Part 14
-- Onhan siinä vejikkeen jatkona porokin, ukko vain kotiväelle selitteli, kun se ihmetteli, miksi isäntä poroakin laahasi perässään.
Naapurikylästä, Ruuhijärveltä, kantoi vaari kerran hartioillaan suuren sonnivasikan, sillä keinoin kun oli muka joutuisampi kulkea kuin sotkettaa sonnia suossa, ja "eikähän se ollut mikään sonni, olihan vain toisvuotinen sonnivasikka".
Aikamiehiä olivat ukon pojatkin, neljä vahvaa raatajaa. Oli Taka-Heikin talossa silloin voimaa, kun äijä poikineen oli ryskämässä. Saattoivat miehet pitkien ulkujen varassa kerralla kantaa pellolta riihen luo kokonaisen viljakykäänkin, niin että se täytti koko riihen.
Ei tarvinnut siihen taloon miesjoukollakaan mennä ilkeilemään silloin kun ukko poikineen oli kotosalla, sillä sieltä saattoi koko joukko helposti saada punaisen lähdön.
Eipä silti, että Heikin Juho olisi ollut töykeä ja pahasisuinen talonhaltija. Päinvastoin ukko oli hiljainen ja hyvänlaatuinen jörrikkä, joka ei juuri koskaan menettänyt mielenmalttiaan, hyvin harvoin suutahtikaan. Sai ukkoa karhota ja näykkiä kauan aikaa, ennenkuin hän viitsi edes hiukan kivahtaakaan. Mieluummin hän otti toisen suuttumisen ja ärhentelemisen vain leikin kannalta, tehden siitä pientä koirankuria. Niinpä kerran naapurin mies tuiskahteli kiukkuisena hänen ääressään. Äijä istuskeli vain penkillä, hymähdellen ja kehoitellen naapuria olemaan ihmisiksi, mutta kun tämä ei ymmärtänyt totella, tarttui hän viimein leveällä karhunkämmenellään miestä niskaan ja työnsi hänet sievästi penkin alle jurahtaen: "Menehän tuonne sitten!" Itse istui ukko penkille, pannen jalkansa penkin eteen, niin ettei toinen päässyt sieltä pois, ja alkoi laulella: "Erämaata, erämaata läpi kulkeissan".
Toisesti taas, kun äijä pottukori kainalossa asteli perunakuopalta, tuli Vaatto-Heikka, pieni pahansisuinen mies, hänelle ilkeilemään, ja huolimatta ukon monista kielloista, ylpeili vain, yrittäen jo tarrautua kiinnikin. Silloin korin kantaja koppasi miehen kainaloonsa, kantoi kotiinsa ja asetti penkille istumaan, puhellen:
-- Istutaan nyt tuossa, poikaseni, niin kauan kuin panen pottukorin pois... Tapelhan sitten.
Mutta Heikka oli jo saanut kyllikseen, eikä enää halunnut "tapella".
-- Puristi, konna, niin kovasti, ettei henki kulkenut kummastakaan päästä, muisteli Vaatto-Heikka sitten toisille noloa seikkailuaan.
Tappelemista ja aseella lyömistä ukko piti aivan tarpeettomana ja mielettömänä. Niinpä hän muuattakin miestä, joka vihapäissään uhkasi häntä aisalla, tarttui käsivarteen, puhellen:
-- Älä, älä, pahaseni, lyö! Ei mies kestä miehen lyöntiä... mutta puristelhan vain... Ja ukko itse puristeli, niin ettei toisen tehnyt enää mieli tarttua aisaan.
Kiroilemiselle oli Heikin äijä kovin vihainen. Vieraille kiroilijoille ei hän kyllä ruvennut opettamaan ihmistapoja, arvellen vain:
"Vieras menee sivutte tapoineen, eikä se siitä parane." Mutta naapureilleen ukko monet kerrat koveni. Leppä-äijänkin, joka aina "saatanoita" lasketteli, ukko otti kouriinsa puristellakseen, paiskaten lopuksi hänet lumihankeen. Vihaisena kömpi sisukas äijä hangesta pois, manaten. "Etpä, sakna-vie, uskaltanut tappaa!" Mutta sen kerran perästähän kyllä varoi Heikin Juhon kuullen noitumasta.
