Part 78

Lenore pudisteli päätänsä, mutta likistäytyi entistä lujemmin lemmityn syliin. "Minusta tulee sinulle vain talosi emäntä", hän valitti.

Fink silitteli hyväillen hänen kutrejaan ja suuteli polttavaa otsaa. "Tyydy osaasi, rakas sydän", hän sanoi hellästi. "Se on suurempi kuin arvaatkaan. Me olemme yhdessä istuneet tulessa, joka oli kyllin väkevä kypsyttämään meissä suuren tunteen ilmoille. Ja mehän tunnemme toisemme hyvin. Meidän kesken puhuen saamme ehkä monestikin nähdä vihuripään pyörivän talossamme. Minä en ole mikään mukavasti pideltävä veikkonen, varsinkaan naiskäsille, ja sinä kyllä taas piankin löydät oman vapaan tahtosi, jonka menettämistä nyt niin surkuttelet. Ole rauhassa, rakkaani, sinusta tulee jälleen sama pieni tuittupää mikä ennenkin olit, sentakia ei sinun ole tarvis murehtia. Sonnusta siis itsesi vastaanottamaan joitakin kotimyrskyjä, mutta niiden ohella myöskin lämmintä rakkautta ja iloista elämää. Sinä tulet jälleen nauramaan, Lenore, sen takaan. Minun paitojani sinun ei tarvitse ommella; jollet tahdo pitää talouskirjaa, niin voit sen huoleti heittää. Ja jos joskus innoissasi lämmitätkin poikaveitikoittesi poskia, niin se ei pilaa meidän vesojamme. Arvelen siis, että antaudut hyvällä."

Lenore oli vaiti, mutta puristautui lujasti miehen rinnoille, Fink veti hänet mukaansa. "Nyt äidin luokse!" hän huusi.

Fink ja Lenore kumartuivat sairaan vuoteen yli. Äidin kalpeille kasvoille lennähti kirkas loiste, kun hän laski siunaten kätensä miehen pään päälle.

"Hän on vielä taipuisa ja lapsellinen", sanoi hän sulhaselle. "Teidän vallassanne on, rakas poikani, tehdä hänestä hyvä vaimo."

Hän karkoitti lapsensa huoneestaan. "Käykää isän luo", hän pyysi, "tuokaa hänet sitten tänne ja jättäkää meidät kaksin."

Kun vapaaherra istui vaimonsa viereen, nosti tämä hänen kätensä huulilleen ja sanoi hiljaa: "Tänään tahdon kiittää sinua, Oskar, monista onnen vuosista ja kaikesta rakkaudestasi."

"Vaimo parkani!" jupisi sokea vanhus.

"Mitä sinä olet saanut kokea ja kärsiä", jatkoi paroonitar, "sen olet kokenut ja kärsinyt minun ja poikani hyväksi, ja molemmat me jätämme sinut yksin tänne ilottomaan maailmaan. -- Sinulle ei ollut suotu sitä onnea, että nimellesi olisi kasvanut jatkajia. Suvussasi olet viimeinen, joka kannat Rothsattelin nimeä."

Vapaaherra ähkyi tuskallisesti.

"Mutta jälkimaineemme pitää olla tahraton, niinkuin koko elämäsi on ollut -- lukuunottamatta kahta epätoivon sumentamaa tuntia."

Hän antoi sokean tunnustella kädellään kirjekimppua ja repi sitten jokaisen erikseen pieniksi palasiksi, soitti palvelijaa ja antoi tämän viskata uuniin jok'ikisen palasen. Liekki leimahti korkealle ja loi punaista kajastusta huoneeseen, ratisi ja kohisi, kunnes kaikki oli palanut tuhaksi. -- Iltahämärä täytti huoneen, ja sairaan vaimonsa vuoteen vieressä kyyrötti sokea vanhus, painaen päänsä peitettä vastaan, ja sairas piti käsiään ristissä hänen päänsä päällä, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa rukoillen.

