# Vanha tarina Montrosesta ## Part 6 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/vanha-tarina-montrosesta-12802/index.md »Sen te muutenkin saatte liian pian tietää», vastasi Allan. »Älkää puhuko minulle enää, minä olen kysymyksiinne kyllästynyt.» Näin sanoen hän painoi kätensä otsaansa, nojasi kyynäspäätänsä polveen ja vaipui syviin mietteisiin. »Noutakaa Annikka Lyle harppuineen tänne», käski Angus, kuiskaten muutamalle palvelijalle. »Ja seuratkoot minua ne teistä, hyvät herrat, jotka eivät vuorelaisaamiaista kammo.» Kaikki seurasivat kohteliasta talonherraa, paitsi kreivi Menteith, jääden yksin seisomaan erääseen niistä syvistä komeroista, joita oli seinässä jokaisen ikkunan kohdalla. Pian sen perästä tulla tepasti Annikka Lyle sisään--hän, jota kreivi Menteith sangen hyvällä vertauksella oli sanonut sievimmäksi pikku keijukaiseksi kaikista, jotka Skotlannin kanervikkokankailla tanssivat kuutamolla. Pienen vartalonsa vuoksi, joka oli paljo pienempi naisten tavallista kokoa, hän näytti hyvin nuorelta; vaikka hän jo oli kahdeksantoistavuotinen, olisi tehnyt mieli luulla häntä neljää vuotta nuoremmaksi. Kaikki hänen jäsenensä, kädet ja jalat olivat täydellisimmällä tavalla luodut tämän pienen, hienon vartalon mukaisiksi, niin eitä olisi ollut vaikea löytää toista, joka olisi paremmin sopinut itse Titanian, keijukaisten kuningattaren, kuvaksi. Tukka oli väriltään hiukan tummempi sitä, jota tavallisesti pellavaiseksi sanotaan. Sen kiharat, jotka riippuivat tuuheina, marjarypäleitten näköisinä, sopivat ihmeen kauniisti yhteen kasvojen valkoisen ihon ja leikkisän, vaan kuitenkin vilpittömän ilmeen kanssa. Kun tähän viehättävien avujen luetteloon lisätään, että Annikka Lyle, vaikka orpo, näkyi olevan iloisin, onnellisin kaikista tytöistä, niin lukija ymmärtää hyvin, kuinka melkein jokaisen, joka sai hänet nähdä, kohta piti ihastua. Ei ollut todella ketään, joka olisi ollut niin rakas kaikille ihmisille, ja usein hän astui tämän kartanon tylysydämisten asukasten keskellä, puhuaksemme niillä sanoilla, jotka Allan itse kerran runollisena hetkenä keksi, »niinkuin päivänpaiste myrskyisellä merellä», valaen muidenkin mieleen sitä iloisuutta, jota hänen omansa oli täynnä. Annikka, astuen sisään semmoisena kuin häntä tässä on kuvattu, hymyili ja punastui, kun kreivi tuli piilopaikastaan ja lempeästi toivotti hyvää päivää. »Ja hyvää päivää teillekin, korkea herra», vastasi tyttö ja antoi kättä ystävälleen. »Harvoin olemme viime aikoina saaneet nähdä teitä täällä, ja pelkäänpä, etteivät ne ole rauhan hankkeita, minkä vuoksi olette tällä kertaa tullut.» »Kumminkaan en tahtoisi sekoittaa teidän sielunne sointua, Annikka», sanoi kreivi Menteih, »vaikka tuloni muuten kyllä synnyttänee sekamelskaa. Serkkuni Allan tarvitsee laulunne ja soittonne apua.» »Pelastajani», virkkoi Annikka Lyle, »saa täydellä oikeudella vaatia vähäisen taitoni apua. Ja teilläkin, korkea herra, on sama ansio, kun olette suuresti auttanut minua pelastamaan henkeni, joka olisi melkein mitätön, jos ei siitä olisi mitään hyötyä sen pelastajille.» Näin puhuen Annikka kävi istumaan samalle penkille, jolla Allan Mac Aulay istui, mutta asettausi kuitenkin