Part 9

"Sitä hän tuskin tehnee", sanoi herra Jordan päätään pudistellen.

"Jollei hän sitä tee", kivahti Anton kiihkeästi, "niin haastakaa hänet sitten taistelemaan kanssani miekalla tai pistoolilla."

Jos herra Jordanin nähden hänen mustetolpostaan olisi yht'äkkiä kohonnut musta sauhu, tuo sauhu sitten tiivistynyt hirvittäväksi kummitukseksi, kuten vanhoissa saduissa kerrotaan, ja kummitus viimein karannut hänen kurkkuunsa, niin hän ei olisi voinut siitä pahemmin hätkähtää kuin nyt kuullessaan sankarimme uhkaavat sanat. "Lempoko teitä oikein riivaakaan, Wohlfart", hän viimein huudahti kun kykeni puhumaan; "te tahdotte antautua kaksintaisteluun herra von Finkin kanssa, joka on mestari käyttämään pistoolia, ja itse olette vasta puolivuotinen oppilas liikkeessämme -- ei se käy päinsä, se on aivan mahdotonta."

"Olen käynyt kimnaasin loppuun ja suorittanut erotutkintoni, ja nyt olisin ylioppilas, jollen olisi kääntynyt kauppa-alalle! -- Hitoille koko kauppa-ala, jos minä siinä käyn niin halpa-arvoiseksi, etten enää voi haastaa vihamiestäni kaksintaisteluun. Minä menen vielä tänä iltana herra Schröterin puheille ja vaadin eroani", huudahti Anton leimuavin silmin.

Herra Jordan katseli tuiki ällistyneenä ennen niin hyväluontoista oppilastaan, josta nyt äkkiä oli puhjennut hirvittävä jättiläinen. "Älkäähän toki noin kiivastuko, rakas Wohlfart", hän pyysi lepytellen, "minä lähden paikalla Finkin puheille, ehkäpä koko juttu saadaankin hyvällä sovitetuksi."

"Minä vaadin julkista anteeksipyyntöä konttorissa kaikkien kuullen", huudahti Anton samaan kiivaaseen sävyyn.

Tällävälin olisi syrjäisen ollut hauska katsella toiseen huoneeseen jääneitä herroja. Pix oli älykkään sotapäällikön oveluudella potkaissut puulaatikon lähelle makuuhuoneen ovea ja istui sillä näköjään hyvin välinpitämättömänä ja askaroiden vain sikarinsa kanssa, mutta herra Specht ei voinut pidättyä laskemasta korvaansa avaimenreijälle. "Ne tulevat taistelemaan pistooleilla", kuiskasi Specht, ihastuksissaan odotettavista suurista tapauksista ja noin verrattoman ylevien tunteiden ilmenemisestä. "Saattepa nähdä, Pix, juttu saa kamalan lopun; meidän kaikkien täytyy olla mukana hautajaisissa, kukaan ei saa puuttua. Minäpä toimitan asiat niin, että me naimattomat miehet saamme kantaa ruumista."

"Kenenkä ruumista?" kysyi Pix herra kummissaan. "Wohlfart se kai saa henkensä heittää", kuiskutti herra Specht kumealla kalmansävyllä.

"Joutavia", sanoi herra Pix, "te olette kerrassaan aika narri!"

"Narri en ole, ja minä pyydän päästä kaikista loukkauksista", kuiskutti herra Specht julmistuneena, sillä Antonin esimerkki oli hänellekin antanut terästä rintaan.

"Älkää kähiskö tuolla tapaa minun korvaani", sanoi herra Pix järkkymättömänä, "eihän voi kuulla, mitä tuolla sisässä puhutaan." Mutta samassa tuokiossa avautuikin väliovi, herra Specht juoksi akkunaan tuijottamaan välinpitämättömän näköisenä pimeään sadeyöhön, mutta Pix kävi puristamaan Antonin kättä ja julisti, että hän oli kerrassaan kelpo mies, ja että maaseutuosasto oli kokonaisuudessaan hänen puolellaan. -- Herra Jordan lähti alikertaan Finkin puheille, mutta palasi kohta takaisin ilmoittaen, että tämä ei ollut kotosalla. Todennäköisesti jokey istui mitään pahaa aavistamatta jossain viinituvassa. Tuon ikävän sanoman saatuaan Anton sanoi: "Minä en jätä asiaa huomiseksi, minä kirjoitan hänelle kirjeen ja annan palvelijan laskea sen hänen pöydälleen."