Pirtissään äijä ei suvainnut kenenkään lasketelevan kirosanoja. Peura-Mikko houkuteli kerran Kieriän Aapoa, jotta mennään Juhon pirttiin kiroilemaan, se kun äijää kovin harmittaa. Menivätkin ja Aapo alkoi puhuessaan tavallista miehekkäämmin päästellä pahanhengen nimityksiä. Äijä istui parhaillaan syömässä, kuunteli vähän aikaa ja huomautti: "Ei meijän pirtissä saa kirota!" Siitä Aapo vain yltyi. Silloin ukko pyörähti pöydästä, havarsi miestä niskasta, vei portaille ja paiskasi hänet puolipihaan, sanoen:
-- Saat kyllä tulla pirttiin takaisin, mutta älä kirvaa!
Heikin äijä oli harras kristitty. Usein hän kävi seuroissa, laestadiolaisten hartauskokouksissa, ja ahkerasti hän luki "isoa kirjaa", raamattua, sekä Lutherin postillaa, niin että osasi lasketella niitä ulkoa pitkät kappaleet. Mutta silti oli ukossa hyvin paljon leikillisyyttä, jopa pientä "konnaakin" ja koiransilmää. Äijä saattoi istua seuroissa hartaana sanankuulijana, tapansa mukaan heilutellen jalkaansa. Mutta huomatessaan, että eukkoja huvitti hänen karvakenkänsä suuri kärkitöppö, hän istui sitä vakavampana ja sitä ahkerammin keikutteli karvatossuansa.
Lukukinkereillä ukko äityi joskus papille laskettelemaan raamattua. Kerran Rattosjärvellä rovasti vaati häntä lukemaan, mutta äijä penkillä istuen vain esteli:
-- En mie saata nyt lukea, olen niin syvissä ajatuksissa.
-- Mitkästä ne sitten niin syvät ajatukset ovat? pappi naurahteii.
-- Ovathan ne vain! Enkä mie juuri enää näekään lukea. Mutta saanko lukea raamatusta jonkun paikan ulkoa?
Sai ukko luvan ja luki:
-- Hän paiskaa sonnan teijän kasvoillenne, teijän juhlapäiväänne sonnan, niin että se iäksi tarttuu.
Papeista oli äijällä omat mielipiteensä. Niinpä hän kerran, nähdessään papin ajavan kyydillä, arveli:
-- Siinähän on halpa kyyti! Lutheerus sanoo, ettei kaikki papit maksa palanutta penninkiä. Kuinkahan vähän sitten yksi pappi maksaakaan?
Rattosjärven Taka-Heikissä oli ukolla iso, porstuaton pirtti, missä hän vanhoilla päivillään asui. Asuntoaan äijä tapasi kehahdella:
-- On pirtissäni kokoa, mutta suuhuone mulla vasta suuri on!
Oikein hyvillään oli ukko, kun joku tuttava poikkesi häntä katsomaan. Ketteränä hän käpsähti puhuttelemaan.
-- Kuule sie, rakas veli! hän haasteli, ja sitten kyseli:
-- Miten sie, väärti rukka, nyt olet taas jaksanut?
Oikean erämiehen veri virtasi ukossa koko elämäniän. Vielä vanhana miehenäkin hän virkamatkoillaan kierteli kiveliöitä, viritellen pyydyksiä metsäneläville, jopa yli 80-ikäisenäkin käydä köppelehti lähimetsissä vanhaa virkaansa hoidellen. Ketterästi harmaan äijän suuri karvatossu vieläkin liikahteli: saattoipa ukko poikamaisesti juosta käpsäyttää vastamäkeäkin.
