Part 2

EMÄNTÄ. En minä leiki tänä iltana.

(Menee kamariin. Pirtti alkaa vähitellen hämärtyä.)

EMÄNTÄ (tulee tuoden mukanaan pullon ja pikarin. Kaataa isännälle ryypyn.)

ISÄNTÄ. Muistoa! -- Äh! (Emäntä kaataa toisen ryypyn, isäntä naukkaa.) Ahhah! Se teki hyvää... Jos kaataisit vielä kolmannenkin. (Emäntä kaataa.) Ihanhan me nyt täällä istumme iltaa viettämässä kuin Honkalassa ennen. Helkkarissa on entiset komeudet -- mutta hauskaa se näinkin on. Muistoa!

EMÄNTÄ. Meneehän se näinkin, mutta voi tästä vielä tulla parempaakin.

ISÄNTÄ. Voi niin ja tuleekin. -- Kaadas vielä ryyppy. (Emäntä kaataa.) Tulee aivan varmasti. Kyllä me Heikin kanssa vielä ihmeitä näytämme. Pannaan tämäkin talo kannattamaan. Muistoa!

EMÄNTÄ. Saahan tämänkin, mutta voihan tästä päästä vielä parempaankin käsiksi.

ISÄNTÄ. No ihan vaikka Honkalaan, jos se joutuu myytäväksi.

EMÄNTÄ. Niin myytäväksi.

(Purskahtaa itkuun.)

ISÄNTÄ. Mitäs sinä nyt taas vetistelet?

EMÄNTÄ. Meiltä se Honkala joutui myytäväksi, emmekä me sitä enää koskaan saa, jollei --.

ISÄNTÄ. Jollei --?

EMÄNTÄ. Jollei Heikki muuta mieltään.

ISÄNTÄ. Mitäpäs se peijooni.

EMÄNTÄ. Ennen Heikki aina totteli meitä.

ISÄNTÄ. Nyt on suuremmat jutut toteltavana.

EMÄNTÄ. Kyllähän se vieläkin, jollei olisi koskaan nähnyt Vilmaa.

ISÄNTÄ. Hm!

EMÄNTÄ. Tai jollei Vilmaa enää olisi.

ISÄNTÄ. Mutta kun se nyt on.

EMÄNTÄ (Kaataa ryypyn.)

ISÄNTÄ. Muistoa!

EMÄNTÄ. Niin tänään se vielä on, mutta onko huomenna.

ISÄNTÄ. Mikäs sen tappaisi. -- No jaa. Saattaisihan se tauti äkkiä päälle karata. Eihän sitä tiedä.

EMÄNTÄ. Tai jokin onnettomuus.

ISÄNTÄ. Mikä onnettomuus?

EMÄNTÄ. Voisi vaikka sauna syttyä palamaan ja Vilma kuolla kamariinsa.

ISÄNTÄ. Mitä turhia! Ei se syty.

EMÄNTÄ. Kuka sen tietää. Nyt on ollut niin kuumat ilmat ja sitähän lämmitettiin vallan ylenmäärin.

ISÄNTÄ. Vaikka lämmitettiin.

EMÄNTÄ. Jos sen sytyttäisi.

ISÄNTÄ. Mitä?

EMÄNTÄ. Niin huomenna olisi Honkala meidän.

ISÄNTÄ. Niin istuisimme huomenna kauniisti vanginvartian kesteissä.

EMÄNTÄ. Me sanoisimme, että se syttyi itsestään.

ISÄNTÄ. Kuka meitä uskoisi?

EMÄNTÄ. Kaikki uskoisivat. Muistathan sinä, mitä Jere sanoi.

ISÄNTÄ. Muistanhan minä, mutta --.

EMÄNTÄ. Itsekin epäilit.

ISÄNTÄ. Enhän minä sitä vallan täydellä todella...

EMÄNTÄ. Ei kenenkään päähän pälkähtäisi edes vähäisinkään epäluulo... Pieni liike, pieni raapaisu, ja Honkala olisi taas meidän.

