# Vanha tarina Montrosesta

## Part 18

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/vanha-tarina-montrosesta-12802/index.md

»Minä olen Ranald Sumulainen!» vastasi saarelainen, uudestaan sivaltaen; ja sen sanan perästä alkoi heidän välillänsä tuima käsikahakka. Mutta niin näytti olevan sallittu, että Allan Mac Aulaystä piti tulla äitinsä onnettomuuden kostaja tälle rosvoparvelle; sen todisti tämäkin taistelu yhtä hyvin kuin moni muu edellinen. He eivät olleet vielä vaihdelleet monta iskua, kun Ranald Mac Eagh jo kaatui saatuaan syvän haavan pääkalloonsa. Mac Aulay, astuen toisella jalalla hänen rintansa päälle, oli juuri pistämäisillään miekan hänen ruumiinsa läpi; mutta kolmas yht'äkkiä väliin tullut mies sivalsi hänen miekkansa kärjen ylöspäin. Tämä mies oli majuri Dalgetty, joka kaatumisestaan pyörtyneenä ja kuolleen hevosensa alla maaten nyt vasta oli jälleen päässyt jaloille ja järkiinsä. »Ylös miekka!» komensi hän Allania, »ja älkää tehkö tälle miehelle enempää vahinkoa; sillä hän on minun suojeluksessani ja meidän korkeasti kunnioitettavan herra markiisimme palveluksessa. Eikä sotalaki sitä paitsi salli, että kukaan kunniallinen kavaljeeri saa kostaa yksityisistä syistä '_flagrante bello, multo majus flagrante proelio_' (sodan riehuessa, saatikka tappelun riehuessa).»

»Narri!» ärjäisi Allan. »Pois tieltä, äläkä uskalla käydä tiikerin ja hänen saaliinsa väliin!»

Mutta Dalgetty ei luopunut vaatimuksestaan, vaan asettausi niin, että kaatunut Mac Eagh oli hänen jalkainsa välissä. Näin seisoen majuri ilmoitti Allanille, että hän, jos oli olevinansa tiikeri, saattaisi nyt nähdä leijonan tulleen häntä vastaan. Siinä oli jo kylliksi--tässä uhkaavassa liikkeessä ja lauseessa; ja sotaisen profeetan koko vimma kääntyi nyt sitä miestä vastaan, joka esti hänen kostoansa. Heti paikalla ruvettiin muitta mutkitta vaihtelemaan miekaniskuja.

Allanin ja Mac Eaghin taistelu oli ympärillä puuhaavilta harvoilta sotureilta jäänyt huomaamatta; sillä Montrosen väessä ei ollut monta, jotka olisivat tunteneet Ranaldin. Mutta kahakka Allanin ja Dalgettyn välillä, jotka kumpikin olivat niin hyvin tutut, veti kohta huomion puoleensa. Hyväksi onneksi sen huomasi Montrosekin; hän näet tuli juuri sinne, kerätäksensä kokoon pienen ratsumiesparvensa ja lähteäksensä heidän kanssaan kauemmaksi Loch Eilin rannalle päin ajamaan vihollista takaa. Hän tiesi, kuinka turmiolliseksi keskinäinen eripuraisuus tulisi hänen pienelle sotavoimalleen; sentähden hän ajaa karahutti kohta lähemmäksi. Ja nähtyänsä Mac Eaghin maassa ja Dalgettyn seisovan hänen kohdallaan puolustamassa häntä Allania vastaan arvasi Montrose terävällä älyllään heti riidan syyn ja keksi samassa myös keinon sen lopettamiseksi.

»Hyi häpeä!» lausui hän. »Tekö, aatelismiehet ja uljaat soturit, tässä tappelette keskenänne loistavan voiton tantereella! Oletteko hulluja? Vai onko päänne pyörryksissä siitä maineesta, jonka tänään olette kumpikin ansainneet?»