-- Olen lapsuuvesta asti harjoitellut, niin etten pahassa paikassa viipyisi kauan, äijä sitten naurahdellen selitteli juoksutemppuaan.
Joutoaikoinaan ukko veisteli aikansa kuluksi puulapioita ja auskareita sekä suksisauvoja, myöskennellen niitä naapureilleen. Ei häntä kyllä siihen mikään puute pakottanut, sillä ukon koti oli toimeentuleva ja pojat, kovia metsämiehiä ja karhuntuttuja hekin, pitivät hyvän huolen vanhasta harmaasta kotikarhustaankin.
Kun sitten ikäloppuna vaari tuli sokeaksi eikä enää saattanut lähteä rakkaita erämaitaan kiertelemään, täytyi satoja selkosia samoilleen erämiehen totutella sauva kädessä haparoimaan pieniä kotipihasia. Kopeloi äijä sentään joskus lähimpiin naapureihin, istahtaen penkille vanhaan tapaansa tarinoimaan.
Ja suuri pahkapiippu päästeli vieläkin hiljaisia haikuja, jopa karvatöppöinen jalkakin yritteli verkalleen keikutella.
Pari, kolme vuotta ukko eli sokeana ja kuoli 85-vuotiaana kevättalvella 1912.
Kalapirtillä
Kalapirtti on vain matala, harmaa hirsihökkeli, jonka jo saattaa tavata Lapinkorven syrjäisimmilläkin metsäjärvillä. Vaikka se onkin vain suuren asumattoman erämaan pimeä savuinen pirtti, niin se kaikessa vähäpätöisyydessäänkin jo kertoo, että kaukaisimmatkin kiveliöt koluava ihminen on jo tämänkin korven ottanut pysyväisesti valtaansa. Erämaan yksinäinen esikoispirtti saattaa olla alkuna kokonaiselle korpikylälle.
Ensimmäisen otteen erämies teki jo silloin, kun jokea myöten sauvoen ja soutaen saapui suurelle metsäjärvelle koirineen ja kalanpyytövehkeineen. Koiralleen oli kalamies jo kotoa lähtiessään puhellut;
"Peili, Peili, koiraseni, mitäs sinulle on ruuaksi annettu? Luut lihoista, päät kaloista, palanhet kuoret leipäsistä. Annapa pääsemme järvikenthän, kyllä sä siellä palaskin parannat!"
Järven päiväpaisteiselta rannalta, jossa oli tuuhea kuusi, erämies valitsi asentopaikan. Hän keräili kuivia oksia ja rungonkappaleita nuotiopuiksi, veisti tervaskannosta kolme kiehistä ja sytytti niillä nuotionsa sanellen;
"Anna maata, maanhaltia, pyhä Pelthen isä, pellettä levätykseni, aijakseni, ijäkseni en pyyväkkää!"
Erämiehen ensimmäinen savu kertoi heti kiveliön kansalle: metsänväelle, vedenväelle, metsän nelijalkaiselle joukolle ja kaksin siivin siukoville, että uusi eläjä oli ilmestynyt heidän valtakuntaansa. Järvenrannan kansa sen ensinnä näki ja kuuli, ja kohta tiesi sen koko kiveliö, epäillen ja peloissaan katsoen uutta tulokasta. Mutta vesi oli viljaa täynnä, ja erämies viipyi asentokuusella, savunsa ääressä, monta päivänkiertoa. Kuuli kiveliö, kuinka ukko järvelle lähtiessään pyyteli:
"Anna päivän paistaa, että kala pysyy liikkehellä järvessä! Anna, kalajumala, kaloja tälle vuorokauvelle!"
Verkoilla ukko pyyteli kaloja ja rannalla niitä korventeli ja söi, antaen koirallekin osansa. Mutta kalanruodot ja jätteet kalamies kanniskeli järveen, antaen vedelle takaisin sen, mikä siitä oli tullutkin. Erämies tahtoi siten pysyä hyvässä sovussa vedenväen kanssa.
