Part 11

Autiona ja ränsistyneenä kohoaa Kultalan päämaja vieläkin Porttikosken rannalla, ja lahoneina, maahan rysähtäneinä, kyhjöttävät kullanetsijäin hirsihökkelit jokivarrella. Surullisina muistoina ne kertovat kävijälle entisistä "kultaisista" päivistä, jolloin autio erämaa eli ja kiihkeänä ahersi, ei niinkään nälän ja puutteen pakottamana kuin suurien rikkauksien toivossa.

Mutta oli Ivalon kulta-ajalla sittenkin, vaikka se tuottikin monelle kovan pettymyksen ja vain joillekuille antoi työstään kohtuullisen korvauksen, tärkeä tehtävänsä Lapin ja Peräpohjan asutushistoriassa. Etelän miehet tutustuivat Ivalon matkallaan pohjoisimpaan Suomeen, monet siihen mielistyivät, pysähtyivät retkellään ja rakensivat johonkin erämaan sopukkaan oman uudistalon.

Kultakauden vilkas elämä ja liike toi myös uusia ansiotilaisuuksia ja elämisen mahdollisuuksia köyhän perukan kansalle.

Poronsarviliima

Suurena rytönä keikkui sarvimetsä Lapin sata- ja tuhatlukuisten porotokkien päälaella. Se oli lappalaisten aina saatavissa olevaa lusikka- ja tarvisryteikköä. Sen "metsän" käyristä lapinukko koversi lusikkansa, sen niveristä ja koukeroista hän kaversi suuret ja pienet puukonpäänsä ja puukkotuppensa sekä laukkunsa käyrät, näversi monet napit, renkaat ja kierukat ajokkaansa valjaisiin, teki juurien kaivamiskuokat, kotanaulat ja koukut sekä monet muut pienet tarvisesineet. Koko porolauma, tunturien elo, lankesi nahasta, lihasta ja verestä alkaen sorkkarasvaan ja ytimiin asti kotaväen tarpeiksi, mutta sarvimetsissä oli vähäisen kulutuksen takia aina liikatuotantoa, joka joutui tavallisesti maahan maan hyviksi.

Mutta sarvimetsien mailla kehittyi jo aikaisin muuan kotiteollisuuden ala, joka käytti hyväkseen porojen suuriin sarvihäkkyröihinsä keräämää ainesta. Poronsarvista keitetty liima antoi aikoinaan useille karujen kiveliöiden asukkaille hyvinkin runsaat sivutulot.

Poronsarviliiman valmistus lienee Lapissa ja Peräpohjassa saanut alkunsa Lapin taloustirehtöörin, Anders Hellantin, toimesta. Tämä, aikansa huomatuin Lapin ja Peräpohjan tutkija ja tuntija, mitä monipuolisin henkilö, tiedemiehestä tuulimyllyn omistajaan ja liikemieheen asti, perusti 1743 liimatehtaan Tornioon, laivaten sitten liimaansa sekä muitakin lapintavaroita Tukholmaan. Harrastaen kaikenlaista taloudellista edistystä ja hyvinvointia, hän kehoitteli ja opasti Peräpohjan ja Lapin asukkaitakin keittämään liimaa poronsarvista, jotka muuten enimmäkseen joutuivat metsiin sekä talojen takapihoille ja kotakenttien vierille tarpeettomina röykkiöinä märkänemään. Metsiä kiertelevistä lappalaisista ei kyllä ollut liimankokeiksi, heille oli kylliksi, kun vain saivat kiehutella rasvaisia lihakeittoja vatsansa tarpeiksi. Mutta monet lantalaiset ottivat opikseen, hankkivat suuren "muurin", rupesivat keittämään sarvia ja saivat liimaa ja toivat sitä torniolaiselle mestarilleen. Hellantin jälkeen mainitaan kuitenkin liimankeiton vähentyneen, jopa sen vienninkin Torniosta loppuneen. Mutta liiman keittämistaito, kerran alkuun päästyään, ei liene sentään oppimestarin kuolemankaan jälkeen päässyt sydänmailta kokonaan unohtumaan, koska vielä viime vuosisadan loppupuolella monessa syrjäisessä kylässä, ainakin Kittilässä, Muoniossa ja Enontekiöllä, sitä jopa varsin suuressa mitassa toimitettiin. Muoniossa vielä joku vuosikymmen takaperin keitettiin kauppaliimaakin, ja peltovuomalainen vieläkin silloin tällöin porauttaa kotitarpeikseen kotikeittoisen sarviliiman.

