Part 12

Paljon sai tervaukko tehdä työtä, ennenkuin juurakoiden voima oli tynnyreissä matkavalmiina, mutta paljon oli hänellä vaivaa vielä sittenkin, ennenkuin tynnyrit olivat Tornion tervakaupungissa. Kajaanin takainen hautakontio kuljetti tervansa pitkissä kuuluissa tervaveneissään, joilla tulla soljutteli kaukaisista sydänmaan kylistäänkin väljemmille vesille ja aina alas Ouluun, tuoden 25-27 tynnyriä kerrallaan. Mutta Tornion takamaiden tervakolareilla oli omat tapansa. Oli heilläkin omalaatuiset pitkät jokiveneet, mutta he pitivät niitä mitättöminä purtiloina suuren tervalastin kuljetukseen pitkällä väylämatkalla. Tornion takainen tahtoi viedä kerralla koko saaliinsa eikä saatella sitä muutamin tynnyrein. Kaukaisista kiveliöistäkään hän ei ruvennut tervojaan veneillä soutelemaan, vaan työnsi tynnyrinsä suoraan jokeen, antaen virran niitä matkassaan viedä kellutella. Äkäsjoen latvoiltakin hän uitteli tynnyreitään neljä, viisi penikulmaa jokea pitkin väylän varteen. Oli sekin kyllä hankalaa hommaa, sillä monet kerrat sai tervojen uittaja koskissa ja matalissa paikoissa kahlata jokeen vierittelemään tynnyreitä eteenpäin. Mutta alas tultiin ja saatiin koko panos samalla kerralla pääväylälle. Isoissa syrjäjoissa laitettiin tervatynnyrit "tarhaan" eli "pyrhääseen". Haudan koko saalis ympäröitiin puomilla samaksi "laveriksi", ja sitä sitten veneellä soutaen vedätettiin myötävirtaan alas pääjoelle.

Väylää myöten laskettiin tervat lautalla. Rakennettiin hongista tavaton lautta, johon kerrallaan lyötiin kaikki tynnyrit, mitä haudasta oli saatu, toisinaan toistasataakin. Mutta pyöreät tynnyrit piti laittaa lujasti kiinni, etteivät ne kovissa koskissa vyörähtelisi matkaansa. Asetettiin lautalle pitkät vahvat riuvut, "runkkakasket", joiden varaan ladottiin tynnyrit pääksytysten pitkään riviin kyljelleen, ja sitten pantiin päälle toiset, hoikkaiset "koijukasket", joihin joka tynnyri kiinnitettiin kahdella vitsalla. Tällaisia vitsastettuja tynnyririviä saatiin lautta täyteen. Joessa piti olla hyvä "lauttavesi", ennenkuin suuri ja raskas terva-alus saattoi kulkea. Tavallinen "tervavesi" sai olla pari kyynärää yli kesäisen määrän. Kaukosen rannassa oli entisillä ukoilla merkkinä iso, komea "Tervakivi". Kun se rupesi näkymään tulvan alta, oli "tervalauttavesi makkeimmilhan, ja silloin lauttain kanssa lähettiin".