vähäisen syrjemmäksi. Sitten hän rupesi soittamaan clairshach'iansa, pientä, noin kolmenkymmenen tuuman korkuista harppua, laulaen sen mukaan. Hän lauloi vanhaa gaelilaista säveltä, ja sanatkin, joita arveltiin sangen muinaisaikuisiksi, olivat gaelinkielisiä. Käännettyinä ne kuuluisivat tällä tavalla: Linnut, pahat profeetat, Korpit, pöllöt, huuhkajat, Suokaa rauhaa sairaalle-- Kaiken yön jo rääkyitte,-- Luoliin, torniin joutukaa, Siellä rääkkyellä saa, Täällä rusottaa jo koi, Leivon liritykset soi. Pois nyt, susi ulvova, Pois jo, kettu kavala, Synkkiin, mustiin korpihin, Vaikka lammas määkyiskin. Häntä lyyhyss', juoskaa nyt, Aamun kanssa herännyt Onpi, kuulkaa, surma myös, Toitottaapi metsämies. Loisto kuun jo vaalenee, Päivän tieltä pakenee. Pois siis, häijy haltija, Matkamiehen kiusaaja! Aik' on tules sammuttaa, Joka suohon houkuttaa. Noussut on jo päivönen Ben-yieglon huipullen. Aatteet, synkät, syntiset, Häijyt, mustat miettehet, Nukkujasta paetkaa; Aamull' udut hajoaa. Painajainen, joka syöt Veren voimaa pitkät yöt, Aik' on pois jo ratsastaa, Päivää katsella et saa. Tytön näin laulaessa näkyi Allan Mac Aulay vähitellen selviävän mietteistänsä ja alkavan huomata, mitä ympärillä oli. Otsan syvät rypyt tasautuivat; ja muutenkin hänen kasvonsa, jotka olivat olleet väänteissä sisällisestä tuskasta, palasivat luonnollisempaan muotoon. Kun hän ojensi itsensä suoraksi ja istui pää pystyssä, oli hänen ilmeensä, vaikka yhä vielä synkän surullinen, kadottanut tylyytensä ja julmuutensa. Ja näin rauhallisena ollessaan hänen ulkomuotonsa oli, tosin ei kaunis, mutta merkillinen, miehuullinen, olipa jalokin. Tuuheat, mustat kulmakarvat, jotka olivat tähän asti olleet aivan kokoon julmistuneina, olivat nyt erinneet luonnollisille paikoilleen; ja harmaat silmät, jotka olivat kulmakarvain alla pyörineet, säihkyen luonnotonta, turmiota ennustavaa tulta, katsoivat nyt lujasti ja vakavasti eteensä. »Jumalan kiitos!» sanoi hän istuttuansa hiljaa hetken aikaa, siksi kun harpun viimeisetkin sävelet olivat lakanneet väräjämästä, »sieluni ei ole enää pimitetty--sumu on hengestäni lähtenyt.» »Sinun tulee, Allan serkku», virkkoi kreivi Menteith, »synkkämielisyytesi onnellisesta selviämisestä kiittää yhtä paljo Annikka Lyleä kuin Jumalaa--» »Jalosukuinen serkkuni Menteith», lausui Allan, nousten ja tervehtien häntä yhtä kunnioittavasti kuin lempeästi, »on jo niin kauan tuntenut onnettoman tilani, ettei hänen hyväluontoinen sydämensä suinkaan liene suutuksissaan siitä, että nyt vasta sanon hänet tervetulleeksi tähän kartanoon.» »Me olemme kovin vanhat tuttavat, Allan», virkkoi kreivi Menteith, »ja kovin hyvät ystävät, pitääksemme suurta lukua ulkonaisista tervehdyksistä. Mutta puoli vuoristolaiskansaa tulee tänne tänä päivänä, eikä meidän vuorelaispäällikköjämme kohtaan, senhän tiedät, saa laiminlyödä mitään kohteliaisuuden temppua. Mitäpä sinä annat tälle pikku Annikalle siitä, että hän on saattanut sinut kelvolliseksi vastaanottamaan Evan Dhu'ta ja ties kuinka monta sulkalakkia?» »Mitäkö hän minulle antaa?» sanoi Annikka hymyillen. »Ei suinkaan mitään halvempaa, toivon ma, kuin kalleimman nauhan Dounen markkinoilta.» »Dounen