ISÄNTÄ. Aivanhan sinä rikosta suunnittelet!

EMÄNTÄ. Minä suunnittelen rikoksen rangaistusta.

ISÄNTÄ. Minkä rikoksen? Mitä sinä puhelet?

EMÄNTÄ (hiljaisella äänellä, kiihoittuneena). Olethan sinä huomannut kuinka Heikki on muuttunut. Oliko se meidän Heikkimme, joka eilen uhkasi ajaa meidät maantielle. Ei, se oli toinen Heikki, taiottu Heikki. Vilma on hänet taikonut. Vilma on noita.

ISÄNTÄ. En minä usko semmoisiin etkä sinäkään.

EMÄNTÄ. Uskon mitä uskon, mutta Vilma on minulle noita.

ISÄNTÄ. Lopeta tuommoiset! Puhutaan muista, hauskemmista.

EMÄNTÄ. Hän on noita. Hänen on jo melkein onnistunut tuhota meidät. Niin, melkein, mutta ei sentään enempää. Nyt tulee hänen juonistaan loppu. (Kuiskaten.) Sinä menet ja pönkität saunakamarin oven, pistät tuohikäppyrän nurkanrakoon ja sitten, niin, sitten alkaa meidän onnemme aika.

ISÄNTÄ (kauhistuneena). Minä?

EMÄNTÄ. Niin, juuri sinä.

ISÄNTÄ. Minkä tähden?

EMÄNTÄ. Se on sinun velvollisuutesi. Sinä hävitit Honkalan, sinun täytyy hankkia se myös takaisin.

ISÄNTÄ. Semmoista minä en tee.

EMÄNTÄ. Niin, tietysti. Sinussa on miestä juomaan talosi, sinussa on miestä suremaan sitä, mutta kun voisit palauttaa kaiken ennalleen, niin: "semmoista minä en tee".

ISÄNTÄ. Se olisi niin kauheata.

EMÄNTÄ. Kauheata oli lähteä lapsuudenkodistaan tähän hökkeliin.

ISÄNTÄ. Mutta ajattelehan nyt!

EMÄNTÄ. Minä olen ajatellut ja huomannut, että sinä olet onneton raukka. Sinä tahtoisit ja et tahtoisi. Sisimmässäsi sinä himoitset Honkalaa, mutta kun sitä sinulle tarjotaan, et uskalla ottaa sitä. Sinä olet tahdoton nahjus!

ISÄNTÄ (ottaa ryypyn). No, no! Hillitsehän kieltäsi, muija!

EMÄNTÄ. Se sinä olet juuri.

ISÄNTÄ. Sinulla ei ole omaatuntoa.

EMÄNTÄ. Ja sinulla se on. Sinulla, joka pakoitit vaimosi ja lapsesi muuttamaan korpeen. Mainio omatunto!... Ja nyt kun sinä voisit pelastaa heidät kurjuudesta, nyt kun sinä voisit pelastaa vaimosi ja sikiösi kurjuudesta, niin nyt se omatunto taas tulee esille. Omatunto sinulla on, raukkojen ja pelkurien omatunto.

ISÄNTÄ. Älä sano sitä toista kertaa!

EMÄNTÄ. Pelkuri!

ISÄNTÄ. Minä en kärsi sitä sanaa!

EMÄNTÄ. Minkäs luonnollesi voit.

ISÄNTÄ. Jumalauta, minä en ole mikään pelkuri! Minä poltan vaikka koko kylän!

EMÄNTÄ. Riittää, kun poltat edes yhden rakennuksen.

ISÄNTÄ. Minä teen, mitä sinä ikinä tahdot.

EMÄNTÄ. Telkee halolla ovet tarkasti ja anna sitten lämmitä.

ISÄNTÄ. Sinä sanot, että Vilma on noita. No minä sytytän rovion.

EMÄNTÄ. Sytytä!

(Isäntä poistuu. Emäntä menee akkunan luo ja katselee jännittyneenä hämäryyteen. Vaitiolo. Hetken kuluttua syöksyy isäntä kauhistuneena pirttiin.)

