Part 1
VANHAA LAPPIA JA PERÄPOHJAA
Kirj.
SAMULI PAULAHARJU
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1923.
SISÄLLYS:
Alkusana Vanhoja Lapinkorven teitä Kun vanha katoaa Vene-Aapon "Aikain Muistoja" Köngäsen ruukki Kolarin markkinat Savon matkat Ruijanrannan kalaretket Ivalon kulta-ajasta Poronsarviliima Juurakkoterva Kolarin kalkki Sieppijärveläisten karhuntappo Heikin äijä Kalapirtillä Leipävilja Härkinmylly Kesäkentällä Painajainen Rovan Nikun järvenlasku Kassan Salkko Entisiä pappeja Vanhoja koulumestareita Muisteluksia kristillisyyden alkuajoista Vanhankansan siunauksia ja rukouksia Sana- ja asiaselityksiä
Alkusana
Samoilla Länsi-Lapin ja Peräpohjan kesämatkoilla, 1920-1922, kerättyjä kuin viime vuonna ilmestyneiden "Lapin muistelusten", ovat tämänkin kirjan ainekset. Lisäksi olen kesän alussa 1923 tehnyt uuden lyhyehkön keräilyretken Kittilään, Muonioon, Enontekiölle ja Tornion jokilaaksoon täydentääkseni ja tarkistaakseni edellisillä matkoilla saatuja muistiinpanojani.
Saman Lapinkorven entiskansan elämää, tapoja ja oloja kuvailevina liittyvät nämä kirjoitukset kuin jatkona ja toisena osana "Lapin muisteluksiin". Samat kiveliöiden vanhukset, jotka edellisen kirjani muisteluksia saarnailivat, ovat olleet näidenkin kirjaanpanojen haastelijoina. Kymmenet, milteipä sadat vaarit ja muorit, ukot ja eukot ovat saaneet sanoa sanansa, semmoiset vanhan polven eläjät kuin Kittilän Marjalan ja Karilan äijit, Kaukosen Tuomas, Auton Heikki, Koskaman Janssi ja Pokan Pekka, Kieringin Kurtin Eeva, Rovaniemen Tarkiaisen ukko, Lohinivan Heikki ja Martinin ukko, Muonion Liikavainion Kalla, Töyrän Penhartti ja Purasen Iisakki, Kolarin Kankaan Heikki, Käki-Salkko, Raution Erkki, Niilo Heikkilän leski, "Friskin äiti" ja Koivuniemen muori, Turtolan Heikki Jolma, Iisakki Matti, Tornakan muori, Matinlompolon Pekka sekä Nallin "faariska" ja "muoriska", Ylitornion Anuntin Pekka, Enontekiön Eiran Pekka sekä Köngäsen ruukinpatruuna Sohlberg -- mainitakseni vain muutamia huomatuimpia haastelijoita. Monet keski-iän ihmisetkin, samoin kuin nuorempikin polvi, ovat olleet mukana muistelemassa. Ja minkä kiveliö on kertonut, sen on kirjoitusmies merkinnyt paperille. Niinpä siis ovat nämäkin muistelukset syntyneet ahkeralla yhteistyöllä, "seurapyydöllä", Lapinkorven vanhojen -- ja osaksi nuortenkin -- kanssa. Ja tälle kiveliön kansalle, etupäässä vanhalle väelle, saa kirjoitusmies olla kiitollinen muistelustensa aikaansaamisesta.
Korpi on miltei pohjaton muisteluksissaan. Kaukaisen erämaankin kansan elämä kaikessa yksinkertaisuudessaan on kuitenkin niin monivivahteista, ettei sitä kaikkea voi yrittääkään sisällyttää yhteen eikä useampaankaan kirjaan. Niinpä eivät nämäkään muistelukset suinkaan saata "tyhjentävästi" kuvata Lapinkorven entistä elämää, vaan ovatpahan ainoastaan muutamia palasia ja piirteitä menneen polven kadonneista ja katoavista tavoista sekä oloista, kerrotut ja nähdyt semmoisina kuin muistelusten haastelijat ovat niitä kirjamiehelleen esittäneet. Satalukuisen, tuhattietoisen muistelijaparttion täytyy tyytyä siihen, että saavat vain vähäisen osan muisteluksiaan painopaperille.
