskus lähelle joulua, myllyt ahkerasti kietkuttivat, kunne puro kokonaan jäätyi, ja härkimenkin niin hyyti ja jääti, ettei se enää jaksanut pyöriä. Vain jotkut väkevät purot pysyivat sulina yli talven ja käyttivät myllyään. Talvi olikin härkinmyllyn levon aikaa. Silloin se metsäkurussaan kyhjötti kuin kontio paksun lumen peitossa, härkinhoitokin kokonaan vahvan jääkerroksen sisässä. Muorit ja vaarit saivat taas ruveta vanhaa kinnasmyllyänsä pyörittämään, jos talon syksyllä käytetyt jauhot rupesivat loppumaan.

Mutta kun tuli kevät, hanget sulivat ja metsäpuro ryskäytti jääpeitteensä pois ja keväisin voimin alkoi hurjana temmeltää myötäleessään, heräsi härkinmyllykin, yhtyen virran keväiseen menoon. Väkkäränä alkoi härkin kieppua, niin että kivet ihan mieletönnä ulvoivat ja sauvakko takoi kuin vimmattu täysin voimin. Vanha haltiaäijäkin nousi piilostaan ja kivillä kiekkuen alkoi iloisesti laulella. Myllyttäjä-äijätkin olivat kuin nuortuneet. Ketterästi he kepsuttelivat myllyllä edestakaisin, keveästi keikahteli jyväpussi, ja kiven ikenistä lämpimiltään saaduista jauhoista keitetty, voisilmäinen myllypuuro maistui entistään makeammalta.

Kesäkentällä

Pitkän pimeän talvikautensa saa navettakunta kytkyt kaulassa seisoa yöt päivät seinän ja "loorin" välissä, jauhaen eteen työnnettyjä eväitään, hauteita, olkia ja jänkäheinää -- entisaikaan apatettiin karjaa myöskin ihmislannasta keitetyllä hauteella --, antaen hoitajalleen korvaukseksi maitoa sekä kymmenin kuormin "sontalimppuja" pitkin hankien peittämää peltokenttää, vieläpä ison limppukasan navetan taaksekin.

Mutta suven tullen saa sarvikansa jättää talvisen asuntonsa koko kesäkaudeksi ja muuttaa kesämajoilleen. Miltei joka talon karjakunnalla on oma kesänavettansa peltojen takana, kiveliön veräjillä. Se on matala neliömäiselle pohjalle rakennettu hirsimaja, jonka laajan kartiokaton huipusta kohoaa puinen ilmatorvi. Sisustus on hyvin yksinkertainen, niinkuin ainakin vaatimattomien eläjien kesäasunnossa. Alustana on useinkin vain maapermanto, päällyksenä ilmatorveen päättyvä vesikatto, parret sivuseinien vieressä ja ainoana ikkunana peräseinän sontaluukku. Mutta navetan luota alkaa heti metsien, lehtojen, vaarojen ja jänkien valtakunta, jossa kesäasukkaat saavat mielinmäärin kuljeskella etsien ruokapaikkoja, kalistella kellojaan, ammua ja möyriä ja pitää muuta kesäniloa, kunhan vain illan tullen muistavat keikutella kesämajan veräjille vartomaan hoitajiansa. Sinne saapuvatkin emännät lypsinastioineen ja tuomisineen, kytkevät metsänkävijät navettaan, jossa toimitetaan lypsäminen ja iltajuottelu. Pimeässä asunnossaan saa karja rauhallisen yölevon, syöpäläinenkään ei siellä kovin kiusaa, kun vielä ilmatorvikin laittaa vetoa. Aamulla taas käyvät naiset karjan lypsämässä ja laskemassa laitumelle.

Karjan kesämajoilla asuessa saa talvinavetta olla vapaana tuulettumassa seuraavaa talvikautta varten. Mutta rajaväylän varrella, Ylitorniolla, Turtolassa ja Kolarissa, on monen talon tapana, kun lehmät on saatu kesämajoille, itse muuttaa kesäasunnolle -- lehmien talvisuojaan. Navetta vain pestään ja siistitään, jopa paikoin parsien väliseinät ja aperuuhet korjataan pois, seinät ja katto valkaistaan kalkilla, ikkunoihin asetetaan verhot, pöytä raheineen tuodaan seinän viereen ja ruoka keitetään navetan muuriin laitetussa hellahoidossa taikka piisissä. Viileässä, pieni-ikkunaisessa karjanasunnossa onkin helteisenä kesäpäivänä paljon raittiimpi oleskella kuin avarassa kuumassa pirtissä, johon aurinko paahtaa isojen ikkunain täydeltä. Yöksi siirrytään levähtämään aittoihin ja luhteihin.

