# Vanha tarina Montrosesta

## Part 11

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/vanha-tarina-montrosesta-12802/index.md

Tällä sotalaulun pätkällä kukistaen pahat aavistuksensa kapteeni seurasi opastansa jonkintapaiseen vartijatupaan, joka oli täynnä aseellisia vuorelaisia. Hänen käskettiin odottaa siellä, kunnes hänen tulostansa olisi annettu markiisille tieto. Tehdäksensä tämän tiedon vielä selvemmäksi antoi uljas kapteeni herra Duncan Campbellilta saamansa kirjemytyn »dunniewasselin» haltuun, ilmoittaen niin hyvin kuin käden viittauksilla taisi, että se oli vietävä markiisin omaan käteen. Opas nyökäytti päätään ja läksi.

Puolen tunnin verran sai kapteeni viipyä tässä paikassa, kylmäkiskoisesti kärsien tai ylenkatseellisesti torjuen gaelilaisten soturien uteliaita ja samassa vihollisia silmäyksiä; sillä hänen ulkonäkönsä ja pukunsa näkyi heille olevan yhtä outo kuin hänen persoonansa ja kansallisuutensa vihattu. Kaiken tämän hän kärsi sotamiehen huolettomuudella, ja mainitun ajan kuluttua astui muuan mies sisään; hän oli puettu mustaan samettiin, kultavitjat kaulassa, siis sen näköinen kuin nykyiset Edinburgin kaupungin maistraatin jäsenet, vaan todelliselta viraltaan Argylen markiisin hovimestari. Tämä mies pyysi juhlallisen totisesti, että kapteeni seuraisi häntä markiisin luokse.

Kaikki huoneet, joiden kautta he kulkivat, olivat täynnä monellaisia palvelijoita tai vieraita, jotka kenties oli juuri kehumisen tähden koottukin, jotta Montrosen lähettiläs näkisi, kuinka paljo suurempi oli Montrosen kanssa kilpailevan Argyle-suvun valta ja loisto. Yksi etuhuone oli täynnä passareita, ruskeissa ja keltaisissa vaatteissa, suvun värien mukaan; he seisoivat kahdessa rivissä, ääneti katsellen kapteeni Dalgettyä, kun hän kulki heidän välitsensä. Toisessa huoneessa istui vuoriston aatelismiehiä ja pienempäin klani-haarain päälliköitä, huvitellen shakki- ja lautapelillä tai muilla sellaisilla, joista tuskin hetkeksikään lakkasivat, luodaksensa uteliaan silmäyksen vieraaseen. Kolmannessa oli alankolaisia aatelisherroja sekä upseereja, jotka myös näkyivät odottavan pääsyä markiisin puheille. Ja viimein vastaanottosalissa istui markiisi itse, ympärillään seura, joka osoitti, kuinka mahtava mies hän oli.

Tämä suoja, jonka kaksoisovia avattiin sen verran, että kapteeni pääsi sisään, oli pitkä parvekesali, koristettu tapeteilla sekä esi-isäin muotokuvilla; laki oli kaareva, puusta tehty, saveamaton, ja parsien päät olivat kauniisti veistellyt ja kullatut. Valo tuli sisään suikeista gootilaisikkunoista, jotka olivat ruutuihin jaetut paksuilla välipienoilla ja täytetyt maalatulla lasilla, niin että päivän säteet hämärästi pilkoittivat metsäkarjujen päiden, laivain ja miekkain lomitse. Nämä kuvat osoittivat mahtavan Argylen suvun vaakunaa ynnä Skotlannin ylituomarin ja kuninkaallisen hovimestarin virkoja, jotka korkeat perinnölliset kunniapaikat olivat jo kauan aikaa kuuluneet mainitulle suvulle. Tämän komean salin peräpäässä seisoi markiisi itse, ympärillään komea piiri vuoriston sekä alankojen aatelisherroja, kaikki kalleissa puvuissa. Joukossa oli myös pari, kolme pappismiestä, jotka oli sinne kutsuttu kenties siksi, että saisivat nähdä, kuinka hartaasti markiisi ajoi Covenantin asiaa.