"Älkää toki niin tehkö", pyysi herra Jordan, "nyt olette vielä liiaksi kiivastunut."

"Olen aivan rauhallinen", vastasi Anton palavin poskin; "enkä minä kirjoita hänelle muuta kuin aivan välttämättömimmän. Teitä, hyvät herrat, pyydän visusti vaikenemaan kaikesta, mitä nyt olette kuulleet."

Sen toiset lupasivatkin. Sitten Anton lähti omaan huoneeseensa ja kirjoitti kirjeen, jossa hän huomautti herra von Finkille, kuinka väärin tämä oli menetellyt, ja antoi hänen vapaasti valita, tahtoiko hän sapelilla vai pistoolilla korjata Antonin loukatun itsetunnon entiselleen. Kirje olisi tehnyt kunniaa mille nuorelle aatelismiehelle hyvänsä, ja se toimitettiin Finkin pöydälle vahatangon viereen, sittekun herra Specht ensin oli portailla teroittanut palvelijan mieleen, että tämä samalla maalaisi liidulla kolme suurta huutomerkkiä pöydänlevyyn, jotta kirje paremmin kiinnittäisi sisääntulijan huomiota. Anton pysytteli lopun iltaa huoneessaan, jossa hän käveli kiihtyneenä edestakaisin, vuoroon eläen uudelleen muistissaan kärsimänsä loukkauksen, vuoroon kuvitellen draamallisia kohtauksia odotettavasta kaksintaistelusta -- sanalla sanoen kokien mielessään koko sen järisyttävän tunnelma-asteikon, joka kummittelee jokaisen poika paran sielussa kaksintaistelun edellä käyvinä hetkinä.

Tällävälin oli liikkeen koko henkilökunta kokoutunut suureen sotaneuvotteluun herra Jordanin huoneeseen. Koska herrat Pix ja Specht olivat vannoneet Antonille vaitioloa, rajoittuivat he tekemään niin salaperäisiä ja synkeitä viittailuja, että kaikki toiset rupesivat pelkäämään kamalan murhateon tapahtuneen tahi ainakin kohta tapahtuvan, kunnes herra Jordan vihdoin otti puheenvuoron. "Koska tämä riitajuttu on meidän kaikkien tiedossa ja koskee tavallaan meitä kaikkia, niin on parasta, että keskustelemme siitä yhteisesti ja koetamme kaikki tehdä parhaamme, jotta ikävistä seurauksista vältyttäisiin. Minä olen valveilla siksi kunnes Fink palaa kotiin, ja käyn kohta puhelemaan asiasta hänen kanssaan. Kuitenkin minun täytyy myöntää Wohlfartin käyttäytyneen niin mielevästi, kuin sellaiselta kokemattomalta nuorukaiselta suinkin voi odottaa." Kaikki toisetkin yhtyivät innokkaasti samaan mielipiteeseen. Sitten joutuivat tullitoimitsija Birnbaum ja herra Specht vilkkaaseen sananvaihtoon kaksintaistelun eri muodoista, ja herra Specht väitti kivenkovaan, että ammuttaessa nenäliinan yli piti taistelijoilla olla silkkihuivi silmillään ja heitä oli ensin pyöräytettävä paikoillaan, kunnes erotuomari antoi kepinkopautuksella merkin, jolloin heidän oli lupa ampua mihin suuntaan vain tahtoivat. Herra Baumann erosi ensimmäisenä varkain seurasta ja hiipi Antonin luo, puristeli hartaasti hänen kättään ja pyyteli sydämeenkäyvästi, ettei hän toki parin karkean sanan takia suistaisi kahta ihmishenkeä kuolemaan ja kadotukseen. Hänen viimein poistuttuaan Anton keksi pöydällään pienen uuden testamentin avattuna ja lehden taivutetuksi hiirenkorvalle kohdalta, johon oli alleviivattu sanat: "Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroilevat." Anton ei kuitenkaan ollut siinä mielentilassa, että häntä olisi haluttanut seurata tuota ohjetta. Mutta hän istahti kuitenkin kirjan ääreen ja luki siitä kappaleita, joita muinen hyvä äitinsä oli opettanut hänen ulkoa lausumaan. Hänen mielensä pehmeni ja tyyntyi, ja tässä mielentilassa hän kävi levolle.

