Part 2

JYNKKÄ: Unohtaa ja kasvaa irti, irti näistä vanhoista, vanhasta kodista ja vanhoista tavoista.

TERESIA: Ei irti kodista. Vaan tavathan voivat muuttua kyllä.

TOHTORI: Aina ajan mukana.

JYNKKÄ: Ja etenkin kun tämä työväki ja kehitys rupeavat tunkeilemaan.

TERESIA: Ukki ei rakasta työväkeä eikä kehitystä.

JYNKKÄ: En sellaista ryntäilemistä.

TERESIA: Kuitenkin se on välttämätöntä ja pahalta tuntuvanakin joskus terveellistä.

JYNKKÄ: Lieneekö tuo?

TOHTORI: Verratkaamme vain entisiä ja nykyisiä aikoja.

JYNKKÄ (hilliten kiivastumistaan): Pahastipa, pahastipa taitaisi saada pettyä silloin.

Eevertti kurkistaa ovesta. Jynkkä katsoo muiden huomaamatta tuimasti häneen. Eevertti katoaa. Jynkkä vetää oven kiinni.

TERESIA (kuunnellen): Isä sieltä tulee, tunnen askeleista. (Nousee vastaan, taluttaa isää käsipuolesta.)

JYNKKÄ (tohtorille): Jospa me sillä aikaa tämän maallisen linnan varustuksia tarkastaisimme. (Huutaa ovesta.) Miina, tulepas vähän auttamaan.

Tohtori ja Jynkkä poistuvat, ja Miina, vanhanpuoleinen, laiha hieroja, jolla on niskaan solmittu huivi päässä ja ylöskäärityt hihat, kulkee varpaisillaan toisten huomaamatta huoneen läpi vasemmalle.

TERESIA: Rakas isä, (silittää hänen harmaita hiuksiaan) oma isä. Sellainen hiljainen isä. (Painaa päänsä isän olkapäätä vasten.)

IISAKKI (arkana): Että sinä tulit vihdoinkin.

TERESIA: Ikävä sinua on ollut.

IISAKKI (estellen): Ei --

TERESIA (arasti): Paljon enemmän kuin oman tyttösi ikävöinnit ansaitseisit.

IISAKKI: Ei, Teresia. Vaan kiitos sinulle hyvästä ajatuksestasi.

TERESIA: Tämä vanha koti on paikka, jonka veroista ei ole toista maan päällä.

IISAKKI: Minä toivon, että olisi -- olisi koti kaikkialla, missä kuljet.

TERESIA: Olen kuullut, että sinä, isä, olet ryhtynyt töitäkin nyt johtamaan. Että olet kiinni nyt tässä -- elämässä. Isä, sinä et usko, minkä ilon minulle sillä tuotit.

IISAKKI (raskaasti, hiljaa): Vähänpä olen iloa sinulle tuottanut.

TERESIA (ikäänkuin aueten omille ajatuksilleen): Vaan, isä, minkä surua olet tuottanut, on tärkeämpää ollutkin. Suo anteeksi. Surua ei se ole ollutkaan. Vaan ajatuksia, ehkä ilottomia siksi, kun ne eivät ole liikaa luvanneet, eivät enempää kuin mitä pitää ovat jaksaneet. Jo siinä, isä, olen suurimman perinnön saanut.

IISAKKI (tuskallisempana): Teresia -- aina vaadit sinä minut tilille. Vaan kuinka usein sitä itsekseni teenkin, huomaan, että, että mitään ei olisi voinut muuttaa.

TERESIA: Ymmärrän sinua, isä. Elä luule, että -- -- (voimakkaasti) Rakastan sinua juuri sellaisenaan ja iloitsen kaikesta siitä ihanasta, tuskaa tuottavasta, jota minulle antanut olet.

Äänettömyys. Tohtori tulee vasemmalta, pysähtyy.

TOHTORI: Häiritsen varmaan?

IISAKKI (joka levottomana on siirtynyt oven suuhun): Ette mitenkään. Olin juuri lähtemässäkin. Jäi konttooriin asiamies. Tehkää hyvin, tohtori, istukaa. (Kumartaa hätäisesti, menee.)

TERESIA (istuutuu ja osoittaa viereistä tuolia): Kuinka isoisä oikein voipi?

