Part 16
Hartaina astelivat valkeat kylväjät toukopellollaan. Toiset tunsivat, että "niin se on, niin juuri kun mitä henkeä antais, kun tulee vakka käthen". Muutamat, niinkuin Muonion Liikavainion vanha emäntä, sanoivat ensimmäistä kourallista heittäessään: "Jeesus siunakhon!" taikka Karungin Kukkolan muori: "Jeesus siunahkon, että minun kylvöni menestyisi" Turtolan Matinlompolon vanha "äitimuori" taas pyöräytti vääntönäverillä peltoon reiän, pannen siihen ensimmäiset siemenet sekä lukien Kaivo-Ollilta oppimansa hiirenloitsun, jonka oli "latinalla" kirjoittanut raamatun laitaan. Turtolan Orajärven emäntä heitti "vastahavon taakseen alta käen" kolme ensi kourallista pitkin pyörtänön laitaa ja pellonrajaa sanoen: "Linnuille... hiirille... jäniksille!" Sillä "osa se annethin niillekin, ja tytykhön itte kukin osaansa". Rovaniemen Lohinivan kylväjä viskasi taakseen katsomatta kourallisensa vasemman olan ylitse pyörtänölle sanoen:
"Siellä on teän osa, älkää koskeko pelthon!"
Viljan sato riippui paljon siitä, miten kylväminen toimitettiin. Vanhat näet tiesivät:
"Joka piopuolella kylvää, se piopuolella leikkaa."
Siementä piti vatkata täysin kourin, sillä vanhoille oli sanottu:
"Kun täysin kourin viskaa, niin silloin saapi täysin kourin ottaa lyhettäki."
Mutta vaikka olisi täysin kourin kylvänytkin, eivät kaikkien touot sittenkään menestyneet samalla tavalla. Toisilla oli näet "käenala" paljon parempi ja siunaavampi kuin toisilla, sillä "käenalassa on niin suuri merkitys".
Touonpanon loputtua pidettiin talossa puolipäiväinen lepohetki, ja paikoin syötiin silloin vasta tehty kylvöjuusto. Emäntä jakoi siitä palan jokaiselle, ja kahvia juoden sitä haukattiin. Paikoin syötiin "selvä puuro" illalliseksi.
Sitten sai toukopelto jäädä pitkän kesäpäivän kasvatettavaksi. Ja Taivaan Herra antoi aurinkonsa paistaa ynnä pilvensä sataa sekä hyville että pahoille. Poutakesinä tahtoi viljaa vaivata kuivuus, ja vanhoihin viljelyksiin tunkeutui "peltotauti", kiusallinen itsepintainen rikkaruoho -- saapunut etelästä Tornionjoen kautta jo Ounasjoelle ja Kierinkiinkin --, joka otti isäntävallan pellossa rehottaen niin leveästi, ettei leipä noussutkaan. Useasti kulki ukkonen mailla, ja oikein kovasta ukoniilestä satoi peltoihin turilaita, isoja mustia "nelisnurkkaisia matoja, jokka kulki huonosti keikkaamalla, vaikka oli vattanalus täynnä jalkoja niinkuin nisiä". Vanhat tietomiehet "kierrättivät" ukonilmaa, ajaen sen käymään syrjäpuolitse. Uimaniemen Karuliina-muorikin hyppi lattialla syljeskellen ja manaten ukkosta:
"Mene vuorhin ja vaarhoin jylmäämhän! Kehtaakkin tulla tänne syntisten paskain päälle jylmäämhän! Mene vuorhin ja vaarhoin, siellä on tilaa jylmätä!"
Silloin kyllä, kun ukkonen liikkui mailla, vilja valmistui nopeammin.
