# Vanha tarina Montrosesta ## Part 4 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/vanha-tarina-montrosesta-12802/index.md »Vaiti, ukko!» tiuskasi Allan vihaisesti. »Ja te, herrat, jos olette kyllin virvoittaneet itseänne, jättäkää tämä huone. Minun pitää varustaa se valmiiksi noiden etelämaalaisten vierasten vastaanottoa varten.» »Tulkaa pois», sanoi palvelija, nykäisten kreivi Menteithiä hihasta; »hän on haltioissaan», lisäsi hän, Allaniin päin katsahtaen, »eikä hän nyt kärsi vastaansanomista,» He läksivät siis salista. Kreivi Menteith sekä kapteeni menivät Donaldin perästä, ja toinen vuorelainen vei molemmat palvelijat toista tietä. Melkein samassa, kun edelliset olivat astuneet muutamaan vieraskamariin, saapui sinne talon isäntäkin, Angus Mac Aulay nimeltään, englantilaisten vieraittensa kanssa. Suuri oli nyt ilo molemmin puolin; sillä kreivi Menteith ja englantilaiset herrat olivat vanhoja tuttavia, ja kreivin esitettyä matkakumppaninsa, toivotti talon isäntä tätäkin tervetulleeksi. Mutta kun ystävällisten tervehdysten ensi into oli tyyntynyt, näkyi kreivi Menteithin mielestä surullinen synkeys hänen vuorelaisystävänsä muodossa. »Luultavasti», virkkoi herra Kristoffer Hall, »olette tekin kuullut, että meidän sievä hankkeemme meni Cumberlannissa peräti myttyyn. Nostoväki ei suostunut marssimaan Skotlantiin ja nuo tirhokorvaiset Covenantilaiset ovat liian kovaa ainetta, että meidän ystävämme eteläisissä kreivikunnissa olisivat heihin pystyneet. Siitä syystä Musgrave ja minä, kuultuamme täällä olevan jotakin nielua hankkeissa, tulimme retkeilemään teidän kilt'ienne ja plaid'ienne seurassa, katsoen sitä hauskemmaksi kuin jouten istua kotona.» »Lienettehän, toivon ma, myös tuoneet aseita, miehiä sekä rahaa mukananne», sanoi Menteith hymyillen. »Ainoastaan parikymmentä sotamiestä, jotka jätimme viimeiseen alankolaiskylään», vastasi Musgrave, »ja vaivaa oli heitä niinkin kauas saadessa». »Ja mitä rahaan tulee», lisäsi hänen kumppaninsa, »niin toivomme vähän apua tältä ystävältämme, talon isännältä». Talon isäntä vei nyt tulisesti punastuen Menteithin vähän syrjään ja ilmoitti mielipahansa siitä ajattelemattomasta hullutuksesta, jonka oli tehnyt. »Minä kuulin siitä Donaldilta», virkkoi kreivi Menteith, joka tuskin sai naurunsa hillityksi. »Hiisi sen ukon vieköön!» äkäili Mac Aulay; »hän kertoisi kaikki, mitä tietää, vaikka siitä ihmisen henkikin menisi. Vaan ei se sinullekaan ole leikin asia, kreivi, sillä minä luotan ystävälliseen ja veljelliseen apuusi, koska olet sukumme likeinen heimolainen, ja toivon saavani sinulta ne rahat, jotka ovat noille putinginsyöjille maksettavat. Muuten--sen sanon suoraan--ette, piru vieköön, saa nähdä ainoatakaan Mac Aulayn miestä sotajoukossanne; sillä ennen minä hiiden nimeen menen Covenantilaisten puolelle, kuin katselen velallisena noita miehiä silmiin. Ja hullustihan minun käy, vaikka kävisi niin hyvin kuin suinkin, sillä se maksu kuluttaa rahaani ja pilkka sen lisäksi nahkaani». »Senpä hyvin ymmärtänet, serkku», sanoi kreivi Menteith, »ettei minulla nyt ole liioin matkarahoja. Mutta ole varma siitä, että koetan auttaa sinua voimiani myöten, vanhan sukulaisuutemme, naapuriutemme ja ystävyytemme tähden.» »Kiitos sulle--kiitos--kiitos», vastasi Mac Aulay, »ja koska ne rahat heidänkin käsissään kuluvat kuninkaan hyväksi, mitä väliä sillä onkaan, tulevatko ne sinun vai heidän vai minun kukkarostani?