Part 13

Kolosti olisi saattanut ukon käydäkin, elleivät toiset, pakoon juosseetkin, olisi ennättäneet siihen sorkkimaan ja sohikoimaan. Heitti kontio Kurun Heikin ja kiepsahti Tuomaan Heikin kimppuun, joka lähimpänä uhkaili kirveellään, ja paiskasi hänet maahan iskien hampaansa miehen jalkaan. Yritti nyt Hietas-Pekka keihästää, mutta karhu kavahti ylös, jolloin ukko hätäyksissään pyörähti pakoon, kompastui ja rojahti pitkälleen. Kontio kävi päälle reuhtoen miehen päällyksetöntä turkinselkämystä, niin että "kova kropu vain kävi". Mutta päänsä Pekka sai pusketuksi jänkään, niin ettei karhu voinut sitä kaluta. Eikä ukolle tullut sen pahempaa, sillä toiset jo taas joutuivat petoa ahdistamaan.

Silloin kontio katsoi jälleen parhaaksi laukata pakoon ja heittää tappelukentän kylänmiesten haltuun.

Niin oli mennyt toinenkin päivä, tullut ilta, ja metsän äijä pitänyt nahkansa. Väsyksissä, revittyinä ja toisiansa syytellen seisoivat miehet tappotantereella, ja noloina he astelivat rakovalkealle, jossa vielä loikoili eilispäivän uhri, Satan Sainio, pää tuohella paikattuna, käsi ja sääri sidottuna.

Huonoiksi ja pelkureiksi haukkui Salmo miehiä, kun eivät koko joukollakaan saaneet yhtä karhua nutistetuksi.

-- Mitä siitä tulee, kun toiset tappelevat kontion puolesta! manaili Pääkön Salkko. Kurun Heikkikin tulee ja sivaltaa länsäni varren poikki...

Eikä ollut karhuntappajilla muuta neuvoa kuin lähteä surulliselle kotimatkalle. Pahimmin raadeltua Satan Salmoa kantoivat terveet miehet paareilla, jotka oli metsässä tehdä rötistetty, Hietas-Pekan "virkaturkin" selkämys roikkui repaleina, ja Aapon Olli noitui resuttua eväsreppuansa ja rikottua voirasiaa.

Mutta perässä rimppaili Tuomaan Heikki kipeällä koivellaan, ja viimeisenä vaivaisena laahusti sauvojen varassa Kurun ukko housut polvissa roikkelehtaen, ja voivotellen joka askeleella. Mutta toisekseen ukko taas kehuskelikin:

-- Jos ei mulla olis ollut housut niin alhaalla, niin kolosti olis käynyt... Jos mulla olis ollut housut niinkuin muillakin miehillä, niin kolosti olis ukolle käynyt...

Äijän raksittomat housut kun myötäänsä roikkua lököttivät polvissa, ollen aina varisemassa.

Mutta Sieppijärven ukot olivat silti sisukkaita miehiä: Kuurusenvaaran kiukkuinen kontio oli uhallakin nutistettava ja näytettävä, että mies, Sieppijärvenkin mies, on sittenkin metsän mahtavin. Päätettiin tehdä vieläkin hyökkäys Kuurusenvaaran karvaisen äijän kimppuun. Uusia miehiä nostettiin aseisiin, ja entisistä saivat lähteä ne, jotka vain uskalsivat.

Niin tuli ehtoosta ja aamusta kolmas päivä, syksyinen tappelupäivä. Ja taaskin, jo aamuvarhaisesta, olivat sieppijärveläiset sotajalalla Kuurusenvaaraa kohden, jopa vielä entistä suuremmalla voimalla. Vereksinä miehinä oli astunut joukkoon Palovaaran Jussa ja Kurun Mooses. Karhun raatelemat vain olivat jääneet kotiin haavojaan hoitelemaan. Keihäät taaskin keikkuivat miesten olkapäillä, kirveet välkkyivät kainalossa, ja Erkon Jussan olalla heilahteli suuri heinähanko. Ei riittänyt kylässä keihästä joka miehelle, eikä Jussa luottanut piilukkoiseen oravaräikkään niinkään paljoa kuin terävään heinähankoonsa.

