Part 76

"Kohta kuin vanhus rupesi narisuttamaan vuodettaan, tuli metsänvartija pirttiin, ja jo kynnyksellä hän löi kämmenensä yhteen ja huuteli huutelemistaan: 'No mutta herra Sturm, kuinka te olette saattanutkaan!' -- 'Mitäs tässä sitten on saatettu aikaan?' kysyi ukki vielä puoleksi unenpöpperössä ja katseli ällistyneenä ympärilleen oudossa huoneessa. Metsänvartijan linnut pitivät aika melua, ja kaikki muukin komento tuntui hänestä niin merkilliseltä, ettei hän oikein tiennyt oliko hän vielä tässä maailmassa vai jo tulevassa. 'Missäs minä oikein olenkaan?' hän älähti, 'eihän tämmöisestä paikasta puhuta raamatussa mitään.' Mutta metsänvartija jatkoi vain päivittelyään: 'Enpä tällaisesta ole vielä koskaan kuullut!' -- kunnes ukki kävi oikein hätiinsä ja kysyi hirmustuneena: 'Mitä sitten on oikein tapahtunutkaan?' -- 'Mitäkö on tapahtunut!' huusi metsänvartija; 'te olette nukkunut yhtäpäätä yhden yön ja yhden päivän ja vielä yhden yön!' -- 'Maltappa, maltappa, kuoma', sanoi isä, 'tänäänhän on kolmastoista päivä, ja se on keskiviikko.' -- 'Eipäs olekaan', väitti metsänvartija, 'tänään on neljästoista päivä ja torstai.' Ja siitäkös heille riitti kiistelyä. Viimein metsänvartija nouti allakkansa, johon hän oli vetänyt paksun viivan ohi menneiden päivien ja myöskin nykyisen keskiviikon yli; ja hän oli tiistain kohdalle kirjoittanut reunaan: 'Tänään kello 7 tuli vouti Sturmin isä tänne, julman iso mies, ja sietää paljon totia', ja keskiviikon kohdalle: 'Tänään tuo isä on nukkunut yhtämittaa koko päivän.' Hän piti allakkaa ukkelin nenän edessä, tämä katseli siihen ja joutui viimein aivan pyörälle päästä: 'Oikein! Tässähän se on kirjallisesti. Tiistaina kello 7 minä tänne tulin; iso koko ja toti, se käy yhteen; keskiviikko, se on kuitattu; ja tänään on meillä torstai, neljästoista päivä.' Hän laski allakan kädestään ja istui vallan ymmällään vuoteensa laidalle. 'Missä on poikani Karl?' huusi hän vihdoin jyrähtävällä äänellä.

"Nyt astuin minäkin makuuhuoneesta pirttiin, käteni olin köyttänyt kiinni takin alle, ja sitten minä teeskentelin niinkuin metsänvartijakin, kunnes ukkini lopulta huudahti: 'Tämähän on kuin loihdittua, en tiedä mitä minun oikein pitää ajatella.' -- 'Etkö sinä huomaakaan', minä sanoin, 'että olen jo pystyssä? Eilen keskiviikkona, sinun nukkuessasi, kävi lääkäri täällä ja lupasi että saisin tänään nousta ylös. Nyt olen jo niin vahva, että jaksan nostaa tämän tuolin suoralla kädellä.' -- 'Älä nostele mitään raskasta', pyysi ukki hädissään. 'Ja sinunkin vuoksesi puhuin tohtorin kanssa', minä puhelin edelleen; 'hän on hyvin viisas mies ja sanoi: Joko -- tahi; joko hän heittää henkensä tahi nukkuu hän vaarallisen ajankohdan ohi. Jos hän saa nukutuksi koko päivän, niin hän on pelastettu. En kiellä hänen tilansa vaarallisuutta, sellaista sattuu joskus ihmisille.' -- 'Meille lastaajille eritoten', tokasi ukkeli.