Entiseen aikaan kuljetettiin lauttaa soutuveneellä vedättäen. Iso, kolmilaitainen, varpehdittu vene kiinnitettiin vahvalla, kolmisäisellä juuritauolla lauttaan, kaksi soutumiestä rupesi kiskomaan venettä eteenpäin, Ja kolmas oli perässä ohjaamassa ja tauosta hoitamassa lautan kulkua. Kosketkin laskettiin samaa kyytiä, annettiin vain lautan työntyä edellä ja veneen painua jäljessä. Lautantauossa piti vain olla semmoinen ukko, joka osasi "luusia" kosken. Hän komensi soutajia oikealle väylälle ja tauosta ohjasi lauttaa väylän kuruun. Mutta sitten opittiin "hankalasku". Ruvettiin soutamaan airoilla itse lauttaa. Lautan kummallekin sivulle vitsastettiin vahvat hongat, ja neljä kuusen juurakkokantoa pystytettiin lautalle ja kiinnitettiin honkiin, kanto jokaiseen nurkkapuoleen. Kantoihin väännettiin vahvat hankavitsat, joihin työnnettiin pitkät airot, Ja niin neljällä airolla monissa miehin kiskottiin suvannot ja mentiin kohisten kosket alas. Hyvällä vedellä ja tasaisilla säillä laskettiin viikkokaudessa Kolarista Tornion rantaan ja saatiin ruveta tekemään tervankauppoja. "Kujenus" ja "Nuurperi" olivat tuttuja porvareita, joille kolarilaiset useimmin tervansa kaupittelivat. Tulivat kyllä toisetkin porvarit, Utterströmit, Liljebäckit, Boströmit jo satamaan kauppoja tekemään. "Västekreenin" äijäkin tuli houkuttelemaan: "Tule meille, tule meille!" vei kotiinsakin ja tarjosi ja juotti siellä viinaa kuin vettä. Halvassa hinnassa pitivät Tornion tervaporvarit ylimaan ukkojen tavaraa, samoin kuin oululaisetkin Kajaanin nälkämaiden tervoja. Kolme-, neljätoista markkaa he maksoivat tynnyristä, jopa joskus vain kahdeksankin. Kerran oli kyllä tervakin hinnassa: maksettiin 12 ruplaa tynnyristä. Se tapahtui heti jälkeen suuren sotavuoden, jolloin "Enklanti ja Franska kävit Venäjän päälle Sevastoopolissa". Väleen se siitä kyllä taas aleni, niin että 1860-luvun alkupuolella oli jo alle viiden ruplan.

Mutta omasta tavarastaan ja kräämästään Tornion porvari osasi kyllä ottaa maksua, kun tervaukko rupesi sitä ostelemaan. Jauhomattokin maksoi joskus 50 markkaa. Ja moni tervamies oli jo talvella nälissään "tervain päälle" tehnyt velkaa ja syönyt suuren kolon kesäiseen tervahautaansa.

Paitsi tervojaan myivät ylimaan ukot koko lauttansakin kaskineen, airoineen ja kaikkine hoitoineen torniolaisille taikka haaparantalaisille. Sitten he veneellä soutaen palasivat takaisin, kiskoen veneen täyteistä kuormaa, "kesäleipää": jauhoja ja ryyniä sekä kahvia, sokeria ja tupakkaa.

Ankara heinänteko oli silloin jo edessä, ja sitä varten tarvittiin hyviä eväitä.

Kolarin kalkki

Jo vanhastaan on Kolarin kalkki ollut tunnettua Tornion--Muonionlaaksossa Hetasta ja Kaaressuvannosta alkaen aina jokisuuta myöten. Kolarin kalkkimaista on koko jokilaakso jo miesmuistin ajan saanut kalkkitarpeensa. Silloin kun toiset kolarilaiset myllersivät kankaita juurakkotervan takia, möykkäsivät toiset kallioissa, murtaen kalkkikiveä. Kun köyhän kiveliön vähäväkiset raatajat eivät saaneet karuista pelloistaan tarpeellista elatusta, rupesivat he kaivamaan jokapäiväistä leipäänsä kovasta kalliosta.