--Me olemme kaikki yhden miehen poikia, eikö niin? Mutta auta minua myös asiaani jollakin järkisanalla kaunistamaan, muuten minun täytyy kysyä Andreas Ferraralta[16] neuvoa. Sillä sitä en kärsi, että minua oman pöytäni ääressä ruvettaisiin valhettelijaksi tai kerskaajaksi haukkumaan, kun--Jumala sen tietää--vain koetin pitää oman kunniani ynnä sukuni ja kotimaani kunnian puolta.» Heidän näin puhuessaan astui Donald sisään. Hänen muotonsa oli iloisempi kuin mitä olisi luullut siihen vahinkoon nähden, joka uhkasi hänen herransa kukkaroa ja kunniaa. »Herrat, pöytä on valmis, ja _kynttilät palavat jo kynttilänjaloissaan_,» lausui Donald, täydellä äänellä korottaen viimeisiä sanojaan. »Mitä saakelia hän tarkoittanee?» kysyi Musgrave kumppaniinsa katsahtaen. Kreivi Menteith kysäisi silmäniskulla samaa talonisännältä; mutta Mac Aulay pudisti vastaukseksi päätään. Lyhyt kiista siitä, kenen piti astua ensimäisenä, viivytti vähän heidän lähtöänsä. Kreivi Menteith tahtoi kaikin mokomin luopua korkean säätynsä mukaan tulevasta etuoikeudesta, vetäen syyksi sen, että hän nyt oli omassa kotimaassaan ja likeisessä sukulaisuudessa isäntäväen kanssa. Molemmat englantilaiset vieraat siis astuivat ensimäisinä saliin, jossa heille oli tarjona odottamaton näky. Suuri tamminen pöytä oli täynnä lihavia paistimöykkyjä ja pöydän ympärillä tuoleja vieraitten varalle. Ja jokaisen tuolin takana seisoi aika vuorelaisjättiläinen, täydessä puvussa ja varustuksessa kotimaansa tavan mukaan, pitäen oikeassa kädessään paljasta miekkaa kärki alaspäin ja vasemmassa leimuavaa tulisoihtua. Suopetäjät, joista tulisoihdut olivat tehdyt, ovat hyvin tervaisia; siitä syystä niitä käytetään pilkottuina ja kuivattuina Skotlannin vuoristossa usein kynttiläin asemesta. Tätä odottamatonta ja hieman pelottavaa näkyä valaisi soihtujen rusottava leimu, näyttäen tulenkantajain tuimat kasvot, oudot puvut ja välkkyvät aseet; savu tuprueli ylös salin lakea kohti ja lepäsi paksuna pilvenä kaiken yläpuolella. Ennenkuin vieraat vielä olivat tointuneet ällistyksestään, astui Allan esiin ja lausui, viitaten paljastamattomalla miekallansa tulitoihtujen kantajiin päin, syvällä, ankaralla äänellä: »Katsokaa, jalosukuiset herrat, tässä ovat veljeni kynttilänjalat; tämmöinen on vanhan sukumme vanha tapa; ei yksikään näistä miehistä tottele muuta lakia paitsi päällikkönsä käskyä. Uskallatteko pitää kalleintakaan kultaa, mitä ikinä vuoresta on saatu, näiden miesten vertaisena? Mitä sanotte, jalot herrat?