TOHTORI: Heikko sydän, ja veren kalkkiutumaa -- heikko hän on.

TERESIA: Niin, niin. Kuinka viihdytte nyt täällä, tohtori?

TOHTORI: Kiitos. Kuten ennenkin.

TERESIA: Kauan todellakin, kun olen teidät nähnyt.

TOHTORI: Kauemmin siitä vielä, kun minä teidät.

TERESIA: Kuinka niin?

TOHTORI: Aika kuluu onnessa nopeaan. Yksinäisyydessä vierivät hetket hitaasti.

TERESIA: Noo -- onnessa? Eikö se ukki äsken niin sanonut? Hän on sen ajan lapsia, jolloin onni vielä eli.

TOHTORI: Eikö se enää eläisikään?

TERESIA: Oletteko nähnyt?

TOHTORI: Olen nähnyt sen vilahtavan editseni.

TERESIA (leikitellen): Ehkä ojentanut kättänne, vaan ette kiinni saanut?

Vanha koti

TOHTORI: En. Todellakaan en. Aina se on pujahtanut pakoon. Luvannut ja houkutellut.

Äänettömyys.

TOHTORI: Aavistin, että te täällä olisitte. Tahi ei, ajattelin juuri tullessani teitä. Ja kun kuljin tuota lehtikujaa -- unohtuiko vuodet -- tuntui kuin olisin teidät eilen nähnyt. Puut, nurmet ja kukat ovat minulle samat kuin viisi vuotta sitten. Niin unohtuu aika, kun mennyttä kuvittelee. Ja joskus tuntuu kuin se, jota kuvittelee, olisikin vain totta ja elämää, ja muu ei mitään.

TERESIA: Ja kuitenkin kuviteltu on vain kuviteltua.

TOHTORI: Vaan se elämämme arvon määrää.

TERESIA: Kun kaikki elämänarvot ovat samaa kuvittelua.

TOHTORI: Kaikkiko?

TERESIA: Kaikki.

TOHTORI: Niin ei aina tunnu. Tahi ehkä ei ole teille mikään syvästi kipeää tehnyt?

TERESIA: Moni seikka, uskokaa, moni erehdys.

Vaikenevat.

TOHTORI: Tarkoitan kiinteästi, pysyvästi kipeää.

TERESIA: Mikään ei ole pysyvää. Kaikki on haihtuvaa, kipeäkin. (Leikitellen.) Nyt tunnen suurta maailmantuskaa, kohta en tunne mitään. Eikö se ole naurettavaa?

TOHTORI: Ei, se ei ole naurettavaa. Ette vain tiedä, mikä oikea kipeä on. Ettehän te ole koskaan ketään kipeästi -- rakastanut. Vaan mitä puhummekaan! Suokaa anteeksi. Tarkoitan --

TERESIA: Ei mitään. Kuinka en olisi --?

TOHTORI: Mitä puhummekaan!

TERESIA: Puhukaamme. Siitä on kauan, kauan, kun olen tyhjästä puhunut. Ettenkö ole "rakastanut?" (Hymyilee.) Ensikseenkin voi rakastaa onnellisesti ja onnettomasti. (Suljetusti.) Jälkimmäinen on onnellinen, sillä se kestää kauemmin. Ja sitten voi rakastaa monesti. Tuhannesti. Ja eri tavalla. Teihinkin, uskokaa, olen ollut kerran oikein, oikein todella (tekee kädellään lieventävän liikkeen) rakastunut.

TOHTORI: Te leikitte sanoillanne.

TERESIA: En. Vaan eikö se ole naurettavaa! Ja kaikki nämä rakkaudet! Vaan pikku sydänraukalle siinä on tekemistä kerrakseen. (Tohtori nousee, kävelee levottomana.)

TERESIA: Istukaa. Jutelkaamme järkevämmistä asioista, eikä näistä lasten seikkasista.

TOHTORI (synkkänä): Ei. Jutelkaamme näistä kerta, näistä naurettavista. Siitähän on kauan, kun olette tyhjästä puhunut.

Teresia naurahtaa kevyesti. Äänettömyys.