Muisteluksiin liittyvät valokuvat ja piirrokset ovat myöskin matkojen tuloksia. Lukujen alkukirjaimet on jäljennetty vanhojen -- muutamat aina 1700-luvun alkupuolelta -- aittojen, kalapirttien y.m. ikähuoneiden seinäleikkauksista. Samoista "puukkostyylin puustaimista" on niinikään saatu lukujen otsakkeet sekä nimi- ja kansilehden tekstaus.
Kalevalaseuralle, jolta olen saanut matkarahoja vv:n 1920 ja 1921 keräilyretkille, olen myös kiitollisuuden velassa näistä muisteluksistani.
Osan muisteluksissani esiintyvistä asioista on kirjalle pannut vaimoni, Jenny Paulaharju, joka matkoilla on seurannut mukana "apumiehenä" kansaa haastattelemassa.
Oulussa, elokuulla 1923.
Samuli Paulaharju.
Vanhojen Lapinkorven teitä
Pimeästä pohjoisesta työntyvät suuret virrat, Kemi- ja Tornionjoki, lukuisine lisähaaroineen, olivat laajan Lapinkorven aikaisimpia kulkuteitä. Niitä myöten puskeutui lantalaisasutus yhä syvemmälle lappalaisten valtakuntaan, jopa aina jokien lähteille asti, Lapin vedenjakaja-tunturien laiteille, raivaten yksinäiseen kiveliöön pälven sinne, toisen tänne ja kohottaen suotuisimmille paikoille kokonaisia kyläkuntia.
Virrat opastivat korvenraivaajan kiveliöihin ja taas näyttivät hänelle suunnan alamaihin. Virtoja myöten tapahtui kaikki kesäinen liikenne. "Väylä" oli kiveliön miehen ainoa yhdysside muuhun maailmaan, monesti hänen ainoa toverinsa erämaan yksinäisyydessä. Kaukaisista korpimaista se toi viestejä, ollen aina vaeltamassa ja ohjaten matkansa etäiseen etelään, missä maailmanrikkaat häärivät. Sen mukana metsien mieskin aina silloin tällöin lähti veneineen taikka lauttoineen laskemaan alas, saaden hyvän kyydin, jopa toisinaan oikein hirvittävän vauhdin vaahtoavissa koskissa. Sillä suureen maailmaan rientävä, tunturien hiljaisissa kirkkaissa kaltioissa syntynyt, omissa kotiseuduissaan iloisesti haastellen hypähdellyt vedenväki kasvoi alamaissa valtavaksi voimaksi, joka lukemattomissa koskissa ja könkäissä kiukkuisena kuohahteli ja ärjähteli, jopa toisinaan kuin metsäläinen yltyi mielettömään raivoonsa huutaen ja pauhaten, niin että koko erämaa sen kuuli ja vapisi.
Tornionjoen suulle oli jo aikaisin sukeutunut tärkeä liikepaikka sekä sitten pieni kaupunkikin, jossa etelä ja pohjanpuoli kävivät tavaroitaan vaihtamassa. Sinne jokivarsien asukaskin suuntasi matkansa. Aina äärimmäisistä pälvistä Könkämäenolta, Maunusta, Naimakasta, Iitosta, Mukkavuomasta, saatettiin lähteä laskemaan Torniota kohden neljin-, viisinkymmenin penikulmin vuolasta virtaa alaskäsin ja taas sauvomaan takaisin monisataiset kosket. Samoin Ounaan varren metsäkansa laski jokeansa ja suurta Kemiä pitkin Keminsuulle, josta merta myöten ohjasi Tornioon. Mutta Ounaan latvaseutujen kylät, Peltovuoma, Vuontisjärvi, Ounasjärven Hetta sekä Muotkajärvi saattoivat käyttää toistakin vesitietä: muotkia veneensä poikki puolen neljänneksen taipaleen Muotkajärvestä Sotkajärveen, siitä laskea Sotkajokea Palojoen kautta Muonioon ja sitten suoraan alas Tornioon.