Illan kuluessa levisi huhu jostakin hirveästä tapauksesta vanhan talon kaikkien avaimenreikien, rakojen ja huoneiden läpi.

Sabine oli aarrekammiossaan. Se oli huone, joka olisi ollut käymätön vieraskamariksi, mutta jokaisen perheenemännän sydäntä se olisi lämmittänyt. Seinillä oli valtaisia kaappeja tammi- ja pähkinäpuusta kauniin upotekoristein, keskellä lattiaa seisoi iso kiemurajalkainen pöytä ja sen ympärillä moniaita vanhoja nojatuoleja. Avoimista kaapeista helotti lampunvalossa näkyviin lukemattomia damastisia pöytäliinoja, jykeviä torneja käsi- ja suuliinoja, alus- ja muita liinavaatteita, kirjavia korukankaita, hopeamaljoja, aistikkaita posliini- ja fajanssiastioita enemmän kuin kolmen sukupolven ajoilta. Ilman täytti se voimakas tuoksu, joka lähtee ikivanhasta laventelista, hajuvesistä ja pesusta juuri tulleista liinavaatteista. Täällä oli Sabine yksinvaltias. Hän ei mielellään nähnyt ketään syrjäistä tässä huoneessa; omin käsin hän otti kaapeista esiin, mitä kulloinkin tarvittiin, ja itse hän talletti sinne, mitä pesusta saapui; vain vanhan uskopalvelijan etuoikeutena oli auttaa häntä raskaina työpäivinä, ja välistä sai tämän ajutantti Karl Sturm kirjoitella komeasti tekstattuja numeroita ruusunpunaisille pahvipalasille, joille pesuun pannessa kunkin eri lajin lukumäärä merkittiin.

Tänä iltana Sabine seisoi vielä sangen myöhäisenä hetkenä pöydän ääressä, jolle oli pinottu kukkuroittain pesusta äsken saapuneita valkeita vaatekappaleita; hän etsi hienojen damastiliinojen numeroita, laski ja lajitteli pöytä- ja suuliinoja, sitoi niitä ruusunpunaisilla nauhoilla isoiksi nipuiksi ja ripusti numerokortit kunkin sivuun. Välistä hän piti jotakin kappaletta valoa vastaan ja katseli ihaillen kauniita valkoisia korukuvioita, joita kankurin taito oli loihtinut kankaaseen. Toisinaan taas lennähti synkkä varjo hänen kasvoilleen, kun hän eräissä hienonhienoissa suuliinoissa keksi pieniä reikiä, kolme tai neljä aina vierekkäin. Vihdoin hän huusi palvelijan paikalle. "Ei tätä enää voi sietää, Frans, taas on n:ssa 24 kolme suuliinaa puhkottu haarukalla reiällisiksi. Joku herroista pistelee huvikseen reikiä pöytävaatteisiin! Sellaista ei meillä toki luulisi tapahtuvan. -- Kukahan herroista onkaan niin säälimätön? Joku nuoremmista sen täytyy olla", lisäsi Sabine tuimasti.

"Herra von Fink se on", valitti palvelija; "hän työntää syödessään joka kerta haarukkansa kahdesti suuliinan läpi. Joka kerta kun tuon huomaan, tunnen ihan pistoksen sydämessäni, neiti Sabine. Mutta enhän minä voi siitä huomauttaa herra von Finkille itselleen."

Sabinen pää kallistui puhkottujen suuliinojen yli. "Arvasinhan minä, että hän se oli", hän huoahti. -- "Mutta niin ei saa jatkua. Minä annan herra von Finkiä varten oman erityisen numerosarjan, se meidän täytyy uhrata, kunnes sopivassa tilaisuudessa häntä voi pyytää luopumaan vallattomista kujeistaan." Hän kävi kaapin luo ja rupesi etsimään sopivata numeroa. Valinta oli vaikea. Karkeista suuliinoista hän voi surutta kadottaa jonkin tusinan, mutta hienoista oli jok'ainut kappale kallis hänen sydämelleen; muuan laji varsinkin. "Tämä menköön piloille", sanoi hän viimein murheellisesti; "tästä lajista puuttuukin muuten yksi tusinasta." Hän silmäsi vielä kerran liinaan kudottua koristeaihetta, kukkakiehkurain lävitse astelevia pienoiskokoisia riikinkukkoja, ja laski koko sarjan palvelijan käsivarrelle. "Herra von Fink ei saa muita suuliinoja käytettäväkseen kuin nämä", hän sanoi käskevästi.