TOHTORI (pakotetusti): Te tiedätte sen kuitenkin, tiedätte, että, että (tahtomattaan ratkeaa hän sanomaan välittömästi) -- kuinka olen kaivannut teitä. Jos te tietäisitte, kuinka --

TERESIA (seuraten tohtorin tuskaa, heijastaen sitä, myös puhkeaa sanomaan välittömästi): Ja jos te tietäisitte, kuinka kauan, (ummistaen silmänsä) kauan sitten kaipasin teitä kerran.

TOHTORI (tuskallisesti): Teresia!

Teresia painaa päänsä käsien varaan. Äänettömyys.

TOHTORI: Katkerata on ollut. Ei mitään sovitusta elämällä.

TERESIA: Elämä on huono lastensa holhooja.

TOHTORI: Miksi en tavannut teitä ennen? Miksi tapasin liian myöhään, kun jo toiselle menemään valmistauduitte?

TERESIA: Niin, miksi? Sattuma on sokea. Se tekee meistä naurettavia.

TOHTORI: Muistatteko, kun kävelimme ja puhelimme tuolla kujalla ennen? Siitä on kuitenkin jo kauan, kuin iäisyys. Se oli teidän hääaattoinanne, kun te toista tänne jo odotitte. Muistatteko ne illat? Niiden muisto voi sairaaksi tehdä.

TERESIA: Muistan.

TOHTORI: Siitä saakka ei koko maailmassa ole minulle muita ollut kuin te. Siitä saakka, nämä pitkät vuodet, olen sitä sairautta katkeruudetta kantanut.

TERESIA: Ja minä. Luuletteko, että helpommalla olen ollut? Ei kukaan voi aavistaa, minkä tappion tunsin kärsineeni.

TOHTORI: Miksi ette mitään sanonut?

TERESIA: Mitä olisin voinut sanoa? Enkä minä tiennyt vielä, kuinka oikein oli. Ja jos olisin tiennyt, enhän minä voinut aavistaa, että se tunto niin sitkeässä oli. Mitä tietää ihminen tunnoistaan? Ja jos tietää, luottaa voiko? Sitten jälestäpäin huomasin vasta, että ajatukseni tänne jäivät.

TOHTORI (tuskallisena): Kipeätä.

Äänettömyys.

TERESIA (kohoten ylös, hillityssä, salatussa riemussaan): Jos sanon sinulle totuuden. Sinua varten tänne tulin. Tiesin löytäväni täältä sitä, jota missään muualla ei ollut. Tiesin löytäväni rakkautta, tiesin löytäväni sinut, sinut, jota nämä vuodet olen kipeästi kaivannut.

Tohtori on kohonnut kalpeana ylös. Teresia seisoo äänetönnä, katkera, kärsinyt piirre ilmaantuu hänen suupieliinsä ja katoaa vähitellen. Kirkas hymy valaisee hänen kasvonsa. Hän kulkee ajatuksissaan ikkunan luo, vetää verhot syrjään, niin että auringonpaiste lankeaa hänen kasvoilleen. Tohtori tulee hänen luokseen, ottaa arasti hänen kätensä.

TERESIA: Katso, taivaan ikuinen valo kylvää siunaavia säteitään yli koko luonnon. Onnellinen ihminen, joka katoavan hetken ihanuutta nauttia saapi, nauttia autuuden kultaisista ikiunelmista. Vaan onni häipyy. Kuinka jaksaisimmekaan sen autuutta kauan kantaa?

TOHTORI (sairaasti): Niin kipeätä ajatella, kipeätä --

TERESIA (hiljaa, kuin anteeksi pyytäen): Ystäväni, niin on. Niin kipeätä -- elämää ajatella.

Esirippu

TOINEN NÄYTÖS

Lasiveranta, jonka takaseinän muodostavat köynnöskasveilla ja kukilla koristetut ikkunat. Verantakoristukseksi hakatut tuuheat koivut jakavat ikkunaseinän osastoihin. Oikealta taustalta kohoavat ulkoa portaat. Oikealla sivuseinällä on ovi kyökkiin. Vasemmalla kaksi ovea. Verantakalusto korkeaselkäisine korituoleineen. Ikkunoista näkyy puutarha, kauempana tehdas ja kesäinen järvimaisema. Valaistus aurinkoisen iltapäivän.

Teresia istuu vaaleassa kesäpuvussa hypistellen kukkaa. Kauempana ikkunasyvennyksessä seisoo tohtori Friman, ja tuijottaa vähäväliin ajatuksissaan Teresiaan.