"Sitten me saimme hänet viimeinkin nousemaan vuoteesta ja pukeutumaan. Ja sitte hän olikin aika pirteällä tuulella. Mutta koko päivän minä pidin hänestä vaarin enkä väistynyt hänen viereltään. Ulos hän ei saanut pistää lainkaan nokkaansa. Ja sittekin uhkasi koko juonemme mennä myttyyn, kun ulkokartanon vouti tuli minua tapaamaan. Onneksi oli metsänvartija kuitenkin lukinnut veräjän ja ehätti pihalle häntä vastaan sekä neuvoi miten hänen piti puhua. Kun vouti tuli sisään, huusi isä jo kaukaa hänelle vastaan: 'Mikä päivä tänään on, toveri?' -- 'Torstaihan tänään on', vouti vastasi, 'neljästoista päivä.' Silloin nauroi isä koko naamallaan ja huusi: 'No nyt se ainakin on varma, nyt sen uskon!' Vielä yhden yön hän nukkui metsänvartijan luona, kunnes oli tykkänään päässyt syntymäpäivätuskistaan.

"Seuraavana päivänä vein isän vaunuissa kartanoon ja saatoin hänet minun huonettani vastapäätä olevaan kamariin, jossa niittymestari oli asustanut. Sen olin aika joutua sisustanut asuttavaan kuntoon, herra von Fink oli lähettänyt linnasta tukevia huonekaluja, minä olin vienyt isälle vanhan Blücherin kuvan seinälle ja punatulkkuhäkin akkunalaudalle, asettanut sinne höyläpenkin ja vähän muuta tarvekalua. Ja sisään käytyämme sanoin hänelle: 'Tämä on nyt sinun asuntosi, isä. Sinun täytyy jäädä tänne minun luokseni.' -- 'Ohoo', sanoi ukki, 'ei se vain niin helposti käy päinsä, Peukaloiseni.' -- 'Käymän sen pitää', minä sanoin, 'minä tahdon sen, herra von Fink sen tahtoo, herra Wohlfart sen tahtoo ja herra Schröter sen tahtoo. Nyt saat vain kauniisti taipua. Me emme enää eroa toisistamme, niin kauan kuin kumpikin olemme täällä maan päällä.'

"Ja sitten minä otin sidotun käteni esiin takin alta ja pidin hänelle ankaran nuhdesaarnan, kuinka epäterveellistä elämää hän tähän asti oli viettänyt ja kuinka hän hupsujen päähänpistojen takia oli aikonut erota minusta; ja tällaista paukutin hänen korviinsa, kunnes ukki kävi vallan pehmeäksi ja lupasi minulle sen seitsemän hyvää ja kahdeksan kaunista. Sitten tuli herra von Fink linnasta ja alkoi haastella isän kanssa hupaiseen tapaansa, ja iltapäivällä tuli neitikin ja talutti itseään herra paroonia. Sokea herra mielistyi mainiosti isään, tämän jyrähtelevä ääni oli hänelle hyvin mieleen, ja vähän päästä hänen täytyi hyppysillään tunnustella kuinka iso minun ukkini oikein oli; ja poislähtiessään hän sanoi tätä ihan mieleisekseen mieheksi. Ja perää siinä lieneekin, sillä herra tulee joka iltapäivä isän luo tämän pikku kamariin ja kuuntelee kuinka hän veistelee ja paukuttaa.