Ahkerasti tarkasteli peltomies kesällä taivaanmerkkejä. Mielissään hän oli, jos päivänpalauksen aikana vaarat alkoivat kauniisti sinertää, sillä hän tiesi silloin odottaa lämmintä kesää. Mutta jos vaarat sinertivät jo ennen päivänpalausta, oli kylmä kesä tulossa. Taivaan pilvistä maanukko näki vastaisten tuulien laadun ja suunnan. Ohuet hattarapilvet muodostuivat usein "tuulenkouriksi" ja "-kynsiksi". Silloin tuulet parhaillaan "riitelivät" taivaalla, ja sen puolen tuuli sai ylivallan, mihin käsin kourat viittasivat. Mutta kun pilvien punaiset kruunupäät keikahtivat idän puoleen perähankuroilleen, seurasi siitä pitkällisiä sateita. Anuntin vanha Pekka Kainuunkylässä oli pannut merkille, että kun suvituuli ajoi höyryjä pohjoiseen, niin kahdeksan vuorokauden perästä vesi nousi joessa. Tunturimaissa näet höyryt roiskahtivat sateena alas, tullen sitten tulvana jokea myöten takaisin. Monet muutkin luonnonmerkit olivat vanhalle pellonomistajalle tuttuja, luonnonkirjaansa hän luki monesti paremmin kuin painettua sanaa. Almanakka oli sentään usealle tuttu kirja. Siitä seurattiin "planeettain" liikkeitä, jotka aina merkitsivät ilmojen laatua. Niinpä "jos Jupiteeri meni liki aurinkoa, niin tuli kylmä silloin", samoin myöskin, "jos Merkkurius oli alimiten tai ylimiten yhessä auringon kanssa, tahtoi olla pohjatuuli ja kylmä ilma". Monta kertaa kyllä saatiin suuttuen viskata pois koko kirja ja todeta, että "Oulun jumala valehtelee".
Vaikka viljapelto olikin varattu taivaanlintujakin vastaan, pystytettiin pellonvartijaksi monesti "variksenpöläkkeitä". Vaaterökäleistä seipäisiin laitettuina kummituksina ne seisoivat kuin pelottavat noitaämmät keskellä leipämaata kädet levällään heilutellen raasujaan.
Syyspuoleen, kun aurinko ei enää jaksanut valvoa viljankasvua yli öiden, pääsi hallakin hirvittelemään. Toisinaan sentään tuli jo kesällä, kun vilja parhaillaan kääri tuppea ja kohta aikoi näyttää hiustaan, "tuppihalla" ja turmeli syntyvän tähän, niin että se sellaisenaan kuivui kuoreensa ja menetti kasvunsa. Syksy oli kuitenkin pelottavampi. Mutta jos elokuu ensikerran taivaalle ilmestyessään heti romotti komeana ja täyteläisenä, ei ollut pelkoa hallasta, niinkuin silloin, jos se ensiksi näyttäytyi vain "puolirajasta". Piti kyllä muistaa, ettei maininnut kuuta oikealla nimellään. Kittilän Priita-Stiina Kinisjärvikin aina varoitti lapsia haukkumasta kuuta niin kauan kuin pellot olivat leikkaamatta, käskien sanomaan vain "Rahkaksi". Silloin ei halla niinkään ahdistellut viljaa. Samoin kielsi eukko nimittelemästä tähtiä tähdiksi, "kakaroiksi" kehoitti vain sanomaan. Vasta leikkuun loputtua sai sanoa tähdiksi ja kuuksi, sitten ei enää ollut vaaraa. Jaakolle, joka etelässä monesti liikkui kylmänä miehenä, ei pohjoisessa päivä vielä antanut valtaa, mutta Lauri oli jo tunturimaissakin pelottava äijä, sillä varsin usein se päästi pakkasen maille. Mutta jos hänkin meni siivosti ohitse ja vei vielä Klaarankin hyvästi mukanaan, oli hyvin kuljettu. Vanhakansa tiesikin:
"Klaaran kun säästyy, kyllä sitten pelto säästyy."
Silloin leipävilja oli saanut rauhassa kasvaa ja tulla "kolmelle karvalle", jolloin se oli valmista leikattavaksi, ja "siitä tuli elo kuin nisu". Valmistuessaan pääsi vilja ensin "vesimaitojyvälle", jolloin sisus jo oli kuoren pituinen, vaikka niin pehmeä, että puristettaessa ruiskahti ulos; sitten se tuli "kovalle maitojyvälle", niin ettei sisus puristettaessa enää puikahtanutkaan ulos. Ja viimein pääsi vilja "verhinsä", saaden punaisia rautuja jyväänsä ja ollen valmis sirpille. Jos vielä siitäkin elo sai seisoa pellossa, tuli se "kälvinheksi" ja niin kypsäksi, ettei enää pakkanenkaan voinut sille mitään. Yhdeksässä viikossa sanovat vanhat ohran toisinaan joutuvan valmiiksi, muistelevatpa muutamat muoniolaiset, että leipä olisi joskus ennättänyt seitsemässäkin viikossa laarista laariin.