TERESIA: Mitä ajattelet?

TOHTORI: Sinua.

TERESIA: Minkä tähden?

TOHTORI: Autuuteni tähden.

TERESIA (leikillään): Puhu hiljempaa, kohtalottaret suuttuvat, jos kuulevat.

TOHTORI: Pahemmin eivät kuitenkaan voi kohdella kuin jo ovat kohdelleet.

TERESIA: Jos paljon vaadimme, otetaan meiltä pois sekin vähä, mikä meillä on.

TOHTORI: Ne ovat sanoja vain.

TERESIA (jota puistattaa): Hui -- kylmä.

TOHTORI: Mikä sinua värisytti?

TERESIA: En tiedä, syksyn tunto.

TOHTORI: Vaan sinähän olet kuin aurinko, joka lämpöä hehkut. Todellakin. Ja kuinka kaikki sinua rakastavat ja kaikilla on oikeus rakastaa.

TERESIA: Onko se niin synkkä asia mielestäsi?

TOHTORI: On.

TERESIA: Lapsi.

TOHTORI: Kerro minulle kotoasi.

TERESIA: Mitä sieltä? Sieltä ei ole mitään kerrottavaa. Siellä on ikävää ja harmaata. Illat pitkät ja sydän raskas. Niin, mitään muuta ei olekaan.

TOHTORI: Oletko onneton?

TERESIA (kevyesti): Miksi onneton? Ikävä ja yksitoikkoisuus ei ole sama kuin onnettomuus. Ei. Onneton en ole.

TOHTORI: Ja miehesi?

TERESIA: Mitä hänestä. Hän on kunnon mies. Olen häneen tavallaan tyytyväinen.

TOHTORI: Mitä sanot?

TERESIA (hymyillen): Mitä minun pitäisi sitten sanoa?

Äänettömyys.

TERESIA: Mitä ajattelit, kun otsasi yli kulki synkkä pilvi?

TOHTORI: Sinua. Miksi kiusaat?

TERESIA: Ymmärrä minua.

TOHTORI: Näenhän ymmärtämättäkin. Nainen rakastaa vain omaa rakkauttaan.

TERESIA: Niin se on. Rakastaa vain omaa rakkauttaan. Omia unelmiaan. Vaan puhukaamme liioittelematta. En ole enää nuori. Siinä se.

TOHTORI: Minulle pysyt sinä aina nuorena.

TERESIA: Siis vain ajatuksena. Vaan en itselleni. Olen vain ihminen.

TOHTORI: Ja julma.

TERESIA: Kuinka sinä olet vielä nuori ja malttamaton.

TOHTORI (kävellen): Elä sano niin --

TERESIA (seuraa hänen kulkuansa, vaipuu ajatuksiinsa, nousee ylös ja puhuu hellästi kuin lapselle): Lupaan ajatella -- olla mieleisesi. Oletko siis tyytyväinen?

TOHTORI: Vien sinut kauas, täältä pois, niinhän?

TERESIA (ajatuksissaan): Niin, ehkä --

TOHTORI: Kiitän sinua. Kiitän ikuisesti lainehtivaa elämää, kun se minutkin loi ja sinun lähellesi saattoi.

TERESIA (katsoen kauas ajatuksissaan): Niin.

TOHTORI: Kasvosi ovat kuumeiset, vaan katseesi on kirkas. Sinä olet ihana.

TERESIA (nousten): Ei, tule, kävelkäämme tuonne. Ilta on viileä ja ranta on tyyni. Tule, menkäämme sinne hetkeksi, unohtakaamme oma itsemme.

Laskeutuvat portaita.

Ekbomska kurkistaa kohta kyökin ovesta ja katoaa heidän jälkeensä. Hän viittilöi kädellä ajatuksissaan. Sitten puhelee hän porraskaiteen yli Miinalle, joka on puutarhassa, vaan jota ei näy.

EKBOMSKA: Muuttunut on tuo tohtori. Herranen aika, sanon minä. Ennen ajattelin, että heistä pari olisi tullut. Vaan ei. Ihminen päättää, Jumala säätää. Miina, katsos nukkuuko tuo Eevertti tuossa puutarhapenkillä. He-hee -- vai nukkuu. Aina huoletonna kuin taivaan lintu. Elä herätä, anna olla. Ha-haa. Eikö se nukkunutkaan, säikäyttipä sinua. Tulkaa vain. Tulkaa vain -- ha-ha-haa.