"Vielä on isä hyvin ihmeissään kaikesta mitä hän täällä näkee; siitäkään päivästä, jonka ohi hän muka nukkui, hän ei ole vielä oikein selvillä, vaikka jotain petkutusta hän arvaileekin; sillä monesti hän tarinoidessamme pyörittää minun päätäni ja haukkuu veijariksi. Tätä sanaa hän nyt kai rupeaa käyttämään entisen 'kääpiön' asemasta, vaikka se on vielä paljon pahempi kartanon voudin asemassa olevalle miehelle. Hän aikoo vasituiseksi työkseen ruveta valmistamaan rattaanpyöriä; tänään hän jo nikarteli kaplaspuita. Pelkään vain, että hänen pyöränsä tulevat liika jykeviä ja raskaita. -- Olen oikein iloinen kun sain hänet tänne, ja että kaikki luisti sentään sikseenkin siloisesti; kun hän nyt vain pääsee tämän talven yli, niin panen hänet juoksemaan heikkouden pois sääristään. Pikku talonsa siellä kaupungissa hän tahtoo myydä, mutta ainoastaan jollekin lastaajalle. Hän pyytää teitä tarjoamaan sitä Wilhelmille, jolla on vuokra-asunto; hän saa sen huokeammalla kuin jokin vieras."

6.

Muutamia päiviä Hippuksen salaperäisen katoamisen jälkeen Anton istui huoneessaan ja kirjoitti Finkille. Hän kertoi tälle, että nurkkasihteerin ruumis oli löydetty kaupungin alapuolella virrasta tokeen luota, mutta että kuolemansyystä ei oltu selvillä. Muuan lapsi siitä talosta, jossa vainaja oli asunut, oli kertonut että tämä oli kotitarkastuspäivän illalla tullut häntä vastaan kadulla lähellä taloa; sen jälkeen häntä ei oltu enää nähty. Näin ollen ei itsemurha ole mahdoton. Poliisivirkamies oli kuitenkin jyrkästi sitä mieltä, että silmille lyöty hattu todisti vieraan käden olleen pelissä mukana. Asuntoa läpikotasin tarkastettaessa ei mitään papereita löydetty. Poliisin jatkuvista toimenpiteistä ei myöskään ole ollut mitään tulosta. Hänen yksityinen mielipiteensä tuosta hirveästä tapahtumasta on, että Itzigillä oli siinäkin jotain osaa.

Silloin avautui hänen huoneensa ovi, galizialainen kauhtanamies astui sisään ja laski sanaakaan sanomatta vanhat rillit, joissa oli ruostuneet terässangat, Antonin eteen pöydälle. Anton katsahti miehen vääristyneisiin kasvoihin ja hypähti pystyyn.

"Hänen rillit!" kuiskutti Tinkeles käheästi, "mie löysin ne veden vierest'. Aaprahamin Jumala sentään, ett' ihmisen pittä koke semmottinen säikähdys!"

"Kenen rillit ne ovat, ja mistä te ne löysitte?" kysyi Anton. Hän aavisteli sitä, mitä reppurilla ei ollut voimaa eikä rohkeutta sanoa. "Tulkaahan toki tolkuillenne, Tinkeles, ja puhukaa." Hän itsekin katseli arastellen noita himmeitä laseja.

"Se ei voi pysyä salass', se huutaa ihan taivasse ast'!" parkasi galizialainen väkevän mielenliikutuksen valtaamana. "Te saa kuulla nyt kaikki, miten juttu kävi. Kaks' päivää sen jälkeen kuin mie puhuin teidän kanss' niist' sadast' taalerist', mie menin illalla Löbel Pinkuksen luo nukkumaan. Juur' kuin mie astun sissä taloon, tölmähtää pimeess' yks' mies mua vastaan. Mie aattelen, oleeko se Itzig vai eikö ole? Mie sanon itsellen, se maar on Itzig; noin se juoksee, kun sill' on kiiru. Kun mie sitt' tulen ylös isoon vierastuppa, on siell' kaikki tyhjää, ja mie istun pöydän viereen ja kattelen läpi miun lompakon. Ja kun mie siinä istun, niin käy ulkon' kova tuuli ja jokin koputtaa parvekkeell', ja koputtaa ja koputtaa yht'mittaa, aivan kuin olis siell' ulkon' joku, joka tahtoo päästä sissä eik' saa ovea auk'. Mie julmast' säikähdin ja pistin kiiruust' miun kirjeet lompakkoon ja huusin: jos siell' kuka on, niin huutamas, ett' mie tiedän! Ei kuka ikin' vastaa, mut koputtaa vain yht'mittaa oveen. Silloin mie rohkaisin miun sydämein ja otin lampun kätte ja menin ulos parvekkeell' ja syynäsin joka nurkan. Vaan eihän siell' kettä ollut. Ja jälleen se koputtaa ihan miun nenän edess', niin ett miun polvet tutisemaan rupes'; sitt' lennähti auki yks' ovi, joka ei koskaan oo auki, ja ovelt' vei traput alas vette. Kun mie sitt' lampun kanss' kattelin trappujalas, niin mie näin ett' yks' märkä jalk' on tallannut trappujja noussut ylös; samoj' jalanjälkki näkyi myös parvekkeell' ja aina sissä tuppa asti, märkki jälkki pitkin permantoa. Ja mie sit' kovast' ihmettelin ja sanoin miull ittellen: Schmeie, olenko mie sanonut, kuka se yöll' on noussut vedest' tänne tuppa asti ja jättänyt jälestään oven auk' kuin mikä kummituinen? Se ei sinuun kuulu yhtä mittä, mie sanon miull' ittellen, se ei ole siun asia. Ja mie pelkkäsin juur' julmast'.