markkinoiltako, Annikka?» sanoi Allan surullisesti. »Ennen sitä päivää tulee veristä työtä, enkä kenties saa niitä markkinoita ikinä nähdä. Mutta olipa hyvä, että minulle muistutit, mitä jo kauan olen arvellut tehdä.» Sen sanottuansa hän läksi ulos salista. »Jos hän jatkaa tämmöistä puhetta», virkkoi kreivi Menteith, »on teidän pitäminen harppu vireessä, Annikka kulta.» »Toivon, ettei sitä tarvitse», sanoi Annikka huolissaan. »Tämä puuska on ollut pitkä eikä luultavasti tule pian uudestaan. Hirmuista on katsella tätä luonteeltansa jaloa ja rakastettavaa miestä tämmöisen hellittämättömän taudin vallassa.» Hän puhui hiljaisella äänellä, niinkuin ainakin salaisista asioista puhuttaessa. Kreivi Menteith sentähden luonnollisesti lähestyi ja kumartui häntä kohti, paremmin käsittääksensä Annikan sanoja. Kun sitten Allan jälleen astui sisään, vetäytyivät he taas luonnollisesti kauvemmaksi toisistaan, jolloin heidän liikkeensä osoittivat ikäänkuin hämmästystä siitä, että heidät oli tavattu puheesta, jota tahtoivat Allanilta salata. Se ei jäänyt Allanilta huomaamatta; hätkähtäen, vimmastuen hän seisahtui ovelle--hänen kulmakarvansa julmistuivat, hänen silmänsä pyörähtivät--mutta se oli vain hetkellinen puuska. Hän pyyhki otsaansa leveällä, jäntevällä kädellään, ikäänkuin poistaakseen mielenliikutuksensa ilmaukset, ja astui sitten Annikan luo, pitäen kädessään hyvin pientä rasiaa, joka oli tammipuusta tehty ja taidokkaasti silattu. »Minä otan sinut, serkku Menteith, vieraaksimieheksi», sanoi hän, »siihen, että lahjoitan tämän rasian sisällyksinensä Annikka Lylelle. Siinä on muutamia koruja, jotka ovat olleet äitiparkani omia--halpoja arvoltaan, sen arvannette, sillä vuorelaispäällikön puolisoilla on harvoin kallista korurasiaa.» »Mutta nämät korut», sanoi Annikka Lyle, lempeästi ja nöyrästi kieltäen, »kuuluvat suvun omaisuuteen--en minä voi ottaa vastaan--» »Ne eivät ole kenenkään muun omaisuutta kuin minun, Annikka», keskeytti hänet Allan; »ne ovat lahja, jonka sain äidiltäni hänen kuolinvuoteellaan. Siinä on kaikki, mitä voin omakseni sanoa, paitsi plaidiani ja miekkaani. Ota ne siis--minulle ne ovat mitättömiä leluja--ja pidä niitä muistokseni--jos en tästä sodasta tulisi takaisin.» Näin sanoen hän aukaisi rasian ja ojensi sen Annikalle. »Jos», sanoi hän, »niillä lienee jotakin arvoa, myö ne ja elätä itseäsi niiden hinnalla, kun vihollinen on tämän talon polttanut, niin ettei se enää voi olla sinulle suojana. Mutta pidä yksi sormus Allanin muistoksi, joka voimiansa, vaikka ei tahtoansa myöten, on koettanut hyvyyttäsi palkita.» Annikka Lyle yritti turhaan estää puhkeavia kyyneleitään, kun virkkoi: »_Yhden_ sormuksen, Allan, otan sinulta muistoksi hyvyydestäsi minua orpoparkaa kohtaan, mutta älä vaadi minua enempää ottamaan. Sillä en voi enkä tahdo ottaa vastaan lahjaa, jonka kalleus niin vähän sopii yhteen alhaisuuteni kanssa.» »Valitse siis,» sanoi Allan, »sinulla voi arkatuntoisuuteesi olla syytä. Muut korut saavat muodon, jossa voivat sinua paremmin hyödyttää.» »Älä niin puhu», sanoi Annikka, valiten rasiasta sormuksen, joka nähtävästi oli halpahintaisin kaikista; »pidä ne tallella veljesi morsianta tai omaasi varten.