Markiisi oli puettu sen ajan vaateparren mukaan, jota Vandyke on niin monta kertaa kuvannut; mutta hänen vaatteuksensa oli väriltään prameutta vailla, yhdenkarvainen ja pikemmin kallis kuin loistava. Hänen mustaverinen ihonsa, ryppyinen otsansa ja maahan kiintynyt katseensa ilmoittivat, että hän oli mies, joka usein mietiskeli tärkeitä asioita ja jonka näköön yksitotisuus ja umpimielisyys olivat niin juurtuneet, etteivät haihtuneet silloinkaan, kun ei hänellä ollut mitään salattavia ajatuksia. Hänen kiero ilmeensä, josta hän oli vuoristossa saanut liikanimen »Gillespie Grumach» (julma), oli vähemmän huomattava, kun hän piti silmiänsä maahan luotuina; kenties se olikin syynä, että hän oli semmoiseen tapaan tottunut. Vartaloltaan hän oli pitkä ja laiha, mutta kuitenkin ryhdissään ja liikkeissään niin arvokkaan näköinen kuin hänen korkea säätynsä vaati. Jotakin kylmää hänen puheessaan oli ja jotakin pelottavaa hänen silmänluonnissaan, vaikka hän kyllä puheli ja esiintyi korkeasäätyisen herran tavallisella sulavuudella. Hänen oma klaninsa, jonka etua hän oli erinomaisesti harrastanut, rakasti häntä kuin puolijumalaa. Mutta yhtä tulinen oli sitävastoin muiden vuorelaisheimokuntain viha häntä vastaan. Sillä muutamilta hän oli ryöstänyt heidän alusmaansa, toiset pelkäsivät itselleen vaaraa hänen vastaisista hankkeistaan, ja kaikkia hirvitti se mahtavuuden kukkula, jolle hän oli kohonnut.

Edellä on jo viitattu, että Argylen markiisi, näin esiintyessään keskellä neuvonantajainsa, hovimiestensä ja vasalliensa joukkoa, luultavasti tahtoi pelästyttää kapteeni Dugald Dalgettyä. Mutta tämä uljas herra oli milloin tämän, milloin tuon vallan palveluksessa sotinut Saksassa melkein koko kolmikymmenenvuotisen sodan ajan, jolloin urhokas ja onnellinen soturi usein sai olla hallitsijain seurakumppanina. Ruotsin kuninkaan ja hänen esimerkkinsä mukaan myös Saksan pöyhistelevien ruhtinasten oli usein täytynyt heittää arvonsa sikseen ja sallia upseereilleen, joiden palkkaa he eivät jaksaneet suorittaa, muuten tavattoman suuri vapaus sekä likeinen tuttavuus itsensä kanssa. Kapteeni Dalgettykin saattoi kehua istuneensa kuninkaallisissa pidoissa hallitsevien ruhtinasten rinnalla; sentähden kaikki tuo loisto, joka Argylen markiisia ympäröitsi, ei saattanut häntä hetkeksikään hämille. Ei hän ollut muuten luonnostansakaan nöyrimpiä miehiä tässä maailmassa, vaan päinvastoin niin ylpeä itsestään, että minkälaiseen seuraan ikinä sattuikin, hän aina mielestänsä yleni saman verran kuin seuransakin; tällä lailla hän oli kuin kotonansa ylhäisimpäinkin herrain parvessa, aivan kuin omien tavallisten kumppaniensa keskellä. Tätä hänen luuloansa oman arvonsa suuruudesta vahvisti vielä hänen käsityksensä soturin viran arvosta; »sillä se», sanoi hän, »tekee, että jokainen urhokas kavaljeeri kelpaa vaikkapa keisarillekin seurakumppaniksi.»