ISÄNTÄ. Pois! Pois! Minä en pelkää sinua! (Tempaa seinältä pyssyn.) Tule! Minä en pelkää sinua. Tule!

EMÄNTÄ. Mikä sinun on! Mikä sinua vaivaa?

ISÄNTÄ. Etkö sinä kuullut?

EMÄNTÄ. En minä mitään kuullut.

ISÄNTÄ (retkahtaa polvilleen penkin viereen, jännitys laukeaa; nyyhkien). Hyvä Jumala, armahda minua!

EMÄNTÄ. Mikä sinun on? Etkö sinä saa sanaa suustasi?

ISÄNTÄ. Anna anteeksi, anna anteeksi!

EMÄNTÄ (kaataa ryypyn). Ota tuosta!

ISÄNTÄ. Vie pois!

EMÄNTÄ. Oletko sinä menettänyt järkesi? Sytytitkö?

ISÄNTÄ (säikähtäen). Mitä sinä sanot? Vaiti!... Vaiti! Se kuulee, nauraa taas... Etkö sinä kuule.

EMÄNTÄ. Mitä sinä hourit?

ISÄNTÄ. Älä puhu niin kovaa, minä pyydän sinua.

EMÄNTÄ (tiuskaisten). No, sano nyt vihdoinkin! Teitkö sinä työsi?

ISÄNTÄ. Hiljaa!... Hiljaa! Se kuulee ja se nauraa taas. Se kuuli, kun minä raapaisin tikkuja ja se nauroi. Minä kuulin sen aivan selvästi. Se tuli kivijalasta ja siellä se oleksii tässä talossa. Etkö sinä muista, mitä Hätäkorven ukko sanoi. Se nauraa aina, kun jotain pahaa tapahtuu, kun jotain tapahtuu sen mielen mukaan.

EMÄNTÄ. Ja senkö tähden sinä puolihulluna tänne juoksit?

ISÄNTÄ. Älä puhu noin!

EMÄNTÄ. Ei sieltä mitään kuulunut. Sinun omissa aivoissasi vain kummitteli.

ISÄNTÄ. Minä vannon, että minä kuulin!

EMÄNTÄ. No vanno, vanno ja mene sitten päättämään työsi.

ISÄNTÄ (kauhistuneena). En, en! Saat vaikka surmata minut, mutta minä en mene:

EMÄNTÄ. Täytyykö minun hankkia sinulle Honkala kaksi kertaa?

ISÄNTÄ. Älä mene sinne, älä mene! Se nauraa ja me olemme hukassa. Annetaan asioitten olla niinkuin ovat. Älä mene!

EMÄNTÄ. Pelkurille se nauraa, mutta ei minulle. Minä tiedän, mitä minä tahdon ja minä panen sen täytäntöön.

ISÄNTÄ. Sinä olet kauhea.

EMÄNTÄ. Maailma on kauhea, en minä. Se on minua laahannut, se on minut tämmöiseksi kouluttanut. Sinä muistat, ettei Honkalan Katri olisi neljäkymmentä vuotta sitten tehnyt maan matosellekaan pahaa. Mutta maailma on tehnyt Honkalan Katrille pahaa ja Katri on oppinut elämään.

ISÄNTÄ. Älä mene. Rukoile Jumalalta apua. Älä mene.

EMÄNTÄ. Jumalalta?... Jos minäkin siellä säikähdän, niin sitten -- kenties -- niinkuin sinäkin.

ISÄNTÄ. Se nauraa meidän turmiotamme.

EMÄNTÄ (raivoisasti). Naurakoon vaikka heti portaissa! Minä kiroon, en väistä!

(Menee.)

ISÄNTÄ. Älä --.

(Perääntyy kauhistuneena äärimmäiseen nurkkaan. Vaitiolo, pitempi kuin edellinen. Emäntä tulee. Raastaa isännän käsivarresta akkunan luo.)

