Part 10
Mutta olojen muuttuessa Ruijan retket vähitellen loppuivat. Kovin pitkät ja vaivalloiset matkat ja sentään verrattain vähäiset ansiot sekä lisäksi kaikenlaiset hankaluudet norjalaisten puolelta vaikuttivat, ettei Jäämerellä käynti ollut kovin houkuttelevaa. Ei varsinkaan enää sitten, kun kotipellotkin taas rupesivat antamaan parempaa satoa, ja kotipuolessa ansiomahdollisuudet alkoivat parantua. Tulivat tukkityöt ja metsänhakkuut Perä-Pohjolaankin, ja silloin rupesivat miehet omilla kotikulmilla saamaan sellaisia ansioita, ettei enää tarvinnut, eikä kannattanutkaan, lähteä epävakaiselle Ruijanmerelle.
Ivalon kulta-ajasta
"Mitä Lapinmaassa on muuta kuin sääskiä ja susia", antaa Topelius Maamme-kirjassaan pohjalaisen panetella. Köyhänä ja kurjana maana onkin "leivätöntä Lappia" aina pidetty, ja vain harvat ovat halunneet sinne lähteä muuten kuin suurimmasta pakosta.
Sitä suurempi olikin yllätys, kun kerran yht'äkkiä levisi tieto, että tässä köyhässä "susien ja sääskien" maassa oli löydetty -- _kultaa_, oikeata puhdasta keltaista metallia, joka maailmassa on monta kertaa ajanut liikkeelle kokonaiset kansalaumat.
Oli tosin jo aikaisemmin, 1830-luvulla, kulkenut viesti, että Kemin ukko olisi löytänyt kultakimpaleen Kemijoen suulta, mutta kun ukko ei löydöissään päässyt enää sen pitemmälle, unohtui koko asia. Ja sitten kolme vuosikymmentä myöhemmin, 1867, saatiin kuulla, että muuan norjalainen oli keksinyt kultaa perimmästä Lapista, Tenojoen varrelta. Silloin matkusti suomalainenkin miesjoukko etsimään kaukaisen Lapin kulta-aarteita, löytäenkin niitä Ivalojoen rannoilta, synkästä erämaasta, viisi, kuusi penikulmaa jokisuulta ylöskäsin. Mutta ei tämäkään löytö sen enempää vaikuttanut. Lappi pysyi vain köyhänä Lappina.
Mutta kuulipa sattumalta Ivalon kullasta muuan raahelainen merimies, Epu Björkman, joka oli kiertänyt kaiken maailman kaivellen Ameriikan, Austraalian ja Uuden-Seelannin kultakenttiä. Austraaliaan asti oli Epu jo kuullut huhuja Lapin kullasta ja sitten kotimaahan palatessaan Englannissa lukenut taas uutisen sanomalehdistä sekä heti rientänyt kipakyytiä kotiin. Raahessa varusti Björkman heti teltat ja kaikki kullankaivajan vehkeet, sai matkatovereikseen toisen raahelaisen merimiehen, Lepistön, ja oululaisen Ervastin, jotka myös olivat kierrelleet maailmaa kultaa kaivellen; sitten lähdettiin kolmissa miehin 1869 reput selässä Lapin erämaihin onneansa koettelemaan. Muutaman kesäisen kuukauden rehkivät miehet Ivalon tunturimaassa, ja syksypuoleen he palasivat takaisin saaliinaan pikku pussillinen kallista metallisirua, arvoltaan noin 6000 markkaa, mikä oli tavaton summa siihen aikaan yhden kesän ansioiksi. Lepistö ja Ervasti veivät saaliinsa Helsinkiin, myivät sen valtiolle ja "saivat nimensä Maamme-kirjaan", mutta Björkmanin Epu teetti kullastaan kellonperät pikku ankkureineen, kullankaivokuokkineen ja lapioineen, eikä saanut nimeänsä kirjoihin, vaikka olikin retken ensimiehiä; raahelaisilta hän sai vain "Kulta-Björkmannin" nimen.