Kolarin kalkkivarastot ovat pitäjän luoteisessa kolkassa. Ruotsin puolelta, Huukista, jossa on useita jo vanhastaan käytettyjä kalkkikenttiä, ulottuvat kalkkipitoiset kalliot Suomen puolelle, Äkäsjoen suun, Mannajärven ja Muonionjoen väliselle alueelle, työntyen poikki Äkäsjoenkin Juvakaisenmaata kohden, jossa kalkkimaat muuttuvat rautamalmikentiksi. Parhaat nykyään tunnetut kalkkikalliot ovat Äkäsjoen suun ja Mannajärven välissä. Siellä on rajaväylän rannalla seudun suurin kalkkikenttä. Kukkutieva, sekä Mannajärven etelärannalla iso Aittamaan kalkkikangas, jonka poikki kulkee Kolarin--Muonion maantie, ja samoin isohko Porokodanmaa Aittamaan eteläpuolella. Samoilla mailla on vielä Annanivankangas ja Mukankangas. Äkäsjoen länsirannalla, pari kilometriä jokisuulta, on Peilikoskenmaan pieni kuukumasuoninen kalkkialue, ja vähän ylempänä, joen itärannalla, Naalatieva, joka on kokonaan kalkkikivestä rakennettu. Monissa kentissä on kalkkikivi niin saatavilla, ettei tarvitse muuta kuin kuoraista vain sammal päältä pois ja ruveta ottamaan. Ja kalkki tulee valkeaa kuin liitu kaikista muista kentistä paitsi Aittamaasta, jossa se on harmajaa. Saattaisi kyllä löytyä kalkkia vielä monista muistakin vaaroista ja maista, jos niitä vain lähtisi "vakoilemhan".

Kaikkein aikaisimmin sanotaan kalkkia poltetun Ruotsin rannan Huukissa, jossa se onkin oikein "ikivanhaa hommaa". Omia kenttiään Huukin äijät kalvoivat ja polttivat, kuljettaen kaikkia alamaihin. Veivätpä huukilaiset pelkkää, peittämätöntä kalkkikiveäkin Alkkulan ja Hietaniemen ukoille, jotka tarvitsivat sitä tiilihautoihinsa. Entisaikaan rakennettiin tiilihauta maakuoppaan, ja tiilihaudan polttouunien terä eli tulikerros ladottiin raa'asta kalkkikivestä, joka sitten hautaa poltettaessa, yhdessä tiilien kanssa, paloi saviruukkiin kelpaavaksi kalkiksi.

Suomen puolen kauimmin käytettyjä kalkkimaita on Kukkutieva. Siinäkin on jo "satoja vuosia" aherrettu. Tievan männiköissä nähdään vielä paljon vanhoja hautoja, pikkuisia pesiä niinkuin pirtinuunia taikka lehmänhinkaloita. Niitä vanhan vanhat äijät ovat entisaikaan kalkkia polttaessaan kunnioittaneet. Huukilaisetkin kävivät Kukkutievaa kaivamassa, sillä ennen ei ollut minkäänlaista rajaerotusta, eikä tarvinnut maksaa veroa kalkkikivestä, vaan sai sitä ottaa, mistä vain sattui löytämään. Entisaikaan olivatkin kaikki, väyläntakaisetkin, aivan niinkuin saman talon väkeä.

Syksypuolella, "kun alkoi maata routimhan", asteli kalkkimies Pohjolan kivimäkeen, rautakanki, kivihakko ja kuusi-, seitsenkiloinen moukari, "nuusa", matkassaan, ja rupesi louhimaan kalliota. Helposti työ alussa kävikin, sillä kallion pinta ei ollut varsin kiinteätä. Oli paljon irtonaisiakin kivilohkareita, ettei tarvinnut muuta kuin särkeä vain ja lyödä kasaan. Mutta syvemmällä kävi kallio kiinteämmäksi, antaen miehelle ankaramman työn. Rautakangella hän sai porata ja vääntää vuorta, kivihakolla kiskoa irti lohkareita ja moukarilla ruhjoa niitä pienemmiksi, yhä avartaen kuoppaansa sekä sivuille että alaskäsin. Mutta kovin syvälle ei kalkkimies alkuperäisillä aseillaan saattanut päästä kovassa kalliossa. Laajetessaan kävi kuoppa aina vain sileämmäksi, tullen viimein niin kovaksi ja tiiviiksi, ettei miehen kivihakko enää pystynytkään, eikä rautakanki saanut palastakaan irti. Silloin täytyi se työmaa heittää ja etsiä uusi paikka. Niinpä ovatkin entisten ukkojen kalkkilouhokset kankailla tikattuja ja nakutettuja pyöreiksi ja sileiksi kuin padan pohja. Mutta sitten oppivat jo seuraavat ukot käyttämään apumiehenään "tynämiittiä". Kun heidän louhoksensa rupesi tulemaan sille mallille, ettei enää tavallisilla neuvoilla tahtonut lähteä irti, porasivat he kallioon pienen reiän, pistivät siihen panoksen ja pamauttivat, ja sitten kyllä kivi taas alkoi irtautua. Siten ovatkin kalkinkaivajat päässeet puskeutumaan yhä syvemmälle kallioon. Kukkutievassakin on kaivauduttu neljä, viisi metriä alaskäsin ja saatu pohjemmalta yhä parempaa kiveä.