Miina ja Eevertti tulevat käsikoukussa. Eevertti vie Miinan istumaan.

EEVERTTI: Kuin kesän hengetär liiteli tämä luokseni ja suikkasi suuta.

EKBOMSKA: Ha-ha-haa.

MIINA: He-he-hee.

EKBOMSKA: Vaan mitäs herrasväki sanoo, jos me tässä eklateeraamme?

EEVERTTI: Me eklateeraamme ja jubileeraamme -- hei (viskaa hattuansa ilmaan).

EKBOMSKA: Eliinan kihlausta. Sillä, jos saan luvan ilmoittaa, on ristityttönne jo kihlattu miehelle.

MIINA: Kihlattu, ristityttöni kihlattu?

EKBOMSKA: Kihlattu Halliselle.

EEVERTTI: Sääli on. Lapsenko sinä naitat? Kuin kukka on hento vielä.

EKBOMSKA: Ajallansa työn teko, hetkellänsä ilon pito.

Asettuvat istumaan.

EKBOMSKA (kyökin ovelta): Eliina, tuopas niitä viinipulloja joku tänne. Kummit täällä vain ovat. Tuohan, lapsi. (Toisille.) Ei tässä pitäisi liikettä ennen illallista olla. Ja omaa viiniähän se on. Kauppiaan itsensä antamaa.

EEVERTTI: Sinua rakastan.

EKBOMSKA: Aina sinä osaat sopivassa tilaisuudessa oikean sanan löytää.

EEVERTTI: Mitä tunsi mieleni, sanoiks' ei saa kieleni.

EKBOMSKA: Vaan on kuin kuorma olisi pois päältäni pudonnut, kun tyttö on turvattu.

MIINA: Hyvä mieskin sattui, paras koko tällä paikkakunnalla.

EKBOMSKA: Ja kymmenen peninkulman alalla.

MIINA: Vaan kauppias siitä elämän nostaa, kun sosialistille annat.

EKBOMSKA: Ptsit -- ei hölyksi nosteta asiaa vielä, ennenkuin lakko on loppunut. Sitten julki kihlaus julaistaan.

Eliina tuo tarjottimen, jolla on pullo ja lasit. Eevertti kaataa.

EEVERTTI (kohottaen lasiaan): Toivotan sopuisaa sydäntä!

MIINA: Joka onkin toista kuin onni.

EKBOMSKA: Vaan koska tämä ilonpäivä koitti --. Eikös katsottaisi korteista nyt elämän juoksua eteenpäin?

MIINA: Katsotaanpa vain. (Kaivaa kortit poveltaan, sotkee. Toiset, paitsi Eliina, joka istuu syrjässä neuloen sukkaa, kurottavat katsomaan povausta.) -- Katsos, häähuone hyppäsi ja mikä iloinen trahteeraus kiirehtii tässä mamma-rouvalle. Rahoja syliisi nostat, ai sen tuhannen seteleitä. -- Vaan pois muuttavat tältä paikkakunnalta nuoret. Eivät kasva nämä ahot marjoja heitä varten, eivät kuku tämän puolen käet heidän kuherruksillensa. Pois menevät -- ja katso, heidän teilleen lankeaa kyyneleitä, aamupäivän kyyneleitä, keveitä kuin aamukaste. Vaan mikä on tuo nuori poikanen, joka lemmenliittoa tarjoaisi? Kaunis se on kuin metsänhirvi. Vaan katso, senkin sydänajatus on synkkä. Katsokaa, mustaa, pelkkää mustaa. Ikävää tapahtuu sinulle, Eliina. Niin ikävää, ettet aavistaa voi. Ei, pois panen kortit. Ne eivät puhu totta, levottomiksi kävivät. Ah, suuta jo kuivaa. (Ryyppää lasistaan.)

EEVERTTI (hyvitellen): Jos ikävää tapahtuu, mitä siitä. Kuin palavin rukous on ihmisrinnan puhtaan tuskan tunto. Ja kenelle tapahtuu muuta kuin ikävää? Kuka voi kerskata saaneensa, mitä halasi? Vain houkkio ja sokea, joka mitään ei nähnyt ja jonka elämä suurinta jumalanpilkkaa oli.