Raahelaisten löytöretki tuli tunnetuksi, ja silloin alkoi Lapin maine nousta.
-- Lapissa on kultaa! kaikui pian yli koko maan, ja hidas suomenkansa nousi ja lähti kultapolulle, hyökäten taas kerrankin miehissä Lappiin, jossa ennen muinoin sen esi-isät olivat monet kerrat kierrelleet sotapoluilla, ryöstellen vähäväkisen, metsissä piileskelevän kansan aarteita. Nyt piti tyhjennettämän maan aarteet.
Heti seuraavana keväänä, 1870, riensi miestä virtanaan kohti pohjoisia tunturiseutuja, ja "se oli kullanhumu niin kova, että sinne mentiin jo keväällä lumen aikana", muisteli muuankin Kittilän ukko, ja Kittilän Vene-Aapon paksusta päiväkirjasta löydämme useita muistiinpanoja Ivalon ensimmäisestä kultakesästä. Huhtikuun 3 p:nä ukko on pistänyt paperille: "Merkillisin. Kulta Kiihko ijvaloon on ollu kovasa touhusa kaikila", ja 15 p:nä: "Iivalon Kulta uoreen menee kalua ia miehiä täältäki kautta yhä, näkyy sinne menevän yksityisiäki", sekä 24 p:nä: "Meiän kyläsä on miehiä oottavat kesää täälä Se on kova puuha ihmisilä kullan kaivoon menee kovasta kaukaa."
Kittilän kautta etupäässä suuntautuikin matka ylöskäsin. Ajettiin miehissä viimeisillä kevätkeleillä hevosilla ja poroilla niin pitkälle kuin päästiin ja sitten kun keli loppui, hankittiin vene ja lähdettiin jokia vastavirtaan puskemaan. Niin kova oli veneiden kysyntä, että Vene-Aapon ja muiden Kittilän veneseppien purret oli pian hyvillä hinnoilla ostettu samoin kuin yksityistenkin liikenevät soutuneuvot. Monesti täytyi miesten ryhtyä itse veneen veistoon. Niinpä tekaisivat esim. oululaisen "Rikkaan-Kaupin" miehet, Päkkilä, Korhonen ja Kuivalan Jussi, Kittilän kirkolla kaksilaidan ja lähtivät sitä sauvomaan.
Venematka olikin ankarin. Kymmenin penikulmin saatiin sauvoa ja soutaa koskia vastavirtaan, ja yhä kiukkuisemmiksi kävivät joet, mitä ylemmäksi päästiin pohjoiseen. Ensin puskettiin Ounasjokea yläpuolelle Könkäänkylän ja Tepaston, sitten noustiin Tepastojokea Puljun ohitse Vietkaojaan, jota myöten mutkiteltiin aina latvapuroihin Korsatunturin tienoille, Vietkavaaran nenään. Täällä täytyi kultamiesten muotkia veneensä kolme virstaa Vietkavaaran laitaa Kosapuroon. Mutta silloin oli jo mentykin yli maanselän vedenjakajan ja saatiin ruveta laskettelemaan lapintunturien takaista myötävirtaa. Painuttiin pieneen Korsajärveen ja edelleen Korsaojaa Ivaloon, sitten Ivaloa alas kierrellen sen tuhannet mutkat ja käänteet, koluten sen sadat kosket ja keikkuen vihaista vauhtia ohi epälukuisten vaarojen ja tunturien, kunnes viimein pitkän Porttikosken jyrkistä kuiluista selviydyttyä oltiin kultarannalla, Pietarlauttaoaive-tunturin eteläpuolella. Satakunta kilometriä oli saatu lasketella pystyä Ivaloa, monesti kovimmissa koskissa ja könkäissä vetäen venettä maata myöten ja kanniskellen tavaroita, jopa joskus pahoissa äkkinäisissä putouksissa joutuen vesivaraankin. Eikä oltu erämaassa tavattu ihmisasukasta sen jälkeen, kun oli lähdetty Tepastojoen Puljusta. Ja Kittilän kirkolta lähtien oli taivallettu yli 200 kilometriä.