"Ja ennenkuin mie sulke oven, mie viel' kerran kattelin lampun valoss'. Ja mie rohkaisin taas miun mielt' ja astuin alas yks' trappu ain' kerrassaan; ai vai, herra Wohlfart, se oli yks' hirmuinen urakka! Tuuli ulisi ja koetti puhaltaa miult' lampun sammuksiin, ja se tie trappuj' alas oli just' niin pimee kuin ois hypännyt alas kaivoon. Ja mitä mie sielt' alhaalt sitte löysin, oli just' nämät", -- hän viittasi silmälaseihin -- "samat klasit, kuin se vainaa piti nokallans' niin kauan kuin eli."

"Mistä te tiedätte, että juuri nämä ovat vainajan silmälasit?" kysyi Anton jännitettynä.

"Ka mie tunnen ne tuost' niveleest', kuin on sidott' kiinni mustall' langall'. Mie näin sen vainaan monest' ennen Pinkuksen pirtiss', just' nämä klasit nenäll'. Sitt' mie pistin klasit taskuun ja ajattelin itteksen', etten mie puhu yhtä mittä niist' Pinkukselle, vaan vien Hippukselle ittellens ja saan hänelt' vähän vaivoistan'. Ja mie oon kantanut noit' klasei taskussan' aina tähän päivään ast' ja ootellut Hippusta; ja kun hänt' ei kuulunut, niin mie kysyin Pinkukselt', että missä se mies viipyy, ja Pinkus vastas' miulle: 'Ka mistä mie tietä, miss' se viipyy.' Mut tänään puoliselt', kun mie jälleen menin majataloon, juoksee Pinkus miun vastaan ja sanoo: 'Schmeie', sanoo, 'jos sie tahto puhua Hippuksen kanss', niin mene vette ja hae sielt'; hän hukkui sinne vette.' Ja miull' tuli niin julmast' paha olla kuin olis joku ampunut miun sydämen läpi, kun hän sanoi: Mene vette ja hae sielt'. Ja minun piti pidellä kiinni seinäst'."

Anton riensi pöytänsä ääreen ja kirjoitti muutaman rivin poliisivirkamiehelle, joka vast'ikään oli ollut hänen vieraanaan, soitti palvelijaa ja käski tämän mitä joutuisimmin toimittamaan kirjeen perille.

Sillävälin oli Tinkeles aivan murtuneena miehenä lysähtänyt tuolille, tirkisteli pöydälle ja supisi käsittämättömiä sanoja.

Miltei yhtä järkytettynä Anton alkoi astella edestakaisin huoneessa. Kaamea hiljaisuus vallitsi. Vain kerran sen keskeytti galizialainen, kun hän muutti mutinansa selviksi sanoiksi kysyen: "Luuleeks' herra Wohlfart, ett' nuo klasit maksaa ne sata taalerii, kuin te säilyttää miun hyväks' teidän pöytälaatikoss?"