--Onko vetonne voitettu vai menetetty?» »Menetetty, menetetty», virkkoi Musgrave iloisesti; »omat hopeiset kynttilänjalkani ovat kaikki sulatetut ja ratsastavat par'aikaa hevosien selässä, ja soisinpa, että niiden hinnalla pestatut miehet olisivat edes puolta vertaa niin uskolliset kuin nämä.--Sekää, herra», lisäsi hän, talonisännän puoleen kääntyen, »tässä on vetorahia. Se tekee kyllä pahan kolon kukkaroomme, vaan kunniavelat ovat aina maksettavat.» »Isäni kirous kohdatkoon isäni poikaa», keskeytti hänet Allan, »jos hän teiltä yhtään penniäkään ottaa! Siinä on kyllin, ettette häneltä vaadi hänen omaansa.» Kreivi Menteith puolusti myös hartaasti Allanin puhetta, ja tämän vanhempi veli niinikään mielellään suostui, sanoen koko asian hullutukseksi, josta ei maksanut vaivaa enempää puhua. »Ja nyt, Allan», virkkoi hän viimein, »ole hyvä ja käske pois kynttilänjalkasi. Englantilaisherrat ovat ne nyt nähneet, ja heidän tulee hauskempi syödä päivällistään vanhojen tinalamppujen valossa, ilman tuota paksua, tukehuttavaa savua.» Allanin viitattua marssivat elävät kynttilänjalat, miekkain kärjet ylöspäin käännettyinä, ulos salista, ja vieraat jäivät heille valmistettua ravintoa nauttimaan. VIIDES LUKU. Niin rohkeeks, julmaks siitä yltyi hän, Ett' itse pukimensa laittaja Vapisi, häntä moisna nähdessään, Ja neuvoi, että olis varova, Ja ettei vihaisia petoja Härsyttäis liioin. Kumartelemaan Saa vihdoin leijonakin oppia Ja partti, kiljuileva vimmoissaan, Kesyksi käyden hiljaa olemaan. Spenser. Vaikka Englannin miesten ahneus ruuan kimpussa oli siihen aikaan sananlaskuna--se on: skotlantilaisilla sananlaskuna--näytti englantilaisvierasten syönti kuitenkin aivan mitättömältä, jos sitä vertasi kapteeni Dalgettyn summattomaan ahmimiseen. Ja sittenkin oli tämä uljas soturi jo osoittanut paljon lujuutta ja uupumattomuutta rynnäkössään niiden helpompain haukkauspalain kimppuun, jotka kohta vierasten tultua sisään oli tarjottu ikäänkuin puheen aluksi. Kapteeni ei syödessänsä puhunut kellekään; vasta silloin, kun ruoka oli melkein kokonaan pois korjattu, sai pöytäseura, joka ihmetellen oli häntä katsellut, suureksi huviksensa kuulla häneltä syyt siihen, että hän oli syönyt niin kiireesti ja niin kauvan. »Kiireiseen syöntiini», selitti hän, »minä opin silloin, kun minulla Mareschal-kollegiossa Aberdeenin kaupungissa oli sija kamreerin pöydässä. Sillä jos ei siinä kalskuttanut hampaitaan yhteen niin kiireesti kuin kastanjetti-paria,[17] niin ei saanut juuri mitään poskeensa. Ja mitä ruokani paljouteen tulee», jatkoi kapteeni, »niin tahdon näille kunnioitettaville pöytäkumppaneilleni ilmoittaa, että jokaisen linnanisännän velvollisuus on jokaisessa tarjoutuvassa tilaisuudessa kerätä kokoon niin paljon ampuma- sekä ruokavaroja, kuin hänen aittoihinsa suinkin mahtuu; sillä hän ei voi koskaan tietää, milloin voi joutua piirityksen tai sulun alaiseksi. Saman säännön mukaan, hyvät herrat, soturikin, jos näkee hyvää ja runsasta muonaa edessään, tekee minun mielestäni viisaasti, kun varustaa itsensä vähintään kolmeksi päiväksi, sillä hän ei voi