Markiisin vastaanottosaliin päästyänsä hän siis astui rohkealla, vaikkei juuri sulavalla ryhdillä peremmäksi ja olisi, ennenkuin puhumaan rupesi, luultavasti lähennyt aivan likelle Argyleä, jos ei tämä olisi kädellään viitannut merkiksi, että hänen piti siihen seisahtua. Kapteeni Dalgetty teki kuin käskettiin, ja huolimattoman rohkeasti tervehdittyään soturin tavalla hän kääntyi markiisin puoleen näillä sanoilla: »Hyvää huomenta, herra markiisi--taikka pikemmin sanoen, hyvää iltaa. 'Beso a usted los manos' (suutelen teidän käsiänne), sanoo espanjalainen.»

»Kuka te olette, herra, ja mikä on teillä asiana?» kysäisi markiisi ankaralla äänellä, tehdäksensä lopun soturin hävyttömän tuttavallisesta puhetavasta.

»Se on kaunis ja selvä kysymys, herra markiisi», vastasi Dalgetty, »johon kohta aion vastata, niinkuin aatelismiehen sopii, vieläpä 'peremptorie' (ratkaisevaisesti), niinkuin meillä oli Mareschal-kollegiossa tapana sanoa.»

»Katsokaa, kuka tai mikä hän on, Neal?» ärjäisi markiisi vieressään seisovalle herralle.

»Voinpa minä tältä kunnioitettavalta herralta säästää kysymisen vaivan», jatkoi kapteeni. »Minä olen Dugald Dalgetty, Drumthwacketin herra (ainakin oikeuden mukaan), entinen 'rittmeister' useampien herrain palveluksessa ja nyt majurina ties häntä missä ja kenen komentamassa irlantilaisrykmentissä. Ja minä olen tullut rauhanlippua kantaen lähettiläänä korkean ja mahtavan herra Jaakon, Montrosen kreivin, ynnä useampain muiden aatelismiesten puolesta, jotka nyt ovat tarttuneet aseisiin kuninkaallisen majesteetin puolustukseksi. Ja siis, Jumala varjelkoon kuningas Kaarlea!»

»Tiedättekö, missä te olette ja mikä rangaistus teille voi tulla tämmöisestä pilanteosta», kysyi taas markiisi, »koska minulle vastaatte, ikäänkuin olisin lapsi tai hupsu? Kreivi Montrose on yhdessä liitossa Englannin kapinoitsijain kanssa. Ja te, arvelen ma, olette sitä irlantilaista karkurijoukkiota, joka on meidän maahamme tullut tappamaan ja polttamaan, niinkuin he jo ennenkin kerran tekivät herra Phelim O'Nealen johdossa.»

»Herra markiisi», vastasi kapteeni Dalgetty, »minä tosin olen majurina irlantilaisessa rykmentissä, mutta en mikään karkuri. Sen voisivat teille todistaa ikivoittoisa Kustaavus Adolfus, Pohjan Leijona, ja Banér ja Oxenstjerna ja sotaisa Saksi-Weimarin herttua ja Tilly, Wallenstein, Piccolomini sekä moni muu mainio sotaherra, kuollut tai vielä elävä. Ja mitä jaloon Montrosen kreiviin tulee, olkaapa herra markiisi hyvä ja katsokaa läpi tämä valtuuskirjani, joka suo minulle täyden vallan tehdä välirauhan teidän kanssanne yllämainitun korkeasti kunnioitettavan kenraalin puolesta.»

Markiisi katsahti ylenkatseellisesti siihen allekirjoitettuun ja sinetillä vahvistettuun paperiin, jonka kapteeni Dalgetty hänelle ojensi. Halveksivasti viskaten sen pöydälle hän kysyi seuralaisiltaan, mitä se oli ansainnut, joka tuli julkisena lähettiläänä ja asiamiehenä kavalien, valtakuntaa vastaan kapinoitsevien maanpetturien puolesta?

»Pitkän hirsipuun ja lyhyen ripityksen», vastasi kohta eräs läsnäolijoista.