Järveltä pois lähtiessään ukko jätti haltiansa nuotiosijalleen pitämään vartiota, astui veneeseen ja sanoi soutamaan ruvetessaan:
"Susi matkan leikakhon, karhu kuorman kantakhon!"
Tuli erämies sitten seuraavinakin kesinä kalajärvelle, laittoi jo havumajankin asentokuusensa alle ja nosti järvestä myötäänsä kalaa, korventaen sitä nuotiotulessaan ja syöden, sekä kuivaten vartailla ja suolaten astioihin, joita säilytti tuohien ja kivien alla kaalossa, hetteisessä rantakorvessa, kuusenjuurella. Astiat ja kuivat kalat latoi ukko sitten veneeseensä ja souti taas tiehensä.
Sitten erämaa sai nähdä uudet kummat. Kalamies tuli taas ja kävi äkäisesti metsän kimppuun, iskien suurella välkkyvällä kynnellään puuta maahan, raastaen kaatamansa kappaleiksi ja kieritellen kuusensa luokse. Suurena silmänä koko kiveliö katsoi, kun kalanpyytäjä puupölkyistä paukaten kokosi rantakentälle itselleen uuden kummallisennäköisen jättiläispesän, siirsi siihen pelottavan savunsa, niin että se majan seinäreijistä ja suuresta suuaukosta ihan reikäin täydeltä tulvahteli. Pesäänsä ukko vei neuvonsa, kanniskeli vielä koivunlehdeksiä ja heiniäkin, ja sitten meni sinne lepäämään. Arvasi nyt metsäkuntakin kalamiehen, koska se rakensi tuollaisen vankan pesän, lopullisesti ottaneen valtaansa koko järven ja kiveliön. Monta, monta päivänkiertoa kalamies viipyikin järvellä. Vasta silloin kun pohjoisen pimeät voimat rupesivat pitämään päivää yhä kauemmin vallassaan, jättäen vain pyöreämuotoisen Rahkoäijän ja pienet taivaannastat antamaan heikkoa valoa, kalamies taas lähti pois, tullakseen seuraavana kesänä uudelleen.
Joka kesä, silloin kun vedenkansa vilkkaimmin parveili vanhoilla kisapaikoillaan, päiväpaisteisilla karikoilla ja rytirannoilla, sama erämies sitten saapuikin pesälleen pitkiksi ajoiksi. Ja aina, kun kalamies pois lähtiessään heitti asuntonsa autioksi, jäi sinne elämään hänen haltiansa, joka isäntänsä, rantakentän ensimmäisen tulentekijän, näköisenä piileskeli metsäpesässä, pitäen siitä hyvää huolta. Kukaan ei saanut hänen luvattaan sinne astua levähtämään. Milloin vain joku lupaa kysymättä tuli taitamattomasti ja heittäysi lavalle loikomaan, tuotti asennon haltia hänelle hyvin rauhattoman yön, jopa saattoi ylpeilevän vieraan karkoittaa kesken uniaan poiskin. Mutta siivon metsänkävijän, joka pirttiin astuessaan ymmärsi tervehtiä ja pyytää lupaa:
"Tähän mie nyt asetun, jos saan rauhallista leposijaa",
antoi haltia rauhassa viettää yönsä.
Suuret eivät kyllä olleet haltian hoitoon uskotut metsäpesän aarteet. Mustat seinät vain, maapermanto ja nokinen katto, leveä, matala, heinillä ja lehdeksillä peitetty makuulava peräseinän vieressä, sivuseinässä pieni ikkuna ja sen edessä pöytälauta. Mutta ovinurkassa oli musta kiuas, joka antoi savuisen lämpimän, ja seinänrakoon oli pistetty kalamiehen karkea puulusikka, joku verkonkäpy ja luupora. Siinä oli haltian huomaan uskottu erämaan pirtin koko omaisuus, ei kuitenkaan niin mitätön kuin miltä näytti. Sillä sammallettujen seinien ja turpeilla peitetyn katon suojaama, lämmittävä kiuas oli asujaimettomassa kiveliössä useasti paljoa enemmän arvoinen kuin suurikin tavaranpaljous. Monelle metsienkiertäjälle pirtinhaltia antoi syksyn kylmillä sadesäillä kotoisen lämmön ja hyvän unen, kun hän vain vaelsi oikeassa erämaan hengessä. Omistajan puolesta ovi kyllä oli, kaikille avoinna, kunhan kulkijaimet vain haltian kanssa sopivat.
