Part 15

Heti kalakentälle päästyä toimitetaan apajien arvonta. Joka pyytömiehellä on oma puupalikkansa, "kilkulansa", mikä on merkitty omistajan nimellä. Muuan kalamiehistä pistelee piilossa kilkulat kintaisiin, yhden kuhunkin, ja toinen ottaa kintaat, heittelee ne yksitellen lattialle osamiesten eteen, nimitellen apajat "järjestyksen jälkhin, myötäpäivhän auringon jälkhin", toisen toisensa perästä: Tässä on Karinkuru... Kanto... Kivi j.n.e., ja kenen kilkula on millekin apajalle nimitetyssä kintaassa, hän saa sen ensi-illakseen. Jos pyytäjiä on enemmän kuin pääapajia, arvotaan syrjäapajia lisäksi, mutta jos pyytömiehiä sattuu sama määrä -- taikka vähemmän -- kuin pääapajia, jaetaan "syrjät" yhdessä valtahautojen kanssa.

Vain yhden illan saa kukin vetää samaa apajaa; toisena päivänä vaihtuvat haudat, niin että ensi apajan, Karinkurun, vetäjä saa osakseen Kannon, Kannon kalamies Kiven j.n.e. viimeisen apajan porkkailijan päästessä kokemaan Karinkurua. Samalla tavalla taas seuraavinakin iltoina kalamiehet järjestyksessä kiertävät apajalta apajalle, niin ettei kukaan tule jäämään huonommalle osalle. Sillä toinen apaja on "enempää kuin puolta parempi kuin toinen. Toisesta tulee monta puolikkoa, toisesta ei kun nelikko". Kanto on kaikkein kalaisin valtahauta, hyvä on myöskin Karinkuru, samoin Ylikuru, mutta muut eivät ole niin viljavia.

Pyyntiaikana sattuu monesti tulemaan pirttiniemelle lisää kalamiehiä, ja siiloin on toimitettava uusi arpominen sekä alettava kiertokulku uudelleen. Hyvässä sovinnossa kaikki tapahtuu, sillä "sovinto on laki". Joka sen rikkoo ja menee luvatta toisen apajalle hänen vuorollaan vetämään, saa korvata tekemänsä vahingon maksamalla vuoronomistajalle sen kalamäärän, minkä on hänen haudastaan hyötynyt. Parasta onkin aina pysyä sovinnossa, sillä monta kertaa on nähty, että "viha viepi viljan maasta, kateus kalatkin ve'estä." Kerran rupesivat muutamat kalamiehet riitelemään ikivanhoista pyyntivesistä, eikä koko aikana saatu niistä apajista kalaa edes niin paljoa, että olisi voitu keittää. Muista apajista kyllä saatiin, jopa oikein venelastittain. Mutta kun riita loppui, niin ihan varsin ruvettiin saamaan kaloja riidellyistä apajistakin.

Joka ilta, "kun päivä alkaa kahelle karvalle" -- Perttulin aikana se tapahtuu 6-7 aikana -- mennään nuotalle ja tavallisesti ehditään saman illan nimiin vetäistä pari apajaa. "Silliä" ja siikaa saadaan enimmin, ja joskus tulee nelikkomäärin "rökhäitäkin", jotka kyllä vain heitetään Keimiöniemen isännän suljutynnyreihin pellonhöystöksi. Pyhäiltanakin toisinaan, kun on hyvä ilma, mennään vesille, vaikka "ei pyhä kyllä ole niinkuin jyvä, että se keskipaikalta olisi paksumpi, vaan se on yhtä paksu kummastakin päästä". Mutta lauantai-iltana varotaan vetämästä yli puolenyön. Silloin saattaa hyvinkin käydä, niinkuin Antin Juhanille ja Ranta-Matille, jotka Jierisjärvellä Keimiötunturin alla kiskoivat nuottaa sivu pyhäisen puoliyön. Ei tullut pyydykseen kuin yksi hauki, ja silläkin oli vain yksi silmä otsassa. Miehet vatkasivat hauen takaisin järveen sanoen: "Et tule toista kertaa!" Sitten heittivät toisen apajan: ei tullut yhtään muuta kalaa kuin yksi hauki ja silläkin vain yksi silmä otsassa. "Et tule enää kolmatta kertaa!" manasivat miehet, viskasivat kalan järveen, soutivat yli selän Tulkinsaaren luo ja heittivät siellä kolmannen apajan. Kun apaja nostettiin, niin ei tullut yhtään muuta kalaa kuin yksi hauki ja sillä vain yksi silmä otsassa. Järveen vatkasivat miehet kamalan kalan ja soutivat kiireesti kenttäänsä.