Raahelaisten yllättävien löytöjen johdosta jo valtiokin käänsi huomionsa Ivalon kultamaahan. Se määräsi, ettei hallituksen luvatta kukaan saisi sieltä kaivella kultaa, vaatien vielä, että osa löydöstä oli annettava valtiolle. Hallituksen etuja sekä järjestystä valvomaan lähetettiin Ivalon erämaahan kokonainen virkakunta: tuomari, nimismies, insinöörejä ja poliiseja, ja heidän asunnokseen rakennettiin jokirannalle kuuluisa Kultala. Hallituksen puuhista Ivalolla sekä "herrojen" matkasta sinne saamme taas Vene-Aapolta kuulla. Huhtikuun 3 p:nä 1870 hän merkitsee: "Mutta kruunu itte sinne laittaa värkkiä ia huoneita ehtimisen. Se on kovin korkialle otettu (Uusi Kalifornia) nimeltäkin io", ja toukokuun 5 p:nä "Kultauoreen menee yhä Herroja, ei piätä keli Riittokaan" sekä kesäkuun 3 p:nä "Kulta poliisia ia muita isoia Herroia menee Ivaloon Kosomalta."
"Poliisit ja muut isot herrat" saivat erämaassa asustella valtion rakennuttamassa talossa, joen pohjoisella törmällä, mutta itse kullankaivajien täytyi tulla toimeen miten parhaiten osasivat. Toiset pystyttivät suojikseen telttoja ja rankisia, toiset rötistivät havukotuksia ja turvemajoja, muutamat salvoivat yhteisen hirsikömmänänkin. Hiljainen jylhä erämaan laakso muuttui yht'äkkiä hökkelien ja telttojen kaupungiksi, jota törmällä kohoava komea päämaja hallitsi. Ja kaupungin asukkaille lupasi vuolaana virtaava tunturijoki koskemattomine kivikkorantoineen hyvän toimeentulon.
Oli täällä erämaan kaupungissa parhaana aikana ääntä ja elämää. Jo heti ensi kesänä tulvahti Ivalolle neljättäsataa rikkaudenkokelasta. Siinä joukossa oli kansaa kaikenlaista, herroja ja muita, ympäri laajaa maata, aina Etelä-Suomea, Savoa ja Karjalaa myöten. Oli muuan "everistikin", pitkä mies, niin että polvet ulottuivat pöydän reunaan asti, mutta hänet sitten tappoi karhu, kun mies lähti yksinään kontiota kaatamaan. Sanomat Lapin ihmeellisestä "Kultavuoresta" olivat sukkelaan kulkeneet yli maan, jopa lentäneet rajan ulkopuolellekin, niin että joukossa nähtiin jo muutamia ryssiäkin ja muita ulkomaalaisia. Vene-Aaponkin muistikirjasta luemme toukokuun 26 p:ltä 1870: "Ivalon Kultauoreen menee nyt yhä vene ioukkoja Ryssiä pietarista ia Etempääki, ia Saksalainenki on sinne menosa ia mahoton palious Suomalaisia. Saa nähtä mitä Sielä alkaa Kuulua."
Ensi toimena perille saavuttua oli maa-alueen, työskentelykentän, valtaaminen ja paaluttaminen. Työpalstoja oli maanmittari P.W. Aurén mittaamassa, ja niistä piti suorittaa valtiolle veroa n. 60 penniä ristisyleltä. Useasti kaivajat rupesivat samaan "puulaakiin", vallaten alueen ja alkaen siinä yhteisin voimin ahertaa, mutta toiset möyrivät tilkullaan aivan yksinään pitäen saantinsa omina hyvinään. Oli muutamia semmoisiakin suurpomoja, jotka myllerryttivät työmaataan palkkaväellä, maksaen raatajille kolme, neljä markkaa päivältä. Työmiehiä olikin kyllä tarjolla, sillä kulta veti erämaahan kaikenlaisia varattomia kulkureita ja lentomiehiä, jotka eivät itse pystyneet tekemään valtauksia.