"En tiedä vielä", vastasi Anton kuivasti ja aloitti jälleen astelunsa.

Schmeie vaipui äskeiseen tympeyteensä, huokaili ahkeraan, löi joskus värisevät kämmenensä yhteen ja päästeli kaameita kurkkuääniä. Vihdoin hän jälleen katsahti arastellen ylös ja sanoi: "Tai ainakin viisikymment' taalerii?"

"Lopettakaa jo tuo kurja tinkimisenne!" ärähti Anton tuimasti.

"Kuinka miun pittä lopetta?" parkasi Tinkeles hirmustuneena; "miun pittä kestää julmat tuskat ja peikot, eikä siit' makseta yhtä mitta?" ja jälleen hän vaipui murheelliseen mutinaansa.

Tämä surkea seuranpito päättyi, kun poliisimies saapui. Tuo älykäs mies antoi reppurin toistaa vielä kerran juttunsa, jonka hän merkitsi lyhyesti muistiin, pisti silmälasit taskuunsa, tilasi ajurinvaunut itselleen ja vastaanhangoittelevalle Tinkelekselle sekä lausui poislähtiessään Antonille: "Olkaa varma siitä, että juttu kehittyy nopeasti ratkaisuunsa. Saanko minä tahtoni perille, se on vielä epätietoista; mutta teillä on nyt ainakin hiukan toivoa saada käsiinne etsimänne asiakirjat."

"Ja mihin hintaan!" huudahti Anton järkytettynä.

* * * * *

Ehrenthalin talossa olivat kaikki huoneet kirkkaasti valaistut; alaslaskettujen akkunaverhojen läpi kumotti himmeää tuiketta ulos tiheään vihmasateeseen, jota purkautui usvapilvistä kaduille. Huoneitten väliovet olivat auki, niin että näki asunnon päästä päähän, raskaita hopeisia kynttilänjalkoja seisoi vähin kaikkialla, koreita posliinimaljakoita ja muita näkyesineitä oli ladottu esiin; permanto oli uudestaan vahattu, yksin keittäjätärkin oli vaihtanut iäti ryppyisen päähineensä vastasiloitettuun myssyyn; koko talo hohteli puhtoisuuttaan ja kirkkauttaan.

Kaunis Rosalie seisoi keskellä kaikkea tätä komeutta puettuna keltasilkkiseen hameeseen ja koristettuna purppuranpunaisilla kukilla, ihanana kuin paratiisin huuri ja yhtä valmiina kuin nämäkin käymään valittua miestä vastaan. Äiti silitteli hänen raskaan pukunsa poimuja, katseli ilosta säteillen kättensä työtä ja sanoi äkillisen äidinlemmen puuskassa: "Kuinka kaunis sinä oletkaan tänään, Rosalie, minun ainokainen lapseni!"

Mutta Rosalie oli siksi tottunut äitinsä kehumisiin, ettei hän niistä piitannut nytkään, vaan askarteli äkeissään rannerenkaalla, joka ei ottanut pysyäkseen lukossa hänen täyteläisellä käsivarrellaan.

"Aivan sopimatonta oli, että Itzig osti minulle turkooseja; olisihan hänen pitänyt tietää, etteivät ne ole nyt muodissa."

"Niillä on kuitenkin hyvä kehys", sanoi äiti tyynnytellen, "se on raskasta kultaa, ja kaiverrustyö on ihan uusimman maun mukaista."

"Ja missä se Itzig nyt viipyykin? Tänään hänen toki pitäisi tulla oikeaan aikaan; koko perhe on koolla, mutta sulhanen puuttuu", jatkoi Rosalie äkäilemistään.