EMÄNTÄ (ylimmilleen kiihtyneenä). Tule! Kohta leimahtaa!... Tule katsomaan minun työtäni! Noitarovio syttyy! (Hämärään pirttiin alkaa näkyä tulipalon kajastusta yhä selvemmin ja selvemmin.) Katsohan kuinka liekit nuoleskelevat seiniä! (Pirullisesti.) Kukas käski lämmittämään niin kovasti, kukas käski.

ISÄNTÄ. Päästä, päästä!

(Koettaa tempautua irti.)

EMÄNTÄ. Minnekkä?

ISÄNTÄ. Laske irti! Apua hakemaan! Päästä.

EMÄNTÄ. Anna sinä vaan kokon palaa rauhassa!

ISÄNTÄ. Mene ottamaan telki pois oven edestä! .. Anna minun mennä!... Vilma voi vielä pelastua... me voimme vielä pelastua!

(Pirtti on aivan valoisa liekkien loimusta. Alkaa kuulua huutoja: "Tuli on irti!" '"Apuun!")

EMÄNTÄ. Nyt on minun työni tehty. Nyt on Heikki taas meidän.

(Isäntä syöksyy koputtamaan Heikin kamarin ovelle.)

ISÄNTÄ. Herää! Heikki! Tuli on irti. Sauna palaa!

EMÄNTÄ. Heikki! Tuli on irti!

ISÄNTÄ (kuunnellen). Ei kuulu mitään!

EMÄNTÄ (koputtaa kaikin voimin). Herää! Sauna palaa!

ISÄNTÄ. Mikä sille nyt on tullut... Minä haen päreen, että saamme haan auki.

EMÄNTÄ (rynnistää, pahojen aavistusten valtaamana, raivokkaasti ovea vasten ja saa sen aukenemaan.) Heikki!

(Syöksyy kamariin.)

ISÄNTÄ. Johan se aukesi.

EMÄNTÄ (palaa, säikähdyksestä pois suunniltaan). Minä olen porton kanssa polttanut oman poikani!

ISÄNTÄ. Katri, mitä sinä sanot!

EMÄNTÄ. Katso! Akkuna on auki!... Se nauraa minulle! Apua!... Sammuttakaa! Pelastakaa minun poikani! minun poikani...

(Syöksyy pois.)

ISÄNTÄ (nojaten murtuneena ovenpieleen). Voi hyvä Jumala tätä kurjuutta!

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS.

Näyttämö sama. Auringonpaisteinen sunnuntaiaamu.

(Vilma istuu pöydän ääressä, hänen edessään on telineillä raamattu; lukemisen hän on juuri jostakin syystä keskeyttänyt. Isäntä kävelee levottomana edestakaisin.)

ISÄNTÄ. Jatka!

VILMA (lukee). "Te vanhurskasten henget ja sielut, kiittäkäät Herraa, kunnioittakaat ja ylistäkäät häntä ijankaikkisesti.

"Te pyhät, jotka raadolliset ja murheelliset olette, kiittäkäät Herraa, kunnioittakaat ja ylistäkäät häntä ijankaikkisesti.

"Anania, Asaria ja Misael, kiittäkäät Herraa, kunnioittakaat ja ylistäkäät häntä ijankaikkisesti.

"Sillä hän on meitä helvetistä pelastanut ja auttanut meitä kuolemasta.

"Ja on pelastanut meidän tulisesta pätsistä ja on meidän tulen keskeltä varjellut.

"Kiittäkäät Herraa; sillä hän on hyvä ja hänen hyvyytensä pysyy ijankaikkiseen.

"Kaikki --."

ISÄNTÄ (keskeyttäen). Kuulitko? Rantaportti narahti. Nyt ne tulevat.

VILMA (katsoo akkunasta). Ei näy ketään.

ISÄNTÄ. Katri parka! (Vaitiolo.)

VILMA. Isäntä.

ISÄNTÄ. No mitä?

VILMA. Minulla olisi teille jotakin sanottavaa.

ISÄNTÄ. No sano pois vaan.