Ylimaiden metsät vaelsivat virtojen mukana alas tukkeina taikka lankkuina suuriksi lautoiksi iskettyinä, taikka puristettiin metsien elinvoima ruskeaksi tervaksi, työnnettiin tynnyreihin ja lautattiin Tornioon. Samoissa lautoissa taikka pitkissä jokiveneissä joutuivat alamaiden markkinapaikoille myöskin erämaan voit ja poronsarviliimat sekä muut lapintavarat. Palattaessa oli vene kuormitettuna jauhoilla ja suoloilla sekä muilla alamaan tarpeilla, joita kiveliö ei tuottanut. Viikkoja kului pitkään Tornion retkeen. Alaskäsin kyllä mentiin kilvaten virran kanssa, niin että rannat vilisivät ja päivä miltei seisoi paikoillaan, mutta ylös noustessa saatiin soutaa vastaisia vesiä, sauvoa nivoja ja koskia sekä äkäisimmissä paikoissa kiskoa kuormaa köysissä taikka raahata rantaa myöten; päivät vain vilahtivat ohitse, mutta rannat melkein seisoivat taikka siirtyivät käymäjalkaa taaksekäsin. Vierähti siinä ennenkuin matka oli tehty "pio päiviä, koura huomenia."
Talvisinkin olivat suuret jokiväylät erämaiden tienviittoina etelään. Laskettiin useinkin vain suoraan selkäjäätä pitkin, oiustaen matalat niementyvet ja taas työntyen tasaiselle väylälle. Kyläisillä mailla toisinaan ajettiin pitkin rantojakin taloloita myöten ja sulien koskien kohdalla häädyttiin niinikään maatjalkaa matkaamaan milloin toista milloin toista rantaa sen mukaan kummalla puolen olivat paremmat maat. Siten ajettiin Kolarista Suomen puolta Jarhoisiin, josta taas Ruotsin rantaa Pelloon. Täältä päästettiin Suomen rantoja Turtolaan, mutta sitten jälleen toista puolta Kattilakosken alle, Kaulirannalle, josta tultiin yli tälle puolen ja ajettiin pitkin mataloita rantaniittyjä Närkin kylän kautta Ylitorniolle. Alkkulasta alaspäin oli talvitie kummallakin rannalla. Jokitörmälle noustiin helpoimmin matalaa kurua myöten. Sellaista paikkaa sanottiin "tiensuuksi", ja jos sen lähimaille sitten joku pystytti talonsa, sai sekin Tiensuun nimen. Niinpä on esim. Kolarin-saarella Tiensuun talo vanhan talvitien maallenousun tienoilla, samoin alempana Lappean lähellä.
"Kirkkotieksi" tällaista talven valtatietä sanottiin Tornion-Muonion laaksossa. Sitä näet aikoinaan pitkä pohjan perukka kaikkein useimmin vaelsi kirkkomatkoillaan -- oli määräpyhät, jolloin kunkin kulmakunnan oli saavuttava Herran temppeliin. Vanhastaan käytiin Ruotsin puolen Ylitorniolla, sitten Pajalassa, väylän takana, sen jälkeen taas Suomen Ylitorniolla sekä myöhemmin Turtolassa ja Kolarissa. Kuuli sama tie kyllä markkinamiestenkin metelöimistä ja näki pitkiä raitoja, jotka jutivat milloin Köngäsen korkealle markkinakentälle, milloin Tornioon taikka Alkkulan kirkonmäelle, milloin taas Kolarin kirkkosaarelle markkinailoa pitämään.