Onnenrengas silmässäs olkhon! noituivat miehet kateensilmää vastaan, kun peräkkäin painattelivat karskahtelevaa roustaletta yli Kiimakankaan ja Pruukinvankan, yli suurten Heinä- ja Levävuomien. Ja Karhakkamaan toratantereelle tultiin kolmas kerta.

Samoilla paikoilla, missä eilenkin oli oteltu, tavattiin Kuurusen kiistakumppani taaskin: vähävoipaisena ja haavoissaan ei ukko ollut viitsinyt vanhalta majapaikaltaan paeta sen etemmäksi.

Arvasi korvenasukas, että nyt tässä tulee viimeinen ja ankarin yhteenotto; verta itsekin vuotaen oli se yöllä tyhjentänyt pohjaan haltian tuoman verimaljan ja siten valmistunut kovaan kohtaloonsa. Ei ruvennut karhu enää pyrkimään pakoonkaan, vaan rehtinä metsän miehenä suoraa päätä karisti kylän miesten kimppuun, tahtoen suorittaa tappelun kerralla.

Eikä se pitkäksi tullutkaan.

Kurun Mooses joutui heti kamppailuun, saaden kontion keihääseensä. Mutta niin väkevästi väsynytkin metsänmies reuhtoi, että Mooses vääntyi polvilleen, ollen joutua jo vastustajansa hampaisiin. Tuli silloin Palovaaran Jussa avuksi ja sohaisten länsänsä karhun hartioihin painoi sen alas sanoen Moosekselle:

--- Nouse ylös vain, kyllä nyt pysyy!

Mooses pääsi jaloilleen, käyden uudestaan kimppuun, ja Erkon Jussakin joutui hankoineen pistämään sekä sitten muutkin miehet.

Ja siihen sortui kolmipäiväisen, kovan tappelun perästä Kuurusenvaaran äkäinen kuusenperän ukko. Pyssy ja keihäs, kirves ja heinähanko kylän äijien käytteleminä olivat lopultakin voittaneet yksinäisen metsän äijän.

Kaatunut karhu siirrettiin kohta toiseen paikkaan, sillä kuolinsijallaan ei metsänviljaa koskaan ruvettu edes nylkemään. Olisi näet hyvinkin saattanut tulla paikalle kuka tahansa, vieras henkilö ja päästä saaliin osamieheksi. Mutta jos kontio oli ehditty siirtää pois kuolinpaikastaan, ei kellään sivullisella ollut siihen osuutta.

Mahtavina palasivat nyt karhumiehet kylään, jossa jo oikein pelolla odotettiin, ketä sieltä taaskin kannettaisiin paareilla, taikka kuka sieltä rimppaisi jalkavaivaisena. Hyvillä mielin pantiin hevonen aisoihin ja noudettiin kaatunut kontio kylään sekä kannettiin laulaen Pääkön pirttiin.

Sitten pidettiin Pääköllä peijaiset, "karhun kraviaiset". Kankaan Iisko, Pääkön Salkko ja Vaattojärven Tuomas kuoraisivat Pääkön pirtissä karhulta taljan. Koko kylän miesväki kokoontui peijaistaloon, mutta vaimojen suku pysyi loitolla miesten hommista. Heti kun karhu kannettiin pirttiin, naiset tapansa mukaan pakenivat ulos, sanoen, etteivät he saata sietää metsällisen hajuakaan, kun se tulee niin räykeälle.

Miehet saivat siis vain omin päinsä, akkaväen avuitta, hääriä peijaispirtissään. Saalis paloiteltiin ja lihoja saatiin 18 leiviskää. Lihava otus olikin. Selkäpinnastakin vetäistiin läskiä kaksi vahvaa leveää kuupalkkua, jotka olivat niin pitkiäkin, että ulottuivat aikamiehen olkapäiltä lattiaan.