--Mutta, Herra Jumala!» huusi hän keskeyttäen puheensa ja katsellen sormusta, »mitä minä olenkaan valinnut!» Allan loi siihen synkän, pelokkaan katseen; sormuksessa näkyi lasituskuva: pääkallo kahden ristikkäisen puukon yläpuolella. Tämän kuvan nähtyään Allan huokasi niin syvään, että sormus livahti Annikan sormien välistä ja putosi lattialle. Kreivi Menteith nosti sen maasta ja antoi säikähtyneelle Annikalle takaisin. »Jumala olkoon todistajana», lausui Allan juhlallisella äänellä, »että teidän kätenne, nuori herra, eikä minun, on antanut Annikalle tämän turmiota ennustavan lahjan takaisin. Se oli surusormus, jota äitini piti murhatun veljensä muistoksi.» »En pelkää ennustuksia», sanoi Annikka, kesken kyyneleitään hymyillen; »eikä mikään molempien suojelijaini käsistä tuleva» (sillä nimellä hän tavallisesti mainitsi kreivi Menteithiä sekä Allania) »voi tuoda pahaa onnea orpoparalle.» Hän pisti sormuksen sormeensa ja lauloi harppua näppäyttäen vilkkaalla sävelellä seuraavat värssyt eräästä sen ajan mielilaulusta, joka niin silattuna, kuin se oli Kaarle kuninkaan aikuisella teeskentelevällä, pöyhkeilevällä koreudella, oli joistakin hovinaamiaisista osunut tänne asti, Perthshiren autioon vuoristoon. »Mitä sä tutkit tähtiä taivaan, Tähtien tenho on voimaton; Silmiä Leenan jos tutkia sai vaan, Kaikkien kohtalo tietty jo on. Vaan pidä vielä, tutkija lieto, Liian kallis se hinta tok' ois, Jos surun vierahan aikainen tieto Myös surun omaan sieluhus tois.» »Hän puhuu oikein, Allan», sanoi kreivi Menteith, »ja tämä vanha laulunpätkä maksaa aivan yhtä paljon kuin kaikki, mikä lähtee yrityksistämme ennakolta nähdä vastaisia tapauksia.» »Hän puhuu _väärin_, korkea herra», vastasi Allan tylysti, »vaikka te, joka niin halveksitte minun varoituksiani, kenties ette saakaan elää niin kauan, että näkisitte ennustukseni käyvän toteen.--Älkää noin ylenkatseellisesti naurako», lisäsi hän, oltuaan vähän aikaa vaiti, »taikka paremmin, naurakaa niin kovaa ja niin kauan kuin mielenne tekee; pian tulee kyllä naurustanne loppu.» »Minä en sinun näyistäsi pidä lukua, Allan», virkkoi kreivi Menteith. »Olkoon elämäni määrä kuinka lyhyt tahansa, ei kenenkään vuorelaisprofeetan silmä ulotu sen loppua näkemään.» »Jumalan tähden», pyysi Annikka Lyle, »tunnettehan te hänen luonteensa ja kuinka vähän hän sietää----.» »Älkää pelätkö», keskeytti Allan, »mieleni on nyt rauhallinen ja tyyni.--Mutta mitä sinuun tulee, nuori herrani», lisäsi hän kreivi Menteithin puoleen kääntyen, »niin silmäni on hakenut sinua taistelutantereita pitkin, missä vuorelaisia ja alankolaisia makasi niin tiheässä kuin variksia joskus istuu noissa vanhoissa puissa»,--hän viittasi varisten asuntopaikkaan, joka sinne näkyi ulkoa,--»silmäni haki sinua, mutta sinun ruumiisi ei ollut siellä. Silmäni on hakenut sinua aseettomasta, vastustamattomasta vankijoukosta, joka seisoi vanhan, karheakivisen linnan ulkomuuria pitkin--välähdys välähdyksen perästä, pyssymiesrivi toisensa jäljestä--vihollisluotien tuiskutessa vangit karisivat maahan niinkuin kuivat lehdet syksyllä; mutta sinä et ollut niiden seurassa. Minä olen nähnyt mestauslavoja--paikalleen asetettuja mestauspölkkyjä--pappi seisoi