»Eipä syy ollut minussa, sallikaa mun sanoa se, armollinen herra markiisi», virkkoi Dalgetty. »Minun on sanottu olevan _bonus socius, bon camarado_ jokaisessa paikassa, missä olen Euroopassa palvellut. Mutta se, joka koskee minun suojeluksessani olevaa miestä----»

»Ja se», tiuskasi Allan yht'aikaa, »joka uskaltaa estää ansaittua kostoa----»

»Hävetkää, hyvät herrat!» sanoi taas Montrose. »Minulla on muuta tehtävää teille kumpaisellekin--paljoa tärkeämpää tehtävää kuin mikään yksityinen riita, jonka ratkaisemiseksi voitte helposti löytää sopivamman hetken. Te, majuri Dalgetty, laskeutukaa polvellenne.»

»Polvelleniko?» ihmetteli Dalgetty. »Sitä komentosanaa en ole oppinut tottelemaan, paitsi kun se kaikui saarnatuolista. Ruotsin sotarintamassa etumainen rivi tosin laskeutuu toiselle polvelleen, mutta ei muuten kuin rykmentin seistessä kuudessa rivissä peräkkäin.»

»Sittenkin», toisti Montrose, »minä nyt käsken: Laskeutukaa polvellenne Kaarle kuninkaan ja hänen käskynhaltijansa nimessä!»

Kun Dalgetty oli vastahakoisesti totellut, niin Montrose sivalsi häntä kepeästi selkään miekkansa lappeella, lausuen: »Palkinnoksi uljaista urhotöistäsi tänä päivänä ja hallitsijamme, Kaarle kuninkaan, nimessä minä teen sinusta ritarin--ole urhoollinen, uskollinen ja onnellinen. Ja nyt, ritari Dugald Dalgetty, työhön. Kerätkää niin monta ratsumiestä, kuin suinkin kokoon saatte, ja ajakaa niitä vihollisia takaa, jotka pakenevat rannalle päin. Älkää hajoitelko voimaanne, älkää myöskään menkö liian kauas; pitäkää vain huoli siitä, ettei vihollinen pääse uudestaan kokoontumaan, minkä saanettekin sangen vähällä vaivalla estetyksi. Hevosen selkään siis, ritari Dugald, ja työhön.»

»Mutta minkä hevosen selkään minä nousisin?» kysyi uusi ritari. »Kustaavus parka lepää kunnian tantereella niinkuin kuuluisa kaimansakin! Ja juuri nyt, kun tänään minusta on tullut ritari--_ratsumies_, jos tämän saksalaisen sanan kääntäisi--ei minulla olekaan enää hevosta, jolla ratsastaisin.»

»Niin ei suinkaan saa tapahtua», vastasi Montrose, hypäten maahan hevosensa selästä. »Tässä lahjoitan teille oman hevoseni, jota on pidetty kelpo ratsuna. Mutta olkaa nyt hyvä ja käykää siihen työhön, jota osaatte niin taitavasti toimittaa.»

Paljon kiitoksia lausuen hyppäsi ritari Dugald saamansa kalliin lahjan selkään. Ja sitten vain pyydettyänsä markiisia muistamaan, että Mac Eaghille oli luvattu täysi turva, hän läksi suurella innolla ja ilolla täyttämään hänelle annetut käskyt.