Tällaisia pieniä järvenrannan pirttejä rakentelivat Lapinkorpeen jo etelästä nousseet erämiehetkin. Viljavien kalavesien rannoille kohosi niitä pitkin kiveliöitä aina Ounas- ja Pallastunturien ylpeille maille asti. Kullakin kylällä, jopa joskus talollakin oli kaukaisessa erämaassa oma kalavetensä ja pikku pirttinsä, johon riennettiin kesämajoille parhaaksi pyyntikaudeksi. Niinpä Karungin ja Ylitornion kalamiehet kulkivat joka kesä suurella Jierisjärvellä Keimiötunturin juurella. Järven saarilla ja niemillä oli heillä useita kalapirttejä, sekä pikku aittoja, joissa säilyttivät saaliinsa ja pyytöneuvonsa. Samoin taas Lapin kiveliöiden muilla metsäjärvillä oli toisilla etelänmiehillä kalakenttänsä ja saunansa. Näitä entisten kalaukkojen eräpirttejä on vieläkin joku pystyssä, ja heidän vanhoja kala-aittojaan nähdään monessa metsäjärven kylässä talojen tavara-aittoina.
Samaan vanhaan tapaan sitten Lapinkorpeen asettuneet lantalaisetkin saivat kalapirttinsä erämaajärville. Etelän erämiesten kalavedet joutuivat joko suosiokaupalla taikka väkivalloin anastettuina paikkakuntalaisille, jotka taas vuorostaan jakoivat ne kyliä ja taloja myöten. Niinpä kalainen Molkojärvi Sodankylän rajoilla sekä sen läheiset vedet, Saarijärvi, Kinisjärvet, Pelttojärvet ja Mustalampi, olivat jo entiseen aikaan Kittilän Alakylän vanhojen ukkojen parhaita pyytövesiä. Saarijärvellä vieläkin kyhjöttävät Mokon ja Jääskön äijien vanhat kala-aitat. Suuri Kelon tekemä taas oli, paitsi järven ranta-asukkaiden, myöskin Kaukosen miesten ja Kittilän kirkonkyläläisten yhteisiä viljavesiä. Lisäksi oli kirkonkylän taloilla vielä omat erikoisjärvensä. Pieni Särkijärvi Hangasojan tienoilla oli Marjalan ja Sattasen nimikko, Salmen talon hallussa oli Pyhätunturin takainen Kukasjärvi, ja Välitalolla oli Kuusajoen alajuoksulla oleva Kuusajärvi. Vanhan Ollilan kalavesiä oli Loukisenjoen keskijuoksulla Sotkajärvi kaltioineen, Angelmajärvi, Kuivasalmenjärvi sekä syrjempänä Sinermä-, Riiko- ja Kortejärvet. Riikojärvessä myöskin Pietula ja Välitalo kävivät seurapyynnissä, ja Aakenusjärvessä, Aakenustunturin takana, Anttila ja Salmi vetivät Aakenuksen äijän kanssa osanuottaa. Ounasjoki taas lohennousuineen ja siikoineen oli koko jokivarren talokkaiden suurena kalaväylänä.