Syntyi aikojen kuluessa jokien vaiheelle kesätiekin, vain semmoinen pahainen jalkamiesten palas, joka noudattaen väylää väliin kapusi yli vaarojen, väliin edusti portaita pitkin vuomien ja jänkien ylitse ja kierteli asutuilla seuduilla kyläkujasia myöten talosta toiseen. Ukot itse vain omin apuinsa ja yksissä miehin porrastivat vetelät jänkänsä, ja näiden vanhojen äijien suoporrastuksen jäännöksiä on ylemmillä jokivarsilla vieläkin paikoin näkyvissä. Kirkkoon ja naapureihin taivallettiin näitä erämaan teitä, ja joskus, kerran, pari kuukaudessa, kulki niitä jalkaposti keveine laukkuineen.
Omia porraspolkujaan sai Tornion jokivarsi polkea polvesta polveen, poika isänsä perässä. Ei ole siitä vielä vierryt sataakaan vuotta, kun ensimmäinen kärrytie saatiin kuusi, seitsemän penikulmaa Torniosta ylös Ylitornion Alkkulaan, ja vasta viimeisinä vuosikymmeninä päästiin tunturien tienoille Enontekiön kirkonkylään. Ensimmäisen tien teosta tietävät vanhat vieläkin kertoa muisteluksia, vaikka asia on tapahtunutkin jo "äijäfaarin aikoina". "Sant-Mikkelin" mies, Malini, oli urakalla teettänyt tietä ja "sant-mikkeliläisiä" olivat olleet tekomiehetkin. Rukiista puuroa olivat Mikkelin miehet pistelleet leivän kanssa, kun ei heille taloista riittänyt lehmänantia puuronkasteeksi. "Pakottakkoo, pojat, kakkoo puuron kanssa!" oli muuankin isä kehoitellut poikiaan. Ja "kainulaiset kaitakasvot" olivat kummissaan katsoneet, kun "savolainen pulloposki" oli syönyt puuron leivän kanssa. Mutta vaikka tietä tehtiinkin puuron voimalla ja sant-mikkeliläisellä väellä, ei siitä sittenkään tullut valmista. Malmi-ukon urakka ei lyönytkään leiville, saati sitten puurolle: tie tuli huonosti pohjatuksi, sillat jäivät tekemättä ja urakkamies hävisi. Paikkakuntalaiset saivat sitten viimeistellä töitä ja rakennella siltarumpuja. Halvarin ukko, suuri omintakeinen rahaseppä Rovaniemeltä, teki Keroputaan sillan urakalla, ja silloin iskettiin siltapelkkoja jokeen, niin että raskas junttakin jyskäytteli:
"Taas yksi sa'anpankko tuli! Taas yksi sa'anpankko tuli!"
Samoin kuin Tornion jokiväylää, noudatti toinen talvinen valtatie Kemi- ja Ounasjoen väylää, milloin ajaen pitkin jokea, milloin oiustaen halki maiden. Niinpä laskettiin Rovaniemen Jääsköstä Kittilän Alakylän Jääsköön Ounasjoen itäpuolta "pitkin uomanreikiä", jängältä jängälle, niin ettei koko matkalla jouduttu kuin joku neljännes kulkemaan kangasmaata. Aivan taloton oli tämä lähes viisipenikulmainen taival, ja "Pitkäksiväliksi" sitä sanottiinkin. Alakylästä taas laskettiin vuomia myöten Kaukoseen ja täältä niinikään vaaroja kierrätellen Kittilän kirkolle.