VILMA. Voitteko antaa tätä minulle koskaan anteeksi.

ISÄNTÄ. Mitä?

VILMA. Tämä on kaikki minun syytäni.

ISÄNTÄ. Mutta hyvä ihminen.

VILMA. Minun luokseni tuli Heikki saunakamariin. Koko onnettomuus on minun syytäni.

ISÄNTÄ. Sinunko syytäsi?

VILMA. Antakaa minulle anteeksi. Minä lähden pois, minä tahdon sovittaa kaikki...

ISÄNTÄ. Sinä et saa puhua tuolla lailla. Minä en pidä tuommoisista puheista... Sinä olet semmoinen... Ole vaiti!

(Vaitiolo.)

VILMA. Luenko minä vielä?

ISÄNTÄ. Älä.

(Vilma sulkee raamatun ja käy viemässä sen kamariin. Heikki ja Jere tulevat.)

ISÄNTÄ. No?

JERE. Ei löytynyt.

HEIKKI. Ei löytynyt.

ISÄNTÄ. Hm.

HEIKKI. Kuka olisi eilen uskonut, että tään tämmöistä tapahtuu.

JERE. Kyllä minä silloin sammuttaissa jo huomasin siinä emännässä jotakin erinomaisempaa. Se hoki hokemistaan: "pelastakaa minun poikani" ja olisi juossut valkeeseen, jollen minä olisi kädestä sivulle taluttanut. Mutta enhän minä ymmärtänyt, että se näin pitkälle menisi.

HEIKKI. Tämä on kova päivä meille, isä.

ISÄNTÄ. Kova sinulle, kovempi minulle.

JERE. Kyllä tästä vielä hyväkin tulee. Semmoiset pelästymisen puhdit kuuluvat menevän ohitse.

ISÄNTÄ. Kunpahan löytyisi.

JERE. Ei se kaukana taida olla, vaikkei silmiimme osunut. Kyllä se kotia tulee.

HEIKKI. On se sentään ihmeellistä, että se äiti sitä saunan paloa niin ankarasti säikähti.

ISÄNTÄ. Sinun kamarisi oli tyhjä, Heikki... Siksi sinun äitisi nyt metsiä kulkee.

(Vaitiolo.)

JERE. Voi ollensakin! (Nousee ja menee akkunan luo.) Ohhoh kuinka paljon kirkkoveneitä on järvellä tänä aamuna.

ISÄNTÄ. Arvaahan sen, kun on näin tyyni ja kaunis ilma.

JERE. Sepä se.

(Vaitiolo.)

JERE (äkkiarvaamatta). Tulkaa katsomaan! Emäntä tulee!

ISÄNTÄ. Mitä sinä sanot!

(Kaikki ryntäävät akkunan luo.)

JERE. Katsokaa!

HEIKKI. Äiti!

VILMA. Voi hyvä jumala!

JERE. Voi emäntä parka.

(Heikki aikoo mennä ulos.)

ISÄNTÄ. Älä mene, se tulee tänne.

JERE. Tänne tulee.

ISÄNTÄ. Menkää pois toiseen huoneeseen, te muut. Minä tahdon olla kahden kesken Katrin kanssa, minä kerron hänelle kaikki. Menkää!

(Heikki, Vilma ja Jere menevät Heikin kamariin. Hetken kuluttua tulee emäntä hapset hajallaan, vaatteet tahrautuneina ja epäjärjestyksessä, silmissä raukea, harhaileva katse.)

EMÄNTÄ. Näinhän sen piti käydä, Taneli, juuri näin. Katri ei ollut vielä tarpeeksi kärsinyt. Tämän piti vielä tulla... Se oli sallimusta... hyvän... hahhaa... kuuletko Taneli... hyvän Jumalan sallimusta... Hyvää sallimusta. Hahhaa!

ISÄNTÄ. Rauhoituhan nyt Katri. Ehkeivät asiat, olekkaan niin pahasti kuin sinä luulet.