Valtahautojen ja syrjäapajien ulkopuolella, järvenselän matalikoilla, on verkkomiesten alue. Siellä he saavat pyydystellä, mutta nuottamiesten vesille ei heidän ole lupa tulla, eivätkä nuottamiehetkään "asetuksen jälkhen" saa mennä 120 syltä etemmäksi rannasta. Verkkomiehet pyytävät silliä "kohteilla", jotka ovat niin "läikkiä" verkkoja, että on kaksitoistakin "kalvonta korttelia". Sapakkaa saadaan "jataverkoilla", joissa on viisi kalvonta korttelissa, sekä isompaa siikaa "väljäköillä", jotka ovat niin harvoja, että on vain kolme kalvonta korttelissa.

Silloin kun on hyvät ilmat, saa kalapirtin asukas olla yhtämittaa toimessa: vuoroin järvellä kalaa nostamassa, vuoroin taas sitä puhdistamassa, pesemässä ja suolaamassa, ja "kalat on kuin hopea astiassa". Hyvän saaliin aikana pyytömiehen täytyy monta kertaa "samoilla silmillä mennä toisia kaloja pyytämhän", kun ei ole joutanut nukkumaan edes silmän täyttä, ja hyvin usein käy kalankorjaajalle niin, että nukahtaa työnsä ääreen ja kala putoaa kädestä. Mutta tuulisäillä ja huonon saaliin sattuessa "saa nukkua enemmän kuin jaksaa". Silloin on kyllä aikaa käydä naapuripirteissäkin, jopa iltakaudet istuskella muisteluksia haastellen piisissä roihuavan honkatulen ääressä.

Pyhisin kokoontuu kalakansa Keimiöniemen isoon pirttiin "rukouksia" pitämään. Virsiä veisaten vietetään pyhäinen hetki, ja talon vanha isäntä, Keimiö-Antti, lukee postillasta päivän saarnan.

Monin kymmenin puolikoin ja nelikoin suolataan silliä ja siikaa kala-aittoihin talven särpimiksi, jopa myytäväksikin. Aina Kolaria myöten noudetaan Jierisjärven kalaa, ja pyyntiaikana käyvät jo Kittilän kauppasaksat Keimiön kentällä suolakalan ostossa. Kittilän puolinen osa Jierisjärveä ei olekaan syyskalan pyyntiin sovelias, sillä se on hyvin matalaa ja haudatonta. Eivätkä Kittilän miehet saa tulla rajan yli muoniolaisten kalavesille, omilla matalikoillaan vain kesäisin pyytelevät mitä saavat.

Kala on kalamiehen parhain syötävä pyytöretkellä. Järvi ruokkii saamamiehensä tavallisesti sen mukaan kuin hän tekee työtäkin. Illalla kalalta tultua keitetään lappalaiseen tapaan parhaista ja isomuksista kaloista tauro, tuores kalakeitto, joka syödään vahvaksi maatameno-ateriaksi, ennenkuin kellahdetaan pitkälleen pirtin lavalle. Väliin taas vaihteeksi saadaan suolakalaa sekä tulen loisteessa lapintapaan vartaassa paistettua rasvaista siikaa.