Pian olikin koko kultaranta Porttikosken seuduilta, kahta puolta jokea, lähes parin penikulman pituudelta vallattu, ollen työmaita sekä "puulaakeja" molemmilla rannoilla kymmenittäin toinen toisensa vieressä. Oli siellä Ivalon kultavuoren esikoisellakin, Ervastilla, oma työmaansa parhaalla paikalla, Kultalan päärakennuksen lähimailla, ja niillä main myöskin raahelaiset, "Pyörkmanni" ja "Pyörklunti", jotka asuivat hirsituvassa, raatoivat jopa 30-40 miehen voimalla. Kolmisenkymmentä raatajaa oli silläkin suuryhtiöllä, johon olivat liittyneet torniolaiset, kapteeni "Aspekreini", värjärimestari "Niskanteri" ja seppä "Nuuplokki" sekä Kittilän kauppamiehet Hanhi-Matti ja Kari-Sammu. Suuri "liikanto" oli rovaniemeläisellä Ruikka-ukollakin, joka niinikään herrasteli hirsipirtissä, sekä Pietarin ryssillä "Putkohvilla" ja "Niinikohvilla", jotka ihan ensimmäisinä ennättivät saaliinjaolle Lapinkorpeen. Kerrotaanpa, että Putkohvi olisi jo Ervastin ja Lepistön matkassa tullut Ameriikasta Ivalolle ensi löytöjä tekemään. Helsingin herralla, Karlingillakin, oli miesjoukko apunaan, mutta Oulun Juusela työskenteli vain viidellä, kuudella miehellä, ja toinen oululainen, Rikas-Kauppi, raivasi rantaa yhdessä Korhosen ja Kuivas-Jussin kanssa, Päkkilän ja parin muun miehen ollessa palkkalaisina. Työskentelipä muuan "sauvalainenkin" koko suurella "liikannolla", saaden paljon kultaa, mutta juoden kaikki. Ja lopuksi varastivat omat työmiehet savolaisen koko saaliin ja karkasivat Ruotsiin.
Kullan etsimistyöt Ivalon ensi vuonna näyttävät päässeen alkuun jo kesäkuun 10 p:nä. Sillä sen päivän nimiin on Vene-Aapo taas kirjannut: "Kullan kaivanto Ivalossa on alkanu tänäpäivänä Ensi kerran. Sinne on väkiä rientänyt suurila kustannuksila ia kuluila keli Riitosa ia veneilä vaikka kuinka palion olis menny sati päästiin. Mutta mitä nyt tullee siaan saa nähdä; tämä kesä sen näyttää".
Kävipä Pohjolan kivimäesssä koko tikutus ja nakutus ja pauke, kun kaikki työmaat olivat täydessä toimessaan. Oli kuin jokilaaksossa olisi ollut kellomestarin suurtyöpaja, missä jokainen konevärkki tikutti omalla tavallaan ja omassa tahdissaan, antaen väliin kovempiakin paukauksia kuin tuntimääriä ilmoittaen. Lapin erämaiden ikivanha aarnihauta tahdottiin nyt miesvoimin saattaa päivänvaloon. Toiset kuokkivat pehmeää maata pois, toiset hakkasivat rautaisilla "tikoilla" pikku kiviä irti kalliopohjasta, taikka vääntelivät rautakangilla isompia lohkareita syrjään, taikka ruudilla pamauttelivat kallioita kappaleiksi. Tunturipuroista ja rantajängistä johdettiin työkentän yli pitkiä puurännejä, joita myöten vesi alituisesti virtasi. Niihin lapioitiin irti kiskottu soramaa veden huuhdottavaksi. Kolisten juoksivat rännissä nyrkkikivetkin ja sora meni että vilisi, mutta raskaat kultahituset painuivat pohjaan ja vierivät ylemmän irtopohjan reikien lävitse alla olevalle "rihvelöidylle" umpipohjalle. Vesi, joka aikojen vieriessä oli kullan ottanut hoitoonsa -- mistä lieneekään sen sitten saanut -- ja kätkenyt maahan Ivalon rannoille, sai taas olla apuna aarrettansa saatettaessa päivän valoon. Täälläkin piti, ennenkuin aarteenhaltija antoi omansa kaivajalle, tapahtua kansantarujen tavalla: olla "oma käsi ottamassa, oma kynsi kaivamassa".