Harmajassa aamuhämärässä pitävät varikset ja naakat vilkasta elämää linnan lumisella katolla. Nuo mustat linnut kiertelevät raskain siiveniskuin torninhuippua, sitten ne rääkäisten lepattavat peltojen yli metsään ja kertovat serkuksilleen, että linnassa on sekä morsian että vainaja. Muukalaismaasta tänne tullut kalpea rouva on kuollut yöllä, ja sokealla puolisolla, joka suruunsa sykertyneenä makaa tyttärensä sylissä, on ainoastaan se lohdullinen tunto, että hänkin pian pääsee seuraamaan elämäntoveria, joka jo on rauhan löytänyt. Ja nuo pahanonnen linnut parkuvat jokaiseen ilmansuuntaan, että kaikkikin nuo vieraat siirtolaiset tulevat kohta sortumaan sen vanhan slaavilaisen manauksen kiroihin, joka muinen on lausuttu linnan ja sen maakamaran yli.

Mutta sitä miestä, joka nyt on linnassa käskijänä, huolettaa varsin vähän, naakkako hänen päänsä päällä kirkuu vai leivonenko livertää; ja jos vanha kirous rasittaa hänen maatansa, niin hän nauraen puhaltaa sen ilmaan. Hänen elämänsä tulee olemaan herkeämätöntä taistelua tämän maanäären synkeitä valtoja vastaan; mutta vanhasta slaavilaislinnasta putkahtaa ajan myötä parvi voimakkaita vesoja, reippaita poikia, ja uusi saksalainen sukupolvi, terve ja vankka ruumiin ja sielun kyvyiltä, leviää maanäären yli, kokonainen sukukunta uudisraivaajia ja valloittajia.

* * * * *

Muutamin sydämellisin sanoin Fink ilmoitti ystävälleen kihlauksestaan ja paroonittaren kuolemasta. Kirjeen sisällä oli toinen sinetöity kirje Sabinelle.

Oli ilta, kun postinkantaja toi kirjeen Antonin huoneeseen. Kauan istui Anton pää käden varassa kirjeen yli; vihdoin hän otti Sabinelle osotetun kirjeen ja lähti kadunvartiseen rakennukseen.

Hän tapasi kauppiaan tämän työhuoneessa, kertoi hänelle saamansa uutiset ja jätti Sabinen kirjeen. Kauppias huusi kohta sisarensa sisään.

"Fink on kihloissa, tässä on sinulle siitä ilmoituskortti!"

Sabine löi iloissaan kätensä yhteen ja riensi Antonin luo, mutta puolitiessä hän pysähtyi punastuen, meni lampun viereen ja avasi kirjeensä. Monta sanaa ei siinä liene ollut, sillä lukeminen päättyi oitis; hän koetti pysyä totisena, mutta suu ei totellut, eikä hän kyennyt tukahduttamaan kirkasta hymyä huuliltaan. Antonia olisi jonakin toisena aikana tämä lemmityn hilpeä mieliala ihastuttanut, mutta tänään hän sitä tuskin huomasikaan.

"Jäättehän nyt toki illalliselle meidän kanssamme, rakas Wohlfart?" kysyi kauppias.

"Tahdoin juuri itsekin pyytää teitä suomaan minulle moniaita minuutteja ajastanne", vastasi Anton. "Minulla olisi hiukan puhuttavaa teille." Hän katsahti levottomasti Sabineen.

"Antakaahan kuulua! -- Jää sinä vain, Sabine!" huudahti kauppias sisarelleen, joka ymmärrettyään Antonin ajatuksen aikoi pujahtaa pois. "Olettehan te molemmat hyviä ystäviä, niin että herra Wohlfart ei suinkaan pahastu sinun läsnäolostasi. Puhukaa suunne puhtaaksi, rakas ystävä; voinko ehkä olla teille joksikin avuksi?"

Anton puri huulensa yhteen ja vilkaisi jälleen lemmittyyn, joka ovipieleen nojautuen katseli eteensä lattiaan. "Saanko kysyä, herra Schröter", hän viimein aloitti väkinäisesti, "oletteko jo löytänyt minulle sen paikan, jonka hyväntahtoisesti lupasitte hankkia?"

Sabine liikehti levottomasti, ja kauppias katsahti ihmeissään Antoniin. "Luulenpa tosiaankin, että minulla olisi teille jotain tarjona, mutta onko asialla nyt niin tulinen kiire, rakas Wohlfart?"