Syksyllä kun maa oli kylmettynyt, rakennettiin kalkkikivistä hauta, jossa kalkin polttaminen toimitettiin. Hauta laitettiin veden äärelle, järven taikka joen rannalle. Suuri onkalo, 3-4 metriäkin leveä ja syvä ja kolmatta korkea peräseinältään, koverrettiin pystyn törmän rinteeseen, niin että kova kallio tuli sen kolmelle puolelle, perään ja sivuille, sillä "se piti niin olla, muuten ei kuumuus vastannut". Vanhat kalkkimestarit ennen valvasivat hautaan vain kaksi valkeapesää -- heidän uuninsa kun olivat kovin pikkuisia -- mutta sitten jälkipolven polttomestarit rupesivat kasaamaan niin suuria kivilinnoja kuin vähäväkisen mökkiläisen asuinpirtti, laittaen varustukseensa kolme, neljäkin isoa tulikirnua. Haudan alaosa sekä tulipesien terät ladottiin ja valvattiin suurista pintakivistä, jotka saattoivat hajoamatta kestää ankaraakin paahtamista. Teräkiville lyötiin muuta kalkkikiveä, joka kaikki moukaroitiin pienemmiksi, nyrkinkokoisiksi mukuloiksi. Sillä kivet paloivat sitä paremmaksi kalkiksi, mitä hienommiksi ne jaksettiin iskeä. Lopuksi ladottiin tiiviisti koko haudan peitoksi leveitä laakamaisia kiviä, että ne hyvin vastaisivat tulipesistä työntyvää kuumuutta.

Silloin oli hauta valmis poltettavaksi. Polttopuut oli vain vielä vedätettävä haudan ääreen, ja tämä työ toimitettiin lumen tultua. Tarvittiinkin valtava kasa, viisin-, kuusinkymmenin kuormin, kuivaa rankaa ja keloa. Koivu oli huonoa kalkkiuunin puuta, se kun paloi pienellä liekillä, eikä jaksanut polttaa edes omaa haikuaankaan, vaan heitti nokensa kiukaaseen mustuttaen kalkinkin. Mutta kuusi ja varsinkin kuiva honka olivat kelvollisia. Ne paloivat isolla liekillä, polttaen savunsakin, niin että kalkki jäi puhtaaksi.

Vasta talvenselän kovimmilla ja kuivimmilla pakkasilla tapahtui kalkkihaudan polttaminen. Joulukuu, tammikuu taikka helmikuu olivat parasta polttoaikaa, mutta maaliskuulla, varsinkin loppupuolella, rupesivat säät jo niin kevätkosteiksi, etteivät kalkkiukkojen työt enää menestyneet.

Kolme, neljä, jopa viisikin vuorokautta piti kalkkihautaa yhtä päätä polttaa. Isoa nelipesäistä pätsiä ei saattanut yksi mies pitää paahteessa, vaan oli sen lämmittämisessä työtä kahdellekin. Sillä puuta piti toisensa perästä työntää uuniin, niin että tuli aina vain kiihtyi ja kiihtyi ja kiuas kiertyi punaiseksi kuin ahjosta vedetty rauta. Vihertävä liekki kuin viinavalkea kohosi korkealle haudanlaesta, ja väkevä tulikiven katku nousi pätsistä. Uuneissa kävi niin kova veto kuin olisi palkeilla puhallettu, ja kuumuus oli niin ankara, että se haihdutti ja "söi" kovimmankin sateen pisarat, jos sattui tulemaan rajuilma. Viisi vuorokauttakin kun lakkaamatta korvennettiin neljää onkaloa yhtaikaa, meni siinä koko rytö keloa ja pahin pakkanenkin pakeni pätsin lähimailta.