Kittilän, Muonion ja Enontekiön syrjäkyliin, Lapin kaukaisiin tunturiseutuihin, suurten poromiesten lähimaille, missä poronsarvia oli parhaiten saatavissa, oli viimeaikaisin liimankeitto keskittynyt. Kittilän ahkerimmat keittomiehet asuivat Ounasjoen ylisillä varsilla. Tepastolla ja Kyrönkylässä sekä Puljulla, Tepastojoen varrella. Tepastolla hääri liimankokkina Koskenniskan Jussa ja Kyrössä Auton isäntä. Valmistettiin liimaa myöskin Lismajoen varrella Hanhimaassa, varakkaassa Hanhi-Matin talossa sekä Luukisella Juho-äijän talossa ja kirkolla Juhan-Sammu Kariniemessä, vieläpä Kaukosen Kiviniemessäkin. Muonion liimakyliä oli kaukainen Kätkäsuvanto, ja kylän uutterin Uimamestari Aidantaustan Jooseppi sekä Ruotsin rannalla asuva Naalisvaaran Pekka. Enontekiöllä keitettiin liimaa enimmin Peltovuoman isossa kylässä Ounasjoen syrjähaaran latvoilla. Pelto-Erkki, Eiran Pekka ja Sammun Petteri olivat parhaimpia mestareita. Vuontisjärvellä hääri liimankeittäjänä Vuontis-Jaakko ja Hetassa Pekkalan ukko.

Liiman keittämiseen saattoivat ryhtyä vain varakkaat. Sillä tuottavaan keittoon tarvittiin tavaton, paljon maksava muuripata sekä röykkiöittäin sarvia, jotka -- paitsi mitä oma tokka tuotti -- oli hankittava ostamalla. Suurin osa sarvia saatiin tunturien porolaumoista. Monin raidoin vedättivät lappalaiset niitä talven mittaan liimankeittotaloihin, niin että niiden kartanolla oli joka kevät tavattomat rutokasat. Ostettiin sarvia myöskin paikkakunnan lantalaisilta, ja toisinaan kiertelivät liimankeittäjät ympäri naapuripitäjiäkin ostellen sarvia. Pelto-Erkkikin juti sarvikauppoja tehden Kaukosessa asti, maksaen markan, parikin leiviskästä.

Liimankeitto oli kevätkesän töitä. Jo lumenlähdön aikoina, juhannuksen alla, kun ilmat eivät enää olleet kovin kaaloja, rupesivat liimaukot toimiinsa. Isoissa taloissa, niinkuin Kätkäsuvannon Aidantaustassakin, oli vartavastinen liimakota, jossa keittomestari sai parhaansa mukaan hääriä. Se oli hirsistä rakennettu, pihanperäinen pöksä, suurine muuriröttelöineen ja parin, kolmen tynnyrin vetoisine suurkattiloineen. Kodan edessä piti olla vielä toinenkin huone, joku lato taikka varta vasten rakennettu suoja, jossa toimitettiin liiman jäähdyttäminen.

Sarvet ruhjottiin kirveellä pieniksi palasiksi, lyötiin niitä suuri röykkiö pataan ja vettä pata täyteen. Suurkattilaan saatettiin työntää kerralla parikymmentäkin leiviskää sarvia. Nahkapeittoiset naamasarvetkin kelpasivat joukkoon, mutta padan pohjaa ja laitoja vasten saattoi panna vain paljaita kelosarvia, sillä karvaiset naamasarvet olisivat keitettäessä palaneet pohjaan ja pilanneet koko keitoksen.