Ja pataan pantiin heti parasta, mitä metsänviljasta saatiin, Karhunpää sekä rasvaista selkäpintaa lyötiin suuri kattila täyteen, ja miehissä sitten sitä pirtin piisissä keitettiin. Jo etukäteen maisteltiin keiton pinnalta makeata karhunrasvaa, vaikka se olikin niin uutta ja räykeää, että heti tuli voimalla takaisin.

Isoissa, kahden kannun vetoisissa pahkamaljakoissa kannettiin karhukeitto pöydälle, ja sitten istui miestä ympärille senkuin mahtui. Karjan viljaa ei otettu ollenkaan, haukattiin vain leipää ja syötiin mustaa metsällisen lihaa kastettuna räykeään keittorasvaan. Ryypättiin aina väliin viinaakin, jota Filpan Salkko ja Kulluvaaran äijä olivat peijaisiin hankkineet, ja taas syötiin niin paljon kuin suinkin aikamiehen mahaan mahtui.

Sitten rupesi peijaisväki tanssimaan. Rallitanssia, ukkopari aina vastakkain, karhumiehet vain pyörivät ympäri pirtinlattiaa tömpäten, niin että lattiaparret paukkuivat. Jopa muutamat äijät innostuivat laulamaankin. Kuurusenvaaran voitetusta vaarista he lauloivat:

"Jo nyt mettän jalo kuningas tapettiin, ja heitti se miehiä repimästä!"

Mutta räykeä rasva petti monen miehen. Kesken parasta rallittamista se ajoi ukon ulos ja työntyi koskena kurkusta takaisin.

Lopuksi pantiin paljaaksi kaluttu karhunkallo vanhan tavan mukaan pirtin peräseinään. Pääkön peijaispirtti sai kunnian kiinnittää peräseinäänsä Kuurusenvaaran äkäisen kontion kallon. -- Talteen pantiin myöskin karhun kurkkutorvi sekä sappi.

Mutta Satan Sainio ja Kurun Heikki eivät saattaneet ottaa osaa ankaran kiistakumppaninsa remuisiin kraviaisiin, vaan heidän täytyi loikoa kotona haavojaan hoidellen. Mutta kannettiin heillekin viinaa ja rasvaista karhukeittoa, että kovimpia kohlujakin kokeneet miehet saivat metsän maistiaisia.

Kauan saivatkin ukot sairastella, varsinkin Satan Sainio, joka puujalalla ja kainalosauvoissa sai kopsutella koko talven. Ruotsin puolen maatohtorit, jalkansa palelluttanut, kontaten kulkeva Lahden äijä sekä Kirkkomäen mamma, hoitelivat ukkojen haavoja. Flintan Maijaa, "mahotonta tohtoria", myöskin käytettiin apua antamassa. Vasta keväällä Satan ukko kykeni omin jaloin liikkumaan.

Sitten oli vielä jäljellä Kuurusenvaaran kontion perinnönjako. Vain kolme miestä, pesän löytäjät, Aapon Olli ja Erkon Jussa sekä kovimpia kokenut, peloton Satan Sainio, julistettiin perillisiksi. Taljan, tapporahat ja lihat saivat he kolmisin jakaa keskenään. Taljasta saatiin 80 markkaa, tapporahoja maksettiin 25 markkaa ja lihoja kaupiteltiin sekä Tornioon että Haaparantaan ja Pajalaan, Köngäsen ruukin herroille.

Kuolleet ovat jo kaikki muut Kuurusenvaaran karhutappelun sankarit, paitsi urosten ensimmäinen, Satan Sainio, joka 80-vuotisena "Käki-Salkkona" vielä elää korkealla Käkivaaralla Sieppijärven itärannalla.

Heikin äijä

Kokonaista kolme päivää saivat Sieppijärven ukot monissa miehin kamppailla saman karhun kanssa, ennenkuin pääsivät sen perinnön jaoille.