Pari, kolme kertaa viikossa toimitettiin "rännien peseminen". Pohjaan laskeutunut kullansekainen sora huuhdottiin isossa rautamaljassa, "vaskoolissa", huljutellen, niin että maljaan jäi vain pelkkä kultasanta. Poliisi taikka päällysmies oli tavallisesti pesuhommissa saapuvilla, ettei kallista kultaa olisi saatu salatuksi. Sillä valtiolle piti kaikesta kullasta luovuttaa kymmenykset. Alkuaikoina oli myös tapana joka ilta perinpohjin tarkastaa työmiehet, etteivät he vain piilottaisi ja varastaisi kultaa. Mutta tällainen nuuskimistyö huomattiin pian mahdottomaksi, vaikka joskus sattuikin, että saatiin mies kiinni kullan salaamisyrityksestä.
Mutta niillä työmailla, joille ei voitu johtaa vesiränniä, huuhdottiin kultaa "rokarilla", kehdonmuotoisella kaukalolla, jota myös sanottiin "lulluksi". Kaukalon sisässä olevaan seulaan lyötiin maasoraa ja vettä, ja sitten heilutettiin, niin että kulta ja hieno sora valuivat kaukalon kahdelle kaltevalle pienareunaiselle pohjapöydälle. Siitä koottiin kultasora ja puhdistettiin vaskoolissa.
Joskus tekivät miehet hyökkäyksen itse jokeenkin. Hiekkasäkeillä he patosivat matalikolle pyöreän aitauksen, muutamia syliä läpimitaten, pumppusivat sen kuiviin ja sitten pohjasorasta rokarilla soudattaen ja vaskoolilla huuhtoen erottivat kultahiukkaset.
Ahkerasti häärittiin työssä: aherrettiin aamukuudesta iltayhdeksään, pitämällä välillä 8:sta 9:ään aamiaistunti ja 3:sta 4:ään päivällishetki. Itse vain miehet yhteisillä tulilla puuhasivat ruokansa ja kahvinsa, saaden itse ostaa ruokatarpeensakin. Elintarpeita vedätettiin työnteettäjäin toimesta sekä alhaalta Suomesta käsin että Norjasta Inarin kautta. Ryssän jauhomatot maksoivat siihen aikaan Norjan Reisivuonossa 15 kruunua, ja kuljetus Patsjokea, Inarijärveä ja Ivaloa ylös tuli maksamaan yhdeksän markkaa matolta. Muutakin syötävää, leipää, suolaa, voita, lihaa ja läskiä, kahvia, sokeria ja tupakkaa, toimitettiin kiveliön työmaalle. Yhtäpäätä olivat venemiehet joella, milloin kiskomassa ylöskäsin, milloin taas laskettelemassa alas.
Mutta lehmällistä ei erämaassa saatu. Kerran sentään Kultalan herrat ja työnantajat kustansivat neljä miestä neljän markan päiväpalkalla noutamaan Kyrön kylästä, viiden penikulman päästä, venelastin piimää, mutta se piimä tuli niin kalliiksi, etteivät herrat enää toista kertaa sitä halunneet. Joskus taas saatiin herkutella vasta lypsetyllä maidollakin. Sattui niin sopivasti, että Kittilän miehet ja eukot, kuljettaessaan karjaansa Ruijaan myytäväksi, vaelsivat sarvijoukkonsa kanssa ohitse, levähtäen ja syöttäen karjaansa Kultalan tienoilla. Eukot lypsivät elukoitaan, myyden maitoa erämaan miehille, ja kohta höyrysivät maitopuurokattilat nuotiolla, ja kahvia juotiin kotoiseen tapaan.