Tällainen on Peräpohjan karjan kesänvietto aina Kolarin ja Kittilän maita myöten.

Mutta toisinaan ei karjan kesämajaa ole nostettukaan kiveliön portille metsän ja viljelyksen rajamerkiksi, vaan on se rakennettu itse kiveliöön, keskelle karjan käyntimaita, parin, kolmenkin neljänneksen päähän ihmisten asuinsijoilta. Varsinkin Ylitorniolla on monilla taloilla kesäkenttänsä eli karjakenttänsä viljelyksiä ja peltoja rajoittavien metsäisten vaarojen itäisillä, korkeilla takamailla, ja samoin muutamilla Karungin ja Turtolankin taloilla. Tavallisesti ovat saman kylän talot rakentaneet metsänavettansakin yksille maille lähekkäin toisiansa, joskus samalle kentälle naapureiksi, niin että kiveliöön on syntynyt samanlainen pikkuinen metsäkylä navettoineen, pirtteineen ja maitoaittoineen kuin Pohjanlahden rantaruotsalaisilla on takamaillaan. Tällainen, Alkkulan kymmenkunnan talon karjakylä on Reväsvaaran takaisessa kiveliössä. Kaulirannan Vanhaisella, Antinmaalla, Kokkolalla ja Tuomaalla on yhteinen pieni kesäkenttänsä Suolamaan kankaalla Ison-Himovaaran takalistolla. Kainuunkylän muutamilla taloilla on sellainen Luomajoen rannalla. Paloisten taloilla oli ennen monet kesäkenttänsä Kiimavaarassa, ja Sakarinlaessa oli kiviniemeläisten karjakenttä.

Toukokuun lopulla kesä ennättää nousta jo Peräpohjaankin, avaten navetan ovet karjalle ja valmistaen laitumet ja metsämaat ottamaan vastaan jokakesäisiä vieraitaan.

Entisillä emännillä oli suuri huoli silloin, kun karja oli ensi kerran päästettävä navetasta kesälaitumilleen, sillä navettakunta oli talvikauden saanut olla emännän ja kartanonhaltian hyvissä hoidoissa, mutta nyt se oli laskettava kiveliöön metsäkunnan armoille. Ja koko metsähän sekä metsäkansa oli tavallisesti vihamielinen kyläkansalle ja kaikelle, mikä kylään kuului. Siksi emännän piti monin tavoin varata karjansakin metsää ja sen tuhoa vastaan. Jo laskiaisena hän varoi antamasta väelleen karjanviljaa, etteivät kesällä syöpäläiset söisi lehmiä, ja navetan hän sulki jo päivänäöllä, että metsäkin kesällä laskisi karjan aina aikaisin iltalypsylle. Ja laskiaisvellistä emäntä leipoi "kakon", jota keitti vellipadassa, kuivasi sen "muurinhalsilla", sitten vei talteen aittaan siemenvilja-astiaan, jossa lehmänkellokin oli talvikorjuussa. Pääsiäisaamuna emäntä sitoi kellon lehmän kaulaan, mursi puolet laskiaiskakosta, hakkasi puukolla sen murusiksi, pani sekaan jyviä sekä kolme hypeellistä tuhkaa kolmelta kotiliedeltä, sitten pivostaan syötti joka lehmälle, sanoen:

"Tule aikaisin kotia, tähän taltion ja kartanhon!"