On näillä vanhoilla kontioiden valtamailla suoritettu monet korven tappelut sekä ennen että jälkeen Sieppijärven merkillisen metsäkahakan. Suurissa kiveliöissä on aina asustanut monia metsäläisiä, mutta on asustanut myöskin monia metsäläisten surmia, mahtavia ukkoja, jotka ovat riisuneet turkin kymmeniltä kontioilta. Kohvin Lassikin, lapinäijä, joka kierteli Turtolan takamaita lähes satakunta vuotta takaperin, oli kolmen-, neljänkymmenen kontion surma, ja Kolarin Äkäslompolon Jussa-vaari oli kymmenen karhun kaataja, samoin Raanujärven Sirkankylän Niemen äijä ja Sirkan Pekka.

Monet entiset ukot selviytyivät kyllä yksinäänkin metsäläisestä. Kohvin Lassi pisti useasti kontionsa keihäällään taikka iski kirveellä, yksin vain metsässä häärien. Yksinään suoriutui karhusta Hilpan Anttikin, joka satasen vuotta sitten eli Sieppijärvellä. Oli ukko kirkkomatkalla Köngäseen, astellen niinkuin ainakin kirves kainalossa, ja kohtasi kontion Kuurusenvaaran metsäpolulla. Kirkkomies karjaisi karhulle: "Tule pois, jumalanvilja!" Ukon sanaa totellen täytyi karhun tulla, ja karjuen se laukkasikin. Hilppa kamautti kirveellä kontiota otsaan, mutta kaatuessaan se repäisi tappajansa takin rintapuolen halki. Sitä vain ukko sitten päivitteli:

-- Ei ollut koko pahasta muuta vahinkoa, mutta kun repi hyvän kirkkotakkini.

Ei ollut miestä huonompi Unarin Luusuan Airis-äijäkään, joka uskalsi ryhtyä karhun kanssa heittämään sylipainiakin. Meni äijä kahden toverinsa kanssa kontion makuukselle, kieltäen kumppaneitaan käyttämästä aseita ennenkuin metsäläinen on maassa. Ukko astui aseettomana pesäaukolle karjaisten:

-- Nouseppas, äijä, ikämiehen kanssa painimaan!

Karhu kuopsahti ylös, ja ankara rinnusteleminen alkoi. Kun karhu aikoi purra, häpäisi äijä:

-- Koira se hamphansa näyttää!

Kun karhu yritti kynsiä, pilkkasi äijä:

-- Kissa se kyntensä näyttää!

Ja totisesti heitti Airis-äijä kontion kenttään, jolloin toverit keihäineen vasta tulivat apuun.

Tällaisia vanhankansan karhu-ukkoja oli Heikin äijäkin, viimeisten vuosikymmenien merkkimies.

Heikin Juho oli koko seutukunnan kuulu karhupekka, mainio metsänkävijä sekä lisäksi tavaton voiman mies. Rattosjärvellä, Rovaniemen ja Turtolan välisellä suurella kairalla, oli ukko syntynyt Heikin talossa 1827, elellen sitten myöhemmin Taka-Heikki nimisessä talossa. Kolarin Sieppijärveltä, sisukkaiden Kuurusenvaaran karhuntappajain suurkylästä, oli ukon suku lähtöisin. Sieltä oli tullut aikoinaan Juhon isä, Rovan Mikko, Rattosjärvelle.

Hyvin muistavat vielä Alkkulan, Turtolan ja Rovaniemen takamaalaiset Heikin äijän, neljättä kyynärää pitkän, vankan ukonrumilaan, joka useinkin iltakaudet, karvakenkäistä koipeansa heilutellen ja suurta pahkapiippuansa poltellen, istuskeli pirtin peräpenkillä muistelemassa seikkailujaan, ja sitten vasta, kun talonväki rupesi makuutiloja laittelemaan, astui ulos lähtien jykevillä sivakoillaan yötä myöten painamaan kotisaloja kohden.