Sitten ruvettiin keittoa kiehuttamaan, yhtä päätä työntäen uutta puuta padan alle, niin että tuli oli aina hiljakseen hehkumassa, ja kattila alituisessa kiehumisvireessä. Piti vain varoa, ettei työntänyt palavaa puuta padan pohjaan kiinni, sillä se olisi polttanut keiton pohjaan, jopa särkenyt helposti padankin. Mikäli vesi höyrytessään hupeni, sikäli lisättiin aina uutta sijaan, niin että pata aina pysyi täysinäisenä. Lämmin vesiastia oli sitä varten muurin vieressä, taikka oli liimapadassa kellumassa pikkukattila, josta saatettiin ottaa lisävettä liimapataan. Kolmekin vuorokautta kesti ensimmäisen liimakattilan keittäminen, ja saman tulen piti yhtä mittaa yötä päivää hehkua padan alla, niin ettei kiehuminen hetkeksikään heittynyt. Välillä vain silloin tällöin liimakauhalla otettiin liimavettä astiaan ja tutkittiin, milloin keitto on tarpeeksi vahvaa.

Sitä mukaa kuin liimavesi valmistui, siivittiin se rautapohjaisella sihdillä taikka harvalla säkkivaatteella saaviin, kannettiin jäähdytyslatoon ja kaadettiin pitkiin kaaroihin hyytymään. Kaaroja -- tepastolainen ja hettalainen sanoi niitä liimalautteiksi -- tarvittiin isossa keittimössä kymmenkunta, parikin, kolmi-, nelikyynäräistä, parin korttelin levyistä, yhdestä puusta koverrettua matalaa kaukaloa. Päivässä taikka yökaudessa hyytyi liima, niin että se voitiin leikata pitkällä ohuella luuveitsellä laidoista irti sekä viileskellä poikittain kämmenen levyisiin palasiin. Näistä taas viileskeltiin luuveitsellä taikka rautaisella leikkovittaimella, joka oli käyrä kaksivartinen ase kuin astian sisusvuolin, pitkittäin ohuita sormenpaksuisia viiluja, valmiita liimalevyjä. Ne ladottiin liimapookeille vieri viereen kuivamaan. Liimapookat olivat isoja -- 3 x 1,30 m -- puukehyksiä, joihin oli singutettu vanhoja nuottaverkkoja, ja niitäkin tarvitsi iso keittomies pari-, kolmekymmentä.

Kuivuvaa liimaa ei saanut aurinko nähdä, sillä se olisi sen helposti sulattanut, ja huoneessa olisi liima taas hapannut ja homehtunut. Tarvittiinkin sitä varten eri suoja, patsaille rakennettu matala katos, liimankuivausluova, joka seisoi tavallisesti reunapuolessa, erillään muista huoneista. Katoksen kalveeseen, tuulen henkeen ja päivän näkemättömiin, asetettiin liimapookat vierekkäin ja päällekkäin monien orsien varaan, niin etteivät koskeneet toisiinsa. Ei saanut liima myöskään paleltua; parhaiten se menestyi kaalonlaisessa viiden, kuuden asteen kevätlämpöisessä. Viikonpäivät kun siinä sai levätä verkollaan, oli se valmista työnnettäväksi säkkeihin.

Heti kun suurkattilasta oli saatu poruutetuksi kaikki liima-aineet, alettiin samoilla tulilla keittää uutta. Padanpohjaan jäänyt sarvensohjo, joka oli mainiota maanhöystöä, ammennettiin pois ja vietiin pellolle, ja uusi sarviröykkiö pantiin pataan. Ja taas alkoi parin vuorokauden keittäminen. Kymmenen, parikymmentäkin pataa voitiin näin paahtaa yhteen menoon, yötä päivää häärien saman tulen ääressä. Sitä mukaa kuin kaukalot tyhjenivät, saatiin niihin uutta liimavettä hyytymään, ja kuivausluovan verkoille leikeltiin heti uusia levyjä, kun entiset oli ahdettu säkkeihin. Joskus oli liimaukko saanut kartanolleen niin suuren sarviröykkiön, että juhannuksen edellä kotaan sytytetty "ikuinen tuli" voitiin sammuttaa vasta Jaakonpäivän aikana.

Mutta silloin olikin liimankeittäjän kattilassa korvennettu valtava, kolmen, neljänsadan leiviskän sarvirytö, ammennettu siitä satoja kaaroja liimahyytelöä ja luovan verkkokehyksiltä korjattu kolmattasataa leiviskää kuivaa liimaa, vieläpä kannettu pellolle kokonainen tunkio sarvensohjoa. Vuosikauden olivat Lapin sadat, tuhannetkin porot saaneet koota sarviinsa samaa varastoa, jonka lannanukko nyt muutamassa viikossa oli muuttanut liimaksi ja pellonhöystöksi.