Keskellä Lapin ja Peräpohjan pitkällistä heinäntekoa jouduttiin leikkuupellolle. Toisien heiluessa vielä viikatteilleen heinän kimpussa, toiset jo alkoivat keikkua sirppi kädessä viljasaralla.
"Päivän jälkhen Perttulin ei kukaan peltoansa piä,"
oli Kittilän Kyrön ukonkin tietona. Silloin täytyi myöhäisimmänkin jo viedä sirppi pellolle, niin että sai
"Kiukurainen, kaukurainen joka pellon paskantaa."
Vanhat ketterät muorit ja kotiemännät sekä lapset ensiksi joutuivat leikkuupellolle, kun muu väki oli heinätöissä, mutta sitten kiireen tullessa siirtyivät sirppiin sekä miehet että naiset. Toiset kyökyttivät edellä leikaten viljaa lyhteiden osiin, vanhat ukot käpsehtivät perässä niitä sitoen. Voitiin myös iltapäivällä toimittaa yhteinen sitomistyö. Lyhteiden siteinä käytti ylitorniolainen ruisolkia, jotka olivat olleet joulupirtin lattialla. Sitomat asetettiin aluksi, 4-9 lyhdettä, kuhilaisiin -- "kolmosille", "nelosille", "kuutosille" tai "kaheksisille" -- sekä sitten, kun olivat niissä kuivuneet, koottiin pyöreille kykäille sekä pitkäkäisiin aumoihin. Sitten myöhemmin on opittu laittelemaan lyhteet pystyille vartaille taikka haasioihin, korkeisiin, moniorsisiin "rakennuksiin", joita varsinkin Tornion Muonion laaksossa näkee kaikkialla riihien luona aina Hettaan asti. Lyhteitä aumaan taikka haasioon pannessaan turtoialainen siunasi:
"Jeesus siunakhon! Hiukka hiiren hamphasen ja somero suolenmukhan!"
Leikkuutyönkin aloitti vanhakansa siunaten. Vanha kolarilaismuori sanoi ensi kouralliseen tarttuessaan:
"Jeesus siunakhon! Vihhaa olkia, äläkä minun käsiäni!"
Kieringissä vanha isäntä itse aloitti leikkuun sanoen:
"Jeesus siunaa työtäni!"
Ja "se oli niinkuin juhlatilaisuus; kaikki oottivat niin kauvan, sitten vasta kumarruit, kun isäntä oli ensin ottanut". Kaukosessa Sakrilan vanha muori aloitti leikkuun, eikä kukaan saanut tarttua työhönsä, ennenkuin muori oli saanut kokoon muutaman lyhteen. Ensimmäisenä leikkuupäivänä lämmitettiin illaksi sauna, palattiin pellolta vähän varemmin kuin muina päivinä ja käytiin kylpemässä ja sitten illalla pistäydyttiin naapurien töitä katselemassa.
Siunaten alettu työ menestyi hyvin eikä sirppikään koskenut käteen. Jos kalvonen leikatessa tuli kipeäksi, hiveltyi, sidottiin siihen poronjalasta otettu luunuppinen suoni taikka villalankainen hivellysrihma. Kipeytynyttä selkää ja sivuja taas painelivat taitavat hierojamuorit. Mutta molkojärveläisen ja kierinkiläisen sivut eivät tulleet ensinkään kipeiksi, koska he kolme ensiksi katkaisemaansa kortta pistivät vyöhönsä, hameen taikka housujen kauluksen alle. Joskus leikkaajat yrittivät kiertää toistaan "saareen", "nälkäsaareen". Kaukoselainen huusi silloin:
"Marru on saaressa, tule auttamhan!"
Leikkuun loppuessa koetettiin myös pitää vara, ettei olisi jouduttu viimeisiä korsia katkaisemaan. Viimeisen korren leikkaaja sai päivitellä: "Kun minun piti kaikki leikata... Onko ihme, jos minun selkäni on kipeä?" Toiset taas ennustivat, että viimeisen viljan ottaja jää vielä toisenakin vuonna leikkaamaan. "Sie leikkaat vielä ensi vuonnakin!" sanottiin hänelle, Vieläpä leikkuun lopettaja sai seuraavana kesänä leikkuun aloittaa.