Polttamisen jälkeen jätettiin hauta jäähtymään, peitettiin vain lautakatolla, ettei sade pilaisi. Sillä nyt ei kivi enää kärsinyt kosteutta. Sitten oli vielä jäljellä kalkkimiehen kamalin toimi: haudan purkaminen ja kalkin "juoksettaminen". Se oli pölyistä ja polttavaa työtä, johon ryhtyessä piti pukeutua huonoihin vaaterökäleisiin. Valkeina mylläreinä saivat miehet siinä hääriä, purkaen haudasta kasan toisensa jälkeen ja juoksettaen sen heti valmiiksi kalkiksi. Kylmää vettä ukot vain kanniskelivat järvestä ja pirskottelivat kivikasalleen, joka kohta alkoi äkäisenä sihistä ja höyrytä kuin kuuma saunan kiuas, sitä vaille, ettei tulta ottanut. Vanha vuorelainen siinä purki viimeisiä vihojaan. Tuhansia vuosia rauhassa levännyttä kallionväkeä oli ensin tulen tuskissa kiusattu ja lopuksi saatettu kosketuksiin vedenväen kanssa. Mutta kaikkea väkeä eivät ukot tahtoneet riistää vuorelaiseltaan, siksi vain ärsyttivät, että saivat sen muuttamaan haahmonsa, hajoamaan kiinteästä kivestä valkeaksi jauhoksi. Jos ukot olisivat ylimääräisesti viljelleet vettä, olisi kalliontuote menettänyt kaiken voimansa. Niin väkevänä huokui kalkki, että "poltti henkireijäkki, jos pöly pääsi sieraimhin".

Juoksetettuna oli kalkki valmista tavaraa. Se kannettiin lähellä olevaan latoon odottamaan kauppa-aikaansa. Paljon karttuikin tavaraa isosta haudasta. Kymmenkunta, parikymmentä kuutiometriä käsittävästä, hyvin menestyneestä kivilatomuksesta saatiin kolmesataakin isoa säkkiä, eli 400 hehtolitraa.

Kesän tultua, kun väylä aukeni, lähdettiin kalkkia kaupittelemaan. Kalkkisäkkejä lyötiin lautalle ja laskettiin alamaita kohden, myyskennellen tavaraa kahta puolta pitkin väylän rantoja. Karvarit, muurarit ja peltomiehetkin saivat siten kotirannasta ostaa kalkkitarpeensa. Pellon suurkylään jo jäi kymmeniä säkkejä, samoin Turtolaan, Juoksenkiin, Matarenkiin ja Alkkulaan, ja kun Karunkiin asti ennätettiin, loppui jo tavarakin. Eikä ollut Kolarin kalkki ennen kallista. Alamaissa myytiin sitä neljälläkin markalla säkillinen, ja kotipaikalla saatiin säkillisestä 2:80-3 markkaa. Kalkkimaan paikkakuntalaiset käyttivätkin kenttiensä tavaraa tiilienteossakin. He löivät tiili-iskokseensa puhdasta kalkkia sekä kalkkihautojen pohjalta puoliksi palanutta kalkkisoraa, valaen niin vahvoja tiiliä, että ne polttamatta kelpasivat uunin ulko-osiin, palomuureihin ja katolla oleviin savupiippuihin. Silloin kun Tengeliönjokeen Ylitorniolla rakennettiin massatehdasta, oli Kolarin "kalkkipatruunilla" hyvät ajat ja kiireiset päivät. He polttivat valtavia hautoja ja lauttasivat kalkkia tuhansin säkein tehtaan muuraustöihin.