»Minä pyytäisin, että se kunnioitettava kavaljeeri, joka viimeksi puhui», sanoi Dalgetty, »ei olisi niin hätäinen päätöksiänsä tekemään ja että te, korkea herra, miettisitte tarkkaan, ennenkuin niiden mukaan toimitte. Sillä tällä tavoin sopii uhkailla ainoastaan halpoja rosvoja, vaan ei urhokkaita, älykkäitä miehiä, joiden velvollisuus on tämmöisissäkin asioissa panna henkensä alttiiksi yhtä miehuullisesti kuin piirityksissä, tappeluissa tai minkälaisissa teloituksissa hyvänsä. Tosin ei minulla ole torvensoittajaa eikä valkeaa lippua mukanani--sillä meidän armeijamme ei ole vielä kaikin puolin täydesti varustettu--mutta myöntänettehän sen itsekin, kunnioitettavat kavaljeerit ja korkea herra markiisi, että sovintoa tai muuta keskustelua varten tulevan lähettilään koskemattomuus ei riipu torven torahduksesta, joka itsessään on vaan tyhjä ääni, eikä valkean lipun vaatteesta, joka itsessään ei ole muuta kuin vanha riepu. Vaan sen perustuksena on lähettäjäin sekä lähettilään luottamus niiden miesten kunniantuntoon, joille sanoma lähetetään, ja se varma usko, että nämä lähettilästä kohtaan noudattavat sekä jus gentium'ia (kansainvälistä oikeutta) että myös sotalakia.»

»Te ette ole tullut tänne pitämään meille luentoja sotalaista», lausui markiisi, »joka ei tarkoita eikä voi tarkoittaa maanpettureita ja kapinoitsijota; vaan te tulitte saamaan rangaistuksen siitä hävyttömyydestänne ja hulluudestanne, että toitte kapinallisen kirjeen Skotlannin ylituomarille, jonka velvollisuus on rangaista se rikos kuolemalla.»

»Hyvät herrat», virkkoi kapteeni, jonka mielestä tämä hänen lähettiläsmatkansa alkoi poiketa ikävälle suunnalle, »olkaa hyvät ja muistakaa, että Montrosen kreivi kostaa teille ja teidän alusmaillenne kaiken vahingon, joka minulle tai hevoselleni tullee tämän sopimattoman kohtelun kautta, ja tämä hänen kostonsa kohtaa täydellä syyllä teitä ja alusmaitanne.»

Tähän uhkaukseen vastattiin ylenkatseellisella hohotuksella, ja joku vastasi: »Ei huuto Lochowiin kuulu!» joka Campbellien tavallinen sananparsi tarkoitti heidän alkuperäisen perintömaansa olevan niin kaukana nykyisistä rajoista, ettei vihollinen sinne ulottuisi.

»Hyvät herrat», väitti vielä kapteeniparka, joka ei tahtonut tulla mutkituksi ainakaan ennen, kuin hänen asiansa oli täydesti tutkittu, »en minä tosin tiedä sanoa, kuinka pitkä matka täältä lienee Lochowiin, koska olen muukalainen tässä maanääressä; mutta sallinette minun ilmoittaa erään seikan, joka enemmän koskeekin tähän asiaan, nimittäin sen, että muuan teidän sukuunne kuuluva kunnioitettava aatelismies, ritari Duncan Campbell, Ardenvohrin herra, on luvannut minulle täyden turvan tällä lähettiläsretkellä. Ja olkaa hyvät ja huomatkaa, että minulle annettua turvallisuuden takuuta loukkaamalla törkeästi häpäisisitte hänen kunniaansa ja hyvää nimeään.»

Tämä näkyi olevan semmoinen asia, josta moni läsnäolijoista ei ollut tietänytkään, sillä he rupesivat hiljaa puhelemaan keskenänsä, ja markiisin muodossa, vaikka hän muuten osasi peittää kaikki mielenliikutusten jäljet, ilmeni tulinen närkästys.