Tornion kauppiaille joutui Lapin miesten keittämä liima. Monet keittomestarit veivät itse liimansa venekyydissä Tornioon ja saivat 10-15 markkaa leiviskästä. Niinpä Aidantaustan Jooseppi aina itse kuljetti sarvikeittonsa saaliit alas, samoin Koskenniskan Jussa Tepastolta kävi liimansoudussa kolmet, neljät kerrat kesässä. Isolla kolmilaitaisella, varpehditulla veneellä laski ukko, vieden viisi-, kuusikymmentäkin leiviskää kerralla alas, ja tuoden tullessaan säkin suoloja sekä kolme, neljä 18 leiviskän jauhomattoa. Nordberg Torniossa ja Liljebäck Haaparannalla olivat tavalliset liimanostajat.

Mutta enimmäkseen kumminkin myytiin liima vain suoraan kotirannasta. Alamaiden kauppasaksat, entisten Lapinkorven erämiesten jälkeläiset, torniolaiset ja kemiläiset, tiesivät kyllä, milloin ylimaalaisten liimakattilat on keitetty. He tulivat parhaaseen aikaan, tekivät kaupat, maksoivat 8-12:kin markkaa leiviskästä. Mutta kittiläläiset lapintavarain suuret kaupanmiehet, Kari-Sammu, Hanhi-Matti ja Hannula, ennättivät toisinaan ylämaiden liima-apajille ennen alamaan miehiä, työnsivät rahat keittäjän kouraan, lennättivät säkit veneeseensä ja painuivat tiehensä, jättäen jälkeen tulevaisille vain tyhjät pookat.

Monia liimalasteja alamaiden miehet useasti Lapista saivatkin, kun kävivät tyhjentämässä jokaisen keittäjäukon varastot. Omin neuvoin ja voimin eivät he voineet niitä soutaa alaskaan, vaan täytyi palkata saattomiehet apulaisiksi. Niinpä kerran oli muuan lapinakka "kemiläisiä" liimasaksoja saattamassa, saaden miltei henkimenoikseen kiskoa raskasta kuormaa. Ylpeät kemiläiset vain istuivat veneessä syöden eväitänsä, antamatta mitään nälkäiselle soutajalle, viinaakin ryyppivät, mutta eivät antaneet akalle edes kielen kostukkeeksi. Loukkaantunut lapinakka rupesi silloin kostoa manaten katkerana joikaamaan:

"Lappalaisakka lantalaisraatoa Levijärvellä soutaa. Kemiläisakka pilkaten soutaa, eikä mitään anna. Itse vain syöpi, eikä minulle anna, leipää syöpi, voita syöpi, eikä minulle anna, viinaa ryyppää, eikä minulle anna. Jeesuksen luoma, katso minä vaivun, musta härkä, itse minä vaivun!"

Niinpä kävikin sitten ylpeiden kemiläisten, että heidän veneensä kaatui Levikoskessa ja hukkui koko liimalasteineen.

Juurakkoterva

Tervanpoltto on ollut aikoinaan Peräpohjan ja Lapinkin metsäseutujen tärkeimpiä elinkeinoja. Jo satoja vuosia takaperin alkoivat lantalaisten tervahaudat höyrytä Peräpohjan erämaissa ja Lapinkorven summien metsien tumma vilja virrata eteläisiin seutuihin. Jo 1600-luvun alkupuolella perustetusta Torniosta tuli pohjoisten kiveliöiden tervakaupunki, joka veti puoleensa metsienviljan, kaupungin tervaporvarien toimittaessa sen sitten edelleen kaukaiseen maailmaan. Sadoin, tuhansin tynnyrein vieri ylimaiden tervaa joka kesä Tornioon laajasta Pohjanperästä: koko Tornion- ja Kemijokien suunnattomilta alueilta.