»Ja te, Allan Mac Aulay», virkkoi Montrose, kääntyen vuorelaisen puoleen, joka pitäen miekkansa kärkeä maata kohti oli ynseän ylenkatseellisesti seurannut vastustajansa ritariksitulon menoja; »te, joka olette jalompaa laatua kuin tavalliset ihmiset, joita vaan halpa saalis, palkka ja arvonimet saattavat liikkeelle--te, joka syvien tietojenne vuoksi sovitte niin hyödylliseksi neuvonantajaksi--tekö tässä tappelette Dalgettyn kaltaisen miehen kanssa saadaksenne muka polkea sammuksiin viimeisen hengenkipinän tuommoisesta ylenkatsottavasta vihollisesta? Tulkaa, ystäväni, minulla on teille parempaa työtä. Tämä voitto, jos sanoma siitä esitetään taitavasti, kääntää Seaforthin meidän puolellemme. Syynä siihen, että hän on tarttunut aseisiin meitä vastaan, ei ole uskollisuuden puute, vaan uskon puute hyvän asian menestykseen. Hänen aseensa saataisiin tällä hetkellä, kun meille koittaa parempi onni, ehkä yhdistymään meidän aseihimme. Minä aion lähettää urhoollisen ystäväni, eversti Hayn, hänen luoksensa suoraan tältä taistelutantereelta. Mutta hänellä pitäisi olla siinä toimessa kumppanina joku vuorelaispäällikkö, joka olisi säädyltään Seaforthin vertainen ja jolla olisi tarpeeksi taitoa ja arvoa, voidakseen häneen vaikuttaa. Te olette kaikin puolin soveliain tähän perin tärkeään tehtävään, ja sitä paitsi, koska teillä ei ole mitään sotajoukkoa komentonne alaisena, joudatte paremmin pois kuin ne klanipäälliköt, joiden alustalaiset ovat täällä sodassa. Te tunnette perinpohjin kaikki rotkot ja ahteet näissä vuoristoissa, samoin kuin myös jokaisen heimokunnan tavat ja tottumukset. Menkää siis Hayn luokse, joka on oikealla kyljellämme; hän on jo saanut käskyni ja odottaa teitä. Te tapaatte hänet Glenmorrisonin väen joukossa; olkaa hänelle oppaana, tulkkina ja virkakumppanina.»

Allan Mac Aulay loi markiisiin synkän, läpitunkevan katseen, ikäänkuin tiedustellen, eikö tämä äkillinen toimi ollut hänelle annettu jonkin salaisen, selittämättömän syyn tähden. Mutta Montrose, joka oli mestari muiden ajatukset älyämään, oli yhtä taitava myös peittämään omat ajatuksensa. Hän katsoi erittäin tärkeäksi asiaksi, että Allan, joka tällä hetkellä oli innoissaan ja vimmastuneena, olisi poissa leiristä muutamia päiviä, niin että Montrose sillä ajalla saattoi, niinkuin hänen kunniansa vaati, pitää huolta oppaittensa lähettämisestä turvalliseen paikkaan. Allanin riidan Dalgettyn kanssa toivoi hän sitten saavansa helposti sovitetuksi. Allan pyysi lähtiessään markiisia pitämään vain huolta herra Duncan Campbellistä, joka Montrosen käskystä kohta vietiinkin turvalliseen talteen. Sama huoli pidettiin myös Mac Eaghista. Montrose, näet, antoi hänet muutamain irlantilaisten haltuun, käskien heidän hoitaa häntä ja valvoa, ettei kukaan vuorelainen, ei mistään klanista, pääsisi häntä näkemään.

Markiisi otti sitten varahevosensa, jota eräs hänen palvelijoistaan talutti, nousi sen selkään ja läksi katsastelemaan voittonsa tannerta. Tämä voitto oli ratkaisevampi kuin hän olisi hartaimmassakaan halussaan voinut toivoa. Argylen uljaasta sotajoukosta, kolmestatuhannesta miehestä, sai täydelleen puolet surmansa tappelussa taikka sitten pakomatkalla. Enimmän osan oli täytynyt peräytyä sitä alangon kulmaa myöten, missä joen ja järven yhtyessä syntyy umpisoppi, niin että sieltä ei enää ollut pääsöä eikä pakoa. Monet sadat ajettiin järveen ja hukkuivat. Pelastuneista noin puolet pääsi sillä, että uivat joen poikki taikka hyvissä ajoin olivat paenneet järven vasempaa rantaa myöten. Tähteet vetäytyivät vanhaan Inverlochyn linnaan, jossa heidän kuitenkin, kun ei ollut mitään muonavaroja eikä myös avun toivoa, täytyi kohta antautua sillä ehdolla, että saisivat rauhassa mennä kotiin. Aseet, ampumavarat, liput ja kuormasto, kaikki jäi voittajain saaliiksi.