Erkinpäivän tienoissa laskettiin karja navetasta, ja silloin tehtiin viimeiset, kaikkein tärkeimmät varaukset. Maanantaina ei kyllä saanut karjan laskua toimittaa, koska se "ei ollut kuin koiran tappopäivä" ja "fanginpäivä", vieläpä "ennen vanhaan Ruottissa hirttopäivä". Karjaa laskettaessa piti joskus talon isännänkin olla toimessa, mutta metsän tavat tunteva vanha emäntä oli päätietäjänä -- ellei emäntäkään kyennyt, täytyi kutsua joku taitava tietäjämuori apulaiseksi. Virsikirja ja tulisoitto kädessä kiersi emäntä navetan veisaten:

"Armon liiton enkel, Herra! hyvill' hengill', Vartioillas meit' varjele, Torju päältäm perkele."

Kytkyen "perhäinen" asetettiin navetan kynnyksen sisäpuolelle ja rautakanki ulkopuolelle -- Ylitornion Ala-Antissa oli talon ukko itse niitä laittelemassa -- sekä palava taulakappale rautakangen viereen. Rautakankea asetettaessa sanottiin:

"Olkhon niin kova maa jalkaisi alla, niinkuin on se, jonka yli menet!"

Sitten joka lehmälle annettiin laskiaiskakkoa, tervattiin niiden suuhoito ja karja laskettiin ulos. Muurahaispesää vain vatkattiin lapiolla jälkeen pitkin navetan lattiaa, sanoen:

"Niin monta kuin tuossa on muurahaista, olkhon kesällä karjalla kothinajajaa!"

Keskellä pihamaata oli heinä-ämpäri, jonka pohjalle oli kätketty kaikki talon avaimet. Kun lehmät kokoontuivat nuuskimaan ämpäriä, kiersi emäntä, kantaen käsissään hehkuvia "koijukekäleitä", kolme kertaa koko karjan, asetti sitten kekäleet ristiin kujan laitaan ja lähti astumaan lehmäin edellä metsäveräjälle, eikä kukaan saanut ajaa karjaa. Laskiessaan lehmiä veräjästä emäntä saneli:

"Mettän Ukko, mettän Akka, mettän kultainen kuningas, ota oksa pihlajainen sujuta suvikuntainen, sio koiraa kaksi kiinni kultaisilla viljoilla, läpi luun, läpi laan, läpi kahen leukaluun, ettei mettän kuningas koske minun eläimiini."

Mutta Marjosaaren Keisun muori luki jo navetan edessä metsän manauksen:

"Mettän muori, mettän Vaari, mettän kultainen kuningas, älä roiski roimahäntiä, äläkä paritta paskasääriä! Kätke kyntes karvoihisi, hamphat ikenhisi! Maa yhteinen, ruoka erittäin!"

Ylitornion Vittikolla itse talon vanha vaari toimitti karjanlaskun, meni metsäveräjälle ja siellä, karjan lähdettyä kiveliötä kiertämään, lankesi polvilleen maahan ja kumarrellen metsään päin teki metsänvaarin kanssa salaisia liittoja, joita ei kukaan saanut olla kuulemassa.

Sitten kun karja näin varattuna oli omin päin muutaman päivän käynyt kotimetsää, voitiin se jo viedä kaukametsäänkin kesäkentän laitumille. Kaulirantalaiset menivät Suolamaan metsäkentälle tavallisesti kesäkuun ensi päivänä, jolloin kesä jo rupesi olemaan parhaassa alussaan ja kiveliökin saattoi tarjota karjakannalle vapaan elatuksen.

Karjanhoitajina seurasi metsämaahan useinkin talon vanha emäntä, jopa toisinaan isäntäkin liittyi emännän matkaan, taikka talon miniä perheineen, taikka palkattiin joku mökin eukko sinne "kenttävaimoksi". Niinpä olivat Suolamaan metsäkylän asukkaina muuanna kesänä Kohkolan vanhat, emäntä ja isäntä, Antinmaan vanhat, Mäen Alpiina lapsineen Tuomaan talosta sekä Toolasen Kaija, joka jo toistakymmentä kesää oli ollut Vanhaisen kenttävaimona hoitamassa parikymmenlukuista karjaa. Parissa pienessä karjapirtissä kenttäläiset asuivat, toisessa Antinmaalaiset ja Mäen Alpiina, toisessa Kohkolan vanhat ja Toolasen Kaija, ja neljän talon puolisatainen karja vietti yönsä kolmessa isossa navetassa: Vanhaisella ja Kokkolalla oli kummallakin oma navettansa, Antinmaalla ja Tuomaalla yhteinen.