koskaan tietää, milloin hyvä ateria taas osuu hänen eteensä.» Talon isäntä kiitti tätä ojennusnuoraa viisaaksi ja kehoitti soturia vielä lisäämään kupillisen paloviinaa sekä pullollisen klaret-viiniä niihin varoihin, jotka jo olivat tallelle pantuina; ja kapteeni noudattikin tätä kehoitusta aivan mielellään. Kun ruoka sitten oli korjattu ja palvelijat lähteneet--paitsi talonherran kamaripalvelija, joka jäi saliin ollakseen varalla, jos olisi jotakin käskettävää tai tuotavaa, sanalla sanoen toimittaakseen samaa virkaa kuin nykyiset helistinkellot--kääntyi puhe valtiollisiin asioihin ja maan tilaan. Kreivi Menteith rupesi hartaasti ja tarkasti tiedustelemaan, mitä klaneja olisi toivo saada nähdä aiotussa kuninkaanpuoluelaisten kokouksessa. »Se riippuu, korkea herra, sangen paljon siitä, kuka ottaa lipun käteen», sanoi talon isäntä, »tiedättehän, että me vuorelaiset, kun useammat klanit ovat yhdessä, emme helposti salli päälliköksi ketään omista miehistämme emmekä totta puhuen juuri ketään muutakaan ihmistä. Olemme tosin kuulleet semmoisen huhun, että Colkitto--se on: nuori Colkitto eli Alaster Mac Donald--on Kyle-salmen poikki tullut tänne Irlannista, mukanaan parvikunta Antrimin kreivin väkeä, ja että he jo ovat joutuneet Ardnamurchaniin asti. Heidän olisi jo aikoja sitten pitänyt olla täällä; mutta luultavasti he ovat myöhästyneet, ryöstellessään maata pitkin matkaa.» »Eikö Colkitto siis kelpaisi teille johtajaksi?» kysyi kreivi Menteith. »Colkittoko!» huusi Allan Mac Aulay ylenkatseellisesti. »Kuka Colkittosta puhuukaan? Ei ole muuta kuin yksi mies, jota suostuisimme seuraamaan, ja se on Montrose.» »Mutta Montrose, hyvä herra», virkkoi Kristoffer Hall, »on ollut tietymättömissä sen perästä, kun kapinayrityksemme meni Pohjois-Englannissa myttyyn. Arvellaan hänen menneen takaisin Oxfordiin, noutamaan kuninkaalta uusia käskyjä.» »Takaisinko menneen!» virkkoi Allan, pilkallisesti naurahtain. »Voisin teille kertoa--vaan eipä maksa vaivaa. Saattehan sen itsekin pian tietää.» »Niin totta kuin olen kunnian mies, Allan», sanoi kreivi Menteith, »teet sinä lopun ystäviemme maltista tuolla suututtavalla äreydelläsi.--Mutta arvaanpa syyn», lisäsi hän nauraen, »et ole tainnut tänään nähdä Annikka Lyle'ä?» »Ketä muka en olisi nähnyt?» kysyi Allan ankaralla äänellä. »Annikka Lyle'ä, laulun ja runouden haltijaa», sanoi kreivi Menteith. »Jumala suokoon, etten enää ikinä saisi nähdä häntä», huokasi Allan, »sillä ehdolla, että sama kielto pantaisiin sinullekin.» »Ja miksikä minulle?» kysyi kreivi Menteith huolettomasti. »Siksi», vastasi Allan, »kun otsastasi luen, että te molemmat olette luodut toinen toisenne turmioksi.» Näin puhuen hän nousi ja läksi ulos salista. »Onko hän kauan aikaa ollut tällä tuulella?» kysyi kreivi Menteith veljeltä. »Kolmen päivän verran», vastasi Angus; »tämä puuska on jo loppumaisillaan; huomenna hän varmaan jaksaa paremmin. Mutta tulkaa, hyvät herrat, jo vinkuu tynnyrin hana juojia. Kuninkaan terveiksi, Kaarle kuninkaan