Tämä oli pahin kaikista teloituksista, joiden alaisena Diarmidin klani eli Campbell-heimo ikinä on ollut; sillä tavallisesti oli heidän onnensa saadessaan yritykset menestymään yhtä suuri kuin heidän taitonsa näitä yrityksiä tuumiessa ja heidän urhoutensa niitä toimeen pannessa. Kaatuneissa oli melkein viisisataa _dunniwassel'ia_ eli aatelismiestä kuuluisista, suuriarvoisista suvuista. Ja vielä rasittavampi tätäkin tuntuvaa tappiota oli monen Campbellin mielestä se häpeä, joka heille tuli ylipäällikkönsä kunniattomasta käytöksestä. Sillä kun hänen väkensä alkoi tappelussa jäädä tappiolle, niin hän nostatti aluksensa ankkurin ja läksi pakenemaan järveä myöten niin kiiruusti kuin purjein ja airoin voi joutua.

KAHDESKYMMENES LUKU.

Kauas, kulkein tuulta myöten, Miekkain melske häviää; Sota kauhuillensa poistuu, Haavat, surma yksin jää.

Penrose.

Tätä loistavaa voittoa mahtavasta kiistaveljestään ei Montrose tietysti saanut ilman mieshukkaa; mutta hänen puoleltaan ei ollut kaatunut enempää kuin kymmenes osa siihen verraten mitä viholliselta. Campbellien itsepäinen urhous oli tuottanut surman monelle kelpo miehelle kuninkaan väestä; vielä useammat olivat saaneet haavoja, ja etevin näistä oli nuori uljas kreivi Menteith, keskimmäisen joukon johtaja. Hänelle ei kuitenkaan ollut tullut pahempaa kuin helppo ruhjevamma. Oli siis pikemmin ihastuttava kuin pelästyttävä näky, kun hän kantoi ylipäällikkönsä eteen Argylen päälipun, jonka oli omin käsin valloittanut, tapettuansa lippumiehen kaksintaistelussa. Montrose rakasti hartaasti tätä sukulaistansa, jonka rinnassa hän näki muinaisten sankariaikain jalon, haaveksivan itsekkäisyydestä vapaan innon vielä olevan palamassa. Sillä useimmissa paikoissa Euroopassa oli palkatun sotaväen pitäminen tuonut mukanaan yllämainitulle jalolle innolle aivan päinvastaisen halpamielisen ja itsekkään hengen. Ja tämä turmelus oli vielä pahemmin kuin muita maita tahrannut Skotlantia, josta läksi melkein kaikkein valtakuntain palvelukseen onnenonkijoita. Montrose, jonka omakin henki oli luonteeltansa jaloa, ritarillista laatua, vaikka hän oli kokemuksesta oppinut käyttämään hyväksensä muiden ihmisten toisenlaatuisia vaikuttimia, ei puhunut Menteithille minkäänlaisia ylistys- eikä kiitossanoja; hän vaan likisti tätä rintaansa vasten, huudahtaen: »Urhokas serkkuni!» Ja tämä sydämestä uhkunut hyväksyminen nostatti Menteithin sydämessä riemun tunteen korkeammalle, kuin jos häntä olisi kehuen mainittu itse kuninkaan valtaistuimen eteen lähetettävässä kertomuksessa tappelusta.

»Nyt», virkkoi nuori kreivi, »ei näy olevan enää mitään tehtävää jäljellä, jossa minä voisin olla apuna; sallikaa minun siis käydä siihen toimeen, jota ihmisrakkaus vaatii--Ardenwohrin ritari, niin olen kuullut, on joutunut meille vangiksi pahasti haavoitettuna.»