Sirppiä ei koko leikkuuaikana saanut tuoda pirttiin, sillä silloin olisi tullut halla, ja "pakkanen syönyt pellot". Asetettiin sirppi vain, jos kartanoon tuotiin, johonkin reikään aitan, tallin taikka navetannurkassa. Eikä saanut pellolla koskaan antaa sirppiä toiselle kädestä käteen, vaan piti viskata se maahan, josta toinen sai sen ottaa. Jotkut teettivät sepällä sirppinsä ponteen pikku renkaan, "sammakonpöläkhen", joka leikatessa helisi ja pelotti pois sammakot leikkuumiestä säikäyttämästä.
Leikkuun loputtua "sirpit panthin pathan", kuten sanottiin, tarkoittaen, että keitettiin "sirppipuuro" ja "piethin pienet peihaiset". Muoniolaisemäntä keitti sirppipuuron ensi riihen uudisviljasta ja kutsui sitä syömään nekin, jotka olivat palkkaväkenä olleet leikkaamassa, "ja ittellisvaimot pi'it sen hyvänä". Sanottiinpa hänellekin, joka oli viimeisen korren katkaissut: "Pitää vain sirppipuurolle tulla, kun leikkasit viimeisen pellon!" Mutta jos joku leikkuuaikana oli sirpillä haavoittanut sormensa, hän "menetti sirppipuuronsa". Kalaa ja perunoita oli myös sirppipuuron kanssa pöydässä, Kolarissa lisäksi viiliäkin, ja Kaukosessa tasattiin "sirppijuusto", ja "se oli leikon loppu".
Kittilässä vietiin sirpit talveksi aittaan. Siitä saatiin arvoituskin;
"Kesät viuhkaa, vauhkaa, talvet aitanlaarissa makaa!"
Monesti jo leikkuuajan lopulla ankarat jumalanilmat ja pohjoistuulet häiritsivät sirppimiestä. Toisinaan nousi pohjoisesta taikka idästä pilviäppöjä, paksuja harmaita heuvaleita, jotka kuuron toisensa jälkeen ropsivat vettä taikka roiskivat lumiräntää leikkaajain selkään.
"Äppöjä sataa, pakkanen tulee, leikata pitää, olla Jumalan kanssa kilpasilla,"
sanelivat leikkuumiehet. Jotkut sitoivat porontaljan selkäänsä, etteivät hartiat olisi kastuneet.
Monesti olivat karun maan muokkaajien leiväkset niin lopussa, että täytyi jo ennakolta kovalla kiireellä ehättää eloa riiheen ja puida "nälkäriihi". Käsikivillä ensi hätiin pyöräytettiin viljat ja keitettiin nälkäisille vatsoille uutispuuro.
Sitten pitkin syksyä toimitettiin tavallinen riihitseminen. Varstoilla puitiin eli tapettiin viljat, joita oli lattialle ladottu "krateihin", "ristakoilla" eli "ränsillä" seulottiin oljet pois ja sitten jyväkasa, "nisä" eli "riiho", viskattiin "piolla", niin että "seinhäisjyvät" erosivat "raihaisjyvistä" ja ruumenista. Lopuksi pohdettiin käsipohtimella pöly pois ja seulalla seulottiin "virnhet" erilleen.
Riihiaikana kävivät mökinmuijat, "riihimorsiamet", ainakin Kittilässä, isoisten luona riiheltä riihelle, tehden tulen riihen luo, keittäen kahvit ja tarjoten sitä juuston kanssa mustille riihimiehille. Palkkioksi riihenomistaja antoi eukkojen pussiin jyviä.
Viimeisestä riihestä heitettiin paikoin viimeinen lyhde, parikin, puimatta. Latvoja vain rusattiin seinään, niin että enimmät jyvät karisivat pois, sitten nostettiin lyhteet takaisin orsille, lyhde kumpaankin peräloukkoon. Karunkilainen sanoi niitä "hiirenlyhteiksi", tarkoitetuiksi hiirille ruoaksi, "ettei hiiret sitten aittoihin tule", ylitorniolainen ja Turtolan mies taas tahtoi, että "hiirikin saa joulumurkinan". Sanottiin myös, että lyhteet heitettiin "pääsiäisämmiksi"; toinen lyhde oli "pääsiäisämmä", toinen "pääsiäisäijä". Lyhteet saivat olla nurkissaan seuraavaan vuoteen, kunnes riihi oli puhdistettava uutta puintia varten. Siellä "ne olivat niinkuin oottamassa toista viljaa, ettei pääse katkeamhan, jotta anna sitä hyvää on seuraavhan vuothen."