terveiksi! Ja menköön jokainen Covenantilais-koira, joka ei tahdo sitä juoda, taivaaseen Grassmarket'in (hirttopaikan) tietä.» Tämä malja juotiin viipymättä, ja sitä seurasi viipymättä toinen ja sitten yhä lisää, kaikki puoluehengen synnyttämiä ja hyvin innokkaasti esitettyjä. Kapteeni Dalgetty katsoi kuitenkin tarpeelliseksi ilmoittaa eriäväisen mielensä. »Hyvät herrat ja kavaljeerit», lausui hän, »minäkin yhdyn näihin maljoihin, primo (ensiksi) siitä syystä, että kunnioitan tätä kunniallista ja vierasvaraista katosta, ja secundo (toiseksi) sentähden, että minun mielestäni ei kelpaa olla liian arkatuntoinen tämmöisissä asioissa inter pocula (lasi kädessä). Mutta kuitenkin julistan, että minulle, tämän korkeasti kunnioitettavan kreivin lupauksen mukaan, pitää huomenna suotaman vapaa ehto antautua Covenantilaisten palvelukseen, jos niin mieleni tekee, aivan huolimatta nykyisestä myöntymyksestäni teidän maljoihinne.» Mac Aulay ja hänen englantilaiset vieraansa kavahtivat pystyyn, tämän julistuksen kuultuansa, ja uusi riita oli epäilemättä syttymäisillään; mutta kreivi Menteith sekaantui asiaan ja selitti jutun kaikin puolin. »Ja minä toivon», lopetti hän puheensa, »että meidän onnistuu kiinnittää kapteeni Dalgettyn miekka meidän puolellemme.» »Ja jos niin ei tapahdu», intti talon herra, »julistan minä--kapteenin sanoilla puhuen--ettei mikään tänä iltana tapahtunut seikka, ei edes sekään, että hän on minun leipääni ja suolaani syönyt ja minun kanssani juonut maljoja paloviinassa, Bordeaux-viinissä tai usquebaugh'issa, saa minua estetyksi halkaisemasta hänen kalloansa niskaluuhun asti.» »Sen huvin sallin teille aivan mielelläni», virkkoi kapteeni, »jos näet miekassani ei ole kalloni suojelijaa, jollainen se monesti on ollut pahemmassakin hädässä kuin mitä teidän vihastanne voinee minulle tulla.» Tässä kreivi Menteith jälleen kävi väliin, ja yleinen sovinto, joka näin oli hieman vaivaloisesti toimeen saatu, vahvistettiin sitten pitkillä ryypyillä. Mutta kreivi Menteith koetti kuitenkin, vedoten väsymykseen ja huonoon vointiin, lopettaa juomingit vähän aikaisemmin kuin talossa oli tapana. Tämä ei ollut oikein mieleen uljaalle kapteenille, joka oli Hollannista, muiden siellä opittujen tapain muassa, tuonut myös halun särpiä ja taidon kestää äärettömät määrät väkeviä juomia. Talon herra itse saattoi vieraansa jonkintapaiseen makuusaliin. Siellä nähtiin yksi nelijalkainen sänky, varustettu tartan-kankaisilla uutimilla, ynnä koko joukko pitkin seinää asetettuja suuria vasuja, joista kolme oli huolellisesti täytetty kukkivilla kanervan varsilla ja sillä tavoin laitettu vuoteiksi vieraita varten. »Eipä tarvinne sinulle», virkkoi Mac Aulay vähän syrjään kreivi Menteithille, »selittää, millä lailla meidän vuorelaisten on tapana majoittaa vieraitamme. Sen vaan sanon siis, että olen toimittanut myös palvelijaisi vuoteet tähän saliin, sillä en tahtonut antaa sinun maata kahdenkesken tuon Saksan-kulkurin kanssa. Nämät ajat, jalo veli, Jumala