»Ja täydesti hän onkin sen ansainnut», sanoi ritari Dugald Dalgetty, joka samassa tuli heidän luoksensa vielä pöyhkeämpänä kuin ennen. »Sillä hän ampui kelpo hevoseni kuoliaaksi juuri silloin, kun tarjoilin hänelle kunniallista vankeutta. Ja se teko, niin mun täytyy sanoa, olikin pikemmin tuommoisen vuorelaississin luonteen mukainen, jolla ei ole edes sen vertaa älyä, että rakentaisi pienen etuvarustuksen linnahökkelinsä suojaksi--kuin kunnollisen, aatelissäätyisen soturin tapoihin sopiva.»

»Onko siis», kysyi kreivi Menteith, »kuuluisa Kustaavus kuollut, suureksi suruksi sekä meille että teille?»

»Niin on, korkeasti kunnioitettava herra», vastasi soturi syvästi huoaten. »_Diem clausit supremum_ (hän päätti viimeisen päivänsä), niinkuin olisimme sanoneet Mareschal-kollegiossa Aberdeenissa. Mutta parempi loppu se onkin kuin jos hän olisi reppurin hevosluuskan tavalla läkähtynyt johonkin lietesuohon taikka luminietokseen, mikä luultavasti olisi tullut hänen osakseen, jos tätä talvista retkeä vielä kauemmin olisi jatkunut. Mutta tämä korkeasti kunnioitettava herra markiisi», hän kumarsi Montroselle, »on ollut niin armollinen ja lahjoittanut minulle sen sijaan toisen jalon hevosen, jolle olen rohjennut panna nimeksi 'Uskollisuuden Palkinto', muistoksi tästä mainiosta päivästä.»

»Minä toivon», sanoi markiisi, »että saatte nähdä Uskollisuuden Palkinnon--senhän nimen sille panitte--olevan hyvin opetetun kaikkeen sotapalvelukseen. Mutta en voi olla teille muistuttamatta sitä seikkaa, että uskollisuutta palkitaan Skotlannissa tätä nykyä useammin turpasuitsilla[35] kuin hevosella.»

»Hum! te suvaitsette laskea leikkiä, herra markiisi. Uskollisuuden Palkinto on muuten yhtä suuri mestari kaikissa tempuissaan kuin Kustaavus, onpa hän sen lisäksi vielä paljoa kauniimpi muodoltaan. Se vain on paha, että hänen seuralliset avunsa eivät ole yhtä hyvin viljeltyjä, mikä tulee siitä, että se on tähän asti ollut niin huonossa seurassa.»

»Ettehän suinkaan mahtane sillä tarkoittaa meidän korkeasti kunnioitettavaa kenraaliamme», muistutti Menteith. »Hävetkää toki, ritari Dugald!»

»Herra kreivi», vastasi ritari vakavasti, »minun olisi mahdoton ajatella mitään niin peräti sopimatonta. Minä väitän vaan, että herra kenraali, kun hän ratsastaessaan kohtelee hevostansa aivan samalla tavalla kuin komentaa sotamiehiänsä, kyllä saapi kumpaisetkin opetetuiksi sekä harjoitetuiksi mihin sotatemppuun hän ikinä tahtoo, ja että tämä jalo ratsu siis epäilemättä on ihmeen hyvin kasvatettu. Mutta ainoastaan seuranpito yksityiselämässä synnyttää seurallisen luonteen; sentähden en voi huomata, että sotamiehet paljonkaan sivistyisivät korpraalin tahi kersantin puheista, enkä myös usko Uskollisuuden Palkinnon luonteen erinomaisesti kesyttyneen taikka lauhtuneen korkeasti kunnioitettavan herra kenraalin tallirenkien seurassa. Sillä nämä suovat hoitoonsa uskotuille elukoille tiheämmälti kirouksia ja sivalluksia ja potkuja kuin hyväilemisiä ja silittelemisiä. Ja siitä syystä moni alkuansa jalomielinen nelijalkainen, tultuansa ikäänkuin ihmisvihaajaksi, osoittaa myöhemmässä elämässänsä enemmän halua potkimaan ja puremaan isäntäänsä kuin häntä rakastamaan ja kunnioittamaan.»