Frans viivytteli lähteä. "Hän on makuukamarissaan polttanut akkunaverhonkin piloille", sanoi hän levottomasti. "Toista puolta ei voi enää ollenkaan käyttää."

"Ja ne verhot olivat aivan uudet", vaikeroi Sabine. "Ottakaa huomisaamuna ne alas. -- Mitä teillä vielä on sydämellänne, Frans? Onko vielä jotain tapahtunut?"

"Ah, neiti", vastasi vanha palvelija salamyhkäisesti, "tuolla piharakennuksessa ovat asiat ihan hullusti. Herra von Fink on pahoin loukannut herra Wohlfartia, tämä on raivoissaan, ja seurauksena tulee olemaan kaksintaistelu, sanoo herra Specht. Herrat pelkäävät suurta onnettomuutta tapahtuvaksi."

"Kaksintaisteluko?" huudahti Sabine, "ja Finkin ja Wohlfartin kesken?" -- Hän pudisti epäillen päätään. "Te olette arvatenkin käsittänyt herra Spechtin väärin", hän lisäsi hymyillen.

"Ei, neiti Sabine, täyttä totta se tällä kertaa on. Varmasti tulee käymään onnettomasti, herra Wohlfart meni äsken ohitseni aivan vihan vimmoissa, eikä hän edes ole koskenut teehensä."

"Eikö veljeni ole vielä tullut kotiin?"

"Hän tulee tänään hyvin myöhään, hän on komitean istunnossa."

"Hyvä on", päätti Sabine keskustelun. "Te ette saa tästä asiasta puhua kellekään, kuuletteko, Frans?"

Hän istahti jälleen pöydän ääreen, mutta damastiliinat olivat unhottuneet hänen mielestään. Hän tuijotti jäykin katsein akkunasta pihan yli Finkin akkunoihin. "Hän puhkoo suuliinat", valitti hän hiljaa, "eikä hän varmastikaan saa tunnonvaivoja, vaikka kävisi puhkomaan ihmisrintaakin! Tämä siis oli Wohlfart paran suruna tuonaan päivällä! -- Hän tuli meidän luoksemme, tuo raju vieras, kuin myrskytuuli, joka ravistelee kukkivaa pensasta; missä hän sitä vain koskettaa, putoavat kukkaset kuolleina maahan. Hänen koko elämänsä on pelkkää kiihkoa, pauhua ja sekasortoa. Ken häntä vain lähestyy, sen hän tempaa mukaan hurjaan tanssiinsa. Minutkin, ah, minutkin! Sinä ylpeä ja uskalias henki, minunkin sieluni sinä olet pannut kuohuksiin. Minä kamppailen vastaan, taistelen joka päivä hänen lumoaan vastaan, mutta yhä se vain minut kiehtoo. Niin kaunis, niin loistava, niin eriskummallinen kuin hän on! Hän suututtaa minua joka päivä, ja kuitenkin minun täytyy joka päivä häntä ajatella, huolehtia hänestä, surra hänen takiaan. Oi äitini, tässä kohden minä viimeistä kertaa istuin sinun jalkaisi juuressa, tässä sinä luovutit minulle talon avaimet! Sinä laskit kätesi siunaten minun sydämelleni. 'Taivas varjelkoon sinua kovista kohtaloniskuista', sinä sanoit itkien ja suudellen minua. Suojele nyt tytärtäsi, rakkahin äiti, sinä minun esikuvani kaikessa, mielevässä järkevyydessä, talosi kunnollisessa hoidossa, totisessa velvollisuudentunnossa; suojele minua omaa kovin sykkivää sydäntäni vastaan. Tee minut lujaksi häntä vastaan, hänen houkuttelevaa nauruaan ja hänen vallatonta pilantekoaan vastaan."

Näin Sabine rukoili. Kauan hän istui juhlallisesti neuvotellen talon hyvien henkien kanssa, sitten hän viimein pyyhki vedet silmistään ja rupesi päättäväisesti jälleen laskemaan damastiliinoja ja pinomaan niitä hyllyille.

* * * * *

Anton oli jo riisuutunut ja aikoi sammuttaa kynttilän, kun ovelta kuului voimakas koputus ja sisään astui se mies, jota hän kaikista kuolevaisista tänä hetkenä olisi vähimmin osannut odottaa. Se oli herra von Fink, jolla oli tavallinen huoleton ryhtinsä ja ratsupiiska kädessä.