valmiina, kirja kädessä, ja mestausmies, kirves kädessä--mutta sieltäkään ei silmäni sinua löytänyt.» »Hirsipuu siis arvattavasti taitaa tulla minulle surmaksi?» virkkoi kreivi Menteith. »Olisinpa sentään suonut saavani nuoraa välttää, jos ei muun, niin kumminkin kreivinarvoni tähden.» Hän lausui sen ylenkatseellisesti, mutta kuitenkin uteliaan näköisenä, ikäänkuin haluaisi saada vastauksen. Sillä halu tulevia tapauksia ennalta tiedustamaan vaikuttaa usein hiukan semmoistenkin ihmisten mieleen, jotka väittävät uskovansa kaikki sellaiset ennustukset mahdottomiksi. »Teidän arvonne, korkea herra, ei tule millään muotoa häväistyksi teidän eikä kuolemanlaatunne kautta. Kolme kertaa olen näyssä nähnyt vuorelaisen, joka rintaasi työntää puukkonsa--ja siitä tulee sinun surmasi.» »Tahtoisinpa, että kertoisit minulle, minkänäköinen hän on», virkkoi kreivi Menteith, »niin säästäisin häneltä ennustuksesi täyttämisen vaivan, jos vain miekka tai pistoolin luoti hänen plaidiinsa pystyy.» »Aseistasi», lausui Allan, »ei olisi paljon apua. Enkä myös voi antaa sitä tietoa, jota haluat. Miehen kasvot ovat näyssäni aina olleet poispäin käännettyinä.» »Olkoon menneeksi sitten», virkkoi kreivi Menteith, »ja pysyköön asia niin hämäränä, kuin se sinun ennustuksessasi on ilmoitettu. Aion sentään yhtä iloisena syödä päivälliseni plaidien, väkipuukkojen ja kiltien[19] keskellä.» »Niin saattaa olla», sanoi Allan, »ja kenties teet oikein, kun ilolla vietät näitä hetkiä, joita tulevan turmion ennustukset minulta katkeroittavat. Mutta minä»--jatkoi hän,--»minä sanon kuitenkin vielä kerran, että tämä ase--se on: tämänkaltainen ase», hän koski tikarinsa kahvaan, »tuo sinulle surman.» »Sillä välin», virkkoi kreivi Menteith, »sinä, Allan, olet karkoittanut kaiken veren Annikka Lylen poskipäistä.--Jättäkäämme siis tämä puhe, ja lähtekäämme katsomaan semmoista, jota kumpikin käsitämme-- sotavarustustemme edistymistä.» He läksivät Angus Mac Aulayn ja hänen englantilaisvierastensa luokse, ja niissä keskusteluissa sotahankkeista, jotka nyt alkoivat, osoitti Allan semmoista mielen selkeyttä, käsityksen terävyyttä ja ajatuksen tarkkuutta, että oli kovin vaikea sovittaa niitä yhteen sen unennäkijä-luonteen kanssa, minkä tähän asti olemme hänessä tavanneet. SEITSEMÄS LUKU. Kun suuttunut Albin miekkahan tarttuu Ja päälliköit' urheit' apuhun karttuu, Clan-Ranald uljas ja Moray'kin julkia, Kas korkeita plaideja, kauneita sulkia! Lochie'lin varoitus. Sille, joka sinä aamuna näki Darnlinwarachin linnan, oli vilkas ja iloinen näky tarjona. Päälliköt tulivat kukin joukkonsa kanssa, jotka huolimatta suuresta miesluvustaan eivät olleet mitään muuta kuin heidän tavallinen seuransa ja henkivartijaväkensä juhlatiloissa. He tervehtivät kartanon isäntää ja toisiansa ylenpalttisen ystävällisesti taikka ylpeän, kylmäkiskoisen kohteliaasti, riippuen kulloinkin siitä, oliko heidän klaniensa välillä viime aikoma ollut ystävällinen vai vihollinen suhde. Jokaisessa pienessä päällikössä, olipa hänen valtansa verrattain kuinka vähäinen tahansa, näkyi se ylpeä vaatimus, että muiden piti kunnioittaa häntä niinkuin ainakin omavaltaista, itsenäistä hallitsijaa. Sitävastoin tekivät