Kemistä saatiin kesätie pitkin Kemijokivartta ylös Rovaniemelle ja sieltä Ounasjokea seuraten Kittilän kirkonkylään, sekä viimein siitäkin ylös pari, kolme penikulmaa Sirkkaan ja Könkääseen, missä hiekoitettu kärrynraitio painuu ja päättyy Ounasjokeen. Ei ole siitä kulunut kuin alun neljättäkymmentä vuotta, kun kärrypeleillä ruvettiin pääsemään Kittilään asti. Tämän tien rakennustöistä saamme tietoja Kittilän Alakylän kirjamiehen, "Vene-Aapon", muistiinpanoista. Kesäkuun 29 päivänä 1879 on ukko merkinnyt: "Kruunun tienteko tie auksuuni on ollu eilen Kaukosesta maunujokeen asti hätä on pakottanu Ihmisiä huutamaan niin halvala ettei ole markkaa nossu syltä tietä pahki mettäsä ei jängiläkään Se on 25 pennistä liki 90 pennin välillä. Väkiä on ollu kauhian paljon ulkopitäistäki, hätä on kova joka suunala Surkia aika nyt." Sitten marraskuussa 1881: "Silta Maunujokeen on valmis, sen teetti Juho Tiura Rovaniemeltä", ja taas 1884: "Pahtajoven Sillan teko... Tiura on Siltain teettäjä koko Rovaniemi Kittilä tiellä", sekä 1888: "Kruunun tietä kuljetaan Rovaniemessä hyvä tie", ja tammikuussa 1889: "Soraa veetään Kruunun tiele, Väisänen päällikkö, on oululaisiaki", ynnä lopuksi syyskuun 24 päivänä 1889: "Ruununtien Syyni on nyt tie hyväksyttiin ja tullee Kunnalle."
Eivät kaikki erämaan asukkaat erikoisesti tietä halunneet, eivät ainakaan aivan porttinsa viereen. Niinpä suuri Kaukosenkyläkin "pölkäsi" mokomaa kruununsarkaa, niin että tahtoi ajattaa sen ohitse, parin neljänneksen päähän kylästä. Sitten eivät kaiken maailman kulkurit, karkulaiset ja tattaraiset osaisi taloihin, kun tie menisi metsiä myöten, arvelivat kaukoslaiset. Tiemestarit eivät kuitenkaan kuulleet kyläläisiä, vaan vetivät suuntansa Kaukosenkin kautta.
Poikki laajan monipenikulmaisen kiveliökairan, joka erottaa Tornion-Muonionlaakson Ounasjoesta, kävi jo vanhoina aikoina muutamia valtaväyliäkin. Sellainen oli Kittilän Sirkasta Pöntsön ja Jierisjärven kautta kulkeva erämaantie, jota kesäisin voitiin lyhentää vesimatkoillakin, osaksi Kulkujokea sauvomalla ja sitten laskemalla Jierisjärveä ja -jokea alas Muonioon. Talvisin taas ajettiin matka poroilla. Tätä "vanhaa postitietä" vaelsivat entisaikaan Lapin virkamiehet, papit, "houvit", tuomarit ja kaikki herrat virkamatkoillaan Sodankylästä ja Kittilästä Muonioon, matkustipa joskus läänin maaherrakin. Kerran vuodessa, talvella joulun jälkeen, houvi ja tuomari ajoivat Muoniosta asti kantamassa veroja sekä pitämässä käräjiä, ja matkan varrella piti kansan olla heitä "vastustamassa", laittaen huoneet lämpöisiksi, varaten syötäviä ja toimittaen hyvät ajokkaat. Kittilässä oli Välitalon suuri pirtti herrojen asuntona ja käräjätupana, ja täältä saatettiin matkamiehet Jierisjärven Rauhalaan, johon jo muoniolaiset olivat saapuneet "vastustamaan".
Talvisilla umpiteillä piti matkaherroja saatella kymmenelläkin valitulla porohärällä, ja sittenkin matka kävi hyvin hitaasti. Mies hiihti edellä sivakoilla ja hiihtäjän perässä kahloi pari poroa tyhjine ahkioineen: kolmannessa ahkiossa oli herrojen neuvoja, sitten vasta neljännessä istui itse herra, samoin viidennessä, jonka jälkeen taas oli neuvoja ja muuta tavaraa sekä tyhjiltään astuvia varaporoja. Päivässä tehtiin matkaa vain viisi, kuusi neljännestä, ja kolmipenikulmaisella Sirkan ja Rauhalan välisellä taipaleella häädyttiin viettämään yötä. Lyötiin vain honka, mitä suurinta "pakanaa" löydettiin, yöpuuksi, ja sen lämpöisissä loiottiin yökausi, kunnes taas lähdettiin puhkomaan paksuja hankia.