"Ah, joko olette vuoteessa", virkkoi jokey ja kävi hajareisin istumaan lähellä olevalle tuolille; "älkää antako tuloni olla häiriöksi! Te olette kirjoittanut minulle hyvin tunteellisen kirjeen, ja Jordan on kertonut minulle lopun. Tulen nyt suullisesti vastaamaan teille."

Anton oli vaiti ja silmäili pielukseltaan synkein katsein vastustajaansa. "Te olette täällä kaikki niin perin hyväavuista ja arkaluontoista väkeä", jatkoi Fink ja läimäytti ratsupiiskallaan tuolinjalkaan. "Mieleni on paha, että panitte sanani niin kovin sydämellenne, mutta minua ilahuttaa nähdä teidät niin päättäväisenä. Te olette yksin siivosta Jordanistakin tehnyt oikean ihmissuden", hän lisäsi hymyillen.

"Ennenkuin sen enempää kuuntelen puhettanne", sanoi Anton nyreästi, "täytyy minun tietää, aiotteko selittää loukkaavan käytöksenne minua kohtaan toisten herrain läsnäollessa. Minä en tiedä, tyytyisikö joku toinen kunnianasioihin enemmän perehtynyt tuollaiseen selitykseen niin raskaan loukkauksen kärsittyään. Mutta minä tunnen itsessäni, että minun täytyisi siihen tyytyä."

"Silloin te tunnette aivan oikein", sanoi Fink ja nyykäytti päätään; "voitte olla siihen aivan tyytyväinen."

"Tahdotteko siis huomenna antaa minulle tuon selityksen?" kysyi Anton.

"Miksikäs en", sanoi Fink välinpitämättömästi; "eihän minulla ole erityistä halua ampua teitä. Annan kernaasti toiminimen kaikkien kirjeenvaihtajien ja prokuristin kuullen sellaisen selityksen, että te olette sangen järkevä ja toivorikas nuorukainen, ja että minä olen tehnyt väärin loukatessani miestä, joka on minua nuorempi ja -- suokaa anteeksi käyttämäni sana -- joka on minua hyvin paljon kokemattomampi."

Sankarimme kuuli nuo sanat hyvin sekavin tuntein. Hänen sydämensä keveni melkoisesti; mutta Finkin pöyhkeä käytös oli omiaan uudelleen suututtamaan häntä, ja nousten vuoteessa istualleen hän sanoi hyvin päättäväisellä sävyllä: "Tuollainen selitys ei minua vielä täysin tyydytä, herra von Fink."

"Katsoppas vain", sanoi Fink; "mitä sitten vielä vaaditte?"

"Te ette ole mieleeni tänäkään hetkenä", sanoi Anton. "Olette jälleen minua kohtaan epäkohteliaampi kuin vieraalle on soveliasta. Tiedän kyllä, että olen vielä hyvin nuori ja että varsin vähän tunnen maailmaa, ja uskon teidän olevan monessa asiassa minua etevämmän; mutta juuri senvuoksi olisi teidän puoleltanne kauniimmin tehty, jos käyttäytyisitte ystävällisemmin ja suopeammin minua kohtaan." Anton lausui nämä sanat liikutettuna, minkä hänen vastustajansa hyvin huomasi. Fink ojensi suopeasti kätensä vuoteen yli ja sanoi: "Älkää nyt enää pahoitelko, vaan antakaa minun puristaa kättänne."

"Antaisin kernaasti", huudahti Anton yhä syvemmin liikutettuna, "mutta en vielä voi! Sanokaa minulle ensiksi, että te ette sen vuoksi pidä tätä riitaa pelkkänä pilana, että ajattelette minun olevan kovin nuoren ja mitättömän teidän rinnallanne, tahi siksi että te olette aatelismies ja minä en."

"Kuulkaapas nyt, mestari Wohlfart", sanoi Fink, "tehän panette aivan puukon kurkulleni. Mutta koska te puhtoisessa valkeassa paidassanne näytätte niin tuiki viattomalta, niin tahdon taipua ja alistua pakkosovintoon teidän kanssanne. Mitä minun saksalaiseen aatelisarvooni tulee, niin noin paljon annan sille arvoa" -- hän näpsäytti sormiaan -- "se on minulle jokseenkin samanarvoinen kuin pari kiiltonahkasaappaita tai kelpo hansikkaat. Mutta mitä minun hienotuntoisuuteeni teidän nuorekkaisuuteenne ja liikeoppilaan toivorikasta asemaa kohtaan tulee, niin pitänee minun ainakin tunnustaa, että kaiken sen perusteella, mitä tänä iltana olen teistä tullut tuntemaan, tahdon vast'edes jokaisen uuden riidan syttyessä antaa teille tyydytystä millä murha-aseilla vain haluatte. Siihen te voitte tyytyä." -- Tämän lohdullisen selityksen annettuaan Fink tarjosi sankarillemme toistamiseen kätensä ja lisäsi: "Kas nyt on asia järjestetty, lyökää tuohon käteen."