Sitten viimeisestä riihestä päästyä tuli "työloppu", ja saatiin "varttapuuro", eli "puintipuuro", käsikivillä jauhetusta viljasta keitetty puuro. Turtolassa annettiin riihimiehille juustoakin.
Riihestä korjattiin jyvät aitanlaareihin pitämään talonväkeä talvikautena leivässä. Siunaten ja varaten ne sinne pantiin. Turtolan ukko varisteli hiukan viljaa aitanparren alle hiirille, sanoen:
"Tämä on teän osa, ja teän pitää tytyä siihen!"
Tepastolompolon vanha emäntä manasi:
"Hiukka hiiren hampahaseen, kaima kakertajan kurkhun! Kala nielläkses, toinen kottistaakses! Jos kosket, niin kohta kuolet!"
Riihityön päättyessä olivat maanraatajan kaikki kesätyöt ja toimet päättyneet. "Maanäiti" oli palkinnut raatajalapsensa: heinät olivat suovissa, sauroissa ja ladoissa, nauriit ja perunat kuopassa sekä viljat aitanlaareissa. Oli taas päästy siihen aikaan vuodesta, jolloin joutuivat
"Nauriit kuophan, mies sauhaan, ja poro karhakhan."
Ja pellonmuokkaaja sai taas ruveta ennustelemaan syksyn ilmoista seuraavan kesän laatua.
Härkinmylly
Härkinmylly on vaatimaton erämaan jauhomestari, joka ei milloinkaan pyri isoisten valtaväylien varrelle, missä kuohuvat kosket kohisuttavat komeita maailmankansan laitteita. Tuntien pienuutensa ja heikon voimansa se harmaassa vaatimattomuudessaan tyytyy vain vähäväkisen metsäpuron matalaan putoukseen, liittoutuen sen kanssa yhteistoimintaan pikku peltoja muokkailevan kiveliön kansan hyödyksi. Maan eteläosissa on vuosisatoja kalkutellut härkinmylly kohta jauhanut viimeiset viljansa, taikka ainakin siirtynyt omille sydänmailleen. Mutta pohjoisessa Lapinkorvessa vanha jauhajavaari vieläkin uskollisesti toimittaa virkaansa. Takoen entistä verkkaista tahtiaan, koettaa se pysytellä uudenaikaisten etelänhoitojen, rastasmyllyjen ja turpiinien rinnalla, jotka jo paikoin täälläkin ylpeästi meluten pilkkaavat vanhaa pientä korpimyllyä.
Nähdään täällä vielä myllyjen ikivanhat edeltäjät, käsikivetkin, jotka ennen olivat miltei joka talossa, jossakin ulkorakennuksen nurkassa taikka keskeneräisessä "voimaamattomassa kehärakennuksessa", jopa joskus pitkän pirtinpöydän alapäässä. Entisaikaan kotoinen "kinnasmylly" sai olla metsäpuron myllyn ahkerana apulaisena.
Vanhaa jauhajaa ei vaivattu joka tarpeeseen, vaan annettiin pienet ja kiireelliset jauhatukset toisten vanhojen toimeksi. Käsikivien myllärinä näet oli tavallisesti talon vaari yhdessä muorinsa kanssa.
Toinen kiersi kivenpuusta, navasta, samalla syöttäen myllyään, ja toinen sivulla seisoen kyökytti sauvakossa, joka oli kiinnitetty napaan. Näin "suuruksen voimalla" -- siitä sanottiin käsikiviä myös "suurusmyllyksi" -- monesti pyöräytettiin puurokset, jopa useasti leipäjauhotkin.
Päiväkauden saivat vanhat myllärit käyttää kinnasmyllyään, ennenkuin tuli eloa yhteenkään ison väen leipomukseen. Kevättalvi, jolloin puromylly piti lepoaan, oli ahkerinta pirttimyllyn käyttöaikaa, ja silloin vaarit ja muorit saivat vuoronperään kyökyttää sekä navassa että sauvakossa.