»Onko ritari Duncan, Ardenvohrin herra, kunniasanallaan taannut tämän miehen turvallisuuden, herra markiisi?» kysyi eräs läsnäolijoista.

»En sitä usko», vastasi markiisi; »mutta en ole vielä kerinnyt lukea hänen kirjettänsä.»

»Olkaa sitten hyvä, herra markiisi, ja lukekaa se», kehoitti toinen Campbelleista. »Meidän hyvä nimemme ei saa tulla tahratuksi mokoman miehen tähden.»

»Kuolleesta kärpäsestä», lisäsi muuan pappismies, »voi apteekkarin voide saada pahan haisun.»

»Arvoisa kirkkoherra», virkkoi kapteeni Dalgetty »sen hyvän avun tähden, joka minulle siitä tulee, annan vertauksenne törkeyden anteeksi. Samaten en tahdo pahaksi panna sitä halveksivaa nimitystä '_mies_,' jota tuo punalakkinen herra niin epäkohteliaasti on minusta käyttänyt. Sillä minuun ei semmoinen nimitys suinkaan sovi, paitsi merkityksessä 'aika mies', jossa olen saanut sitä kuulla kuuluisan Kustaavus Adolfuksen, Pohjan Leijonan, ynnä muiden mainioiden sotaherrain suusta sekä Saksassa että Alankomailla. Mutta mitä herra Duncan Campbellin takaukseen tulee, tahdon panna pääni pantiksi siitä, että hän todistaa sanani todeksi, kun huomenna tänne tulee.»

»Jos herra Duncan jo niin pian saapuu tänne, herra markiisi», virkkoi muuan kapteenin puolustajista, »niin olisi liikaa kovuutta, jos ratkaisisimme tämän miesparan asian ennen hänen tuloaan.»

»Paitsi sitä pitäisi teidän, korkea herra», sanoi toinen,--»kaikella kunnioituksella puhuen--kumminkin ensin lukea Ardenvohrin herran kirje, että näkisitte, millä ehdoilla hän on tämän majuri Dalgettyn--siksihän se itseään sanoo--tänne lähettänyt.»

He kokoontuivat ahtaaseen piiriin markiisin ympärille ja keskustelivat matalalla äänellä, väliin gaelin-, väliin englanninkielellä. Klanipäällikköjen valta oli sangen suuri, ja erittäinkin itsevaltainen oli Argylen markiisi, jonka valtaa vielä enensivät perinnöllisen tuomariviran kaikki oikeudet. Mutta jokaisessa hallitusmuodossa, olipa se kuinka rajaton tahansa, on kuitenkin aina jonkinlaista jarrutusta. Se, mikä vähän hillitsi gaelilaispäällikön itsevaltaisuutta, oli pakko kuulla neuvoja sukulaisilta, jotka sodassa alapäällikköinä johtivat alhaista kansaa ja rauhan aikana olivat ikäänkuin klanin neuvoskuntana. Markiisinkin täytyi tässä tilaisuudessa ottaa kuullakseen ne muistutukset, jotka tämä senaatti eli oikealla nimellä mainiten »Couroultai» toi esiin. Hän astui ulos piiristä ja käski viedä vangin johonkin torniin lukon taakse.