"On", vastasi Anton juhlallisesti. "En saa menettää enää päivääkään. Suhteeni Rothsattelin perheeseen on nyt täydellisesti lopussa; ja viime viikkojen hirvittävät tapaukset, jotka aiheutuivat minun toimintani johdosta, ovat järkyttäneet terveyttänikin. Minä kaipaan lepoa. Säännöllinen työ jossain vieraassa kaupungissa, missä ei mikään muistuta minua ikävästä menneisyydestä, on minulle nyt tosi tarve."

Jälleen Sabine liikehti, mutta veljen vakava katse pidätti hänet paikallaan.

"Ja ettekö te tuota lepoa, jota minäkin mielelläni soisin teille, voi löytää täällä meidän luonamme?" kysyi kauppias edelleen.

"En", vastasi Anton soinnuttomalla äänellä. "Pyydän teitä suomaan anteeksi, jos vielä tänään otan teiltä jäähyväiset."

"Jäähyväiset!" huudahti isäntä. "En voi ymmärtää, miksi te niin kovin pidätte kiirettä. Meidän luonamme teidän pitää virkistyä, naistemme on pidettävä teistä parempaa huolta kuin tähän asti. Kuuletkos, Sabine, Wohlfart valittaa teidän takianne. Hän näyttää todellakin kalpealta ja rasittuneelta. Sinä ja täti ette saa sellaista kärsiä."

Sabine ei vastannut mitään.

"Minun täytyy lähteä, herra Schröter", sanoi Anton lujasti; "huomenna matkustan pois."

"Ettekö edes tahdo sanoa ystävillenne, minkä vuoksi tämän pitää tapahtua niin äkisti?" kysyi kauppias vakavasti.

"Tehän tiedätte, minkävuoksi. -- Minä olen tehnyt lopputilin entisyyteni kanssa. Tähän asti olen huonosti pitänyt huolta tulevaisuudestani, sillä minun on pakko vieraassa paikassa alkaa aivan alusta ja palkattuna palvelijana koettaa ensin hankkia itselleni tulevain työnantajaini luottamusta ja mielisuosiota. -- Ystävistäkin olen käynyt hyvin köyhäksi. Kaikista ihmisistä, joita pidän rakkaina, täytyy minun nyt pysyttäytyä erossa vuosikausia, arvaamattoman ajan. Minulla on jonkin verran aihetta tuntea oloni yksinäiseksi, ja kun elämäni kuitenkin asettuu uudelle kannalle, niin on parempi että alku tapahtuu niin pian kuin mahdollista; sillä jokainen päivä, jonka täällä vietän, menee hyödyttömästi, vähentää voimiani ja tekee välttämättömän eron sitä vaikeammaksi."

Hän oli syvästi liikutettu; hänen äänensä värähteli, mutta levollista ryhtiään hän ei siltä kadottanut. Hän kävi Sabinen luo ja tarttui hänen käteensä. "Tänä viimeisenä hetkenä tunnustan teille veljenne läsnäollen jotain, minkä kuunteleminen ei voi loukata teitä, koska olette sen jo kauan tiennyt. -- Ero teistä surettaa minua enemmän kuin kykenen sanomaankaan. Jääkää hyvästi!" Nyt valtasi liikutus hänet kokonaan, hän kääntyi nopeasti poispäin ja kävi akkunaan.

Hetken vaitiolon perästä kauppias aloitti: "Että te niin kiireesti lähdette luotamme, rakas Wohlfart, on sisarestanikin hyvin tukalaa. Sabine aikoi juuri pyytää teiltä ritaripalvelusta, jollaista kauppiaan sisar voi vaatia kauppiaalta. Minäkin toivon hartaasti, ettette vastaa kieltävästi hänen pyyntöönsä. Sabine näet haluaa, että te hänen kanssaan tarkastaisitte muutamia lehtiä ja vaarinottaisitte hänen etuaan minua vastaan."

Anton voitti väkinäisesti haluttomuutensa ja kumarsi myöntymyksen merkiksi.

"Mutta ensin on teidän saatava tietoonne eräs seikka, jota ehkä ette vielä tunne", kauppias jatkoi. "Sabine on näet isäni kuoleman jälkeen ollut minun salainen yhtiötoverini; hänen neuvoaan ja hänen tahtoaan on liikkeessämme seurattu useammin kuin arvaattekaan. Hän on ollut teidänkin salainen esimiehenne, rakas Wohlfart." Hän nyökkäsi sisarelleen ja lähti huoneesta.