paratkoon, ovat semmoisia, että monen miehen kurkku, kun hän maata panee, saattaa olla niin terve ja eheä kuin paraskin viinaratti, mutta ennen aamua se voi olla poikki ja irvellään niinkuin auki leikattu osteri.» Kreivi Menteith kiitti hartaasti. »Juuri näin», sanoi hän, »olisin itsekin tahtonut saada laitetuksi. Sillä vaikka en suinkaan pelkää mitään väkivaltaa kapteeni Dalgettyltä, pidän kuitenkin aina mielelläni Andersonia luonani, sillä hän on parempaa sukua, vähän herrastapainen.» »En ole tätä Andersonia nähnyt», virkkoi Mac Aulay. »Otitko hänet Englannissa palvelukseesi?» »Niin tein», vastasi kreivi Menteith; »saat nähdä hänet huomenna. Sillä aikaa toivotan sinulle hyvää yötä.» Isäntä otti ennen lähtöänsä ilta-jäähyväiset kreiviltä ja arveli samaten kohdella myös kapteeni Dalgettya; mutta huomattuansa, että tämä par'aikaa oli täydessä puuhassa suuren, paloviina-piimällä täytetyn haarikan kanssa, ei hän hennonnut häiritä tätä hyödyllistä toimitusta, läksi vaan pois ilman enempää tervehdystä. Melkein samassa tulivat kreivi Menteithin molemmat palvelijat sisään. Kunnon kapteeni, joka nyt alkoi olla vähän liiaksikin ruoalla ja juomalla täytetty, huomasi jotenkin vaikeaksi saada itse auki rautapukunsa hakoja. Hän kääntyi siis Andersonin puoleen, puheensa välistä yhä nikottaen: »Anderson, veikkoseni, oletpa taitanut lukea ne raamatun samat, että se, joka rautapukuansa riisuu, älköön kerskatko niinkuin se, joka sitä päällensä panee.--Se kyllä kenties ei ole oikea komentosana, mutta sen tositarkoitus on se, että minun luultavasti tulee nukkua haarniskoittuna--niinkuin monen muunkin kelpo miehen, joka ei unestaan enää herää--jos et auta tätä solkea auki.» »Päästä hänen haarniskansa auki, Sibbald», sanoi Anderson toiselle palvelijalle. »Pyhä Anterus auttakoon!» huudahti kapteeni, kovasti ihmeissään kääntyen ympäri, »tää halpa palvelijako, palkkalainen, joka saa neljä puntaa ja yhden panssarinpuvun vuodelta, on liian ylpeä passaamaan rittmeister Dugald Dalgettya, Drumthwacketin herraa, joka on harjoitellut humaniora (tieteitä) Mareschal-kollegiossa Aberdeenin kaupungissa ja ollut sotapalveluksessa useimmilla Euroopan hallitsijoilla?» »Kapteeni Dalgetty», sanoi kreivi Menteith, jonka tuli koko tämä ilta toimittaa rauhansovittajan virkaa, »minä saan teidän luvallanne ilmoittaa, että Anderson ei passaa ketään muuta kuin minua. Mutta mielelläni tahdon itse auttaa Sibbaldia haarniskaanne päästämään.» »Se olisi liika vaiva teille, korkea herra», virkkoi Dalgetty, »vaikka tosin ei teillekään tekisi haittaa oppia, miten kelpo haarniska on riisuttava ja päälle puettava. Muulloin osaan rautapuvustani pujahtaa ulos ja taas sen sisään, niinkuin se olisi kinnas. Mutta tänä iltana, vaikka en ole ebrius (humalassa), tunnen itseni, muinaisen kirjaniekan sanoilla puhuen, vino ciboque gravatus (viinasta ja ruoasta raskaaksi).» Nyt hän jo olikin kuorittu ja seisoi valkean ääressä, humalaisella viisaudella mietiskellen päivän tapahtumia. Varsinkin näkyi Allan Mac Aulayn luonne antavan hänelle arvelemisen aihetta. »Hänpä peijasi sukkelasti nuo englantilaiset vuorelaisillaan, soihdunkantajilla!