Kinnasmylly on yksinkertainen laitos, vain lavalle laskettu pieni kivipari, jonka käyttövoima lähtee samasta suuruksesta, mikä jauhoina varisee kivien ikenistä. Eikä paljoa monimutkaisempi ole härkinnyllyhoitokaan, jota käyttää maailman vanhin: väkevä vesi. Vanhan aitan näköinen pikku hökkeli, kolme, neljä metriä seiniltään, paria, kolmea korkea, on istutettu metsäpuron myötäleeseen, peräpuoli työnnettynä purosta johdetun juovan päälle, ovi käännettynä vasten törmää. Myllyn perässä, lattiaa korkeammalla, on kivilava noin metrisine kivineen, ja kivien yläpuolella jyvätuutti, tori, juoksutusruuhineen ja sauvakkoineen. Kivilavan alla, missä vesi solisee, seisoo myllyn vahva voimamies, 12-, 18-, 30:kin siipinen tukki, härkin, naparaudallaan pysytellen veden rajassa makaavan sammakkopenkin "perserauvan" reiässä. Härkkimen yläpäästä käy väkirauta ylös alakiven pussin lävitse päällyskiven siiliin, pannen kiven kieppumaan, kun putousruuhta myöten syöksyvä vesi pääsee puskemaan härkkimen siipiin. Syrjittäin asetetut siivet ovat hiukan kaltot, niin että "kun ruuhesta puhaltaa niihin vesi, niin se menee niinkuin loovhan, että on pakko lähteä pyörimhän". On myllyssä vielä nostotolppa, joka on kiinnitetty sammakkopenkin toiseen päähän, niin että sitä kohottamalla nousee koko hoito: sammakkopenkki, härkin ja yläkivi.
Väkevien purojen jyrkissä myötäleissä saa myllyn ruuhen eli kynän joskus johtaa purosta suoraan myllynhärkkimeen, tarvitsematta sen enempiä laitteita. Mutta vähäväkisissä vedenjuoksuissa täytyy rakentaa hirsistä ja turpeista tokeita, patoja eli tammia pitkine ruuhineen ja tampuloineen. Padon taakse "karkotaan" myllyn jauhatusvesi, joka sitten tampulalautaa kohottamalla lasketaan virkatoimeensa.
Näin yksinkertainen laitos on metsäpuron mylly, vesimyllyjen esikoinen. Toisinaan se kyhjöttää ypö yksinään kiveliössä, jopa aivan synkässä metsäkurussa, jonkun järveen laskevan erämaanjoen suupuolessa. Kohisten ja vaahdoten hyppii puro rinnettä alas, käväisee myllyäkin jyristämässä, rientäen taas samaa ryöppyä alaspäin. Eikä syksyn pimeässä yössä mustassa kurussa kuulu muuta kuin puron kohina ja myllyn kalkatus. Mutta usein on myllyn erämaatoverina törmällä pieni pirtti, jossa jauhattaja saattaa levähtää, silloin kun mylly on työntouhussa. Myllypirttinä on joskus mäenrinteeseen peräseinittäin työnnetty matala hökkeli, jonka etuosa ja katto pahaisine savupiippuineen vain kohoaa maan pinnalle, joskus pieni hirsikota keskellä permantoa olevine tulisijoineen, toisinaan taas tavallinen metsäpirtti makuulavoineen, ikkunoineen ja ovinurkkapiiseineen.
Monesti liittyivät kylän ukot yhteistyöhön rakentaen yhteisen härkinmyllyn. Niinpä oli Kolarin Venejärven kyläläisillä Venejoen Kuusankoskessa yhteismylly, joka jauhoi läpi kesänkin. Kolme taloa, Niva, Heikki ja Alatalo, nosti myllyn ikivanhalle myllypaikalle, sitten siihen liittyi osamiehiksi Vaattovaara, Kylmämaa, Rautio ja Liikamaa, ja kun Alatalo jakautui pojille, saivat hekin myllyosansa, niin että lopulta oli härkkimen ympärillä kahdeksan osakasta. Yhteisesti pidettiin mylly kunnossa. Keväällä kun tulva oli pudonnut ja villivedet painuneet tiehensä, saavuttiin miehissä, mies joka osalta, pariksi, kolmeksi päiväksi korjaustöihin: patoa parantelemaan, ruuhta paikkaamaan, siipiä uudistamaan sekä kiviä teroittamaan, niin että mylly saattoi tervein voimin aloittaa uuden työkautensa. Ja kun entiset kivet kuluivat kelvottomiksi, hankittiin miesvoimin uudet. Kittilän Kaukosesta saatiin parhaita kiviä, pehmeitä "hiinisyisiä myllytahkoja", niin että äijät saattoivat killata:
-- Kyllä nyt taas jauhoja lähtee, kun on Kaukosen kivet!