Hämmästyneenä katseli Anton vaaleahameista nuorta esimiestään. Monet vuodet hän oli tietämättään totellut lemmityn käskyjä ja ahertanut tämän eduksi. Ja kuten ennen muinoin panssaripukuinen vasalli kumartui nuoren läänitysherrattarensa edessä, niin notkistui hänenkin päänsä nyt tahtomattaan syvään tuon neitseellisen hahmon edessä, joka punoittavin poskin astui hänen luokseen.

"Niin on laita, Wohlfart", sanoi impi arastellen. "Minullakin on pieni osuus ja oikeus teidän elämäänne. Minä se olin, joka lupasin isällenne pitää teistä huolta täällä meidän luonamme. Olin itsekin silloin kokematon lapsi, ja vieraan kestiystävän luottamus teki minut hyvin onnelliseksi. Teidän isänne, se kunnianarvoisa vanha herra, ei tahtonut millään muotoa panna päähänsä samettista patalakkiaan, joka viipotti hänen taskustaan, kunnes minä vedin sen esiin ja painoin hänen valkeille kiharoilleen; silloin ihmettelin mielessäni, että olikohan uudella liikeoppilaallammekin yhtä kauniit kiharat. Ja kun te tulitte meille ja olitte kaikkien mieleen, ja veljeni sanoi teitä parhaaksi kaikista konttorin nuoremmista herroista, silloin olin niin ylpeä teistä kuin vain oma isänne olisi voinut olla."

Anton nojautui pulpettiin ja peitti kädellään silmänsä.

"Ja koska aina tunsin, että te kuuluitte hiukan minullekin, pyysin veljeäni että hän ottaisi teidät mukaansa sille vaaralliselle matkalle; silloin tiesin teidän olevan hänen parissaan enkä tuntenut olevani aivan erossa hänestä. Minunkin hyväkseni te silloin työskentelitte siellä muukalaismaassa, ja minun tavarani te pelastitte tuona kauhun yönä, kun pyssyjen paukkeessa ja miekkojen kalskeessa puolustitte kuormiamme. Ja sen vuoksi, rakas ystäväni, tulen nytkin kauppiaana pyytämään apuanne, että vielä kerran tekisitte pienen palveluksen minulle. Teidän pitää tarkastaa eräs tili minun hyväkseni."

"Sen kyllä teen, neiti", sanoi Anton yhä pois kääntyen, "mutta en juuri tällä hetkellä."

Sabine kävi seinäkaapille ja toi sieltä pulpetille kaksi kultareunaista ja vihreisiin nahkakansiin sidottua tilikirjaa. "Tulkaahan sentään katsomaan minun debetiäni ja kreditiäni." [Vastattavaa ja vastaavaa. Tästä kirjan saksalainen nimi "Soll und haben".] Hän avasi ensimmäisen kirjan. Siroilla koukerokirjaimilla oli sen ensi lehdelle piirretty: "Jumalan avulla. T. O. Schröterin salakirja."

Anton kavahti säikähtäen taapäin. "Sehän on liikkeen salakirja!" hän huudahti: "Tässä on tapahtunut erehdys."

"Ei ole mitään erehdystä", vakuutti Sabine. "Minä haluan, että tarkastatte sen."

"Se on mahdotonta, rakas neiti," huudahti Anton. "Eihän veljenne ettekä te itsekään voi sitä täydellä todella tahtoa. Jumala varjelkoon, että kukaan toinen rohkenisi katsahtaa tuohon kirjaan kuin liikkeen isännät. Niin kauan kuin mikään liike pysyy pystyssä, ei näihin lehtiin saa kurkistaa muut kuin isäntä itse ja hänen kuoltuaan lähimmät perilliset. Joka tämän kirjan on nähnyt, se tietää mitä syrjäinen ei koskaan saisi tietää. Ja tämän kirjan suhteen on uskollisinkin ystävä syrjäinen vieras. Kauppiaana ja rehellisenä miehenä en voi täyttää pyyntöänne."

Sabine tarttui lujasti hänen käteensä. "Vilkaiskaahan nyt kuitenkin siihen", hän pyyteli, "katsokaa edes nimilehteä." Hän löi kannen jälleen auki. "Tässä kirjassa on toiminimenä: T. O. Schröter" -- hän selaili lehtiä kädellään.