»Vangin!» huusi Dalgetty ja ponnistihe niin voimallisesti, että olisi melkein saanut sysätyksi luotansa kaksi vuorelaista, jotka olivat jo vähän aikaa seisoneet hänen takanansa, odottaen käskyä siepata hänet kiinni. Varsin vähän puuttui, ettei soturi päässyt valloilleen. Argylen markiisi jo vaaleni ja astui pari askelta taaksepäin, kuitenkin tarttuen kädellään miekkaansa; ja useat hänen klanilaisistaan ryntäsivät reippaasti väliin, suojellakseen häntä vangin luullulta kostonyritykseltä. Mutta vuorelaisvartijat olivat niin väkevät, ettei heidän käsistään päässyt mihinkään. Meidän onnettomalta kapteeniltamme temmattiin aseet pois, ja hänet itse kuljetettiin laahaamalla useampien pimeiden käytäväin kautta pienelle rautaristikko-ovelle, jonka takana oli toinen puinen ovi. Tylynnäköinen vanha vuorelainen, jolla oli pitkä, valkea parta, aukaisi ne, jolloin tulivat näkyviin sangen ahtaat ja jyrkät, alaspäin menevät rappuset. Vartijat laahasivat kapteenia vielä pari, kolme porrasta alaspäin ja jättivät hänet sinne kompuroimaan pohjaan asti, miten paraiten taitaisi, joka tehtävä kävi sangen vaikeaksi, jopa vaaralliseksikin, kun molemmat ovet oli pantu kiinni ja vanki siis jäänyt pilkkopimeään.

KOLMASTOISTA LUKU.

Onneton oot, jos milloinkaan tähän linnahan astut; Itkien muistelen vain, minkä sä kohtalon saat, Jos »Hänen Armolleen» et nöyränä polvias saata Kohta sä notkistaa, käskyä noudattain.

Burns'in epigrammi Inveraryssa käydessään.

Tällä tavoin, kuin yllä kerrottiin, päivän valosta suljettuna ja sangen epätoivoiseen tilaan jätettynä alkoi kapteeni niin varovasti kuin mahdollista laskeutua ahtaita ja epätasaisia portaita myöten siinä toivossa, että pohjassa toki viimein tulisi joku paikka, missä hän saisi levätä. Mutta kaikki hänen varovaisuutensa ei kuitenkaan voinut estää, että hän lopulla horjahti ja kulki viimeiset neljä tai viisi askelta liian kiireesti, voidaksensa pitää itseään tasapainossa. Pohjassa hän kompastui johonkin pehmeälle tuntuvaan myttyyn, joka huoaten liikahti ja sotki kapteenin jalat, niin että hän pyllähti kämmenilleen ja polvilleen kostealle, kivetylle permannolle.

Vähän toinnuttuansa Dalgetty ensi toimekseen kysäisi, keneen oli kompastunut.

»Olentoon, joka kuukausi takaperin oli mies», vastasi kolea, painunut ääni.

»Mitä lajia hän sitten nyt on», virkkoi Dalgetty, »kun näin käy makaamaan rappusten alimmaisen portaan eteen myttyrässä kuin siili, niin että kunnialliset, pulaan joutuneet kavaljeerit häneen kompastuvat ja ovat lyömäisillään nenänsä rikki?»

»Mitä hän nyt on?» vastasi sama ääni. »Hän on kurja pölkky, josta kaikki oksat on hakattu pois, toinen toisensa perästä, ja joka nyt ei piittaa siitä, kuinka pian hänet kiskotaan juurineen kumoon ja pilkotaan uuniin vietäviksi haloiksi.»

»Veikkonen», sanoi Dalgetty, »minun on sääli sinua. Mutta 'patienza' (malttia), sanoo espanjalainen. Jos olisit edes maannut liikkumatta niinkuin pölkky, johon itseäsi vertasit, niin olisi nahka nyt eheämpänä kämmenissäni ja polvissani.»

»Sinäkö olet soturi», vastasi vanki, »ja parut kompastuksesta, josta ei poikanenkaan itkisi?»

»Soturi!» virkkoi kapteeni. »Mistä sinä tämän kirotun luolan pimeydessä arvasit, että olen soturi?»

»Kuulin haarniskasi kalskahtavan, kun lankesit», vastasi vanki, »ja nyt näen sen myös kiiltelevän. Oltuasi tässä pimeydessä yhtä kauan kuin minä eroittavat silmäsi kyllä pienimmänkin maassa matelevan sisiliskon.»