Pyhäpäivät vietettiin erämaassa jouten, käyden "kylässä" tarinoimassa ja kuulustelemassa toisten saaliita. Kuljeskeltiin myös ympäristöissä haeskellen uusia kultavarastoja, ja satuttiinkin joskus puhtaasta kalliosta löytämään puhtaita kultahitusia.
Muuten lepopäivät olivat kuin luodut suuren hummauksen päiviksi. Silloin ankaran aherrusviikon jälkeen, jo lauantai-illasta ruveten, korpimajojen asukkaat oikein miesvoimalla viettivät maailmallista menoa, juoden, rähisten ja pelaten korttia. Sillä juomatavaraa tuotiin metsän työmaalle monissa miehin ja monelta suunnalta, eikä se kovin kallistakaan ollut kaukaisen kultamaan kurssiin nähden: hyvää konjakkia sai seitsemällä markalla "halstoopin" pullon, paras viina maksoi viisi markkaa ja huonompaa sai kolmellakin. "Selpäri", jolla oli oikein "kruunun lupa ja maksoi veroakin liikannostaan", pani parastaan, ettei kuivasta erämaasta olisi juotava loppunut. Niinkuin Mooses Egyptin korvessa hankki kalliosta kansallensa virvoittavaa vettä, niin Selpärikin Ivalon korvessa etsi viinaa vaikka kiven kolosta, kun kansa oli oikein janoissaan. Väliin kyllä ukon varastoista rupesi vilja puuttumaan, mutta silloin Selpäri jatkoi sitä vedellä, nostipa vielä hintaakin. Ja silti tavara meni kaupaksi, ellei sattunut työmaalle tulemaan muita viinasaksoja. Niitäkin sinne monesti ilmestyi. Mikkolan Heikki tuli Ivalon suulta sauvoen venettä, joka oli täynnä Norjan viinoja, viidentoista kannun "ankkoja", ja kiskoi 7-8 markkaa pullosta, vaatien vielä "kuoren takaisin". Myöskin oululainen pakari Pieteliini huolehti, että korvenraatajat saivat pitkät pyhäpäivänsä viettää ilossa.
"Ilossa" sen kyllä kullankaivajat viettivätkin. Miltei jokaisessa majassa juotiin, ja joka pensaan juurella pelattiin korttia taikka muuten rehkittiin, ja lepopäivän iltana lepäili väsyneitä raatajia pitkin jokirantaa toisten ryömiessä nelinkontin majalleen. Lopulta meni hummaus niin ylettömäksi, että viinankuljetus Ivalolle kokonaan kiellettiin. Vaikka saatiin sitä sittenkin, salasaksat kyllä tiesivät, mistä tie kulki kultamaahan.
Ensi vuonna ei Ivalolla ollut ensinkään naisväkeä, vaan omin päinsä miehet saivat kesäkautensa siellä remuta. Mutta sitten seuraavat kesät jo toivat toistakin sukupuolta ilahduttamaan autiota korpea. Poliisi "Neeteri" tuli emäntineen, ja emäntä rupesi leipojaksi, niin että työmiehetkin saivat häneltä ostaa valmiin hyvän leivän. "Oorningismanni", poliisien päällysmies, toi palvelijansa, "Ison-Annin", mukanaan, ja Anni olikin nimensä arvoinen: vankka väkevä nainen, suuri kuin heinäsuova. Osasi hän pitää "oorningismanninsakin" kovassa kurissa. Torailun sattuessa piika tarttui joskus isäntäänsä niskaan ja perähankuraan, roikaisten hänet portailta kentälle. Miesten kanssa Anni monesti joutui otteluun könistellen heitä ja heitellen kuin kallokkaita. Joskus naisjättiläinen seisattui selin seinää vasten, luvaten mennä sille miehelle, joka saa hänet siitä kellistetyksi. Sadat känsäkouraiset kivenvääntäjät kohauttivat housujaan, sylkäisivät kouriinsa, rynnistivät ja retuuttivat toinen toisensa perästä, mutta kukaan ei kyennyt vahvaa naista voittamaan. Mutta oli toinen nainen, jota ei tarvinnut paljon retuuttaa, ja tämä oli "mainittava Rastin Ralla-Kaisa", Björklundin emännöitsijä, nimensä kaltainen olio hänkin. Kaisa ei pitänyt päivistänsä lukua, vietti vain hurjaa elämää, juoden ja rallattaen miesten kanssa, mennen viimein ryssän matkassa Pietariin ja jääden sinne.