»Se on totta niinkuin profeetan suusta», vahvisti Montrose. »Ja jos Mareschal-kollegioon Aberdeenissa tulisi lisättäväksi akatemia hevosten kasvatusta varten, olisi ritari Dugald Dalgetty siihen professorinvirkaan ainoa sopiva mies.»

»Siitä syystä, että hän on aasi», kuiskutti Menteith erikseen kenraalille, »ja siis professorin ja oppilaitten välillä olisi jonkinlainen kaukainen sukulaisuus.»

»Ja nyt, jos te, korkeasti kunnioitettava herra markiisi, sen sallitte», virkkoi uusi ritari, »menisin viimeistä kertaa katsomaan vanhan sotakumppanini ruumista.»

»Ettehän sentään lähde sitä juhlallisesti hautaamaan?» kysyi markiisi, joka ei tietänyt, mihin kaikkeen harras rakkaus ehkä voisi yllyttää Dalgettyä. »Muistakaa, ettemme urhoollisille miehillemmekään voi laittaa muuta kuin hätäiset hautajaiset.»

»Suokaa anteeksi, korkeasti kunnioitettava herra kenraali», selitti Dalgetty. »Minun aikomukseni ei ole niin romanttinen. Menen vain jakamaan Kustaavusparan perintöä taivaan lintujen kanssa, jättäen lihat heille ja ottaen vuodan omaksi osakseni. Siitä aion rakkaaksi muistoksi teettää itselleni nutun sekä housut tatarilaisten muodin mukaan pidettäväksi rautavarustusten alla; sillä kaikki alusvaatteeni ovat tätä nykyä kuluneet niin kurjiksi, että hävettää.--Voi kuitenkin, Kustaavusparka, kun et saanut elää edes yhtä tuntia kauemmin, jotta olisit tuntenut ritarikunnian painoa selässäsi!»

Hän kääntyi jo lähteäkseen, mutta markiisi huusi hänen jäljestään: »Siinä ystävyyden työssä vanhaa kumppanianne ja sotaveljeänne kohtaan ei teidän tarvinne pelätä kilpailijaa, luulen ma. Ettekö siis, ritari Dugald, tahdo auttaa minua ynnä muutamia etevimmistä ystävistämme, kun tutkistelemme Argylen paraita herkkuja, joita on sangen runsaasti löydetty linnasta?»

»Aivan mielelläni, korkeasti kunnioitettava herra markiisi», vastasi Dalgetty; »sillä ruoka ja rukous eivät ole milloinkaan esteeksi työlle. Eikä myös ole siitä pelkoa, että sudet tai kotkat vielä tänä iltana kävisivät Kustaavusta raatelemaan, heillä kun on niin runsaasti parempiakin herkkuja tuolla, koko tanner täynnä.--Mutta», lisäsi hän, »koska meidän seuraamme tulevat myös nuo molemmat kunnioitettavat englantilaiset herrat ynnä muita armeijanne päämiehiä, joilla on ritariarvo, niin pyytäisin teitä, korkeasti kunnioitettava herra markiisi, kohta selittämään heille, että minä tässä tilaisuudessa ja niin myös vastaiseksi aina vaadin itselleni etusijan heidän kaikkein edellä. Sillä se kuuluu minun arvooni, koska olen tappelutanterella saanut ritari-sivalluksen».

»Perkele hänet periköön!» mutisi Montrose itsekseen. »Hän on saanut tulen uudelleen viritetyksi samassa kun arvelin sen peräti sammuttaneeni.--Tämä on semmoinen seikka, ritari Dugald», lausui hän sitten juhlallisesti Dalgettylle, »jonka lykkään kuninkaallisen majesteetin omaan harkintaan. Mutta minun leirissäni pitää kaikkien olla tasa-arvossa, niinkuin Arthur kuninkaan ritarit istuivat ympyriäisen pöydän ympärillä. Jokainen saa sijansa, kuten soturien sopii, tämän säännön mukaan: ensiksi tulleelle ensi pala.»