Miina nyökäyttää päällään.

EKBOMSKA: Laulapas sinä, Miina, Eliinalle nyt jotakin.

MIINA: Mitä minä laulaisin? No kuulepas, miten ennen morsianta opasteltiin. (Laulaa kiehauttaa vanhaa morsiamen opastuslaulua.)

Hoi mutso, sisar hyväni, Elä anna armoasi, Heinäsistä hempeyttäsi, Rahasista rakkauttasi.

Sano:

'Ei nyt joua lempimähän Kesäisiltä kiirehiltä; Kala kultainen kutevi, Lohenkala karkeloivi.'

EKBOMSKA: Kaunista. Niin, niin, tässä samalla paikalla David-vainajan kanssa kihlat juotiin. Ai, Eliina, katsopas, ettei tuli hellasta putoa. Ja tuo se toinen pullo tullessasi.

Eliina menee.

EEVERTTI: Tässä kihlat juotiin. Ero vain, että kauppias itse oli puhemiehenä.

EKBOMSKA: Niin toki olikin.

EEVERTTI: Ja luvalla sanoen, kiire tuli, häät ja ristiäiset samassa kuussa.

EKBOMSKA: Niin. Tyttö syntyi, tottahan sen syntyä piti.

MIINA: Niinkuin Eevertinkin on kerran pitänyt.

EEVERTTI: Vaan kenen se oli, isän vai isän sijoillisen!

EKBOMSKA: He. Se kun leikittelee. Olipa lapsi vaikka itsensä kuvernöörin, ei Ekbomskan suusta se tieto ulos tulisi. On sitä toki siksi ihmisyyttä ja naisellisuutta.

MIINA: Ja kuntoa vielä tämän ajan naisissakin. Ja niin kauniisti kun Ekbomska usein sanoo, että moni asia ei puhuen parane.

Hallinen kohoaa portaita, paperikäärö kädessä.

EEVERTTI: Mitä nyt?

HALLINEN: Lakosta ilmoitan.

EEVERTTI: Sinä sitä liikut vain maailmanparannuspuuhissa. Vaan mikä on pahinta, on täällä. (Painaa rintaansa.) Mitenkäs sen ajattelit parantaa?

HALLINEN: Se paranee vähitellen, kun olot paranevat.

EEVERTTI: Jaksatko odottaa, kun et jaksa pienempien seikkojen parannusta odottaa?

HALLINEN: En jaksa.

EEVERTTI: Vaan piru se nauraa teille, ja Jumala on vanhoillinen. Ketä on sitten puolellanne?

HALLINEN: Ihmisyys.

EEVERTTI: Mikä suuruus!

HALLINEN: Ja oikeus.

EEVERTTI: Toinen suuruus! 'Suurin oikeus on suurin vääryys', sanotaan jossakin.

HALLINEN: Oikein sanottu sekin.

EKBOMSKA: Jos Hallisella on kauppiaalle asiaa, on hyvä ja menee sisään.

HALLINEN: Nämä ehdot olisi jätettävä vain. (Ojentaa paperit Ekbomskalle, joka ne ottaa.) Tänä iltana julistetaan lakko.

EKBOMSKA: Ikävyyttä vain laitatte.

MIINA: Ja paikkakunnan pahennukseksi muututte.

HALLINEN: Asia ei ole yksin meidän. Muidenkin maiden työväki pyrkii vapautumaan. (Katsoen Eliinaan, joka tulee kyökistä tuoden toisen pullon pöydälle.) Yhteisen hyvän vuoksi on uhrattava aikansa ja toimeentulonsa ja onnensa, jos siitä on kysymys.

EKBOMSKA: Voittaakseen.

HALLINEN: Niin, voittaakseen elämisen ja kehityksen mahdollisuudet tuleville.

ELIINA: Vaan kun pahalla ja väkivallalla tahtovat --

HALLINEN: Olosuhteet pakottavat. Eikä pahuutta aina hyvyydellä saa voitetuksi. Eikä oikeudellakaan. Olemmehan nähneet kurjuutta. Mitä se oikeudesta tietää ja mitä se oikeudesta kertoo! Vaan yläpuolella oikeuden on ihmisyys, ikuisesti taisteleva ja oikeuksiansa etsivä. Kuin nälkäinen ja kahlehdittu eläin kohottaa se päätään, ja sen tuskanhuuto kajahtaa yli maanpiirin.