"Hän joutuu kyllä parahiksi", vastasi Itzigin suojelijatar; "tiedäthän kuinka hän puuhaa ja ahertaa, jotta sinä voisit viettää loistavaa elämää. Sinä olet tosiaankin onnellinen", sanoi hän huoahtaen. "Nyt astut omin jaloin elämään, ja sinusta tulee kaikkien kunnioittama rouva. Te lähdette kohta vihkimisen jälkeen ensin muutamiksi viikoiksi maan pääkaupunkiin, missä Itzig esittelee sinut rouvanaan minun sukulaisilleni ja missä te saatte elää kahdenkesken rauhassa kuherruskuukautenne. Sillävälin minä järjestän teille nämä huoneet asunnoksi ja muutan itse yläkertaan. Loppuelämäni saan hoidella Ehrenthalia ja istua hänen kanssaan tyhjässä tuvassa."

"Pitäisikö isän tulla tänään toisten seuraan?" kysyi Rosalie huolestuneena.

"Täytyyhän hänen toki olla mukana perheen arvon vuoksi; hänen pitää lausua teidän päittenne yli isällinen siunauksensa."

"Hänestä on meille pelkkää häiriötä, kun hän rupee taas laskettelemaan järjetöntä loruaan", kivahti lapsellinen tytär.

"Minä olen painanut hänelle mieleen mitä hänen pitää sanoa", äiti vastasi, "ja hän nyökkäsi minulle merkiksi että ymmärsi puheeni."

Kuului soitettavan, ovi aukeni ja sukulaisia alkoi saapua. Kohta täyttyivät kaikki huoneet. Naisia kahisevissa silkkihameissa, raskaat kultakäädyt kaulassa ja säkenöivät timantit korvissa, istui isossa sohvassa ja pöydän ympäri asetetuilla tuoleilla. Kaikki olivat enimmäkseen hyvin täyteläisiä, joukossa jokunen oikea kaunotarkin, uhkuvia punahuulia ja polttavan mustia silmiä. Piirissä istuessaan he muistuttivat koreaa tulpaanilavaa. Pikku ryhminä pitkin seinävieriä seisoivat miehet, älykkäät naamat viekkaassa irvessä ja kädet housuntaskuissa, paljon vähemmän juhlatuulella kuin naiset. Näin odotteli sukulaispiiri ikävystyen sulhasta, jota ei ottanut kuuluakseen.

Tulipa hän sentään vihdoin, tuo onnekas mies, jolle arpa oli langennut kauneimmassa. Karsaasti kierteli hänen katseensa pitkin seuraa, arastellen soinnahti hänen tervehdyksensä morsiamelle. Hän ponnisti sielunsa voimia äärimmäiseen saakka keksiäkseen jonkin arkipäiväisen kohteliaisuuden, jonka hän voi heittää tuolle kauniille tytölle kuin koiralle luun; ja itsensä hänen olisi tehnyt mieli nauraa omalle sisälliselle tyhjyydelleen. Hän ei nähnyt morsiamensa loistavia silmiä, ihanaa kaulaa ja kukoistavaa ruumista; astuessaan tämän luo hänen täytyi yht'äkkiä ajatella jotain muuta -- samaa, mitä hän nykyisin alituisesti ajatteli.

Hän pyörähti nopeaan Rosalien viereltä ja kävi herrain joukkoon, jotka kävivät paljon puheliaammiksi hänen tultuaan. Ensin kuului nuorempain suusta välinpitämättömiä huomautuksia: "neiti Rosalie näyttää tänään vallan hurmaavalta", ja: "tulleekohan Ehrenthal tänään mukaan?" ja: "tämä nykyinen usvasää on sietämätöntä, se on epäterveellistä, täytyy pitää villapaitaa ihoa vastaan"; kunnes jonkun suusta kajahti taikasana: "neljä ja puoli prosenttia." Silloin lakkasivat kaikki turhanpäiväiset kyselyt ja huomautukset; yleisesti mielenkiintoinen puheenaihe oli tavoitettu. Itzig oli kaikkein äänekkäimpiä ja hän huitoi käsillään vallan vimmatusti. Puhuttiin kursseista, villanhinnoista ja erään liikemiehen onnettomuudesta, joka oli pistellyt nimiään liian ahkerasti pitkiin papereihin, kunnes välttämätön kuperkeikka tuli. Naiset oli tykkänään unohdettu; mutta tottuneina sellaiseen kohteluun he pitelivät teekuppeja juhlallisesti kämmenillään, silittelivät hameittensa poimuja ja liikuttelivat sirosti kaulojaan ja käsivarsiaan, jotta käädyt ja hohtokivet oikein kimaltelisivat kynttiläin valossa.