Anton ojensi kätensä tarjottuun käteen, ja jokey puristi sitä voimakkaasti ja sanoi: "Olemme tänään olleet niin avomieliset toisiamme kohtaan, että meidän on parasta tehdä loppu sen enemmistä puheista, muuten uupuvat meiltä puheenaiheet kesken. Nukkukaa hyvin nyt, huomenna sitten enemmän." Näin sanoen hän otti lakkinsa, nyykäytti päätään ja lähti kilisevin kannuksin ulos ovesta.

Totta puhuen Anton oli niin mielissään tästä ikävän jupakan odottamattoman rauhallisesta selviämisestä, ettei hän tahtonut pitkään aikaan saada unen päästä kiinni. Herra Baumann, jonka makuuhuone oli seinän takana, ei voinut Finkin poistuttua pidättyä koputtamasta seinään ja siten onnitella sankariamme hänen menestyksensä johdosta, ja Anton kiitti osanottavaisuudesta samanlaisella koputuksella.

Seuraavana aamuna oli henkilökunta kokoutunut konttoriin neljännestuntia ennen johtajan tuloa. Fink saapui viimeisenä ja lausui kovalla äänellä: "Vienti- ja maaseutuosaston arvoisat lordit ja gentlemanit, minä kohtelin eilen herra Wohlfartia tavalla, joka nyt, kun olen oppinut hänet tarkemmin tuntemaan, surettaa minua syvästi. Minä annoin jo eilen hänelle asianmukaisen selityksen, ja pyydän vielä tänään teidän läsnäollessanne häneltä toistamiseen anteeksi. Samalla kertaa pyydän huomauttaa, että kelpo Wohlfartimme on tässä kiistassa käyttäytynyt kerrassaan kunnioitettavasti, ja että minä olen iloinen tullessani hänen kanssaan lähempiin tekemisiin." Koko konttori hymyili, Anton kävi Finkin luokse ja puristi uudestaan hänen kättänsä, herra Jordan puristi kummankin käsiä, ja siten oli asia sovittu ja haudattu.

Mutta ilman jälkiseurauksia se ei kuitenkaan mennyt. Kadunvartiseen rakennukseen levisi huhun siivillä myöskin tieto Finkin rehellisestä syynsovituksesta ja riidan rauhallisesta ratkeamisesta. Ja kun Anton Finkin rinnalla ilmestyi päivällispöytään, kohdistuivat molempain naisten katseet häneen täynnä osanottoa ja ystävällistä uteliaisuutta, eikä johtajakaan lainkaan salannut suopeata hymyään. Mutta myöskin Finkiin kohdistui Sabinen kosteana loistava katse, ja aina kun neitonen häneen katsahti, näytti hän tahtovan pyydellä anteeksi jotain suurta vääryyttä.

* * * * *

Konttoriherroihin nähden Wohlfartin asema kerrassaan muuttui, kaikki osottivat hänelle kunnioitusta, jollaista muuten oppilaalle ei yleensä osoteta; herra Specht julisti kaikille tuttaville liikeapulaisille -- ja hänen tuttavapiirinsä ei ollutkaan pieni -- että Anton oli uudenaikainen Bayard [kuuluisa ranskalainen ritari, "peloton ja nuhteeton", keski- ja uudenajan vaiheilla], Europan viimeinen ritari, peljättävä sotauros kontokurantin maailmassa; herra Liebold kävi kerrassaan rohkeaksi väitöksissään, huomatessaan että Anton oli hänen puolellaan; ja yksinpä herra Pixkin pani tästä päivästä lähtien ilmeistä arvoa kasvattiinsa, luotti hänen vaarinottoihinsa ison vaa'an kielen heilahteluista yhtä lujasti kuin omiinsa, jopa toisinaan uskoi hänen hoiviinsa mustan siveltimenkin, tuon valtansa valtikan ja herruutensa hirvittävän tunnusmerkin.