»Sitten minä pidän siitä huolen», kuiskutti Menteith markiisille, »että Don Dugald ei tule tänne ensimmäisenä miehenä tänä iltana.--Ritari Dugald», puhui hän sitten, koroittaen ääntänsä, »koska, niinkuin sanotte, vaatteenne ovat auttamattomasti kuluneet, niin tekisitte viisaimmin, jos menisitte tuonne katsomaan vihollisen kuormastoa, jota suojelemaan on asetettu vartijoita. Minä näin siellä aika korean nahkaisen vaatekerran, joka oli rinnan kohdalta tikattu silkillä ja hopealla.»

»_Voto a Dios!_ sanoo espanjalainen», huudahti majuri, »ja sen korjaa kenties joku kerjäläisrahjus omaksensa sillä välin, kun minä täällä seison lörpöttelemässä!»

Saaliin toivo sysäsi kerrassaan syrjään sekä Kustaavuksen että ruoankin muiston, ja majuri läksi Uskollisuuden Palkintoa kannustaen ratsastamaan tappelutannerta pitkin.

»Sinne se koira menee», virkkoi Menteith, »polkien kasvot ja ruumiin rikki monelta mieheltä, joka on häntä itseään parempi. Ja perso hän on saastaiselle saaliillensa aivan kuin korppikotka, joka laskeutuu raadon kimppuun. Mutta sittenkin suo maailma tälle miehelle soturin nimen--ja teidänkin silmissänne, herra markiisi, semmoinen ansaitsee ritariarvon kunnian, jos sitä nyt enää sopii kunniaksi sanoa. Te olette pannut ritarivitjat koristeeksi paljaan verikoiran kaulaan.»

»Mitä minun piti tehdä?» vastasi Montrose. »Minulla ei ollut puoleksi kalutuita luita antaa hänelle, ja lahjoa piti häntä jollakin tavalla--en voi yksinäni metsästää. Paitsi sitä, tässä koirassa on hyviäkin avuja.»

»Jos hän lieneekin luonnolta niitä saanut», virkkoi Menteith, »niin paha tapa on ne kaikki muuttanut paatuneimmaksi itsekkäisyydeksi. Hän saattaa olla arkaluontoinen hyvän maineensa puolesta ja peloton virkansa toimituksessa; mutta sen hän tekee ainoastaan siitä syystä, kun ilman näitä avuja ei pääsisi korkeampiin virkoihin. Onpa hänen ystävyytensäkin itsekkäisyyttä; hän kyllä suojelee kumppaniansa niin kauan, kuin se pysyy pystyssä; mutta samassa kun se on maahan kaatunut, on ritari Dugald yhtä kernas häntä kukkaron kuormasta vapauttamaan kuin hänen nyt tekee mieli muuttaa Kustaavuksensa nahka nutuksi.»

»Ja kuitenkin, jos tämä kaikki olisikin totta», vastasi Montrose, »on jokseenkin mukava pitää komentonsa alaisena tämmöistä soturia, jonka kaikista vaikuttimista ja yllyttimistä voi saada selvän yhtä tarkkaan kuin matemaattisesta kysymyksestä. Jalossa mielessä, semmoisessa kuin teidän, serkkuni, liikkuu sitävastoin tuhansia tunteita, jotka eivät pysty tuon miehen sydämeen enempää kuin luoti hänen haarniskaansa--ja niitä kaikkia tunteita täytyy ystävän hellästi pidellä neuvoja antaessansa.» Sitten, yht'äkkiä kääntäen puheen toiseen aineeseen, hän kysyi, milloin Menteith oli viimeksi tavannut Annikka Lylen.

Nuori kreivi lensi tulipunaiseksi ja vastasi: »En eilisillan perästä--paitsi että», lisäsi hän, vähän hämillään, »hät'hätää näin hänet puoli tuntia ennenkuin tappelu alkoi.»