mahtavammat ja voimallisemmat, jotka äskeisten riitain tai muinaisten perintötaisteluiden tähden olivat keskenänsä vihoissa, valtiollisten syitten pakosta suuria myönnytyksiä heikompain kumppaniensa ylpeydelle, voidakseen hädän tullessa saada niin monta ystävää kuin mahdollista omalle puolelleen ja oman lippunsa juurelle. Tämä vuorelaispäälliköiden kokous oli siis hyvin samantapainen kuin Saksan keisarikunnan muinaiset herrainpäivät, joilla mitättöminkin vapaakreivi, vaikka hänen omanaan ei ollut muuta kuin kalliokukkulalle rakennettu linna ynnä muutamia satoja tynnyrinaloja maata sen ympärillä, vaati itsellensä itsenäisen hallitsijan nimeä ja arvoa ynnä tämän arvon mukaista sijaa keisarikunnan ylimysten joukossa. Eri päälliköiden seuralaiset oli majoitettu ja järjestetty eri paikkoihin sitä myöten, kuin sijan ja muiden asianhaarain vuoksi paraiten sopi. Jokainen päällikkö oli kuitenkin pitänyt luonansa kantapoikansa, joka seurasi häntä uskollisesti kuin kuvajainen, valmiina toimittamaan, mitä ikinä herra käskisi. Linnan edustalla oli nähtävänä eriskummallinen ilmiö. Eri saarista, laaksoista ja notkoista kokoontuneet vuorelaiset seisoivat kukin joukko erillään, luoden toisiinsa silmäyksiä, joissa näkyi uhkamielisyyttä, harrasta uteliaisuutta tai katkeraa vihaa. Mutta eriskummallisinta tässä kokouksessa, ainakin alankolaiskorvalle, oli rakkopillien puhaltajani kilvoitteleva soitanto. Nämät sotaisat soittoniekat, jotka kukin puolestansa pitivät omaa heimokuntaansa verrattomasti parhaana, ja pöyhkeimmällä tavalla ylpeilivät omasta virastansa, soittivat ensi alussa kukin pibroch'iansa (sotamarssiansa), oman klaninsa etupäässä. Viimein, aivan kuin koirasteeret soitimen aikana lentävät yhteen joukkoon, kiihtyen toinen toisensa ylpeästä kukerruksesta, samoin myös rakkopillinsoittajat, pöyhistellen tartanejansa ja plaidejansa yhtä ylpeästi kuin linnut höyheniänsä, alkoivat lähetä niin likelle, että voivat näyttää taitoansa virkaveljilleen. Astuskellen likellä toisiansa ja iskien toisiinsa katseita, jotka ilmaisivat röyhkeyttä ja uhkamielisyyttä, he teikkaroivat ja puhalsivat vinkuvia soittimiansa. Jokainen soitti omaa säveltänsä niin kimakasti, että italialainen soittoniekka, jos semmoinen olisi maannut haudassa puolentoistakin peninkulman päässä, epäilemättä olisi noussut kuolleista ja paennut kauas kuuluvilta. Päälliköt pitivät sillä välin salakokousta linnan isossa salissa. Heidän joukossaan oli vuoriston mahtavimpia miehiä; muutamia heistä oli sinne viekoittanut kiivaus kuninkaan edun puolesta, paljon useampia suuttumus siitä ankarasta, kauas ulottuvasta ylivallasta, jolla Argylen markiisi, kohottuansa valtakunnan mahtavien joukkoon, rasitti vuoristolaisnaapureitaan. Tämä valtiomies, vaikka sangen taitava ja mahtava, oli näet suuresti vihattu vuorelaispäälliköiden kesken muutamain vikainsa tähden. Hänen jumalisuutensa oli synkkää, vainoovaista laatua; hänen kunnianhimonsa näkyi olevan täyttymätön; ja alhaisemmat päälliköt valittivat hänen olevan jalomielisyyttä ja anteliaisuutta vailla. Lisätkäämme vielä, että Gillespie Grumach,[20] vaikka syntyisin vuorelainen ja peräisin suvusta, joka ennen ja myöhemmin on aina ollut