Posti kulki kultamaahan Kittilän kautta kerran viikossa. Pokan Pekka kantoi lähetykset Ivalojoen "postitupaan", johon sittemmin, 1877, muutti asumaan tunnettu Ivalo-Matti, ja täältä taas Kultalan poliisi kävi noutamassa postin työmaalle.
Syksyyn saakka Ivalolla työskenneltiin. Syyskuun alussa, jolloin ilmat jo olivat muuttuneet kovin kylmiksi, yöt pimeiksi ja kolkoiksi, ja talvikin alkoi ilmoitella tulostaan, lopetettiin työt. Saalis oli saatu, mikä saatu. Toiset olivat hyvinkin hyötyneet, toiset taas aivan pahoin pettyneet, mutta tuskin kukaan oli käsittänyt niin suurta rikkautta kuin oli lähtenyt etsimään. Monet suurin toivein erämaan "Kultavuoreen" saapuneet olivat heittäneet sikseen vaivalloisen työn, joka antoi ainoastaan mitättömän pieniä kultahitusia, ja tyytymättöminä palanneet takaisin. Jo heinäkuun 3 p:nä 1870 on Vene-Aapo pistänyt päiväkirjaansa: "Ivalon Kulta uoresta on tulin io palio ihmisiä takasin. Ei kuulu hyvää".
Eikä Ivalossa suinkaan lohkomalla vuoleksittu kultaa, niinkuin moni oli luullut, pieninä hitusina vain, kuin "viilan jauhoina", saatiin sitä kovalla työllä ja vaivalla kokoon. Vain sattumalta joskus tavattiin "luthenkokoinen" palanen, ja joskus semmoinen kullanmuru, joka painoi neljä luotia. Lapin aarnihaudan haltia oli saita antimiensa jaossa; ei tehnyt se ketään, ei ahkerinta, sitkeintäkään raatajaa miljoonien omistajaksi, vaan enimmänkin suositun täytyi tyytyä vain tuhansiin. Parhaita saamamiehiä oli raahelainen Björklund, Ralla-Kaisan isäntä, joka kesällä 1872 pani kolmessa kuukaudessa kokoon kymmenen naulaa kaksitoista luotia. Ukko oli sattunut valtaamaan hyvän kultamaan, ja siinä hän sitten hosui ankarasti, lyöden vahvasti soraa ränneihinsä ja saaden kultaa, mutta jättäen sitä jälkeensäkin. Toiset sitten perästäpäin, kun Björklund oli paikan heittänyt, penkoivat samoja sorakasoja, saaden hyvinkin vaivansa palkituiksi.
Sitten kun lehtimetsät tunturien ja vaarojen rinteillä jo loistelivat keltaisina, ja hillojen lehdet jängillä olivat mustuneet, lähtivät Ivalon suurkylän asukkaat matkalle etelää kohden. Samoja seutuja kuin keväälläkin kävi taas kulku, mutta monet taivalsivat nyt suoraan Vaulokankaiden poikki Rovaseen, Kitiselle, laskien Kitisen jokea alas Sodankylään. Autioksi jäi Ivalon kesäinen työmaa, autioiksi Kultalan komeat rakennukset sekä monilukuiset majat ja mökit. Vain pari poliisia jäi päämajaan vartiomiehiksi, yksinäisinä erakkoina viettämään Lapin talvea. Niinkuin metsäkyöpelit he saivat pitkän pimeän ajan kaksin asustaa kolkossa erämaassa. Niin kammottavaa oli talven ikävä yksinäisyys, että etelän miehet olivat tulla päästä vialle, kuten kerran kävikin muutamalle haapaveteläiselle poliisimiehelle, joka vielä toiseksi talveksi uskalsi jäädä Kultalaa vartioimaan. Sillä kahta talvea ei etelän asukas Lapin yksinäisyydessä kestänyt. Viimein jätettiinkin Kultalan vartioiminen inarilaisten toimeksi.