-- Kahdeksan pöksytöntä metsäläistä kuuden hopeisen kynttilänjalan sijasta!--Sepä oli mestaritemppu--oikein 'tour de passe', oikein silmänkääntämistä!--Ja kuitenkin hän on mielipuoli!--Pelkäänpä suuresti, korkea herra», jatkoi hän pudistaen päätään, »että minun, siitä huolimatta, että hän on teidän sukulaisenne, täytyy myöntää hänelle järki-ihmisen oikeudet ja antaa hänelle semmoinen selkäsauna, joka täydesti voi rangaista hänet minulle tehdystä väkivallasta. Taikka täytyy vedota kaksintaisteluun, niinkuin häväistyn aatelismiehen sopii.» »Jos näin myöhään yöllä», sanoi kreivi Menteith, »vielä viitsisitte kuulla pitkän jutun, niin tahdon kertoa teille tapahtumia Allanin syntymäajalta, jotka niin täydesti selittävät hänen eriskummallisen luonteensa, ettei mistään kaksintappeluun vaatimisesta voine tulla puhettakaan.» »Pitkä juttu», sanoi kapteeni Dalgetty, »on kelpo iltaryyppyä ja lämmintä yömyssyä lähinnä paras houkutin terveelliselle unelle. Ja koska te, korkea herra, tahdotte olla niin hyvä ja vaivata itseänne sen kertomisella, lupaan minä puolestani olla uupumatonna ja kiitollisena kuulijana.» »Sinäkin, Anderson», virkkoi kreivi Menteith, »ja sinä, Sibbald, varmaan myös palatte uteliaisuudesta kuulla jotakin siitä eriskummallisesta miehestä. Ja taitaisipa luullakseni ollakin parasta, että tyydytän halunne, jotta hädän tullessa osaatte häntä oikein kohdella. Tulkaa siis likemmäksi valkean ääreen.» Näin koottuaan kuulijapiirin ympärillensä kreivi Menteith kävi istumaan nelipatsaisen sängyn reunalle. Kapteeni Dalgetty puolestaan, pyyhkien paloviina-piimän tähteet parrastaan sekä viiksistään ja hyräillen ensimmäistä värssyä Lutherin virrestä »Alle guten Geister loben den Herrn» j.n.e. (Kaikki hyvät henget kiittävät Herraa) retkahti eräälle vuoteelle ja pistettyään pörröisen päänsä esille peiton alta rupesi kuuntelemaan kreivi Menteithin kertomusta sangen mukavassa tilassa, puoleksi valveilla, puoleksi nukuksissa. »Näiden molempien veljesten, Angus ja Allan Mac Aulayn, isä», alkoi kreivi Menteith, »oli suurisukuinen ja suuriarvoinen aatelisherra; hän oli näet maineeltaan, vaikkei miesluvultaan, arvokkaan vuorelais-klan'in päällikkö. Hänen puolisonsa, näiden nuorten miesten äiti, oli myös hyvästä aatelissuvusta, jos minun sopii niin sanoa perheestä, joka on likeisiä heimolaisiani. Rouvan veli, kunniallinen ja urhoollinen nuori mies, oli kuningas Jaakko Kuudennelta saanut oikeuden olla muutamassa hänen linnansa läheisessä kruununmetsässä ylikaitsijana ynnä vielä nauttia kaikellaisia etuja. Tätä oikeutta harjoittaessaan ja suojellessaan hän pahaksi onnekseen joutui riitaan cateran'ien eli vuorelaisrosvojen kanssa, joista tekin, kapteeni Dalgetty, epäilemättä olette kuullut puhuttavan.» »0len maar», vastasi kapteeni, ponnistaen kaikki voimansa, saadakseen vastauksen suustansa. »Ennenkuin Aberdeenin kaupungin