Mutta Peräpohjankaan suuret petäjämetsät eivät kestäneet iänkaiken lannanmiehen tappavaa terästä ja tuhoisaa tulta, varsinkin kun kruunukin tuli osienjakoon, ottaen itselleen parhaat aarniometsät. Monet kiveliöiden tervakourat saivat viimein pestä kätensä ja ruveta etsimään toisia tulolähteitä, kun metsältä loppui antaminen. Mutta useat menivät sittenkin metsään ja rupesivat itsepintaisesti kaivamaan ja myllertämään niitä epälukuisia, valtavia tervaskantoja, joiden rungon isät aikoinaan olivat korjanneet, sekä kokoilemaan kiveliöiden tuhatmääräisiä, maassa makaavia ja pystyssä seisovia keloja, joidenka ohitse entiset äijät olivat halveksien astelleet. Silloin kun Kajaanin kulmien tervaukot vielä täyttä päätä vetelivät koloraudallaan kokonaisia petäjämetsiä paljaiksi, silloin Tornion takamaiden tervanpolttaja jo kyykkäili kiveliöissään myyrästäen kuin kontio kantojenperiä.

Pian oli Peräpohjan ukko omat metsänsä möyrinyt. Kruunun suurissa kiveliöissä oli kyllä keloa ja kantoa, mutta sinne ei saanut mennä myllertämään, ellei ollut metsäherran lupakirjaa taskussa. Senkin sai kun kävi "hosmestaria" puhuttelemassa. Kolarin tervaukot saivat noutaa luvan aina Ylitorniolta asti. Niinpä sieppijärveläiset, Kankaan liskokin ja Koskenniemen Erkki, ajoivat Alkkulaan Kingelinin luo ja saivat lapun, jossa sanottiin:

"Täten annetaan pyynnöstä talokas Isak Kankaalle ja talonpoika Erik Koskenniemelle lupa sisällä olevana talvena kruununmetsästä Pitkäkoskenrovasta, Liikamaasta ja Käkivaarasta käyttää kantoja, juuria ja kuolleita puita tervanpolttoon ottaen huomioon ne velvollisuudet, joista v.t. metsäherra korkeammasta määräyksestä kuulutuksella 2 p:ltä marrask. v. 1861 on määrännyt. Yli-Tornio 9 p. maalisk. 1862.

Ernst Kingelin v.t. metsäherra."

Karun Kolarin asukkaat olivatkin varsin ahkeria kantojen vääntäjiä. Kun tunturiseutujen lantalaiset tekivät jälkeä porojen sarvimetsässä, keittäen liimaa, häärivät kolarilaiset yhtä ahkerasti kantojen kimpussa, puristaen niistä tervaa. Kun liimankokit kasasivat valtavia sarvirytöjä kartanolleen, kokosivat tervanpolttajat keittopaikalleen vielä suurempia kantoröykkiöitä. Jo vanhastaan olivat kolarilaiset möykänneet metsissä Köngäsen ruukin sysikolareina, ja sitten heistä tuli yhtä uutteria juurakkohautojen "tervakolareita". Myyrtivät kantoja tervaksi kyllä myöskin Muonion, Kittilän ja Turtolankin miehet, mutta pääkolarit olivat kuitenkin "Jokijalan" vähäväkisessä pitäjässä. Kolari ei olisi ollut nimensä arvoinen, ellei siellä olisi ollut tervakolareita joka kylässä, ja juurakkohauta höyrynnyt jokaisella kankaalla. Naapuripitäjienkin miehet kun tahtoivat rakentaa ja polttaa tervahaudan, saivat tavallisesti noutaa mestarin Kolarista.

Syksypuoleen, kun kesätöistä oli päästy, mentiin metsiin, "kruunun erakkoihin", nostamaan juurakoita ja hakkaamaan keloja sekä tuulenkaatoa. Juurakoita kaivettiin kuokalla ja väännettiin vivuilla ylös, sitten "raajottiin" pienemmiksi ja kerättiin kasoihin, samoin kelot katkottiin rangoiksi. Kolmisen viikkoa sai kolme miestä myyrästää kangasta saadakseen kokoon sadan kuorman haudan. Ellei ennestään käytettyä tervahautaa ollut lähimailla, piti syksyllä jo sulanaikana hankkia hautapaikkakin. Luotiin jonnekin jokitörmään haudanpohja, laitettiin siihen tervaruuhi valmiiksi ja "napa", silmä, ruuhenreiän ympärillä muurattiin savella. Syystalvella vedätettiin raajotut puut haudalle ja samalla toimitettiin niiden "silppuaminenkin", pilkkominen pieniksi hautapuiksi. Tätä työtä saattoi suuren haudan laittajalla kestää yli talvenselän, sillä sitkeät kantojurrikat olivat hitaita silputa; samoin myöskin monet suuret kymmenkertaan ympäriinsä punoutuneet kelot ja itsepintaiset oksakenkulat panivat miehen hikoilemaan. Tehtiin neljän-, viidenkymmenen, jopa sadankin tynnyrin tervakuoppia, ja joka tynnyrille laskettiin pari kuormaa tervaksia. Äkäsjoen Rautusuvannolla poltettiin kerran yli sadan tynnyrin hauta, ja siihen tarvittiin jo kokonainen ryteikkö silputtua keloa ja juurakkoa.