Mutta suurin muutos kumminkin tapahtui Antonin suhteessa Finkiin itseensä. Muutamia päiviä riidan ja sen rauhallisen ratkaisun jälkeen, kun Anton kiipesi jokeyn kintereillä takarakennuksen portaita ylös, pysähtyi Fink käytävässä ja kysyi: "Ettekö tahdo käydä minun luokseni? Teidän pitää tänään olla minun vieraani ja maistella sikareitani."

Ensi kertaa astui Anton vapaaehtoisen tarjokkaan kynnyksen yli ja jäi ihmeissään seisomaan ovipieleen, sillä huone näytti hänestä hyvin oudolta. Muhkeat huonekalut seisoivat sikinsokin lattialla, lattiata peitti paksu matto, pehmeä kuin sammalmätäs, ja huolestuneena huomasi siisteydestä tarkka sankarimme, että paksulta sikarintuhkaa oli pudoteltu maton komeille kukkaiskuvioille. Yhdellä seinällä oli iso asekaappi, ja sen yläpuolella riippui vierasmallinen satula ja naulanpainoiset hopeakannukset; toista seinää peitti yhtä iso, kallisarvoisesta puulajista tehty kirjakaappi, täynnä ruskeihin nahkakansiin sidottuja kirjoja, ja sen päälle oli levitetty suunnattoman ison linnun musta siipipari, joka ulottui yhdestä huoneennurkasta toiseen.

"Mikä joukko kirjoja teillä onkaan!" huudahti Anton ihastuneena.

"Ne ovat muistoja maailmasta, jossa minun ei ole enää sallittu elää", sanoi Fink.

"Entä nuo siivet, ovatko nekin teidän muistojanne?"

"Ovat, herraseni, ne ovat kondorin siivet, kuten näette, minä ylpeilen sellaisesta metsästyssaaliista", vastasi Fink ja ojensi sikarilaatikon Antonille. "Painakaa puuta, Wohlfart, tarinoikaamme vähäsen, jotta saan nähdä, oletteko te sellainen mainio seuranpitäjä, joksi herra Specht teitä kehuu." Hän lykkäsi jalallaan ison nojatuolin lähemmäksi Antonia. Tämä istahti sen mukaville pieluksille ja puhalsi sikarista sinisiä savuja kattoon, Finkin käydessä hääräilemään hopeisen teekeittiön luona. Sitten isäntä heittäytyi pitkäkseen sohvalle ja sanoi: "Te olitte tuonaan hyvin minun mieleeni, Wohlfart, ymmärrättekö te mitään hevosista?"

"En yhtään", Anton vastasi.

"Olettekos metsästäjä?"

"En sitäkään."

"Entä harrastatteko musiikkia?"

"Sangen vähän."

"No mutta hitoilla, mitä inhimillisiä ominaisuuksia teillä sitten onkaan?"

"Teidän mielestänne tuskin mitäkään", vastasi Anton hiukan ärtyneenä. "Minä voin rakastaa ihmisiä, jotka minua miellyttävät, ja luulen että voin olla uskollinen ystävä; mutta jos joku kohtelee minua ylimielisesti, niin suutun."

"Jo riittää", sanoi Fink, "siltä taholta teidät jo tunnenkin. Alottelijaksi ei ensi esiytymisenne ollut niinkään kehno. Huomaanpa teissä olevan rotuverta. Antakaahan kuulla, mitä muuta te olette. Mistä kuolevaisten ihmisten heimosta olette lähtöisin, ja mikä kohtalon oikku teidät on paiskannut tähän murheelliseen poljinmyllyyn, jossa jokainen lopuksi jauhetaan kasaksi pölyä ja alistuvaisuutta, sellaiseksi kuin Liebold tai parhaassa tapauksessa käin tuo täsmällinen Jordan?"

"Hyväntahtoinen kohtalo se kuitenkin oli", vastasi Anton ja rupesi kertomaan kodistaan ja vanhemmistaan. Lämpimin värein hän kuvasi pientä piiriä, jossa hän oli kasvanut, kouluaikansa seikkailuja ja eräitä hullunkurisia Ostraun tyyppejä, joiden kanssa hän oli seurustellut. "Ja minä pidän sitä suurena onnena, jota te sanoitte onnettomuudeksi", hän päätti puheensa, "koska se johti minut tänne."