Part 75

Seuraavana päivänä saapui Pix itsekin Antonin luo. "Olen saanut teidän tervehdyskorttinne, Wohlfart", hän sanoi "ja tulen nyt kutsumaan teidät sunnuntaiksi meille kahville. Kuppi Kubaa ja Manilla-sikari. Teidän pitää tulla tuntemaan minun vaimoni."

"Ja te aiotte ottaa Spechtin liiketoveriksenne?" kysyi Anton hymyillen. "Ennenhän teillä oli aina suuri vastenmielisyys kaikkea yhtiötoveruutta kohtaan."

"En minä ketään toista ottaisikaan kuin hänet. Meidän kesken puhuen minä tunnen itseni hiukan syylliseksi tuota miesparkaa kohtaan, ja minä voin liikkeessäni hyvin käyttää ne kymmenentuhatta taaleria, jotka hän saa vaimonsa myötäjäisinä. Oman vaimoni mukana sain vastaanottaa turkkuriliikkeen, kelvottomia tavaroita kerrassaan, joihin hautaannun kaulaa myöten. Mutta Spechtille siitä tulee huvia. Hän saa joka päivä liehitellä naisväkeä, jota tulee puotiin turkiksia katselemaan, ja joka talvi vetää niskaansa uudet turkit. Ja enemmän hyötyä tulee hänestä siellä olemaan kuin täällä konttorissa."

"Kuinka te juuri tuollaisen liikkeen valitsitte?" kysyi Anton.

"Minun täytyi", vastasi Pix. "Edeltäjäni jäleltä oli vielä iso tavaravarasto, ja sangen surullisessa tilassa, sen vakuutan. Ja sitten tapasin seurapiireissä yht'äkkiä ihmisiä, joiden mielestä jäniksennahoilla ja sianharjaksilla oli kauppa-arvoa."

"Ei suinkaan tuo seikka yksistään saanut teitä taivutetuksi", virkkoi Anton nauraen.

"Ehkäpä siinä oli jotain muutakin", myönsi Pix. "Tähän kaupunkiin minun täytyi jäädä, se oli vaimoni tahto; ja ymmärrättehän te, Anton, että kun olen kaiken ikäni toiminut tässä talossa maaseutuosaston johtajana, niin en mitenkään voinut täällä antautua samalle alalle. Minä tunnen koko maaseutukaupan paljon paremmin kuin johtaja itse, ja kaikki pienet maalaiskauppiaat tuntevat minut paremmin kuin johtajan. Vaikka varani ovatkin vähäisemmät, olisin tehnyt aika hallaa Schröterin liikkeelle; olisin helposti päässyt jo ensi hetkestä hyviin kauppasuhteisiin, mutta tämä liike olisi siitä kärsinyt. Siksi minun täytyi yrittää jotain muuta. Minä menin oikopäätä Schröterin puheille, kohta kun olin päätökseni tehnyt, ja puhuin asiat selviksi hänen kanssaan. Ainoastaan yhdellä alalla tulen kilpailemaan teidän kanssanne, hevosenjouhista, ja sillä alalla minä lyön teidät laudalta. Sanoin sen johtajalle itselleenkin."

"Sen tappion tämä liike jaksaa kärsiä", virkkoi Anton ja puristi harjaskauppiaan kättä.

* * * * *

Mutta ei ainoastaan konttorissa, vaan suuren vaa'an valtapiirissäkin Anton huomasi muutoksia tapahtuneen. Ukko Sturm, kauppaliikkeen vanha ystävä, uhkasi jättää iäksi liiketalon ja tämän kääpiöitten maailman.

Ensi töikseen kotia palattuaan Anton oli kysellyt isä Sturmia. Mutta tämä oli jo moniaita viikkoja ollut huonovointinen eikä lähtenyt huoneestaan ulos. Hyvin huolestuneena Anton toisena iltana tulonsa jälkeen kiiruhti tapaamaan jättiläistä tämän kotona.