Tervahaudalla työskennellessään asustivat miehet matalassa, tievankylkeen kaivetussa, turvekattoisessa metsäkodassa, johon ahtaasta oviaukosta "sukallettiin" kuin kellariin. Töiden loputtua jätettiin kota sellaisenaan paikoilleen kyhjöttämään, sillä "asetus on semmoinen, ettei methän tehtyä kotaa saa hävittää... jos joku kulkija sattuu tarvittemhan, niin pääsee sisälle". Siksi metsissä kaikkialla näkee vieläkin vanhoja kotia.

Talven kuluessa tehtiin tynnyrit valmiiksi kesää odottamaan. Omin miehin niitä askaroitiin, taikka teetettiin jollakin joutavalla mökinukolla. Kaaskon Iisakki oli Kaukosessa renkinä ollessaan niin joutuisa käyttelemään nikkarihoitoja, että päivässä päästi käsistään tusinan tervatynnyreitä, kun aineet oli valmiiksi veistettyinä vieressä.

Kesän tullessa laitettiin hauta polttokuntoon. Haudanpohja peitettiin kuusenkoskuksilla. Keskuksille ladottiin ensin keloista särjettyjä, pitkiä suoria säleitä, jottei koskuslatomus rikkoutuisi, sitten niiden varaan vasta ruvettiin työntämään juurakkosäröksiä. Keskelle hautaa, navasta suoraan ylös, pystytettiin oksalatvainen pitkä männynkarhakka, joka sitten hautaa poltettaessa seisoi "tikkana", mihin ei tuli saanut koskea. Koko talonväki oli tervaksia latomassa, jopa useasti kutsuttiin naapureistakin nuorta väkeä, _pojanpalkeita_ ja tyttäriäkin apulaisiksi. Lopuksi koko latomus turvehdittiin, peitettiin turvemättäillä suureksi pyöreäksi metsän hautakummuksi. Laki varsinkin lyötiin turpeilla hyvin tiukkaan, ettei tuli pääsisi sieltä käsin uhkaamaan napaa. Maanrajaan, ympäri haudan, jätettiin turvehtimatta vain toista korttelia leveä reunus, jalka, josta tervakset voitiin sytyttää. Ja siten oli syntynyt metsäkankaalle keko,

"hongasta hoiskutettu männystä mäiskytetty, mullasta veenpitävä tehty."

Tuli sitten tyven ilta juhannuksen edellä. Silloin mentiin sytyttämään hauta, ja taas, jos oli iso hauta hoidettavana, riensi paikalle koko kylän nuori väki; "kaffekuukarikin" lähti mukaan. Hauta piti saada sytytetyksi yhtaikaa joka taholta, ja kun valkea oli päässyt vauhtiin, tukittiin jalka turpeilla, jättämällä vain joku reikä, josta kytevä hauta saattoi huokua ja vetää henkeä sisäänsä. Ja "kun laelle saathin tuli menemhän, niin silloin ryyppy ryypättiin".