EKBOMSKA: Ei, ei ole hyväksi tällaiset sanat.

HALLINEN: Lakkorahasto on pieni ja lähden täältä kaupunkiin tovereilta apua saamaan. Eliina, tule minun omakseni. Ehkä puutettakin kärsimään. Se meidät yhteen vihkiköön!

EKBOMSKA: Mitä! Eikö vihitettäisi?

HALLINEN: Eikö ole meidän oma asiamme, milloin toisiimme suostumme? Mitä sillä asialla on papin kanssa tekemistä?

EKBOMSKA: Ei, sanon minä. Kihlaus on sillä purettu. Etkös häpeä, kunniallisille ihmisille mokomaa sanoa. Häpeä, sanon minä. Kaikkien kanssa sitä tekemisiin sattuukin. Luulin teitä ihmisiksi, koiria olette.

HALLINEN: Annamme anteeksi erehdyksenne. Joskus keskustelemme järkevämmin.

EKBOMSKA: Et minun kanssani. Etkä tyttöäni saa, et eläissäni.

HALLINEN: Hyvästi, Eliina. (Antaa kättä.) Matkustan, vaan tulen takaisin.

Menee.

EKBOMSKA: Mitä sinä itket, Eliina? Häpeätä tuo onkin. Kaikkea sitä pitää kuulla. Että vihkimättä. Onko Eevertti kummempaa kuullut?

EEVERTTI: Olen kummempaa nähnytkin.

EKBOMSKA: Ettäkö vihkimättä?

EEVERTTI: Niin.

EKBOMSKA: Vaan ettäkö julkisesti? Ei. Vihittiin minutkin ennen, ja niin on koko ihmispolvi vihitty aina Aatamista tänne asti. Eihän sitten koira koiran hännälle astu. Vaan olkoon. Ei sanaakaan tästä enää. Eliina, elä itke, kyllä minä sinulle toisen löydän. Kaikkiakin.

Menee papereineen oikealle. Eevertti työntää täyden pullon housuntaskuunsa, ottaa toisenkin ja menee. Eliina pyyhkii silmiään ja kerää laseja.

MIINA: Mitä sinä oikein itket?

ELIINA: Enhän minä itke.

MIINA: Sitäkö, kun kihlaus raukesi? Kuule, sanon sinulle, et sitä itke. Sinun asiasi eivät ole oikein, Eliina. Kyllä vanhan silmä näkee.

Eliina ei vastaa.

MIINA: En pahalla kysy. Onko niin, sano?

ELIINA: On. (Hän painaa päänsä alas.)

MIINA: Voi sinua! Vaan minkä sille taitaa. Hallisenko se on?

Eliina vaikenee tuskallisena.

MIINA: En pahalla kysy. Hyvää tarkoitan. Sano, senkö se on?

ELIINA: Ei.

MIINA: Enkö jo arvannut! Kuka se oli?

ELIINA: Antakaa minun olla. Olen niin onneton.

MIINA: Tyhjästä olla onneton. Niinkuin se ansaitseisi. Ja kiittämätöntä se on Jumalaakin kohtaan olla onneton. Ihmisasioita ne ovat kaikki ja järjestää kaikki voi. Kyllä kummi auttaa. Niin, (kuiskaa) ei suinkaan se Artturi-herra ollut?

Eliina painaa päänsä alas.

MIINA: Sano ei, niin minä uskon.

Eliina vaikenee vaivautuneena ja kalpeana.

MIINA: Lapseni, luuletko, ettei maailma ole murhetta täynnä? Se on murhetta täynnä. Ei maailmassa ole niin onnellista kuin näyttää. Jokainen luulee olevansa onnettomin, kun jotakin sattuu. Vaan toisia on aina onnettomampia vielä. Vaan mistään ei tiedetä, kun lapsellinen ja nuori on ihmisajatus vielä. Elä pelkää, kyllä kummi auttaa.

ELIINA: Ette te voi.

MIINA: Pitää voida. Lapset, ette te tienneet --

Eliina on vaiti.