Paljon kuullaan näillä takamailla muisteluksia äijästä sekä hänen karhuretkistään, eränkäynnistään ja tavattomista voimannäytteistään.

Heikin äijä olikin vielä niitä harvoja vanhan polven tervasjuurakoita, joita vain entisaika saattoi synnyttää ja erämaan ankara elämä kasvattaa. Ukon suuressa ruhossa piili miltei metsähiiden voima. Kiveliöiden karhujen joukossa hän oli kasvanut ja noussut itsekin samanlaiseksi metsäkarhuksi, niin että kyllä kykeni kamppailemaan kaltaistensa kanssa.

Monet kymmenet kerrat saikin äijä koetella paremmuuttaan kontion kanssa, milloin sivakka jalassa laukattoen sitä keväthangilla, milloin taas käyden kornailemaan petoa pesästään. Sattuikin siinä kaksi kovaa vastakkain, kun Heikin äijä ja korven äijä ottivat yhteen ja tapella rytyyttivät henkensä puolesta. Siinä oli miehen mieli ja miltei yhdeksän miehen voima puolella jos toisellakin, kömpelöitä karhuja olivat kumpaisetkin päältä nähden, mutta vihapäissä pyörähdellessään itse paholaisia. Minkä pirttikarhulta puuttui rytökarhun teräviä hampaita ja kynsikkäitä kouria, ne hän korvasi suurella keihäällään ja leveäteräisellä kirveellään.

Keihäs ja kirves olivatkin ukon tavalliset työkalut, kun hän hiihteli karhuretkillään. Kirves oli vyöhön pistettynä, ja keihäs, sevikosta hartioille kiinnitettynä, laahasi jäljessä. Keihäs varsinkin oli oikein aikamiehen ase: kolmi-, nelikorttelinen terä paria tuumaa paksussa koivuisessa varressa, jonka teräpuoli oli täynnä karhun hampaiden ja kynsien jälkiä.

Monesti täytyi keihäskarhunkin tapella koko ruhonsa voimalla, jopa joskus semmoisessakin tilanteessa, että oli surma silmien edessä, tuho takana. Niinpä sattui kerrankin, kun ukko kornasi kontiota Pahtalavian pahtapesästä koetuksille, että karhu rynkäsi kuin paholainen oikopäätä vasten ryntäitä, karjuen ja karkeilla kourillaan huitoen. Ukko porautti keihään karvaiseen rintaan, mutta kiireessä se ei sattunutkaan pahimpaan paikkaan. Kiljuva peto painoi päälle pakottaen keihäsmiehen peräytymään kalliopahdalle. Siinä joutui äijä tukalaan asemaan: peto rynnisti kimppuun, ja takana oli hirveä kuilu, niin ettei voinut enää askeltakaan peräytyä. Mutta viimein sai ukko tuetuksi keihäänsä ponnen kalliopohjaa vasten, ja sitten koko hengestään ponnistaen onnistui kiertämään keihästään, niin että itse vihollinen rojahti surman kuiluun.

Tätä tappelua äijä sitten monesti muistelikin sanoen, että jo se oli kolo paikka, olipa vähällä ettei hänkin samassa rytäkässä rytkähtänyt alas. Samalla ukko kielteli nuorempia karhumiehiä menemästä koskaan yksinään kontionpesää kaivelemaan. Siinä saattaa joutua monta kertaa sellaiseen paikkaan, että tarvitsee toisen apua. Eikä huonon miehen pidä mennä koko korpileikkiin, sillä karhu ei ole lasten leikkikumppani. Kontio kun pesästään pöyrähtää, niin siitä on leikki kaukana. Se karjaiseekin, niin että kangas kumahtaa, ja silloin heikkoveriset helposti menevät sekaisin. Tuima on ärsytetyn karhun "liikanto", ja mitä isompi karhu, sitä sukkelammat sen liikkeet ja sitä hirveämpi sen ääni. Mutta ääreen pitää keihäsmiehen sittenkin mennä. Ei karhua saata sillä lailla pistää, että kurotellen pitää kiinni keihäänvarren päästä, vaan tyvestä on pidettävä, vieläpä miehen kourilla. Ja rintaan on survaistava. Sillä ei karhulla ole silmiä rinnassa, mutta päässä on silmät, ja irti sillä on pää, niin että kyllä se sen osaa varjella. Eikä saa rintaankaan kovin ylös pistää, sillä karhun sydän on niin matalalla ja lapa pitkällä, ettei outo arvaakaan.