Kylläännyttyään tauroon ja paistettuun kalaan persoutuu kalapirtin ukko laittamaan herkullisia "sillikakkoja". Perattuja tuoreita sillejä survoo kalamies kaukalossa "puutöötillä" hienoksi, sekoittaa sotkuunsa jauhoja sekä hiukan suolaakin, tehden paksun taikinan, josta leipoo pienehköjä ohuita kakkuja. Sitten leipoja keittää teoksensa kiehuvassa vedessä ja voilla voideltuina ne syö, ja "niin ovat makeita kuin hunajakakko". Samalla tavalla survoo pirtin asukas kalanmätiä, sotkee jauhoja ja keittää "mätikakkoa", Toisinaan taas panee kalamies mätiä semmoisenaan pataan ja keittää "mätipuuroa" eli "laamenpuuroa", johon pannaan jauhoja "kahmalomitta miestä kohen". Paksu puuro syödään voisilmän kanssa, ja "se on luja nälkää vasten".

Kalapirtillä oleskelun viimeisenä iltatyönä on tuliaisten laittaminen kotiväelle. Kalamiehellä pitää olla pyytönsä mukaiset tuomisetkin. Ukot valitsevat saaliistaan kaikkein isoimpia tuoreita siikoja, yhden jokaiselle talon eläjälle, leikkaavat niihin viiluja, valavat suolavedellä ja sitten paistavat vartaassa, niin että rasva tiukkuu. Tällaisia tuliaisia kotonaolijat jo odottavatkin, varsinkin lapset juoksevat jo vastaan kysymään: "Oletko paistia paistanut?" Leivättä vain kalamiesten "paistia" pistellään ensimmäisiksi maistiaisiksi. Ja sitten rupeaa emäntä heti laitelemaan sillikakkua sekä keittämään isoista siioista tauroa kalapirtillä olon päättäjäisateriaksi.

Leipävilja

Ohra on Peräpohjan ja Lapin tärkein oman pellon vilja, josta saadaan jokapäiväinen leipä, ja touonpano on peltomiehen varsinainen kylvönteko. Etelän laajat ruispellot ovat pohjoisissa vaara- ja tunturimaissa supistuneet kovin pieniksi, ja pienenevät yhä pohjoisempana. Entiseen aikaan ei Peräpohjan pieniä peltoja paljon haaskattu rukiille. Karungissa mainitaan vain jonkun isännän heinäkuussa vähäisen heittäneen ruista ja sen sitten seuraavana kesänä korjanneen; Ylitornion Kainuunkylässä joku kylvi syyspuoleen "juurheista". Kolarissa "Käräjä-Kreeta rupesi ensin ruista viljelemhän" sekä sitten muuan Vaattojärven ukko kokeili rukiilla, ja Sieppijärvellä Kurun äijä hoiteli kaksivuotista ruista saaden aina siemenet uuteen kylvöönsä. Kittilän kirkolla Putaan talossa on jo ennen nykyisten ukkojen muistantaa annettu alaa rukiillekin, ja siitä talosta ovat naapuritkin aina saaneet hyvän siemenen, jopa sitä on joskus kuljetettu eteläänkin. Kaukosessa on jo vanhastaan ruista vähän viljelty, onpa joskus kokeiltu Kyrössäkin ja nähty, että "se kasvaa niinkuin leipäkin". Tepastolompolossa ei ruista ole koskaan yritettykään. Muoniossa Liikavainion ukko n. 60 v. takaperin kylvi ruista kielonmaan, mutta "sen tahtoi lanimastraasut syyä kaikki". Eikä ukko enää toista kertaa kylvänyt. Mutta vähitellen on ruis saanut juurensijaa Peräpohjassakin ja, pikku tilkkuina kyllä, ruvennut ohrapeltojen liepeillä nousemaan yhä korkeammalle pohjoiseen. Viimeiset ruistilkkuset nähdään Ounasjoen varrella Sikkolassa, Kittilän Könkään yläpuolella, ja Muonionlaakson pohjoisin ruispelto-kokeilu on tehty Enontekiön Palojoensuussa. Onpa Jierisjärven korkeassa tunturimaassakin Rauhalan isäntä yritellyt kasvattaa ruista, sekä Hetassa Ounasjärven rannalla muuan ukko parina kesänä kylvänyt viitisen kiloa, ja siemenet on tullut, jopa vähän leivänapuakin.