urhoudesta mainio, kuului olevan parempi mies neuvostossa kuin sotatanterella. Hän ja hänen heimokuntansa olivat vastukseksi etenkin Mac Donald'eille sekä Mac Lean'eille, kahdelle lukuisalle klanille, jotka tosin olivat keskenään eripuraisia vanhan perintöriidan tähden, mutta yksimielisiä katkerassa vihassaan Campbelleja[21] eli Diarmidin poikia vastaan, kuten heitä myös mainittiin. Hetken aikaa olivat kokoontuneet päälliköt seisoneet ääneti odotellen, että joku esittäisi keskusteltavan asian. Mutta lopulta yksi heistä, joka oli mahtavimpia, aloitti kokouksen näillä sanoilla: »Meidät on tänne kokoon kutsuttu, Mac Aulay, tärkeistä, kuninkaan ja valtakunnan asiaa koskevista kysymyksistä keskustelemaan. Tahtoisimme siis saada tietää, kuka meille asian laidan selittää?» Mac Aulay, joka ei juuri ollut puhetaituri, pyysi kreivi Menteithiä esittämään keskustelun ainetta. Aivan ilman ylpeyttä, mutta hyvin järkevästi lausui siis tämä nuori herra suovansa, että hänen ehdotuksensa esiintuojana olisi joku paremmin tunnettu ja parempaa luottamusta herättävä mies. Mutta koska häntä pyydettiin puheenjohtajaksi, tahtoi hän kokoontuneille päälliköille ilmoittaa, että heidän, jos halusivat luoda pois sen ikeen, jota umpiuskoiset olivat yrittäneet heidän niskoillensa laskea, piti viipymättä käyttää tätä hetkeä hyväkseen. »Covenantilaiset», sanoi hän, »ovat kahdesti nostaneet kapinoita kuningastansa vastaan ja väkisin pakottaneet häneltä suostumuksen kaikkiin vaatimuksiin, sekä järjellisiin että järjettömiin, jotka he katsoivat soveliaaksi esiin tuoda--heidän päällikkönsä ovat saaneet yltäkyllin suosionosoituksia sekä arvopaikkoja--he ovat silloin, kun kuningas, armollisesti käytyänsä synnyinmaassaan, jälleen palasi Englantiin, julkisesti lausuneet hänen palaavan tyytyväisenä kuninkaana tyytyväisen kansan tyköä. Kaiken tämän perästä ja ilman mitään valitusta heille muka tehdystä vääryydestä ovat samat miehet, epäluulojen ja pelkojen nojalla, jotka ovat yhtä perättömiä kuin kuninkaan kunniata loukkaavia, lähettäneet suuren sotavoiman Englantiin kapinoitsijoille avuksi, vaikka Skotlannilla ei ollut sen riidan kanssa tekemistä enempää kuin Saksankaan sodan kanssa. Hyvä sentään», jatkoi hän, »että kiivaus, jolla he tuota maanpettuuttansa toimeen panevat, on saattanut Skotlannissa nyt hallitsevan liittokunnan aivan umpisokeaksi, niin etteivät he huomaa vaaraa, jonka alaiseksi ovat joutumaisillaan. Tuo armeija, joka vanhan Levenin johdossa lähetettiin Englantiin, on heidän paras sotavoimansa, ydin niistä sotajoukoista, jotka kahden edellisen sodan aikana on otettu meidän maastamme.»---- Tässä kapteeni Dalgetty yritti nousta selittääksensä, kuinka monta taitavaa, Saksan sodassa harjaantunutta upseeria hän varmaan tiesi palvelevan Levenin kreivin armeijassa. Mutta Allan Mac Aulay painoi hänet alas istualle toisella kädellään ja kohotti samassa toisen kätensä etusormen huulilleen; sillä tavoin saatiin, vaikk'ei aivan helposti, kapteenin sekaantuminen estetyksi. Dalgetty mulkoili Allania kovin ylenkatseellisin ja vihaisin silmin, josta ei kuitenkaan tämän vakavuus hetkeksikään häiriytynyt; ja kreivi Menteith jatkoi ilman enempää viivytystä.