Tornion- ja Muonion jokilaaksolla oli samoin mahtavana lohi- ja siikavetenä valtava rajaväylä, jossa jokaisella manttaalimiehellä oli oma osuutensa. Metsäjärvet niinikään oli jaettu kansaa myöten. Niinpä esim. Turtolan kirkonkylä entiseen aikaan pyysi nykyisin jo heinämaaksi laskettua Paamajärveä, saaden kaikenlaista kalaa, jopa iäkkäitäkin niin runsaasti, että Paamajärven pyytäjiä ruvettiin pilkaten sanomaan "Turtolan rökhäiksi". Mutta ikivanhalla kestikievarin pitäjällä, Laurilla, oli ihan "hallituksen antama" yksinoikeus pyydystää Paamajärveen laskevasta Siikajoesta siikaa, jota talo tarvitsi matkustavaisille herroille. Syksyisin kutuaikoina Lauri sai kalapadoistaan siikaa tynnyrittään, niin että sitä riitti sekä herrojen pöydälle että omaankin kaaraan, jopa myytäväksikin.
Muonion yhteisenä kalavetenä oli Jierisjärvi, josta väylän rantakylätkin Ylimuoniota myöten kävivät kalansa nostamassa. Tämä monien tunturien joka puolelta saartama suurjärvi, johon jo entisinä aikoina aina Tornion tienoilta vaellettiin kalanpyyntiin, olikin muoniolaisille niin tärkeä kalakaukalo, että ukot pitivät sitä jopa seurakunnan hoitoon kuuluvana, keskustellen ja päätellen järven kalanpyynnistä kirkonkokouksissaan. Niinpä jo 1826, lokak. 15 p:nä kirkonkokouksen pöytäkirjaan ukot ovat punoneet ankarat säännökset ja pykälät, kuka saa ja kuka ei saa kalastaa Jierisessä, joka on "kaikkein paras kunnan alueella olevista kalavesistä". Älysivät silloisetkin äijät jo taitamattoman kalanpyydön vahingollisuuden, "jonkatähden seurakunta yksimielisesti päätti, ettei kukaan, oli se kuka hyvänsä, saa käyttää tiheämpää verkkoa kuin 7 kertaa korttelissa, muuten menettää pyydyksensä ja saa maksaa sakkoa köyhäinkassaan 3-16 riikintaalaria". Päätettiinpä vielä, ettei "kenelläkään maanomistajalla ole oikeutta kellekään muulle vuokrata osaansa tähän kalaveteen, vaan on hänen joko itse taikka palkkaamansa, hänen pöydässään syövän väen siellä kalastettava". Ja sitten lopuksi "älköön kukaan irtolainen, mäkitupalainen taikka huonemies uskaltako mihinkään aikaan vuodesta kalastaa siellä saamatta seurakunnalta siihen lupaa; jos joku rikkoo tätä vastaan, saa hän maksaa sakkoa 10 Rd. ja kadottaa kalanpyytöneuvonsa." Tämän kalapöytäkirjansa päätti kirkonkokous: "Että tätä säädöstä seurattaisiin, niin pyytävät kunnan miehet, että tämä tuomioistuimen edessä lähemmin tutkittaisiin ja sitten Keisarin korkeiden viranomaisten kautta armossa vahvistettaisiin ja vuosittain huhti- ja toukokuussa saarnatuolista julkiluettaisiin." Jierisjärven itäpäähän ei Muonion miehillä kyllä ollut sananvaltaa, sillä se kuului Kittilän alueelle, ja siellä kävivät pyydössä Kittilän Sirkankylän miehet.
Enontekiössä kalastelivat lantalaiset oman pitäjän rajoissa joka järvessä, johon vain saattoivat heittää nuottansa ja verkkonsa. Samoin lappalaisetkin, vaikka heillä kyllä vanhastaan oli ollut omat kalasaivonsakin, joista vain niiden omistajat saivat pyytää.
Läheisillä järvillä, kotoa käsin kalasteltaessa, jolloin vain käymäseltään viivyttiin nuottaretkellä iltakausi aamupuoleen yötä, ei tavallisesti kalapirttiä tarvittu. Pyytömiehet levähtivät vain kalanuotion ääressä vanhan rantakentän ikuisen asentokuusen alla, jossa jo entisetkin kalaukot polvi polvelta samoin olivat apajain välissä nuotiolla viivähtäneet.