Mutta kun kevät koitti, ja kesä rupesi lähestymään, palasivat Ivalon asukkaat taas yhtä satalukuisina kuin ennenkin. Paljon ensi kävijöitä oli kyllä jäänyt pois, mutta niiden tilalle oli astunut uusia onnenetsijöitä, niin että työt kultamaassa olivat kohta entisessä vauhdissaan.
Siten jatkui Lapin kiveliöiden kesäinen elämä vuodesta vuoteen. Toiset saivat siellä pian kyllikseen ja noituen heittivät ikuiset jäähyväiset mokomalle köyhälle erämaalle, mutta aina oli uusiakin tulokkaita. Kaikkein suurin määrä kullanetsijöitä oli Ivalolla 1873, jolloin heidän lukunsa nousi lähes viiteensataan. Mutta tämä olikin Kultalan kultakauden huippukohta. Yhä useammat Ivalon kävijät saivat palata tyhjinä takaisin, sillä pian tultiin huomaamaan, että kannattava kultamaa rajoittui jotenkin pienelle alueelle. Lapin "Kultavuoren" maine alkoi laskeutua, ja sen mukana painui kultakuumekin. Vene-Aapokaan ei enää "Aikojen Muistoissaan" siitä puhu sen jälkeen kun 1871 maaliskuun 25 p:nä merkitsee: "Ivalon kulta Vuoreen ei nyt ole vielä menny täältä kautta ketään", ja 2.4.71: "Kullan kaivo kaluia menee." Kullanetsijäin luku saatiin jo 1870-luvun lopulla laskea vain kymmenissä, ja ahkerimmat raatajat, Ervasti ja Björklund, "kuuluttivat" 1877 työmaansa autioksi, heittäen sen valtion haltuun. Tulvahti kyllä vielä kerran 1880-luvulla, jonkun onnellisen löydön johdosta, Ivalolle kolmisensataa kultamiestä, mutta tyytymättöminä he sieltä taaskin palasivat.
Eikä tämän jälkeen Ivalon kultamaa ole enää jaksanut saada aikaan suurjoukkojen liikehtimistä. Porttikosken kultaranta jäi vain yksityisten "vaskarien" haltuun. Kymmenlukuisin on näitä jälkisadon korjaajia aina silloin tällöin siellä vielä ollut, enimmäkseen Inarin Kyrön miehiä ja muita lähiseutulaisia sekä joitakuita vanhoja kulta-ajan ukkoja, jotka ovat niin mielistyneet hiljaiseen erämaaelämäänsä ja työhönsä, etteivät ole raskineet sitä heittää, vaikkei se varsin runsaasti olisi heitä kullalla palkinnutkaan. Niinpä Kajaanin seutujen ukko, Yrjö Heikkinen, kävi kultakentällään uskollisesti joka kesä parikymmentä vuotta, aina kuolemaansa asti.
Niin päättyi -- ainakin toistaiseksi -- tarina Lapin "Kultavuoresta". Köyhäksi Lappi lopultakin siinä asiassa jäi. Ei ollutkaan Lapin aarnihaudan haltian hallussa pohjattomia aarteita. Kaiken kaikkiaan nousi Ivalon rannalta vuoteen 1910 huuhdotun kullan määrä n. 460 kg:aan, ja raha-arvo lähes puoleentoista miljoonaan markkaan. Ensi vuoden osalle tulee tästä määrästä kokonaista 55 kg.