Mutta ohra "se on aina ollut täällä päävilja". Ja on vieläkin. Ohrapeltoja muokataan vielä Tepastojoen varrella Tepastolompolossa ja Puljussa sekä ylhäällä Ounasjoen mailla Peltovuomassa, Vuontis-järvellä ja Hetassa, missä kuusikaan ei enää menesty. Muonionjoen päällä on takavuosina kylvetty jokapäiväistä leipää vielä Kuttaisessa, Kaaressuvannossa, jopa Maunussakin, mutta ylempänä ei leipä enää ota kasvaakseen. Ei myöskään Pokan Pekan kuivissa pelloissa Kitisen latvoilla enää nähdä leipäviljaa, ja surullisen pienet ovat ohratilkut Loma-Tuokonkin karussa rantakentässä Porkosen tunturierämaassa.

Pienet ovat kyllä aina olleet ylimaiden leipäviljapellotkin. Varakkaan kolarilaisen Simun Tuomaan perunkirjoituskirjassa v:lta 1804 mainitaan talossa olevan siemenohria kuusi tynnyriä, sama määrä myöskin Sieppijärven Kankaan perinnönjaossa 1869. Kaukosen suurimmat talot kylvivät 7-8 tynnyriä, ja Ylitornion Nuotiorannan Yliantin isännän muistiinmerkinnöissä vv. 1868-71 näemme talon vuotuisen ohrasadon olleen 65-90 tynnyriä (ruissato 7-8 tynnyriä). Pienet ovat nykyisetkin laitimmaiset leipäkentät. Tepastolompolon isoimmat "suurviljelijät" siementävät maansa kuudella, seitsemällä ohrapuolikolla, Peltovuoman parhaat peltomiehet kylvävät viisi, kuusi puolikkoa, ja Isonkyrön rukiisten leipämiesten jälkeläiset tunturien Kyrössä, Kittilässä, ovat tyytyväisiä peitettyään pikku peltoonsa yhden ohratynnyrin, jopa vain kolme, neljä kieloakin. Eikä pohjoinen tunturimaa palkitse raatajaansa suurilla sadoilla. Tepastolompolon parhaissa taloissa saadaan parhaina vuosina 40 puolikkoa eli 6-7 jyvää, ja Peltovuomassa on tavallinen tulo viisin-, kuusinkertainen. Mutta joskus on täytynyt tyytyä vain kahden riihen annokseen, pariin köykäiseen kahupuolikkoon. Pakkanen ottaa osansa, taikka kesäinen kuivuus pilaa köyhän maan viljankasvun.

Suuri huoli on karun maan muokkaajalla kotoisesta leivästään. Jo etukäteen hän koettaa ottaa selkoa kesän laadusta ja vuodentulosta. Niinpä Kittilän entiset ukot jo syksyllä tarkastelivat "maanruskaa", ennustaen siitä seuraavan kesän menoa. Jos maanruska, kellastuneiden lehtien, ruohojen ja marjanvarsien väri, oli kaunis ja tasainen, tuli seuraavana kesänä hyvä vuosi, mutta jos se oli harmahtava ja rumannäköinen, seurasi huono leiväntulo. Samoin myöskin, jos syksyllä mättäiden kuopat jäivät kuiviksi, saivat lapset seuraavana vuonna itkeä leipää.