"Siinä on enää vain harvoja tyhjiä sivuja; kirja päättyy vuoden loppuessa." Sitten hän avasi toisen kirjan. "Tämä kirja on vielä aivan tyhjä; mutta siinä on toinen toiminimi. Mitä siihen on kirjoitettu?"

Anton luki: "Jumalan avulla. T. O. Schröter ja Kumppanin salakirja."

Sabine likisti hänen kättään ja lausui hiljaa ja pyytelevästi: "Ja se uusi yhtiökumppani pitää teidän olla, oma ystäväni."

Anton seisoi hievahtamatta alallaan, mutta hänen sydämensä löi rajusti ja heleä puna kohosi hänen poskilleen. Yhä piteli Sabine häntä kädestä, hän näki immen kasvojen lähestyvän hänen omiaan ja tunsi kuin tuulen hengähdyksen hänen suudelmansa huulillaan. Silloin löi hän käsivartensa voimakkaasti lemmityn vyötäisille, ja äänettömässä hartaudessa syleilivät molemmat onnenautuaat toisiaan.

Ovi avautui, kauppias seisoi kynnyksellä. "Pitele kiinni sitä karkulaista!" hän huusi. "Niin, rakas Anton, vuosikausia olen ikävöinyt tämän hetken täyttymistä. Siitä lähtien kuin sinä muukalaismaassa polvistuit viereeni ja hoitelit haavaani, oli sydämeni toivomus saada kiinnittää sinut iäksi meidän elämäämme. Kun sitten lähdit meiltä pois, luulin vihastuen rakkaimman toiveeni tulleen tuhotuksi. Mutta nyt me pitelemme sinua lujasti kiinni, sinä haaveilija, salakirjamme lehdillä ja lämpimässä sylissämme." Hän veti lempivän parin povelleen.

"Köyhän yhtiötoverin sinä valitsit itsellesi!" huudahti Anton lankonsa povelta.

"Ei, veljeni, Sabine on menetellyt niin kuin viisas liikemies ainakin. Rahalla ja rikkaudella ei ole mitään arvoa, ei yksilölle eikä valtiolle, jollei mukana ole tervettä voimaa, joka herättää kuolleen metallin luovan työn ja liikunnan elämään. Sinä tuot liikkeeseen toimellisen nuoren voimasi ja koetellun ymmärryksen. Ole tervetullut tähän taloon ja meidän sydämiimme!"

Ja ilosta säteillen piteli Sabine sulhasensa käsiä omainsa välissä. "Minä tuskin jaksoin enää nähdä sinua niin hiljaisena ja surullisena. Joka kerta päivällispöydässä, kun sinä nousit lähteäksesi pois, minusta tuntui kuin olisi minun täytynyt lentää jälkeesi ja sanoa sinulle, että sinä kuulut meille ikiajoiksi. -- Etkä sinä sokko edes nähnyt mitä minun mielessäni liikkui, ja Lenoren sulhanen on kuitenkin arvannut kaiken."

"Hänkö?" ihmetteli Anton. "Enhän minä ole koskaan puhunut hänelle sinusta."

"Katsoppas vain!" huudahti Sabine ja otti Finkin kirjelapun taskustaan. Siihen oli kirjoitettu ainoastaan sanat: "Hyvää lankoutta, käly-rouva!"

Ja uudestaan sulki onnellinen Anton lemmityn syliinsä.

* * * * *

Koristaudu, sinä ylväs vanha kauppiaskoti, kauneimpaan juhla-asuusi; iloitse sinäkin, huolekas täti; tanssikaa, te ahkerat kotihaltiat hämäräisellä pihamaalla; heitä kuperkeikkaa kirjoituspöydälläsi, veikeä kipsikissa! Ne runolliset unelmat, joita Anton-poikanen näki isänkodissaan hyväin vanhempain hänelle siunausta toivottaessa, olivat rehellisiä unelmia. Siksi niiden sallittiin täyttyä. Mikä hänen mieltään houkutteli ja häiritsi ja viskeli häntä elämässä harhaan, sen hän on tosimiehekkäästi voittanut. Hänen elämänsä vanha tilikirja on päättynyt, ja teidän salakirjaanne, hyvät kotihaltiat, merkitään täst'edes "Jumalan avulla" hänen debetinsä ja kreditinsä.