Kun Heikin Juho meni karhunpesälle toisten miesten kanssa, asettui hän aina keihäineen pesän suulle odottamaan, toisten lähtiessä pelottamaan petoa ulos. Tiesivät sen toisetkin, että kesti keihäs äijän kourissa, eikä siinä turhia hätäilty, tuli ryteiköstä minkälainen ryökäle tahansa. Ei koskaan peto päässyt karkuun, jos vain äijä länsineen oli paikoillaan.

Toisille karhunpesän ronkaajille monesti kyllä sattui niin tökerösti, että päästivät pedon karkaamaan. Sitä äijä ei voinut sietää, semmoisille mokomille karhuntappajille hän oikein vihan tiestä saarnasi. Olivat kerran ukon omat pojat metsällisen pesällä menetelleet niin taitamattomasti, että koko pesue, emo ja kaksi poikaa, pääsi pakoon. Sitä kun äijä halveksi ja päivitteli:

-- Menevät karhunpesälle kuin kylhän... Se pitää ymmärtää, että töihin siellä alethan, tappelu siellä tulee... Ei karhunpesälle kylhän mennä!

Pyysi Heikin Juho karhuja myöskin raudoilla ja loukuilla. Usein ukko hiihteli pitkin selkosia, selässään raskaat karhunraudat, jotka olivat "niin suuret, että ne kyllä kerittimistä erotti". Erotti tyhmempikin. Sillä hirveitä hammasleukaisia, vankkaperäisiä hoitoja olivat ukon karhunraudat. Muut saivat niitä kaksissa miehin kangilla kingotella auki, mutta äijä vain paljain kourin väänsi ne vireeseen ja asetti lukot paikoilleen. Mahdottoman jykeviä olivat ukon loukutkin, joita hän rakenteli haaskoille, kun ei rautoja riittänyt. Konttajärven seuduilla, Miehuallisenkankaalla, oli ukolla viimeksi suuri loukkunsa karhun tappaman hevosen raadolla. Siihen loukkuun ei kyllä kontio erehtynyt menemään.

Mutta menipä sen sijaan rautoihin, jotka äijä vielä vanhoilla päivillään viritti lehmän raadolle. Menetti kontio kerran ukon lehmän, jopa aivan lähelle taloa, Rattosjärven rantaan Tervahaudanjängälle. Siitä äijä kimmastui ja vei raadolle suurimmat rautansa. Lehmäntappaja tuli haaskalle, tallusteli pahaa aavistamatta, ja rautahampaat säväyttivät kiinni karvaiseen koipeen. Hirmuisen elämän kontio nosti, karjuen niinkuin jängällä olisi ollut kaikki seutukunnan petoeläimet, reuhtoen ja myllertäen rautoineen, niin että jänkään tuli suuri kuoppa. Sen pohjassa reuhasi karjuva peto, kun äijä metakan kuultuaan riensi pyssy kädessä paikalle ja teki lopun hurjasta temmellyksestä.