Pitkän talven varrellakin seurattiin aina talven kulkua ja otettiin siitä kesänmerkkiä, sillä "ilma nouattaa puolen vuuen päästä samaa ilmaa". Talvipäivän seisauksen, "pesäpäiväin", aika, jolloin päivä juuri joulun alla "menee pesän perhän", vastasi kesäpäivän seisausta, ja "millaiset pesäpäivät, sellaiset juhanneksen aikaiset ilopäivät." Jos pesäpäivinä ilmat olivat umeat, niin ei keskikesällä ollut paljon poutaa. Sitten seurasivat synkät sydänkuut -- vanhankansan "annakattomana aikana" oli kuukausilla omat nimensä: sydänkuut, vaahtokuu, mahlakuu, kesäkuu, haravakuu, mätäkuu, sirppikuu, joutsikuu, routakuu, kalakuu --, jolloin otettiin merkkiä Paavalista. Jos silloin tuiskutti tien tukkoon, tuli nöyrä vuosi, jos peitti puolen tietä, saatiin puoli vuotta, mutta jos tie pysyi puhtaana, annettiin hyvä vuosi. Talvenselän isot kinokset kyllä ennustivat täysinäisiä jyvälaareja, ja keväiset hevoshanget tiesivät, että tulee virheetön vuosi. Vanhan Marian kattolumet olivatkin Erkkinä vielä maassa aidan tasoilla. Tärkeänä kesänmerkkinä olivat myöskin talvella vaarojen rinteillä liikkuvat "keijavaiset", sellaiset tiheät "höyrykeijut", jotka vaaran laidalla ilmassa heijasivat, "niinkuin olisi taivas ollut irti". Kuuden kuukauden kuluttua "keijavaispäivästä" oli kesällä ankara pakkanen, sitä kovempi mitä enemmän keijavaiset liikkuivat ja hyppäsivät vaaran rinteellä.

Huomioon otettavia olivat vielä vanhat merkkipäivät. Suvipäivien ja niiden välisten öiden jälkiseuraukset kyllä tiedettiin. Jos silloin kylmäsi, niin ei tahtonut tulla kesää ollenkaan, mutta jos merkkiöirä suvesi, keikahti niin suotuisa kesä, että olisi pitänyt olla kaikki kankaatkin kylvössä. Markuksen yön jos pani pakkaseksi, riitti kylmää verkonlautasiin asti, ja kun kylmäsi Yrjön päivää vasten, kesti kaaloa kevätilmaa niin kauan kuin oli riekon kokoinen lumiläikkä metsässä. Helluntain paisteet olivat "koko kesän paisthet", eikä silloin enää paistetta kesäksi riittänytkään. Erkki taas sisälsi sen, että mitä sinä päivänä oli enimmin, sitä kesässä vähimmin. Jos siis Erkkinä oli lämmin poutapäivä, seurasi kylmä sateinen kesä.

Jotkut vanhat kalamiehet osasivat keväällä hauenmaksasta ennustaa kesänlaatua. Raavaan keväthauen maksa sisältää näet koko kesän juoksun. Maksan lävitse kulkee tumma verisuoni, jolla on suuri merkitys, Jos se jossakin kohdassa tulee pinnalle tummana ja laajana, niin kesäkin on samoina aikoina sateinen, mutta jos suoni on syvällä sekä maksa lihava ja kaunisvärinen, niin on kesäkin samoilta osilta lämmin ja kuiva. Hyvää vuodentuloa tiesivät myöskin lihavat komeat kevätkalat.

"Mettäkunnastakin", metsänelävistä, otettiin vuodenmerkkiä. Kun riekko vaihtoi varhain valkeansa ruskeaan, tuli kesäkin varhain, ja kun peipponen rupesi "sylkemään": "yyvit, yyvit!" saatiin kylmiä ilmoja. Käki kukkui

"Leipää lehthen, hallaa hankhen, kovaa vuotta koivunurphan."