Hyvin yksinkertainen on kiveliön karjapirtti, eikä suinkaan niin kansallisen kodikkaaksi laitettu kuin rantaruotsalaisten hauskat "fäbodat". Pieni piisi vain ovinurkassa, pöytä ikkunan edessä, pari vanhaa sänkyä nurkkapuolissaan, seinällä joku hyllylauta virsikirjoineen ja Laestadiuksen postilloineen sekä kahvimyllyineen ja -kuppeineen, piisin otsalla kahvipoltin, piisissä musta kahvipannu ja keittokattila, lattialla joku jakkara, rikkinäinen tuoli ja piisin vieressä puukasa. Ikkunoissa on puoliverhot, ja seinät päällystetyt joskus sanomalehtipaperilla. Pirtin edessä on pieni porstua talon tavaroineen, ja sen perässä pikku koppero kirnua ja maitoastioita varten. -- Pihan takana ovat kentän maitoaitat ja kellarit, joka talolla omansa, sivulla leveät matalat navettahoidot, ja aittain takana kentällä isot karjamuurit sekä savuavat tulisijat, joiden vieressä vasikat, nuorukaiset ja muut joutilaat iltakausina seisoskelevat räkkää paossa. Syrjimpänä metsän reunassa kyhjöttää pieni nokiotsainen sauna, jota ilman ei kesäkentänkään asukas voi kiveliössään tulla toimeen.

Neljänneksen, parin päässä käy karja kiveliössä, ja illalla, kuuden, seitsemän tienoissa se palaa kotikentälleen. Mutta milloin karja ei rupea ajalleen saapumaan, käyvät kenttäukot apulaispoikineen sitä kiirehtimässä. Illalla on kentällä koko elämä ja monenlainen mekastus, kun monikymmenlukuinen karja saapuu ammuen, möyrien ja kellojaan kalkatellen. Siinä on monennimistä maitomuoria: Haluna, Helmiä, Ihana, Kastina, Omena, Viikuna, Huhtikki, Mustikki, Maatikki, Mielikki, Lumikki, Lemmikki, Lystikki, Siistikki, Kaunikki, Kyllikki, Tiistikki, Tuorikki. Mansikka, Liinapää, Punakorva, Mustakorva, Palmu, Puhuu, Seiju, Säily, Ilo, Lykky, Lahja, Perjo, Kirjo, Hertta, Vappu, Santeri, Tähti, Onnentähti, Kukka, Elämänkukka, Onnenkukka, Hillankukka, Ruusunkukka, Alleruusu, Finneruusu, Kultaruusu, Kultakaula, Kultavilja, Kultasilmä, Kruunu, Hertinna, Kreivinna, Minerva, Äpyli ja Rakkaus. Navettaan kytketään karja lypsettäväksi, annetaan eteen juomaa ja tuoresta kauraa, jota varta vasten on kentän viereen pikku peltoon kylvetty karjan ilta- ja aamuannoksiksi, "palkaksi, että lehmät paremmin tulisit mettästä".

Mutta "laiska puulaaki", nuoret vasikat ja varhain poikivat lehmät, jotka ovat niin "röntynhet", etteivät jaksa muun karjan mukana kuljeskella kiveliöissä ja rämpiä jänkiä, oleskelevat vain läheisillä ahoilla ja kenttävainioilla pirttiväen huolehdittavina. Kun sitten lehmä sattuu poikimaan, pitää emännän siunata se kiertäen päresoitolla kolme kertaa ristiluitten, häntäluun ja kupeitten kautta lukien "Herran-siunauksen" ja "Isä-meidän" ja tehdä karrella risti peräpuoleen, vetäistä joka tuumesta kolme kertaa maahan maahiaisen ja muiden osa ja sanoa:

"Siin' on maahiaiselle, siin' on kathensilmhän, siin' on onnenrenkhaseen!"

Sitten pitää lypsää korvan täysi vasikalle ensi annokseksi, vasta sen jälkeen ottaa oma osansa. Kolmannella juotolla emäntä antaa vasikalle nimen ja kopauttaa juomakupilla otsaan sanoen:

"Siin' on sulle nimi!"