Muitakin metsän eläimiä Heikin äijä oli ahkera pyydystämään ja hyvä saamaan. Ukon virkapiiri ulottui aina Ounasjoen maille, ja virkaretkellään hän viritteli kymmeniä rautoja sekä satoja loukkuja pitkin kiveliöitä, saaden kaikenlaista metsänviljaa, saukkoa, näätää, kettua ja ahmaa, lintua ja jänistäkin niin paljon, että toi kotiin joskus kahdetkin kantamukset. Ahmaa pyysi ukko "omasorttisella" loukulla, jota sanoi kahaksi. Siinä oli kaksi hirsiseinää ja niiden väliin sopiva, kivillä kuormitettu hirsikansi, joka oli laitettu kirppahoitojen varaan niin näpsästi, että se heikostakin kosketuksesta jysähti alas. Tällaisella ahmansurmalla ukko sai Kotavaarasta kerran miehenkin. Heikkilän Mikko meni pöljyyksissään sitä kokemaan, kömpien nelinkontin sisään, paneskellen: "Näin se ahmakin menee... näin se ahmakin menee loukhun..." Ja niin meni Mikkokin. Sillä mies ei malttanutkaan olla, "hiukan vain", koskettamatta syöttää, jolloin kaha laukesi painaen Mikon ruttuun. Sinne olisi mies jäänyt, ellei toveri olisi tullut kantta kohottamaan.

Saukkojen saamamies oli ukko niin jalo, että sitä toisetkin ihmettelivät.

-- Minkätähen sie aina niin hyvin saukkoja saat? he usein ukolta utelivat.

-- Pitää olla oikiat saukkosilmät pyytömiehellä, ukko vain naurahteli, selittämättä sen tarkemmin taitoansa.

Sellaiset "saukkosilmät" ukolla olikin, että hän tarkoin tiesi saukon elämänjuoksun, kalamatkat ja rantaretket. Kiehispyydössä laittoi äijä raudat naavoilla peitettyinä saukon rauniolle rantakuusen alle taikka johonkin hetepaikkaan, mistä saukko pudottautui jokeen. Ei tarvittu siinä mitään viristikkuja eikä polkimia, seitsemän virikelankaa oli vain laitettuina, niin ettei elukka päässyt rantain ylitse niitä laukaisematta. Syöttäpyydössä ukko taas viritti mustaksi tervatut rautansa kalasyötteineen virtaan kivenkosteeseen, niin että pimeästä pohjasta vain syöttäkala välkähteli. Kun saukko rannalta tulvasi ottamaan, se joutuikin rautoihin ja hukkui. "Polttosaukko", joka oli kerran pelastunut syöttäraudoista, ei kyllä enää toista kertaa käynyt yrittämään kivenkosteessa välkkyvää kalaa. Kiehisrautoihin sattunut saukko syöksyi, jos vain pääsi, rautoineen jokeen, hukkuen sinne, ja pyytömies sai ruveta etsimään saalistaan joenpohjasta. Heikin äijänkin pyytö joutui kerran syvään Kienajapoukamaan. Mutta ukko otti tavattoman karhakan, ripusti nuoralla sen latvaan kirveen koukuksi, ja tällaisella "täyen miehen hoiolla" hän onki saaliinsa ylös.

Piilossa äijä aina kuljetti saaliinsa kotiin salakättä kanniskellen laajan takkireuhkansa liepeen alla.

-- Niitä on niin paljon, jotka karehtii mettämiehen pyytöä, selitteli hän tuttavilleen.

Pitkässä harmaassa sarkatakissaan Heikin äijä kuljeskeli kesät talvet. Talvisin hän käytti tavallisesti koninkoivista kuraistuja karvakenkiä. jotka olivat niin tavattomat, että niiden jälkiäkin jo tavallinen ihminen pelkäsi. Aikamieskin saattoi ne kyllä vetäistä kenkiensä päälle. Ja kengänkärkeen oli ukko piloillaan asettanut hevosen vuohistupsun törröttämään.

Semmoisena harmaana, karvatassuisena metsän kummituksena äijä myötäänsä hiihteli talvisia sydänmaita, lykellen suurilla painavilla koivusivakoillaan, joiden pohjia oli kesäkauden päiväpaisteessa paahtanut tervalla ja voidellut ahvenen sisälmysrasvalla.