Mutta silloin kun itse maaherra oli maata vaeltamassa, ei kelvannutkaan porokyyti, vaan piti häntä kyyditä hevosilla. Läänin päämies vaelsi kuin valtaherra omalla komealla "koijallaan", oma "kuskakin" pukilla istumassa sekä saattomiehenä perässä paikkakunnan vallesmanni. Pari hevosta valjastettiin koijan eteen, kolmas oli perässä "tiuhteimenä", hevosten omistaja sai hypätä perälaudalle, kuski poukauttaa pukille, ja sitten ajettiin tulista "piililaukkaa" senkoin kaviotusinasta lähti. Perälaudalla kykkijä sai kovertaa kyntensä kiinni pysyäkseen paikoillaan, ja nimismies koetti parhaansa mukaan painaa perässä. Rauhalaan asti saatteli Kittilän vallesmanni maanvaaria, ja sinne taas piti Muonion nimismiehen saapua vastaan vereksien hevosten ja miesten kanssa.
Kaikilla taipaleilla ei kyllä maanisäntäkään päässyt näin mahtavasti laukottamaan. Maaherra "Althaanikin", kun kerran matkusti pohjoisessa valtakunnassaan, joutui Rovaniemen ja Kittilän Jääsköjen "Pitkää-väliä" ajamaan aivan umpitiellä. Miehen täytyi hiihtää edellä sompasauvalla tunnustellen tienpohjaa ja pari miestä sivakoi sivuilla hoidellen maaherran "koijaa", ettei se kaatuisi. Täiselässä, Hämeenmetsässä, yövyttiin taipaleelle, jolloin "kuernööri nukkui koijassaan" ja kyytimiehet makasivat hongalla.
Maaherran käynti Lapissa olikin merkkitapaus. Ainahan niitä tuomareita, houveja, vallesmanneja ja muita pikku herroja näki ja sai poroilla laukkuuttaa, mutta ani harvoin heidän päämiestänsä. Hänen komeaa koijaansa kyllä lennätettiin, vaikkapa piililaukkaakin, varsinkin kun päästiin itse samaan matkueeseen perälaudalle kyköttämään. Oikeinpa mielihalulla odotettiin maanvaarin tuloa. Niinpä Pekkalan äijä Kaukosessa ryhtyi jo kesällä harjoittelemaan hevosiaan parivaljakoksi, jotta sitten pääsisi maanäijää kyytiin. Reen eteen ukko valjasti nuoren oriin ja ruunan, ja ajella kahnusteli edestakaisin pitkin kylänraittia, jopa koetti totutella valjakkoaan astumaan komeasti samaa jalkaa niin kuin kasakkain sotaratsut Torniossa. "Vasen, oikea, vasen, oikea!" karjui äijä ajokkailleen repien ja riepoitellen suitsiperistä. Mutta vallaton ori ei malttanut astua vanhan ruunan tahtiin, hyppi vain ja hämmästeli toveriansa sekä viimein rietaantui ja laukkasi metsään. Mutta Pekkalan äijä ei heittänyt, vaan hankki Hakalan vanhan tamman ruunansa toveriksi harjoitellen niitä ja päästenkin sitten maaherran perälaudalla ajelemaan.