Mareschal-kollegiosta läksin, teki Dugald Garr piruntekosiansa Garioch'issa ja Farquharsonit Deen seuduilla ja Chattanin klani Gordonien mailla ja Grantit sekä Cameronit Moraylandissa. Ja sittemmin olen nähnyt kravaatteja ja panduureja Pannoniasta ja Transsylvaniasta ja kasakoita Puolan rajalta ynnä muita rosvoja, ryöväreitä ja metsäläisiä kaikista maista. Voinpa siis sanoa, että minulla on selvä käsitys teidän vuorelaississeistänne.» »Se klani», jatkoi kreivi Menteith, »jonka kanssa Mac Aulayden eno riitaantui, oli pieni rosvoparvi; heille on annettu nimitys Sumun Lapset sen vuoksi, että he kodittomina lakkaamatta kuljeksivat pitkin vuoria ja laaksoja. He ovat kovasydämistä, hurjaluontoista väkeä, pikaiset suuttumaan ja julmat, tuliset kostonhimossaan, niinkuin ainakin ihmiset, jotka eivät ole ikinä olleet sivistyneen valtakunnanjärjestyksen kurin alaisia. Parvikunta näitä miehiä läksi väijymään onnetonta kruununmetsän ylikaitsijaa, karkasi hänen kimppuunsa, kun hän kerran oli metsästämässä yksinään ilman palvelijoita, ja surmasi hänet julmimmilla kidutuksilla, mitä taisivat keksiä. He leikkasivat pään irti rungosta ja päättivät uhallakin viedä sen näytteeksi hänen lankonsa linnaan. Talonherra oli poissa, ja rouva, tosin vastahakoisesti, otti nämät vieraat vastaan, kenties peläten heidän kostoansa, jos salpaisi heiltä ovet. Ruokaa tuotiin Sumun Lapsien eteen, jotka tätä tilaisuutta käyttäen ottivat surmatun miehen pään ulos vaatteesta, mihin se oli kääritty, asettivat sen pöydälle ja pistivät sille leipäpalan hampaitten väliin, käskien niiden nyt toimittaa virkaansa, niinkuin ennenkin olivat monta kertaa tässä pöydässä hyviä herkkuja purreet. Samassa astui huoneeseen rouva, joka oli käynyt jollakin talousasialla. Veljensä pään nähtyään hän pakeni nuolena ulos metsään, parkumistaan parkuen. Rosvot läksivät, tähän pedontapaiseen huvitukseen tyytyen, jälleen tiehensä. Kun palvelijat olivat tointuneet pelästyksestään, hajosivat he kaikille haaroille emäntäänsä etsimään, mutta häntä ei löytynyt mistään. Hänen onneton puolisonsa palasi seuraavana päivänä kotiin ja jatkoi etsimistä vielä tarkemmin ja vielä laajemmalta, mutta yhtä turhaan. Yleinen arvelu oli, että rouva silmittömässä säikähdyksessään oli syössyt alas jokeen joltakin niistä jyrkistä kallioista, jotka törröttävät pitkin rantaa, taikka syvään järveen, jonne on toista virstaa kartanosta. Hänen hukkumisensa oli sitä surettavampi, koska hän kävi jo kuudetta kuukautta raskaana; Angus Mac Aulay, hänen vanhin lapsensa, oli syntynyt noin kahdeksantoista kuukautta ennen,--Mutta te taidatte olla jo kyllästynyt, kapteeni Dalgetty, ja tahtoisitte kenties nukkua.» »Ei millään muotoa», vastasi soturi. »Ei minua hiukkaakaan uneta; mutta minä aina mieluimmin kuuntelen silmät ummessa. Siihen temppuun opin vartijana seisoessani.» »Ja useinpa, sen tohtisin vannoa», kuiskutti kreivi Menteith Andersonin korvaan, »on kiertovahdin kersantti saanut raskaalla pertuskallaan ne silmät aukaista.»