Silloin häiriytyi puhelu vähäksi aikaa, kun ovi aukeni ja yleinen hiljaisuuden vallitessa raskas pyörätuoli työnnettiin saliin.

Tuolissa istui vanha mies, jolla oli valkoinen tukka, paksut turvonneet kasvot, kaksi jäykästi eteensä tuijottavaa mulkosilmää, kumarainen ryhti ja hervottomat kädet riippuen käsinojien yli. Se oli entinen Hirsch Ehrenthal, nyt tylsämielinen äijä parka. Kun tuoli oli pyörinyt keskelle lattiata, katseli vanhus hitaasti ympärilleen, nyökkäili seuralle ja sanoi hänelle opetetut sanat: "Hyvää iltaa, hyvää iltaa."

Hänen vaimonsa kumartui hänen olkansa yli ja huusi kovaa hänen korvaansa: "Tunnetko sinä tätä herrasväkeä, joka on täällä koolla? Ne ovat kaikki sukulaisia."

"Tiedän mä, tiedän", nyökkäsi hervoton ihmiskuva, "nythän on illanvietto. -- Te olette kaikki menneet suureen illanviettoon ja jättäneet minut yksin kamariini. -- Ja minä istuin hänen vuoteensa vieressä. Missä onkaan minun Bernhardini, kun hän ei tule vanhan isänsä tykö?"

Läsnäolijat, jotka olivat kokoutuneet nojatuolin ympärille, peräytyivät hämillään takaisin, ja emäntä huusi jälleen vanhuksen korvaan: "Bernhard on matkustanut pois, mutta tyttäresi Rosalie on täällä."

"Matkustanut pois?" kertasi vanhus murheellisesti; "minnekä hän on voinut matkustaa? Minähän tahdoin ostaa hänelle hevosen, jotta hän saa ratsastaa, tahdoin ostaa hänelle maatilankin, jotta hän voi elää säädyllisenä ihmisenä, jollainen hän on aina ollutkin. -- Nyt minä tiedän", hän parahti äkkiä isoon ääneen, "kun viimeksi näin hänet, makasi hän vuoteessaan, ja hän kohotti nyrkkinsä ja heristi sitä isäänsä vastaan." Hän lyyhistyi kokoon tuolissaan ja vaikeroi hiljaa.

"Rosalie, tule tänne!" huusi äiti, hätäytyneenä heikkomielisen kuvitteluista. "Kun isäsi näkee sinut, lapseni, tulee hän toisiin ajatuksiin."

Tytär polvistui isän tuolin viereen, levittäen ensin nenäliinan alleen. "Tunnetko minut, isä?" hän huusi.

"Tunnen minä sinut", puheli vanha mies, "nainenhan sinä olet. Miksi tarvitsee naisen maata polvillaan maassa? Antakaa minulle rukousvaippani ja lausukaa rukouksia. Minä tahdon polvistua sinun sijastasi ja rukoilla, sillä meidän ylitsemme on tullut pitkä yö. Mutta kun se on kulunut ohi, sytytämme nyt kynttilät palamaan ja syömme juhla-aterian. Silloin on aika pukea päällemme kirjavat vaatteet. -- Miksi sinä nyt kannat kirjavia vaatteita, kun Herra on vihastunut seurakuntaansa?" -- Hän rupesi jupisemaan rukouksia ja vaipui jälleen kokoon.