Kesällä eivät herrat juuri joutaneet Lapin erämaita matkailemaan. Kittilän--Muonion kiveliötietä kulki silloin tällöin vain yksinäinen postimies taikka joku paikkakunnan asukas. Joskus vain joku etäisempi matkamies samosi poikki leveän kairan, levähti Kulkukeron takana Kotasenmaan suurella puolivälipetäjällä, "Päiväkirja-hongalla", kikkasi siihen nimimerkkinsä ja vuosiluvun ja taas paineli edelleen. Joutui kerran sentään tuomari "Kytenius" vaeltamaan pitkän kesätaipaleen Kittilästä Pöntsön kautta Muonioon, pitämään välikäräjiä "Rikinän" taloon. Ukko oli jo vanha mies, kainalosauvoilla kulkeva äijänkäppyrä, mutta virka vaati lähtemään. Veneellä soudettiin häntä minkä voitiin, ja maataipaleet kannettiin paareilla. Eihän vanha pieni käpsä paljoa painanut; kun kahdeksan miestä oli vuoronperään kantamassa, katkesi kiveliötie muutamassa päivässä, ja korkea oikeus pääsi istumaan Rikinän isoon pirttiin.
Toinen talvinen valtatie kulki poikki kairojen Sodankylästä Kolariin. Tämäkin oli oikea erämaiden "keino", joka halkoi synkkiä metsiä, ojentui suurien aapojen ylitse käyden suoraan järvikylästä toiseen. Se lähti Sodankylän kirkolta länttä kohden Vaalajärven Pumpaseen ja taas halki salojen ja jänkien Kittilän Kelontekemälle, sitten edelleen ohi monien vaarojen ja vaaranselkien Kaukosenkylään Ounasjoelle. Kaukosesta ajettiin poikki maiden, poikki Lainiojoen Kallonkylään, Kolarin rajoille, josta ojennettiin yli vedenjakajan Kolarin Venejärvelle, sitten Vaattojärvelle ja Sieppijärvelle. Täältä ajettiin joko suoraan länttä kohden Tornion- ja Muonionjokien yhtymille, Pajalan kirkkomäelle ja Köngäsen vanhalle markkinakummulle, taikka laskettiin Naamijoen juoksua Tornionjoelle sekä samaa suuntaa alas Tornioon. Tämä tie oli mitattu ja paalutettu; joka neljänneksen päässä oli toista metriä korkea lurikkapäinen patsas kuin mies seisomassa ja matkanmittaa osoittamassa, ja joitakuita vanhoja patsaita on Kelontekemän ja Kaukosen salolla vieläkin pystyssä. Pisimmillä taipaleilla oli maja taikka kota levähdyspaikkana. Sellainen oli Kelontekemän ja Kaukosen puolimatkassa kyhjöttävä Lylymaan Kuolemanlaen pyöreä pirrikota, johon matkamiehet pysähtyivät ajokastaan hengähdyttämään. Paikkakunnan talollisten oli pidettävä talvitie ajokunnossa; jokaisen isännän piti huolehtia määrätystä osastaan. Tätä tietä käytettiinkin ennen ahkerasti. Sitä ajettiin toisaalle Sodankylän kirkkoon ja Kaukosen, sitten Kittilän, markkinoille, toisaalle taas Pajalan kirkkoon ja Köngäsen markkinoille. Samoin myös Lappi juti samaa tietä alas Tornioon, ja etelän kauppasaksat nousivat Lapin markkinakentille. Ruijanrannan matkalaiset sitä kulkivat sekä Ivalon kullankaivajat ajoivat Ounasjoelle asti ja siitä jatkoivat matkaansa jokea seuraten ylös tunturimaihin.
Kesäisinkin seurattiin tämän tien suuntaa kulkien kuivia maita myöten, kierrätellen jänkiä ja vuomia. Kittilän kirkkomiehet astelivat sitä Sodankylään ja levähtivät Loimiojan rannalla, Kirkkojyrhämän pienellä tievahamaralla. Matkaryypytkin siinä otettiin, ja toiset ryypyt nakattiin Rakkumanlaella sekä Viinamaassa. Kelontekemäjärvelle päästyä tehtiin Tilkkuanlahden pohjukkaan savu, että kyläläiset tiesivät tulla tuomaan venettä.