Haudan sytyttämistä ohjaamassa sekä sitten koko polttamistoimen mestarina oli vanha tottunut hautakolari, joka tiesi kyllä, miten turpeiden suojaan peitottua juurakkokytöstä oli hoidettava. Alituisesti oli tulta pidettävä silmällä ja varsinkin kovilla ilmoilla katsottava, ettei tuulenpuoli päässyt palamaan hopummasti kuin alainenkaan puoli. Eikä saanut laskea tulta karhakkatikkaan, josta se olisi helposti varissut napaan ja polttanut koko keitoksen. Ukonilmoilla oli haudanpoltto hyvin vaarallista. Jos ukkonen sattui päälle, saattoi se helposti tuiskahtaa alas, työntyä hautaan ja repäistä oman tiensä ulos, mistä tahansa. Ja silloin lähti tervakin puskemaan samaa tietä. Ei joutanut hautakolari paljoa lepäilemään, joskus vain hyvillä ilmoilla saattoi hiukan kyynähtää metsäkodan makuulavalla sillä aikaa kuin apulaismies hoiteli hautaa. Mutta jos oli tyhmä apulaismies, ei siihen voinut paljoakaan luottaa: saattoi hyvinkin päästää pilalle koko hoidon, saattoi hätäpäissään vaikka hosaista multaa uhkaavan paikan tukkeiksi. Ja jos multaa karisi hautaan, niin se paloi tervan kanssa "rauvanpaskaksi". Mutta ankaran työn mukainen oli kolarin palkkakin: kymmenen markkaa, jopa kruunu-kymmenenkin, otti hän päivältä, kuten ainakin jalot mestarimiehet, masiinikraatarit ja muut samanarvoiset taiturit.

Hautakolareita oli ennen, parhaana tervanpolttoaikana, joka kylässä, ja silloin kun polttokausi oli käsissä, saivat ukot raataa, minkä miehestä lähti. Kun yhden haudan saivat eräksi, niin jo oli toinen odottamassa. Sellaisia entisiä tervaukkoja oli Halingon Heikki ja Lapinniemen Olli, sekä hänen poikansa Juho. Elää Kolarissa vieläkin muutamia tervansavussa harmaantuneita äijiä, jotka ovat kymmeniä kesiä eläneet tervanhengessä, polttaneet satoja hautoja ja täyttäneet tuhansia tynnyreitä. Näitä vanhankansan kolareita on Erkki Lantto, Halingon äijän poika Kolarinsaarella, pieni ja tumma, mutta sitkas äijä, joka on tervan kanssa häärinyt kolmekymmentä kesää, polttaen joka kesä neljä, viisi, kuusikin keitosta, jopa joskus kymmenenkin, käyden väliin käryyttämässä Ruotsinkin puolella, Kihlangissa. Ei ole Erkki kyllä saanut tummuuttaan tervankeittämisestä, vaan se on synnyntäväriä: Halingon äijä oli lappalaiseukon lapsia. Yhtä jalo hautakolari on aikoinaan ollut Lapinniemen Juhokin, isänsä, Olli-äijän, täysiverinen jälkeläinen, 80-vuotias Vaattojärven ukko. Jo poikasesta asti on Jussa häärinyt juurakkotervan höyryssä ja neljäkymmentä kesää hoitanut hautakolarin vaikeaa virkaa, ansaiten vielä arvokkaamman virkanimen: "Tervamaisteriksi" nimitti häntä Tornion tervaporvari, Govenius, ja Tervamaisterina häntä kotiseutukin kunnioittaa.

Neljä vuorokautta kesti ison haudan polttaminen, kun sattui hyvä ja tasainen ilma. Mutta tuulisäällä hauta palaa kohahti kolmessa vuorokaudessa, antaen vielä lisäksi epäkypsän ja paksun tervan. Hyvällä ilmalla taas ehti terva kypsyä kylliksi, työntyen ulos notkeana kuin öljy. Ruuhesta laskettiin terva "ränniin" ja siitä juoksutettiin "tratin" lävitse tynnyriin toisensa jälkeen sen mukaan kuin sitä turpeiden alla tulen tuskissa kytevät juurakot hikoilivat. Mutta terva ei tullut haudasta aivan puhtaana, vaan paljon tervavettäkin ajautui samassa matkassa. Kun tynnyrit olivat seisoneet jonkun aikaa, painui raskaampi tervavesi pohjalle. Silloin piti tynnyrit "kusettaa" eli "fräkätä". Alauurteessa olevasta tapista laskettiin tervavesi pois, ja tynnyrit päästivät väliin "mustan kusen", väliin taas "ruskean". Musta oli paksua tervansekaista nestettä, joka oli saanut mukaansa haudannokea. Jotkut keittivät sen uudelleen tervaksi. Mutta ruskea, joka oli kirkasta, juurakkojen vesisilosta syntynyttä ainetta, laskettiin maahan.