Enimmäkseen vähävaraista väkeä, pienien talojen omistajia ja torppareita ovat Kolarin kalkkipatruunit olleet, entiset niinkuin nykyisetkin. Entisajan ahkerimpia kalkkimiehiä olivat Mukan Heikki ja Jussa, jotka häärivät Kukkutievassa jo 60-70 vuotta takaperin, sekä Tuomaan Feetta, joka on jo 40-50 vuotta ollut kuolleena. Samoihin aikoihin Pärskin Iisko ja Kosteen Matti polttelivat kalkkia Huukissa, Ruotsin puolella.

Nykyisten kalkinpolttajain suurmestareita ovat Mannajärven isäntä ja Lietorovan Pekka, jotka ovat vuosikymmeniä moukaroineet kalliota ja satoja öitä valvoneet kalkkihaudan paahteessa. Lietorovan kahdeksattakymmenettään käyvä ukko on kyllä jo aikoja heittänyt kalkkihommansa, mutta Mannajärven kalkkipatruuni raataa vieläkin vanhassa toimessaan monen nuoremman rinnalla.

Paljon vaivaa ja työtä vaati kalkin valmistus. Monet kymmenet päivät jopa lopulta yötkin sai siinä työssä raataa. Mutta kun entisajan ansiomahdollisuudet olivat verrattain vähäisiä, täytyi tehdä sitä, mistä vain vähänkin lähti. Niinpä saatiin kalkinpoltollakin tarpeellinen leivän ja vaatteenapu.

Sieppijärveläisten Karhuntappo

Siitä on jo viisikymmentä vuotta, hiukan ylikin, Kolarin Sieppijärven kuulusta karhuntaposta. Se oli monipäiväinen ottelu, johon miehiäkin komennettiin niinkuin sotaan, ja toisia, kuten sodasta ainakin, kannettiin haavoitettuina kotiin.

Se tapahtui syksyllä, pari viikkoa ennen pyhäinmiesten päivää, jolloin jängät jo olivat jäässä, mutta ei vielä ollut luntakaan muuta kuin juuri siksi, että vuomilla ihmisen jälki vuottui. Pari Sieppijärven miestä, Aapon Olli ja Erkon Jussa, lähti muuanna syyspäivänä hakkaamaan kuusenkarhakoita tervatynnyrin vanteiksi -- Kolarissa kun siihen aikaan vielä täyttä päätä poltettiin juurakkotervaa. Tulivat miehet Kuurusenvaaran laitaan, Lappean talon takalistoille, kolme neljännestä Sieppijärveltä väylälle käsin, ja siellä kuusikossa kupsehtiessaan he sattumalta keksivätkin karhunpesän. Korvenkiertäjä oli asettunut talviteloilleen kuusen alle muurahaismättääseen, ja kun miehet lähestyivät paikkaa, kuulivat he kuusenperän raskaasti huoahtelevan, arvaten heti siellä kontion nukkuvan.

Mutta karhakanetsijät pelästyivät löydöstään niin, että suoraa päätä kirves kainalossa lähtivät laukkomaan kylään ja läähättäen ilmoittamaan:

-- Karhun... kontion pesän löysimme!

Se oli mieluinen uutinen Sieppijärven miehille. Siellähän nyt on se Lappean Lassin karhu, joka viisi vuotta on asustellut ja joskus tehnyt tuhotöitäänkin Lappean takalistoilla. Heti varustautui kolme miestä, Satan Sainio, Filpan Jussa ja Kankaan Iisko karhakanetsijäin opastamina käymään kuusenperässä nukkujan kimppuun. Ei maltettu edes odottaa seuraavaan aamuun, vaikka syksyinen päivä jo oli iltapuoleen kääntymässä. Ei muuta kuin mennään ja kuoraistaan kontiolta kesi pois.

Ja lähdettiin.

Asianmukaiset olivat miehillä aseetkin, niinkuin ainakin sen ajan karhuntappajilla. Erkon Jussan olalla oli oravapyssy, Kankaan Iiskon kainalossa isompireikäinen piilukkoräikkä; Filpan Jussa ja Aapon Olli kantoivat kourassaan länsää, karhukeihästä, ja Satan Sainiolla taas oli kirves ja kanki. Pelottavathan olivat jo aseetkin, mutta mies se on tappelussa ensi sijassa ja sitten vasta varustukset.