MIINA: Elä pelkää, en pahaa tahdo. Elä sano vain äidillesi tästä. Elä kenellekään, niin on asia autettavissa. Sillä tässä on se paikka, jossa ihmisen velvollisuus on Luojan töitä noin niinkuin vähän korjailla. Niin, lapsukainen, koeta olla iloisempi hiukan ja kunnialla kuormasi kantaa.

Eevertti ja Iisakki tulevat juovuksissa käsikoukussa oikealta.

MIINA: Ai, elkää tulko. Kauppias tuntuu olevan jalkeilla.

Eliina menee pelästyneenä pois.

IISAKKI (juopuneen tavoin): Antakaa minun olla. Missä on minun tyttäreni, Teresia, minun iloni?

MIINA: Ukko on vihainen, kuulkaa. Siellä se tepastaa kuin ärsytetty peto, kun lakot ja kaikki sattui.

EEVERTTI (laulaen): "Edistys, valistus."

Miina koettaa houkutella Iisakkia pois, Iisakki vastustelee ja Teresia, kuultuaan ääniä, tulee puutarhasta isäänsä asettamaan.

TERESIA (ei ole huomaavinaan isän tilaa): Isän ääntä kuulin.

IISAKKI: Kuulitko, lapseni? Katsos, taas olen minä näin. Anna minulle anteeksi, Teresia, tämä lepo, tämä ilo.

TERESIA: Ei mitään, isä.

IISAKKI: Raskasta on olla. Kun on joutunut toisen tahdon alle. En syytä ketään. Voimakkaammalle valta kuuluu.

EEVERTTI: Voimakkaammalle valta kuuluu, ei meille, Iisakki. Meidän voimamme on meidän heikkoudessamme.

IISAKKI: Totta on, että minä olen heikko ja huono ihminen, minä, sinun isäsi, Teresia. Vaan sinä olet minun iloni, minun ainoa iloni tässä elämässä. Itketkö sinä, Teresia? Kyynel välkkyi silmässäsi. Minunko tähteni, Teresia? Olen niin pahoillani, kaikesta pahoillani. Sillä syvästi minä, Teresia, sen tunnen, että olen kehno eikä minulla ole oikeutta elämään eikä oikeutta ihmisnimeä kantamaan.

TERESIA: Ei, isä.

EEVERTTI: Poikani.

MIINA: Antakaa hänelle anteeksi hänen huonoutensa, tohtorinna. Tuletteko Iisakki pois nukkumaan, vaivaatte vain tohtorinnaa? (Koettaa vetää Iisakkia mukanaan, kun Iisakki ei lähde, menee yksin.)

IISAKKI: Ei, en tule. Anna minun olla. Kuules yhtäkaikki, Eevertti. Emmekö ole olleet narreja koko ikämme, emmekö enemmän narreja kuin ne, joita narreina olemme pitäneet ja joiden edessä ihmisyytemme paljastaneet?

EEVERTTI: Menkäämme, ystäväni. Ymmärräthän sinä elämän ja tiedät, miten sitä syvimmin halveksitaan: Kun et ole näkevinäsi mitä näet, et kuulevinasi mitä kuulet, et elävinäsi mitä elät. Siten säilyt sinä puhtaana, poikani.

TERESIA (joka tuskallisena on seurannut keskustelua, sanoo hellästi): Isä, isä, ei kukaan pakota sinua, istu täällä, istukaamme molemmat, me molemmat, eikö niin? Ymmärrämmehän me toisiamme.

IISAKKI: Kun sinä niin sanot, koskee sydämeeni. Ei, minä menen. Minun paikkani ei ole sinun vierelläsi.

TERESIA: On, isä.

IISAKKI: Kun sinä hymyilet noin, hymyilee koko maailma. Vaan jos sinä itket, (itkee) särkee rintaani ja murtaa sydäntäni. Maailman olisi pitänyt olla toinen, vain sinun tähtesi, sinun tähtesi. Ja minun olisi pitänyt olla toinen --

Iisakki tarttuu Eevertin käteen, menevät hoippuen pois.

Teresia on yksin, nojautuen verantapylvääseen, kun tohtori kohoaa portaita. Tohtori pysähtyy hänen luoksensa.

TOHTORI: Odotin sinua iäisyyden. -- Mitä, itketkö sinä, armas?

Teresia nyyhkyttää.