Mutta jos metson "persesulista" loppuu valkea väri, seuraa maailmankin loppu, jolloin ei enää tarvitse huolehtia kynnöstä eikä kylvöstä.

Muutamille vanhankansan ukoille ilmoitti itse maanhaltia vuodentulon. Niin Liikavainion Kallallekin Muoniossa ilmestyi yöllä Olostunturin metsämajaan hyvännäköinen, harmaa luppopartainen äijä tervehtien ja sanoen: "Jop' on hauska yösija!" Sitten äijä haasteli vuodentulosta, että "tulon hyvä vuojentulo nyt". Tulikin niin hyvä vuosi, ettei miesmuistiin oltu sellaista saatu.

Jos kaikki talven ja keväänmerkit kertoivat hyviä sanomia kesästä, niin silloin jo

"Huhtikuussa humahti, toukokuussa tomahti, kesäkuussa keikahti, heinäkuussa heilahti, elokuuss' oli elävät päivät."

Silloin päästiin jo toukokuussa pellolle kylvöntekoon.

Keväinen kylvönpäivä muuten noudatti metsänkylvöä, sillä "mettänkylvöllä ja pellonkylvöllä on yhteyttä". Metsäkin nimittäin toimittaa kylvönsä, jopa kaksi ja kolmekin kertaa jo kevättalven kuluessa, aina samaan aikaan kuukauden perästä. Kun sattuu lauha ilma, ja "huue putoaa puusta", rupeaa metsä kylvöntekoon, varistaen helpeisiä siemeniään ja havuneulasia keväthangille. Kuusi käy kylvön etupäässä, ja mänty seuraa vähän myöhemmin perässä. Ensimmäisestä metsänkylvöstä on aina kymmenen viikkoa pellonkylvöön. Toisinaan sattuu metsänkylvö jo maaliskuun alkupäivinä, ja silloin pellon kylvökin joutuu hyvin aikaisin toukokuulla, mutta toisinaan metsän kylvönteko myöhästyy, ja silloin myöhästyy peltomiehenkin touonpano. Ovatpa vanhat panneet merkille, että kylvöillä on vielä enemmänkin "yhteyttä". Jos metsä kylvää siemenensä tiheään, silloin peltomiehenkin pitää heittää jyvänsä avonaisin kourin, mutta jos metsä heittelee hangelle harvat siemenet, saa pellonkin siementää harvaan. "Harvapa oli mettänkylvö, nyt saa pellotkin kylvää harvhan", sanoi Tepastonkin ukko tarkastellessaan metsän harvaa siemennystä.

Entisaikaan ajettiin lanta pellolle jo talvella. Sitä myöten kuin navetasta "sontalimppuja" -- lehmänlanta luotiin "loorista" ikkunan kautta ulos ja "leivottiin" tunkiolla pyöreiksi, kolmea korttelia leveiksi, kolmea, neljää tuumaa paksuiksi "limpuiksi" -- karttui tunkioon, vedätettiin ne kuormakasoihin pitkin peltoa. Laskiaisena, jolloin ei saanut kirvestä liikuttaa, ettei eläimiin tulisi jalkavikoja, ajoivat miehet vain sontaa pellolle. Pitipä silloin, jos tahtoi viljamailleen menestystä, viedä pellolle jokaisen elävän lantaa, mitä talossa oli, kissasta alkaen talonväkeen asti. Keväällä sitten, kun maa oli sulanut, levitettiin lanta ja pelto "veltattiin" puisella "veltalla", jossa oli rautainen "nokka" ja "kaltto". Syyskyntöä ei toimitettu, kevätkyntö eli velttaus vain. Miehet velttasivat -- joillakuilla oli valkea paita päällä, -- ja naiset lapioilla korjailivat vikapaikkoja, kirren vierustoita ja pellonreunoja, jotkut vanhat äijät käyttivät vielä sahraakin, jolla rovaniemeläinen vieläkin möyrii maansa. Niinpä Äijälän Sakukin Turtolassa kynti sahralla, ja ruumiin käsi oli vielä sahran lempiraudassa, ettei peltoon olisi tullut rikkaruohoa.