Pesä löydettiin ja pidettiin sotaneuvottelu: Satan Salmo pelottomin poika, menee ensin ja lukitsee kangella pesänsuun, sitten toiset rynnistävät, ampuvat ja sohivat metsän äijän kuoliaaksi suoraan pesäänsä.

Ja Salmo Satta lähti painelemaan kanki kourassa kohti kuusenperää.

Mutta muurahaismättään asukas oli myös tehnyt sotasuunnitelmansa. Oli äijä arvatenkin aamulla kuullut karhakkamiesten kapsehtimisen ja nyt taas illalla uudet askelten karskahtelut, pysähtymisen ynnä hiljaisen haastelun, ja siitä heti hoksannut, että nyt on kylän miehillä kamalat aikomukset. Niinpä se toimittikin heille yllätyksen. Ennenkuin kankimies ennätti pesällekään, ryöpsähti muurahaismätäs, ja sen karvainen ukko hyökkäsi karjuen suoraa päätä kanki-Salmon kimppuun. Pamahti kyllä Kankaan Iiskon piilukko, mutta kuula, sattumatta hengen paikalle, meni vain kupeesta lävitse. Karjahtaen pyörähti karhu ruudinsavua kohden, ja ampuja lähti pakoon. Mutta kun Satan Salmo mojautti kangella karhua hartioihin, kiepsahti se taas ympäri, kiljaisi ja paiskasi Sainion tantereeseen, heittäysi päälle ja pureskeli sääreen surkeat haavat. Siihen joutui jo Aapon Ollikin keihäineen sorkkimaan, ollen hätäpäissään vähällä keihästää miehen, mutta kun kontio huomasi Ollin, heitti se Sainion ja kaapaisi Ollia kohden. Ukko heitti länsänsä ja paukaisi pakoon, mutta kontio tavoitti hänet, iski kenttään ja kävi taas hammastamaan. Onnekseen oli Ollilla eväslaukku selässä, ja siihen peto purki vihansa, pureskellen ukon eväsleivät, luukontit ja voirasiat palasiksi. Mutta mieheen ei karhu koskenut, koska hän täyttä kurkkua parkui:

-- Älä, jumalanvilja, päälle tule! Koira se on, joka puree!

Karhu oli miehen sanalle kuuliainen, rutistellen vain hänen reppuansa. Silloin taas jo ennätti apuun Satan Sainio lenkaten vaivaisella koivellaan, siepaten maasta Ollin keihään ja sohaisten kontiota selkään. Äkäinen pyörähdys vain, karmiva karjaisu, ja karhu oli toistamiseen Sainion kimpussa. Ukko tarttui hädissään petoa päähän, mutta se heitti hänet nurin ja narskautti käden poikki. Sainio vielä toisella käsipuolellaan yritti karhua keihästää, mutta raivostunut peto piteli häntä vielä pahemmin, havartaen ohimoon ja pureskellen päänahkaan useita aukkoja. Kontion surmaretkestä näytti tulevankin miehen surmaretki. Mutta joutui viimein apuun Erkon Jussa, joka tähän saakka oli piileskellyt puun katveessa, tuli piihana vireessä, mutta oli niin pois järjestyksestä, ettei ymmärtänyt pyssyään laukaista, vaikka sohikoi sen piipulla karhun suutakin. Lopuksi mies sentään hoksasi hotaista karhua pyssynperällä ja ärjäistä:

-- Älä, mettänelävä, miestä revi!

Peto pelästyi, jätti Sainiot ja muut ja lähti pakoon.

Kyllikseen olivat miehetkin saaneet karhuleikistä. Vaivainen Satan Sainio, kovimman leikin kokenut, kyllä koetti yllyttää heitä vieläkin käymään kontion kimppuun, "jotta se söis niistä yhenkääu, kun olivat niin pelkureita", mutta eipä enää kukaan uskaltanut mennä itseään revittämään. Hyvä kun pääsivät pedosta!