Saattoi jollakin kalakentällä olla hirsistä kyhätty, neliseinäinen avokattoinen majakin, räppänäkota, taikka pyöreä, tuohipeittoinen pirrikota, jonka keskipermannolla voi polttaa nuotiota. Niissä vanhat kalavaarit, joilla ei ollut enää muuta virkaa kuin pyytää vedenviljaa ja kutoa verkkoa, väliin oleilivat viikkokausia yhteen menoon, milloin nukkuen nuotion ääressä, milloin käyden verkkoja laskemassa ja kokemassa. Työnnettiin järvestä joskus ikä-äijän pyydykseen marraskin, mahdottoman suuri hauki taikka muu tavaton kala. Siitä äijä arvasi, että viimeistä kesäänsä hän nyt viettää vanhalla kalakentällään. Niinkuin sitten tapahtuikin. Seuraavana kesänä oli vaarin kalakenttä autiona, vaari itse autuaiden kalakentillä. Särästön Pekkakin Kaukosessa sai neli-leiviskäisen lohen martaakseen, ja kuoli jo syksyn saapuessa. Kaikissa kalakentissä ei kyllä joka vaari tullut toimeen. Saattoi järvikentässä olla niin ankara haltia, ettei kalamies osannutkaan noudattaa hänen mieltään. Voi helposti käydä, niinkuin kävi Lakkapään äijälle Ylitornion Ehonjärvellä. Ukon parhaillaan unia vedellessä tuli haltia ärjäisemään:
-- Jos et sie, lorvi, ala lähteä siitä pois, niin mie viskaan koivista järvhen!
Vaari-parka köpperöi kiireesti pois, eikä siitä hänelle sen pahempaa seurannut kuin että muutkin sitten rupesivat häntä haukkumaan "Lorvi-äijäksi".
Ehonjärvellä kyllä olikin hyvin häijyksi tunnettu haltia, "Ehonjärven Priita-Stiina", joka toisinaan piti tavatonta pauketta ja jyrinää kotipaikallaan, ja eukon järvessä olivat kalatkin hyvin mustanpuhuvia.
Joka kentällä ja asentokuusella oli oma nimensä. Niitä oli Yrjänänkuusia, Luusuankuusia, Äijänkenttiä, Matti-äijän valkamoita, Koinukuusikoita ja Peruniemiä. Ikivanhat, isien käyttämät lepokuuset olivat niin pyhitettyjä, ettei niitä saanut ruveta väkivalloin sortamaan. Kelontekemäjoellakin oli muuan asentokuusi, jonka hyvin roskainen nimi suututti Kujalan muoria, niin että hän hakkasi kuusen maahan. Mutta muori tuomittiin käräjissä laittamaan samalle paikalle kota, jossa kotikuusensa menettäneet miehet voivat asennoida. Eikä muori muutenkaan saavuttanut tarkoitustaan, sillä hänen rakentamaansa kotaa ruvettiin haukkumaan entisellä roskanimellä.
Pienillä kiveliöjärvillä, joihin sopi ainoastaan muutamia osamiehiä, kyhjötti useinkin vain yksinäinen kota taikka yhteispirtti, jossa koko järven pyytökunta saattoi asustella. Tällaisella pikku järvellä kalamiehet monesti yhtyivät seurapyytöön vetämään osanuottaa. Niinpä kiskoivat Salmen ja Anttilan miehet Aakenus-ukon kanssa osanuottaa Aakenusjärvellä. Aakenus-äijällä oli puoli nuottaa sekä vene, toisilla yhdessä toinen puoli ja vene, ja työhön pani Aakenus kaksi miestä, toiset miehen kumpainenkin. Juhannuksesta Jaakon tienoille osamiehet asustivat Aakenusjärven kalapirtillä vetäen siikaa, ahventa ja haukea "heinäkalaksi". Joka pyynnin saalis jaettiin sitten osuuden mukaan: Aakenus-äijälle kaksi kalaa, Anttilalle ja Salmelle kala kummallekin. Jos jakoperäksi sattui jäämään vielä joku ylimääräinen kala, ennusti se hyvää apajaa vastakin.