Rosalie nousi närkästyneenä, ja hänen äitinsä sanoi hyvin hämillään vieraille: "Tänään hänen tilansa on huonompi kuin koskaan ennen. Minä tahdoin, että isän piti olla mukana tyttärensä kunniapäivänä, mutta huomaan ettei hän kykenekään toimittamaan isännän tehtäviä. Siksi minä käyn nyt äitinä ilmoittamaan arvoisalle seuralle iloisen uutisen." Hän tarttui juhlallisesti tyttärensä käteen ja virkkoi sulhaselle: "Käykää lähemmäksi, Itzig."

Itzig oli tähän saakka seisonut syrjässä toisten joukossa ja tuijottanut heikkomieliseen vanhukseen. Hän oli välisti kohautellut hartioitaan ja pudistellut päätään pahoitellakseen sairaan järjetöntä lörpöttelyä, koska arveli sen kuuluvan asiaan hänen suhteessaan perheeseen. Mutta hänen silmiensä edessä väikkyi toinen ihmishahmo; hän tiesi paremmin kuin muut läsnäolijat, kuka se täällä oikeastaan voihkaili; hän tiesi myös, kuka oli kuollut hänelle anteeksi antamatta. Näistä mietteistä hänet havahdutti tulevan anoppinsa ääni. hän astui vitkalleen tämän viereen, yhäti tirkistellen sairaaseen. Vieraat ympäröivät kehänä hänet ja Rosalien, äiti tarttui hänen käteensä.

Silloin rupesi vanhus nojatuolissaan jälleen pakisemaan. "Olkaa hiljaa", hän sanoi käsitettävästi, "tuolla hän seisoo, se näkymätön mies. Me palaamme kotia hautajaisista, ja hän tanssii naisten joukossa. Ketä hän vain katselee, sen jäsenet hän lyö halvauksella. Tuolla hän seisoo!" hän parkasi kovaa ja koetti nousta tuolistaan. "Tuossa. -- Tuossa. -- Kumotkaa vesiastianne ja paetkaa sisään huoneisiin. -- Sillä hän, joka tuossa seisoo, on kirottu Herran edessä. Kirottu!" hän karjasi ja pui nyrkkiään ja hoipperoi kuin raivohullu Itzigiä kohti.

Itzigin kasvot valahtivat kelmeiksi, hän yritti nauraa, mutta hirveä hätä ja kiukku vääristi hänen kasvonsa rumaan irveen. Silloin tempaistiin ovi joutuin auki, ja hänen konttoripoikansa kurkisti hätäisesti sisään. Itzigin tarvitsi vain kerran katsahtaa poikaan, tietääkseen mitä tällä oli hänelle asiaa. Hänet oli keksitty; vaara kulki hänen kintereillään. Hän törmäsi ovelle ja katosi näkyvistä.

* * * * *

Ulkona oli pimeä yö, sakean ilman läpi tihkui kylmää vihmasadetta, ja kaduilla kävelijöiden ihoa karmi paksujen syysvaatteidenkin alla.

Itzig juoksi portaita alas. Perästään hän kuuli vielä vapisevan äänen toimittavan: "Poliiseja on sisällä konttorissa, niitä seisoo pihalla, niitä väijyy rappusissa, ne murtavat perähuoneen oven auki!" Sitten hän ei kuullut enää mitään, ja hirvittävä pelko tärisytteli hänen sieluaan. Raivoisata vauhtia kiertelivät ajatukset hänen aivoissaan. Pakoon, pyri päästä pakoon huuteli kaikki hänen sisässään ja ympärillään. Hän tunnusteli povitaskuaan, jossa hän viime viikosta lähtien säilytti osan omaisuudestaan. Hän ajatteli pakoa rautateitse, mutta tähän aikaan ei lähtenyt mitään junaa merenrannalle. Ja kaikilla asemilla väijyi varmastikin vainoojia, joita oli pantu hänen kintereilleen.