»Ennen tulkoon piru kaivamaan silmäni ulos niiden kuopista!» virkkoi Dalgetty. »Jos asia on semmoinen, soisin itselleni mieluummin nuoran kaulaan, sotamiehen lyhyen siunauksen ja harppauksen alas tikapuilta! Mutta minkälaista muonaa täällä on tarjona--mitä ruokaa, tarkoitan ma, virkappas sinä, joka olet kumppaninani tässä pahassa pulassa?»

»Leipää ja vettä, kerta vuorokaudessa», vastasi ääni.

»Ole, veikkonen, niin hyvä, ja anna mun maistaa kannikastasi», sanoi Dalgetty. »Toivoakseni elämme hyvinä kumppaneina niin kauan, kuin meidän tulee olla yhdessä tässä perhanan komerossa.»

»Leipäpala ja vesiruukku», vastasi toinen vanki, »ovat tuossa nurkassa, jos astut kaksi askelta oikealle. Ota ne ja syö terveydeksesi. Minulla ei enää ole paljo apua maallisesta ruoasta.»

Dalgetty ei odottanut tämän tarjouksen toistamista, vaan koperoittuaan ruoka-aineet käsiinsä rupesi muokkaamaan homehtunutta, mustaa kauraleipää samalla hyvällä ruokahalulla, minkä olemme hänessä ennenkin nähneet paremman ravinnon ollessa tarjona.

»Tämä leipä», mutisi hän, suu ihan täynnä, »ei ole paraimman makuista. Vaan eipä se sentään ole paljoa huonompaa kuin mitä söimme kuuluisassa Werbenin leirissä, missä urhokas Kustaavus Adolfus torjui päältään kaikki mainion Tillyn rynnäköt, sen saman pelottavan vanhan Tilly-urhon, joka oli jo ajanut kaksi kuningasta pellolle--nimittäin Böömin kuninkaan Ferdinandin ja Tanskan kuninkaan Kristianin. Ja tästä vedestä, vaikka se ei ole raikkaimpia, juon ryypyn toivottaen, että sinä veikkonen pian pääsisit vapaaksi--tietysti minä myös--ja hartaasti haluisin, että tämä vesi olisi renskaa taikka edes vaahtoharjaista Lyypekin olutta, jos ei muun vuoksi, niin kumminkin tämän maljani kunniaksi.»

Sillä aikaa kun Dalgettyn kieli tällä tavoin oli täydessä toimessa, kilpailivat hänen hampaansa sen kanssa ja tekivät pian lopun niistä ruokavaroista, jotka hänen vankeuskumppaninsa hyväntahtoisuus tai huolimattomuus olivat jättäneet hänen ahmittavakseen. Täytettyään tehtävänsä hän verhosi itsensä viitallaan ja istahti vankihuoneen nurkkaan, missä seinät olivat molemmin puolin hänelle tukena--sillä »karmituoleja», niin hän sanoi, »olen aina pitänyt erittäin mukavina». Näin istuen hän rupesi tutkistelemaan vankeustoveriaan.

»Kunnon ystäväni», sanoi hän, »meidän molempien pitäisi likemmin tutustua, koska meillä nyt on yksi ruoka ja yksi vuode. Minä olen Dugald Dalgetty, Drumthwacketin herra ja niin edespäin, majuri kuninkaan puolta pitävässä irlantilaisrykmentissä ja korkean sekä mahtavan herran, Montrosen kreivin, täksi tilaisuudeksi määräämä lähettiläs.--Virkappa nyt, mikä sinun nimesi lienee?»

»Siitä tiedosta ei teille olisi paljon apua», vastasi harvapuheisempi kumppani.

»Olkoon se minun asiani», sanoi soturi.

»No, sama se,--Ranald Mac Eagh on nimeni--se merkitsee Ranald Sumun poika.»

»Sumun poika!» ihmetteli Dalgetty. »Pilkkoisen pimeyden poika, se olisi mielestäni sopivampi. Mutta, Ranald, koska se on nimesi, kuinka sinä oletkaan joutunut pyövelin pääkortteeriin asujaksi? Se tahtoo sanoa: mikä piru on sinut saattanut tänne?»