Pimeäkin oli jo tullut, ja kylään oli pitkä matka, eikä voitu ruveta raadeltua Salmoa sinne yötä myöten raahaamaan. Täytyi jäädä yöksi Kuurusenvaaran laitaan, samoille maille taistelukumppanin kanssa. Lyötiin honka maahan, tehtiin rakotuli, "laiskanpojan valkia", ja ruvettiin siinä tulen loimessa hakovuoteella ukkoa hoitelemaan. Verta oli miehen naudakas täynnä, sääri surkeasti revitty, käsi runneltu, naama ja koko pää verissä. Pestiin ukon haavat, pantiin päälle pihkaa ja koivuntuohta ja sääri sidottiin vaatteista revityillä raasuilla.

Mutta äkäinen Sainio ei tahtonut jättää kontiota kostamatta. Lähetti hän kylään pari miestä hakemaan apuväkeä, oikeita miehiä, jotka pystyvät karhun kanssa tappelemaan, eivätkä heti ala jänistää.

Seuraavana aamuna lähtikin kylästä uusi, viisimiehinen joukko: Pääkön Salkko, Tuomaan Heikki ja Kurun Heikki, Koskenniemen Jaako ja Hietasen Pekka. Keihäät ja kirveet olivat nytkin vain miesten aseina. Mutta sellainen oli ukkojen sopimus, ettei kukaan saa lähteä käpälämäkeen, vaan kaikkien on käytävä kimppuun kuin yksi mies.

-- Niinkuin yksi mies... ja kova! sai Kuurusenvaarakin kuulla.

Helposti kontio taas tavattiinkin. Se oli pysähtynyt miltei miesten yönuotion näkyville, jängän reunaan, haavojaan hoitelemaan hänkin, kodistaan karkoitettu metsän ukkopaha. Kuurusenojalla äijä peseskeli verta vuotavia vammojansa, sillä vesi on metsäläisen paras lääke; siihen se haavoja saatuaan heti turvautuu.

Säikähti karhu parka pahasti, kun metsästä yhtäkkiä taas keihäsmiehet ja kirveskourat perä perää ilmestyivät, ja, arvellen joutuvansa alakynteen, lähti heti jänkää laukkomaan. Mutta Pääkön Salkko, joka keihäineen painatteli etunenässä, karjaisi:

-- Älä mene, jumalanvilja! Tule miehen päälle!

Eikä toista kutsua tarvittu. Karhu käännähti takaisin ja ryntäsi karjuen miehiä kohden. Mutta Salkko, vankka ja peloton etumies, odotti keihäs tanassa, ja kun peto kavahtaen kahdelle jalalle ryntäsi mies miestä vastaan, työnsi hän länsänsä sen rintaan. Se sattui onteen, lavan ja kyljen väliin.

-- Nyt miehet, pistämhän ja lyömhän! hän huusi katsahtaen taakseen.

Mutta kaikki olivat karanneet metsään, vain lomohousuinen Kurun Heikki kirves kourassa katsella killisteli puun varjosta.

-- Tule ja anna sen metsäläiselle kirvestä kalloon! karjui Salkko Heikille.

Arastellen löntysti Kurun ukko lähemmäksi häristellen kirveellään.

-- Lyö päähän, lyö päähän, lyö jumalanviljaa päähän! keihäsmies karjui.

Heikki kohotti taas kirveensä. Ukon huulet vain pelosta poimusivat ja roikkuvat housut lepattivat, kun hän olan takaa vetäisi kirveellään ja hotaisi -- Salkon länsän varren poikki.

-- Sinä, perkele, tappelet kontion puolesta! noitui Pääkön ukko.

Sillä peto pääsi taas irti. Ja niin kiittämätön se oli, että oikopäätä hyökkäsi pelastajansa kimppuun, nujertaen hänet jänkään. Hätä siinä Kurun äijälle tuli, kun kontio reuhtoi päällä ja repi reisiä. Partakarvoista pidätteli Heikki karhua ja parkui:

-- Voi, voi, se neuvot syö, se neuvot syö!