»Menteith ystäväni», puhui Montrose hyvin lempeästi, »jos te olisitte Whitehall'in[36] iloisten nuorten hoviherrain joukkoa, jotka tavallaan ovat yhtä suuria omanvoitonpyytäjiä kuin tuo meidän Dalgetty, silloin en kiusaisikaan teitä tämmöisen rakkausjuonen laitaa tiedustelemalla--se olisi vain lystikäs kepponen. Mutta me olemme täällä loitsumaassa, missä naisten kiharain paulat ovat lujat kuin teräs, ja te olette juuri se ritari, joka on luotu semmoisiin kahleisiin. Tämä tyttöparka on ihmeen ihana, ja hänen avunsa ovat sitä laatua, jotka välttämättömästi tekevät teidän romantiseen mielenlaatuunne syvän vaikutuksen. Teillä ei voi olla mielessä saattaa häntä onnettomuuteen--teillä _ei suinkaan_ voi olla mielessä mennä hänen kanssaan naimisiin?»

»Herra markiisi», vastasi Menteith, »te olette jo monesti ajanut tätä leikkiä, sillä leikiksihän se, toivon ma, on aiottu, hieman yli rajojen. Annikka Lyle on tietämätöntä sukuperää--sodassa saatu vanki--luultavasti jonkun alhaisen metsäsissin tytär--Mac Aulayden armeliaisuuden elätti.»

»Älkää suuttuko, Menteith», lausui markiisi. »Rakastattehan tekin muinaista klassillista kirjallisuutta, vaikka ette ole Mareschal-kollegiossa kasvatettu. Te muistanette siis, kuinka monta urhoollista sydäntä rakkaus on voittanut ja vanginnut.--

Movit Ajacem, Telamone natum, Forma captivae dominum Tecmessae.[37]

Sanalla sanoen, minä olen suuresti huolissani tästä asiasta. Minun kenties ei pitäisi kuluttaa aikaani», lisäsi hän hyvin yksitotisesti, »sillä että vaivaan teitä saarnoilla aineesta, joka ei koske ketään muuta kuin teidän ja Annikan sydäntä. Mutta teillä on vaarallinen kilpaveli Allan Mac Aulayssä, eikä voi tietää, mihin kaikkeen viha voi häntä yllyttää. Velvollisuuteni on sanoa teille, että eripuraisuus teidän välillänne voisi olla suureksi vahingoksi kuninkaan asialle.»

»Herra markiisi», virkkoi Menteith, »minä tiedän, että tarkoituksenne on hyvänsuopa ja ystävällinen. Mutta minä toivon mielenne rauhoittuvan, kun vakuutan teille, että Allanin kanssa olemme tästä asiasta keskustelleet. Minä olen selittänyt hänelle, että kunniattomat tarkoitukset tätä turvatonta tyttöä kohtaan eivät millään muotoa sovi yhteen luonteeni kanssa; ja että toiselta puolen hänen sukuperänsä tietämättömyys estää minut toisella tavalla pyytämästä häntä omakseni. En tahdo kuitenkaan salata teiltä, korkeasti kunnioitettava herra, mitä en myöskään Allanilta ole salannut,--että näet tarjoisin Annikka Lylelle, jos hän olisi aatelissukua, nimeni ja arvoni. Mutta asian laidan ollessa tämmöisenä kuin on se ei käy laatuun. Tämä selitys, toivon ma, voi tyydyttää teidät, koska se on tyydyttänyt vähemmänkin järkevän miehen.»

Montrose kohotti olkapäitään. »Ja te olette siis, ilmeisinä romaaniritareina, tehneet sen sopimuksen keskenänne, että molemmat saisitte ihailla yhtä kaunotarta, niinkuin epäjumalain palvelijat palvelevat yhtä kuvaa, mutta ettei kumpikaan saa pyytää enempää?»