»Kova onneni ja rikokseni», vastasi Ranald. »Tunnetteko Ardenvohrin ritarin?»

»Kyllä minä sen kunnioitettavan herran tunnen», vastasi Dalgetty.

»Tiedättekö, missä hän nyt on?» kysyi Ranald vielä.

»Hän pitää tänä päivänä paastoa Ardenvohrissa», vastasi kapteeni, »että huomenna jaksaisi oikein ahmia täällä Inveraryssä; ja jos niin sattuisi, ettei hän sitä aikomustaan toteuta, niin minun maallinen orjuuteni ei tule kestämään enää kovin kauan.»

»Viekää hänelle sitten se sana, että mies, joka on hänen pahin vihollisensa ja hänen paras ystävänsä, pyytää häneltä puolustusta.»

»Soisinpa, totta puhuen, että minun vietäväni sanoma olisi vähemmän kaksimielinen», vastasi Dalgetty. »Herra Duncan ei ole niitä miehiä, joiden kanssa on hyvä käydä arvoituksille.»

»Pelkurimainen saksilainen», virkkoi vanki, »sano hänelle, että minä olen se kaarne, joka viisitoista vuotta takaperin iski hänen linnaansa ja niihin kalliisiin pantteihin, mitkä hän oli sinne jättänyt--että minä olen se metsämies, joka kalliolta löysi sudenpesän ja hävitti pojat--että minä olen sen parvikunnan päällikkö, joka eilen viisitoista vuotta takaperin äkkiarvaamatta ryntäsi Ardenvohrin linnaan ja surmasi hänen neljä lastansa.»

»Totta puhuen, kunnon ystäväni», sanoi Dalgetty, »jos se on paras syysi pyytää herra Duncanin suosiota, niin minä katsoisin edullisimmaksi apua pyytäessäni olla sitä mainitsematta. Sillä minä olen havainnut, että luontokappaleetkin vimmastuvat sille, joka väkivaltaisesti pitelee niiden sikiöitä, saatikka sitten kristityt, järjellä varustetut ihmiset, joiden lapsille on pahaa tehty. Mutta saisinko luvan kysyä, kävittekö linnan kimppuun Drumsnab-nimiseltä kukkulalta, joka minun arvatakseni on sen heikoin kohta, jollei suojaksi rakenneta etuvarustusta.»

»Me kiipesimme ylös kalliolle pajuista sekä muista vesoista tehtyjen tikapuiden avulla», kertoi vanki. »Yksi liittomiehemme ja heimolaisemme, joka oli palvellut kuusi kuukautta Ardenvohrin linnassa, saadakseen nauttia tämän yhden yön perinpohjaista kostoa, veti tikapuut ylös. Tarhapöllöt huusivat ympärillämme, kun siellä riipuimme taivaan ja maan keskivälillä; nousevan meren aallot pauhasivat kallion juurta vastaan ja paiskasivat veneemme palasiksi--mutta ei yhdenkään miehen sydän masentunut. Päivän koittaessa nähtiin vain verta ja kekäleitä, missä päivän laskiessa oli ollut rauhaa ja iloa.»

»Se oli kelpo 'camisado' (yöllinen rynnäkkö), sen myönnän, Ranald Mac Eagh. Se oli sangen taitavasti keksitty ja jokseenkin taitavasti toimeen pantu vehe. Mutta minä olisin kuitenkin mieluummin ahdistanut linnaa tuolta pieneltä kukkulalta, nimeltä Drumsnab. Mutta te, Ranald, käytte sotaa sangen huvittavalla, säännöttömällä, skyytiläisellä tavalla, joka on jokseenkin samankaltainen kuin turkkilaisten, tatarilaisten sekä muiden Aasian kansain sodankäynti.--Mutta syy, veliseni, ja aihe tähän sotaan--teterrima causa (kauhistava syy), niin sanoakseni? Selitä se, Ranald!»