EMÄNTÄ. Minä tiedän, kuinka ne ovat. Minä tiedän, mitä minä olen tehnyt. Minä olen polttanut... Muistatko, kun minä eilenillalla menin Heikin huoneeseen... Minä riemuitsin, minä luulin voittaneeni... Mutta Heikki ei ollutkaan siellä... Akkuna oli auki... minä ymmärsin... Silloin kuului ulkoa pilkallista naurua... Muistatko?... Sinäkin kuulit...

ISÄNTÄ. Tule istumaan tänne penkille, minun viereeni --.

EMÄNTÄ. Sinähän puhut minulle kuin lapselle --

ISÄNTÄ. Minä kerron sinulle iloisia uutisia.

EMÄNTÄ. -- Tai vähäjärkiselle. Minä en ole kumpaakaan!

ISÄNTÄ. Tule istumaan ja koeta tyyntyä, niin minä ilmoitan sinulle mikä ihme on tapahtunut.

EMÄNTÄ. Jätä ilmoittamatta.

ISÄNTÄ. Heikki elää.

EMÄNTÄ. Mitä!... Ole vaiti!

ISÄNTÄ. Heikki elää. Hän pelastui.

EMÄNTÄ. Ole vaiti! Kyllä minä eilisen illan muistan. Muistan tarkastikin. En minä ole sekaisin. Älä luulekkaan. Omin käsin minä oven pönkitin, omin käsin sytytin... Ja Heikki oli siellä sisällä... Heikki oli siellä sisällä... Miksi piti tämänkin tapahtua minulle.

ISÄNTÄ. Heikki ei ollut siellä.

EMÄNTÄ. Ei ollut... Näithän itse, kamari oli tyhjä.

ISÄNTÄ. Heikki oli ulkona, kävelemässä. Vilma oli ehdottanut, kun siellä sisällä oli niin kuuma.

EMÄNTÄ. Vilma pelastanut Heikin?... En minä viitsi kuunnella juttujasi. Sinä kai nyt koetat rauhoittaa minua.

ISÄNTÄ. Katri, usko minua. Heikki elää.

EMÄNTÄ. Minä olen jo rauhallinen... ja niin sanomattoman kurja.

ISÄNTÄ. Heikki on täällä omassa huoneessaan.

EMÄNTÄ (kiihtyen). Mitä sinä sanot, Taneli! Älä kiusaa minua!

ISÄNTÄ. Hän tulee luoksesi, jos kutsut.

EMÄNTÄ. Älä leiki minun kanssani. Näethän, että olen onneton.

ISÄNTÄ. Kutsu, niin hän tulee.

EMÄNTÄ. Niin, niin.

ISÄNTÄ. Tee niinkuin sanoin.

EMÄNTÄ. Minä en oikeen ymmärrä sinua... No, voinhan minä tehdä niinkuin haluat. (Lähestyy ensin huolettomasti ovea, mutta käy sitten araksi ja kolkuttaa vasta kauan epäröityään.) Heikki!

HEIKKI (tulee). Äiti, tässä minä olen.

EMÄNTÄ. Pois!

(Lysähtää parkaisten lattialle.)

HEIKKI. Vettä! Pian vettä! (Vilma ja Jere tulevat; Vilma juoksee noutamaan.) Äiti, kuule minua! Tässä minä olen! Äiti, kuule!... Isä ja Jere, tulkaa auttamaan! Nostetaan sänkyyn.

(Nostavat emännän sänkyyn; Vilma tuo vettä.)

HEIKKI (virvoitellen). Äiti, minä olen tässä sinun luonasi. Heikki on sinun luonasi.

JERE. Nyt se virkoaa. Se liikuttaa jo silmäluomiaan.

ISÄNTÄ. Katri, kuule minua! Katri!

HEIKKI. Äiti, älä jätä meitä! Älä jätä minua, Heikkiä.

EMÄNTÄ (herää vähitellen; oudoksuen). Heikkiä?

HEIKKI. Niin, Heikkiä.

EMÄNTÄ. Heikki! Sinä elät.

(Syleilevät.)