Isoille metsäjärville mahtui kalastustoimiin suurikin joukkokunta, ja järven rantakentillä oli kyllä tilaa useammallekin kalapirtille. Jierisjärven Keimiöniemellä on vieläkin kokonainen kalapirttien kaupunki, toistakymmentä pikku mökkiä kala-aittoineen pitkässä rivissä pitkin niemen länsirantaa. Vanhalle alamaan miesten pohjustamalle rannalle on tämä nykyinen pirttikylä noussut; niemellä nähdään vielä entisten pirttien sijoja Pissilän-, Maunun-, Pajalan- ja Kaulinkentillä. Ja samoilla pohjilla asustavat nyt Muonion kalamiehet.
Jo kesäkuun lopulla, ennen heinänteon alkua, soutavat muoniolaiset suurjärvelleen muutamaksi viikoksi pyytämään heinäkalaa sellaisilta matalikoilta, joissa "nuotta liinaa". Matalikot on maamerkkien mukaan jaettu eri "lääneihin", ja kullakin pyytömiehellä on "oma lääninsä", jossa saa nuottineen hääriä. Kuka pyytää Hurulan läänillä, kuka Salmen, Koskaman, Saaren läänillä, ken taas Keimiöniemen läänillä. Kesäpyynnin parhain kala on siika, ja sitä saadaan sekä isoa että pientä: "sapakkaa", joka on vain "puoli siikaa" ja vasta kolme, neljä vuotta uituaan tulee täydeksi siiaksi, "vattaviiloa", isohkoa vanhaa siikaa ja vielä isompaa "selkäviiloa" sekä kaikkein suurinta siianrutimoa, "ruotokiskoa". Nousee joukossa kyllä ahventa ja haukeakin sekä muuta huonompaa "risukalaa", mutta särkeä ei ole koko Jierisessä.
Mutta vasta syksyllä on Jierisjärven varsinainen pyytöaika. Elokuun lopulla, Perttulin aikana, "kun repo lyöpi koipensa koijuun", kun koivunlehti alkaa käydä ruskeaksi, lähtee Muonio kymmenin miehin Keimiöniemen pirttikyläänsä ja viipyy siellä viisin, kuusin viikoin, Mikkeliin saakka, jopa jotkut ahkerimmat pyytömiehet niin hiljaiseen, että vesien jäädyttyä saavat jalkaisin astella takaisin. Kaksi täyttä miestä, "tankomiehet", kummallakin puolikasvuinen poikanen --- joskus tyttökin -- "puittioina", on joka pyytökunnassa sekä nuottaveneet tarpeineen ja eväineen. Osa eväistä, kuivat leivät ja suolat, kalansuolaamistakin varten, on tavallisesti jo talven aikana hevospelillä ajettu kalakentän aittoihin.
Syyspyynnissä ei noudateta kesäistä matalikkojen "lääninjakoa", vaan syksyiset pyyntipaikat, "arpa-apajat", jaetaan nuottamiehille arpomalla. Parhaat kalapaikat ovat aivan kalakenttien edustalla, kuusi suurta "pääapajaa": Karinkuru, Kanto, Kivi, Lakka, Alakuru ja Ylikuru, joiden lasketaan ulottuvan selälle noin 120 syltä rannasta käsin ja ovat oikeita "valtahautoja", viisi, kuusikin syltä syviä, jopa Ylikuruun liittyvä Honganhauta yhdeksää. Pääapajien ohella on vielä kymmenkunta vähävaraisempaa "syrjäapajaa": Ulkulahti, Hietaperä, Ala- ja Yli-Soukka, Karistenranta, Ylinen- ja Alanen-Rasa, Kuusi, Koivu ja Puutto.