Hyviksi sanottuja kiviä saatiin myöskin Turtolasta, Matinlompolon Pallistajasta sekä Ylitornion Tengeliönperältä, Pakisvaarasta.
Vuoron perään oli joka osakkaalla käyttöpäivänsä. "Nihkeimpänä" aikana, kun juuri oli saatu uutinen, annettiin osamiehelle vain parin päivän jauhatus, ja kahtia jaetulle talolle päivä kummallekin, mutta "löyhimpänä" aikana sai myllyä jyrryttää viikonkin. Käyttövuorot jaettiin arpomalla. Otettiin yhtämonta tulitikkua kuin oli osakastakin, ja tikuista mikä jätettiin "materiksi", mikä katkaistiin lyhyemmäksi, mikä taas päästään poltettiin, määräten kullekin järjestyslukunsa. Joku otti tikut kouraansa, asettaen niiden päät piiputtamaan peukalohangastaan. Siitä sai jokainen ottaa tikkunsa, ja kenelle sattui ykköseksi merkitty, hän voitti ensi vuoron. Halutuin oli kuitenkin sellainen käyttövuoro, johon sisältyi pyhäpäiväkin, sillä pyhää ei päivälaskuissa otettu lukuun, mutta vuoronomistaja sai, jos halusi, kietkuttaa myllyä silloinkin.
Samoihin aikoihin, kahdeksankymmentä vuotta sitten, kun Kuusankoskeen saatiin kylänmylly, pari Venejärven ukkoa, Nikunmaan Niku ja Juhan-Erkki Vettainen, lapinäijien jälkeläinen, rakensivat oman yhteismyllynsä pienen Kutujoen suuhun, Venejärven yläpäähän. Hekin hankkivat kivet Kaukosesta, ostivat Kaukosen Matti-vainaalta tekemättömät kivet, maksaen ruplan kappaleesta, itse takoen ne sitten valmiiksi. Hyvän myllyn äijät saivatkin, ja käyttivät sitä aina viikon vuorollaan. Korjattuna ja uudistettuna jauhattaa se leipäviljaa vieläkin, jopa koko kylällekin, kun kolme, neljä vuotta takaperin suuri kevättulva hävitti Kuusankosken vanhan yhteismyllyn. Markka-parin tynnyristä maksavat osattomat jauhatuspalkkaa, kun saavat siinä itse käyttää viljansa.
Samanlaisia yhteismyllyjä oli monessa muussakin metsäjoessa. Niesajoen suussa Kolarissa kävi yhteen aikaan neljä osamyllyä. "Suumyllyä" käyttivät Juurakkovaaralaiset, "Jokijalan myllyä" Jokijalan miehet, "Saaren myllyn" omistivat Kolarinsaaren Simu, Rautio, Lantto ja Tiensuu, ja "Ylinen mylly" oli Luttusen ja Ristimellan yhteishoitoja. Kittilän Sirkan, Könkään ja Hossan taloilla, Erkkilällä, Niemelällä, Korvalla ja Hossalla oli ennen yhteinen härkinmylly Myllyjoessa.
Mutta yhteismyllyt eivät tahtoneet koskaan pysyä oikein hyvässä kunnossa, vaikka joka vuosi miehissä niitä kohennettiinkin. Yhteismyllyssä oli "jokainen oma myllärinsä", ja kaikenlaiset tökeröt toljakkeet, jotka eivät osanneet laitosta hoitaa, kävivät sitä kietkuttamassa, niin että mylly lopulta "linkutti ja hiekkui" ja kivet kitkuttivat tylsinä, jopa joskus "perserauvat loppuivat ja härkin jauhoi sammakkopenkin päällä". Eikä yhteismyllyssä saanut jauhattaa, milloin olisi parhaiten tarvinnut, vaan piti aina odottaa omaa vuoroansa, mennä jo illalla myllypirttiin vartomaan ollakseen heti valmiina, kun määrätunnilla, aamuyhdeksältä, vuoro vaihtui. Niinpä monet ukot rakensivatkin oman pikku hierimensä, jota saivat mielin määrin kietkuttaa. Sillä "se on eullinen, kun on ittellä mylly... Sie saat siinä itte jauhattaa eläimillekin rehuviljaa, virnhet ja kaikki".