HEIKKI. Rakas äiti.

EMÄNTÄ. Tämä on kaikki niin kummallista.

ISÄNTÄ. Heikki elää, Katri.

EMÄNTÄ. Niin, Heikki elää. (Huomaa Vilman, joka on seisonut taampana.) Vilma. (Vilma tulee lähemmäksi.) Sinä pelastit minun poikani.

VILMA (heittäytyy itkuun purskahtaen emännän sängyn viereen.) Rakas emäntä, antakaa anteeksi...

HEIKKI (ikäänkuin aikoen estellä). Vilma...

EMÄNTÄ. Sinä!... Pyydät anteeksi?... Pois! Pois teeskentelijä!... Ei, ei. Älä mene! Jää tänne... Täällä on niin kuuma, minua tukehduttaa... Aukaise akkuna, Heikki. (Heikki aukaisee akkunan.) Auta minua nousemaan.

ISÄNTÄ. Sinun on parasta nyt vaan levätä.

EMÄNTÄ. Minä tahdon akkunan luo.

(Isäntä ja Heikki taluttavat hänet sinne. Vaitiolo.)

EMÄNTÄ. Mitäs varten tuonne portille on liinoja pantu?

JERE. No kun niitä vieraita piti... niin minä ajattelin...

EMÄNTÄ. Niin, tänäänhän... (Purskahtaa yhtäkkiä itkuun.) Heikki, vihaa minua! Minä olen huono ihminen, julma äiti. Vihaa minua!...

HEIKKI. Te olette niin hyvä.

EMÄNTÄ. Sinä et tiedä, mitä sinä sanot! Kuule, mitä minä kerron, minä tunnustan sinulle kaikki ja sinä olet vihaava ja ylenkatsova minua. Tiedä, että sinun äitisi on --.

JERE (keskeyttäen). Minä pyytäisin, että te jättäisitte sanomatta sen mitä aioitte. Minä tiedän kaikki... Ei siitä tulisi huojennusta kenellekään. Semmoinen uhri on vallan tarpeeton.

HEIKKI. Mitä tämä merkitsee?

JERE. Se merkitsee sitä, että sinä menet naimisiin Vilman kanssa ja äitisi antaa siihen suostumuksensa.

ISÄNTÄ. Niin se taitaa olla paras, Katri.

EMÄNTÄ. Sinä näit.

JERE. Niin.

(Vaitiolo.)

EMÄNTÄ (taisteltuaan hetken itsensä kanssa; vaivaloisesti ja värittömällä äänellä). Jere, souda sinä kirkolle ja mene... Honkalaan... sanomaan, että on... sattunut esteitä, että... ei voida... ne täytyy jättää... Kyllähän sinä ymmärrät.

JERE. Kyllä, emäntä.

(Aikoo mennä.)

EMÄNTÄ (pidättäen häntä). Ei, ei! Minä en voi luopua Honkalasta!... Mene!

(Jere menee. Oven kiinni louskahtaminen koskee kuin isku emäntään.)

HEIKKI (hiljaa). Kiitos, äiti.

EMÄNTÄ. Niin, Heikki, tee sinä kuinka haluat. Minä en enää välitä mistään.

(Vaitiolo.)

EMÄNTÄ (katsellen ulos). Maailma on niin kaunis, niin iloisen ja rauhallisen näköinen... ja minä olen niin onneton...

ISÄNTÄ. Aika lääkitsee sinutkin vielä.

EMÄNTÄ (puhuen väsyneesti, harvakseen). Ei ole tässä maailmassa enää mitään, joka minua kiinnittäisi, joka minut parantaisi... Honkalalle minä elin... nyt minä olen tarpeeton ihminen... Niin turhaan olen minä kärsinyt... niin tuloksettomasti ponnistanut... Tämä on kaikki niin järjetöntä... Mikä on tämän kaiken tarkoituksena...

HEIKKI. Eläminen vaan.

EMÄNTÄ. Ja sitten kuoleminen, kuoleminen...

Esirippu.