Ukolla oli oma "hiihtomallinsa". Hän ei liikkunut hiihtämällä, vaan "huilaten", eikä hän myöskään jaloillaan paljoa vilkuttanut, vaan sitä enemmän reuhtoi käsillään, painautellen kahdella vahvalla sauvalla vuoron perään. Polvensa äijä vain väänsi lynkään, kun pani oikein menoksi, tavoittaen toisella sauvalla jo uutta otetta, toisen ollessa vielä työntämässä. Kylän teillä sivakoidessa ukko vain hiljalleen lykkeli, mutta päästyään metsän reunaan pani äijä voiman käymään. Juho olikin tavaton sivakkamies, eipä tarvinnut toisen ukon kyllä kilpaillen mennä hänen kantojaan kopistelemaan. Kerran olivat Palon Iisko ja Jaukkuri lähdössä porolla Ruuhijärvelle, ja sinne Heikin ukkokin sanoi aikovansa, kunhan ensin käy kotona tupakoimassa. Miehet menivät pistämään poron ahkion eteen, tolvauttaen sitten hyvää kyytiä penikulman matkan Ruuhijärven kylään. "Niinhän ovat kuin Heikin Juhon sivakat", tuumivat miehet nähdessään talon pirtin seinällä suuret leveät sukset. Ja pirtissähän itse äijä istuikin naureskellen ja jalkaansa keikutellen. Hän oli kotiin päästyään kohta hypännyt sivakoille ja alkanut lykellä tavallista vikkelämmin, saaden poromiesten ja itsensä välille heti hyvän raon, jota ei juokseva porokaan kyennyt vetämään kiinni.

Pyytöretkillä liikkuessaan ukko laahasi sevikossa perässään suurta suksimiehen ahkiota, veturia, jossa oli eväät, keihäät, kirveet ja monet pyyntiraudat sekä saaliskin, mitä metsä oli antanut. Pyssyä ei äijä monesti käyttänyt. Yksinään ukko tavallisesti samoili saloja viipyen kiveliöissä väliin viikkomääriä yhteen menoon, nukkuen yönsä rakovalkean ääressä suuren kuusen juurella taikka hakomajassa. Eväittäkin ukko monesti kierteli kiveliöitä koko päiväkauden, viipyipä joskus kotisyönnillään kolmekin päivää erämaissa, eikä sittenkään kotiin palattua "niin erityinen ruuantarve ollut".

Hitaalta iso äijä näytti, kun hän pirtin penkillä istuskeli harvakseen haastellen kaskujaan, taikka loikoili penkillä. Kotonakin hän useimmat yönsä makaili vain paljaalla penkillä; suurta sarkatakkiaankaan riisumatta, semmoisenaan, ukko heittäysi pitkäkseen pannen kätensä pään alle korokkeeksi. Mutta kun äijä siitä kuopsahti ylös, oli hän kuin tulenkipinä. Ei ollut kuin pyörähdys vain, kun hän oli matkavalmiina. Varsinkin eräretkelle lähtiessään ukko kiepsahteli ketteränä, mutta vielä ketterämpänä, jos oli karhu kysymyksessä. Silloin äijä tavallista sukkelammin sonnusti itsensä, otti ison länsänsä ja paineli selkoselle.

Silloin kun ei saattanut eräretkillä kierrellä kiveliöitä, hääri Heikin äijä kotona toimitellen talonsa töitä, tehden jälkeä kuin jättiläinen. Kolme tynnyrin viljasäkkiä saattoi hän kääräistä suureen vaatelouteeseen, vääntää tarakan häränselkäänsä ja kantaa riihestä aittaan. Ja kun ukko heikolla hevosellaan ajoi heinäkuormaa kotiin, eikä kuorma kotikujan kinoksista ottanut kulkeakseen, riisui hän hevosen valjaista ja itse tarttuen aisoihin kiskaisi kuorman pihalle. Taikka sattui ukon poro matkalla uupumaan, niin että heittäysi pitkäkseen; silloin isäntä iski vetohihnaan kiskoen kotiin sekä poron että ahkion.