Uudispeltoa tehtäessä ei ennen käytetty kuokkaa. Lapiolla vain "leikattiin" maa, käännettiin nurin "vaolle" ja pieksettiin palasiksi. Kannot väännettiin ylös kangilla. Eikä ojia ennen kaivettu, vaan koko törmä sai olla samana peltona. Ja samaan peltoon aina joka vuosi heitettiin leipävilja, eikä maa juuri koskaan joutanut olemaan mahona.

Maata, kaikkein elättäjää ja "äitiä" pidettiin pyhänä. Viljaa varten, sekä muuten tarpeen tullen, voitiin sitä kyllä kyntää ja kaivaa, mutta tarpeetta ei sitä saanut pidellä pahoin. Niinpä Kittilän ukko kielsi lapsiaan, kun ne pieksivät kepillä maata:

-- Ei saa äitin rintoja pieksää!

Ja muoniolais-emäntä varoitti, kun lapset suotta kaivelivat maata:

-- Ei saa maan äitiä niin pahoin raajia!

Heti velttauksen jälkeen oli pelto siemennettävä, sillä "se laskee henkensä pelto, jos ei heti mennyt kylvämhän", oli Kolarin ukko tutkinut. Kynnökseen vain siemen heitettiin ja puisella oksapiikkisellä jäsenkarhilla peitettiin peltoon. Hevoseton hettalainen vedätti oksikkaista männyn rungoista kyhättyä karhia porolla --- ja tekee samoin vieläkin.

Paikoin oli tapana riihittää toukosiemenet vasta keväällä. Kittilän Kaukosessa ahdettiin syksyllä viimeinen riihi täyteen ja kuivattiin, ja vasta keväällä ennen touonpanoa puitiin "kevätriihi". Siten saatiin peltoon aivan riihikuiva hyvä siemen. Vanhoissa hyvissä taloissa säästettiin aina siemen omasta pellosta, niin ettei niistä vilja koskaan kadonnut. Kolarin Marrasjärvelläkin pysyi sama "isäin siemen" talossa miespolvia. Jos joskus sattui tulemaan välipää, hankittiin uutta ohransiementä "ylhäältä päin" Norjasta, "Ruijan alaa", joka oli kaikkein joutuisinta, vaikka se tekikin lyhyen tähän, eikä siis antanut oikein hyvää satoa. Rukiin siemen, etelän vilja, piti taas hankkia alhaalta, ei kuitenkaan Kemiä etelämpää.

Touonteon aloittaminen, ensimmäinen "kylvöpäivä", jolloin ensimmäinen kynnös siemennettiin, oli tärkeä päivä. Silloin tarjottiin talonväelle aamiaiseksi parempaa ruokaa kuin tavallisina työpäivinä, jopa oikein "juhlaruuat". Parhain syötävä oli "kylvöjuusto", jonka emäntä jo talvella oli vartavasten varannut aitan siemenviljalaariin, useammankin, jos talossa oli paljon väkeä. Niistä kukin sai osansa. Oli pöydässä vielä lihaa, "kampsukeittoa" ja "plättyjä", jopa isoissa taloissa viinatkin sekä ryyppykupit puhtaasta hopeasta. Muoniolaistalossa syötiin kylvöpäivän aamiaiseksi verestä haukikeittoa, vartavasten hankittua. "Nyt keitethän verestä kalaa, nyt alethan peltoa tekemään", sanottiin. Ja Karungissa sai talonväki silloin "fiiliä".