Vanha tiesuunta kulki Sodankylän Vaalajärven Pumpasesta myöskin Riipi- ja Syväjärvien kautta suurelle Unarille sekä siitä edelleen alaskäsin Ounasjoelle Meltaukseen, jossa yhtyi Lapista tulevaan Ounasvarren tiehen.
Tunturien takaiseen yöpuolen Lappiin vei päiväpuolen mailta useitakin kulkuteitä. Sellainen, aina Ruijanrannalle kulkeva, vahva valtatie meni Kittilästä Ounasjokea ja jokivartta Könkään, Tepaston ja Kyrön kautta Enontekiön Peltovuomaan ja Vuontisjärvelle sekä sieltä edelleen halki tunturimaiden ja lapinjänkien Norjan puolelle Koutokeinoon, jossa muinaiseen aikaan pidettiin suuria markkinoita. Ajettiinpa Koutokeinostakin yhä eteenpäin, ohi Ruijan mahtavien tunturijonojen, pitkin Alattiojoen suurta kurua alas Jäämeren rannalle Alattioon eli Possukoppaan, missä talven kuluessa pidettiin kahdetkin suurmarkkinat: syystalvella joulukuun alussa ja kevätmarkkinat Matinpäivän aikoina.
Alattion markkinoille ajoi tätä tietä koko Peräpohja ja Lappi Sodankylää ja Sallaa myöten, vieden lannanvoita, naudanlihaa, poronpaistia, riekkoa ja muuta maalintua, poronnahkoja ja turkiksia ynnä kotalappalaisille hamppulouteita, sekä tuoden jauhoja ja suoloja, kahvia ja sokeria, turskaa, saitaa, silliä ja kaikenlaista merikalaa. Kittilän Kyröön asti ajattivat kauppasaksat kuormiansa sekä hevosilla että poroilla, ja täällä vaihdettiin tavarat reslareistä ahkioihin ja lähdettiin jutamaan pororaidoissa edelleen. Seutukunnan lappalaiset, aina Koutokeinoa myöten, tulivat Kyröön kauppamiehiä vastaan saamaan rahtikuormia. Kaksitoistakin leiviskää nuoritettiin yhteen ahkioon -- "lain mukaan" ei yhdelle porolle saanut sälyttää sitä suurempaa kuormaa -- ja sitten kymmenissä raidoissa lähdettiin jutamaan Ruijanmerta kohden. Kolme kruunua maksettiin 10-12 leiviskän voipuolikosta rahtia 30 penikulman matkasta Kyröstä Alattioon, ja vielä piti vetomiehelle antaa joka puolikolta eväiksi puoli naulaa, joskus koko naulakin "kyrsävoita". Useimmin nähtyjä rahtimiehiä olivat koutokeinolaiset Isosilmä-Matti, Pierras-Niila, Maaretan Mikko ja Musta-Mikko sekä hettalaiset Iisakki ja Tuomas Näkkäläjärvi.
Toinenkin pimeille perille vetävä tie haarautui Kittilästä ja vei tunturien ylitse Inariin sekä sieltä edelleen Jäämerelle. Vanhimman Inarin tien sanotaan kulkeneen Ounasjoen Tepastolta, Tepastojokea Puljun lapintalon kautta Ivalojoen latvoille ja poikki Repokairan Repojoelle. Sitten otti "Inarin postitie" suoremman suunnan, kulkien Kittilästä Nälkäjärven, Sotka- ja Kuivasalmen järvien ohitse Kiistalaan, josta lähti halkomaan vanhoja peuranpyytäjien erämaita Seurujärven kautta Pokkaan, Kitisen latvoille. Pokasta mentiin poikki Kitisen monien latvapurojen ja vedenjakaja-tunturien "Inarinmaahan" Mirhaminpirtille ja Ivalojoen Ivalo-Mattiin, sitten Karvaselkään, Menesjoen latvoille, Menesjärvelle, Suolujaurille ja niin Inarin kirkolle.