Koko Peräpohjassa oli entisaikaan viljan kylväminen aivan yleisesti naisten työnä. Talon emäntä, vanha emäntä, taikka talon muori sen toimitti, sillä "se oli kohta niinkuin emäntä-ihmisten virka". Kun miehet olivat saaneet pellon muokatuksi, tuli emännän vuoro astua vakkoineen kynnökselle. Kylvötyötään piti kolarilais-emäntä "niin tähellisenä", että sairaanakin meni pellolle siementä heittämään, isännän vain astellessa vieressä kantaen kylvövakkaa. Milloin talossa ei ollut kylvöön kykenevää naista, pyydettiin naapurista. Kolarin Sieppijärvellä oli Kaisa-Kreeta Joona vanha tottunut "kylväjämuori". Hän kävi toisissakin taloissa kylvämässä, palaten aina isojen tuliaisten kanssa. Samoin Karungin Kukkolan Kourilehdon Matilla-muori entiseen aikaan, n. 80 vuotta takaperin, kävi kylvämässä koko törmän pellot. Kylän kylväjämuoreja olivat myöskin Tervahaudan vanha emäntä, joka Karungin Korpikylän viimeisenä kylvömuorina vuosikymmen takaperin kuoli satavuotiaana, sekä Mettävainion Kaisa Ylitorniolla ja Vähän-Erkkiiän Pekan-Anna Kaakamossa. Samanlaisia taitavia kyiväjämuoreja oli ylhäällä Muoniossakin sekä Kittilässä Ounasjoella. Kallon erämaakylässä hoiti kylväjänvirkaa vanha Klaavun ämmi, jonka, piti huolehtia koko kylän pelloista. Vielä nytkin näkee jonkun vanhan emännän kylvövakkoineen astelevan tuoksuvalla toukopellolla. Rovaniemelläkin Tapion Mantereen emäntä mainitsi, että "meän elämässä olen ollut mie aina kylvämässä", Kittilän Kaukosessa siementää Sakrilan ämmi omat peltonsa, ja Sieppijärvellä useat emännät astelevat äitiensä jälkiä.

Entisillä kylväjä-emännillä oli vartavastinen kylvöpuku. Niin oli ennen vanhalla Tanon emännällä Kolarin Äkäslompolossa samoin kuin hänen äidilläänkin valkea "kampriisipaita", pitkähihainen, alle polven ylettyvä, "niinkuin on herroilla nukkumapaita", jonka hän aina pisti päällensä, kun astui vakkoineen pellolle. Ja valkean huivin eukko sitoi päähänsä. Muulloin ei paitaa käytetty, vaan "piettiin se tilalla toishen vuothen, panttiin leiphon aitanorthen". Samoin monella muullakin emännällä. Toiset taas käyttivät tavallista valkeaa paitaa. Tiina-Kaisa Jaako Kolarissa veti ylleen miehensä puhtaan paidan, jotkut pistivät vain vyölleen valkean esiliinan ja sitaisivat päähänsä valkearantuisen huivin. Valkeaa ja puhdasta vain piti olla, "ettei sihtiä ottanut", oli se sitten vaikka hurstipaita, kuten Ylitornion Kainuunkylän kylvömuorilla. Sillä jota valkeampana ja puhtaampana kylväjä oli, sitä valkeampaa tuli vilja sekä sitten leipäkin.

Oli hauskaa nähdä, kun keväisillä päiväpaisteisilla toukopelloilla emännät ja vanhat muoritkin liikkuivat valkeissa verhoissa. Kun touot tehtiin samalla viikolla yht'aikaa kaikissa taloissa, niin "se oli kylhäisessä kylässä kaunis nähä, kun emännät oli pellolla valkeassa paijassa. Ei ne ennen kolosti pruukanhet kylvää. Mutta nyt ne ovat niin mustat mököt, kun kylvävät." Juurista punottu taikka haapalevystä taivutettu, kielon vetoinen ymmyrkäinen kylvövakka oli sangasta jokaisen "kylvömiehen" kädenmutkassa riippumassa. Naisille se oli kyllä raskasta työtä, "kun piti iso vakka käsivarrella kaalata peltoa päiväkauen".