Jo kadulle hän kuuli sieltä merkillistä matalaa ääntenhumua, aivan kuin olisi parvi jättiläismehiläisiä valinnut tuon ruusunväriseksi sivellyn pikku talon asuinpaikakseen. Hänen eteiseen tultuaan tuo humina yltyi kuin jonkin leijonaperheen etäiseksi murinaksi. Kummissaan hän koputti ovelle, mutta kukaan ei vastannut koputukseen. Kun hän itse avasi oven, täytyi hänen seisahtua kynnykselle, sillä ensi katseella hän ei nähnyt huoneessa muuta kuin paksua, harmaata, läpitunkematonta savua, jonka keskeltä lekotti pieni keltainen valonliekki. Savuun totuttuaan hän erotti usvasta vähitellen moniaita tummia, jykeviä palloja, jotka piirittivät valonliekkiä kuten kiertotähdet aurinkoa, ja toisinaan liikahti jotakin, mikä saattoi olla miehen käsivarsi, mutta pikemminkin muistutti norsunsäärtä. Vihdoin sai avoimesta ovesta käyvä veto savun liikehtimään, ja tulijan onnistui pilvien raoista katsella vähän tarkemminkin ympärilleen. Koskaan ei liene ihmisasumus ollut niin suuresti kyklooppien luolan kaltainen. Pöydän ympärillä istui koolla kuusi kauhean kookasta miestä, kolme lavitsalla, kolme tammisilla tuoleilla, kaikilla sauhuavat sikarit suussa ja edessään pöydällä olutkipot. Tuo kumahteleva murina oli heidän puhettaan, jota he koettivat hillitä parhaansa mukaan, koska tiesivät sen soveliaaksi ollessaan sairaan luona.

"Minä haistan ihmisiä", kajahti viimein mahtava ääni, "täällä täytyy olla jokin vieras, ovesta tulee ulkoilmaa sisään. Kuka täällä on, ilmoittakoon itsensä!"

"Herra Sturm!" huusi Anton kynnykseltä.

Usvapallot joutuivat äkkiä kiertävään liikkeeseen ja pimensivät valolähteen.

"Kuulittekos?" huudahti äskeinen ääni, "täällä on ihminen kuin onkin!"

"On tosiaan", Anton vastasi, "ja lisäksi talon vanha ystävä."

"Tuon äänen minä tunnen!" kuului pöydän takaa pikainen karjahdus.

Anton kävi lähemmäksi valoa, lastaajat nousivat pystyyn ja huutelivat kovaa hänen nimeään. Ukko Sturm siirtyi lavitsan äärimmäiseen laitaan ja ojensi Antonille molemmat kätensä.

"Kuulin jo tovereiltani, että te olette palannut tänne takaisin", hän tervehti. "Ja arvaattekos kuinka oli mieleni hyvä, kun te palasitte tervennä ja ehjin jäsenin tuosta viitakemiesten ja tyhjänkirkujain maasta, jossa talon ylpeytenä pidetään tuvannurkassa seisovaa hapankaalitynnöriä."

Antonin käsi joutui ensin vanhan Sturmin ruhjottavaksi, vaikka tämä tosin kohta silitteli sitä anteeksipyytelevästi, sitten viiden muun jättiläisen, kunnes viimein palasi takaisin niin punoittavana, turvonneena ja joka niveleessä arkana, että Anton työnsi sen joutuin turvaan takkinsa taskuun. Sittekuin lastaajat olivat vuoron mukaan lausuneet tervehdyssanansa, kysyi Sturm äkkiä: "Milloin Peukaloiseni palaa?"

"Oletteko te sitten kirjoittanut hänelle, että hänen pitäisi palata?" kysyi Anton.

"Kirjoittanut?" toisti Sturm päätään pudistellen, "ei, sitä en ole tehnyt, eihän se kävisi laatuun hänen voudinasemansa takia. Sillä jos minä kirjoitan hänelle: tule! niin hän kohta lennähtäisi tänne, vaikka miljoona viitakemiestä marssisi väliin; mutta häntähän voitaisiin tarvita siellä herraskartanossa. Ja senvuoksi hän ei saa tulla, jollei hänellä itsellään ole halua."

"Hän tulee keväällä", sanoi Anton ja katseli tarkkaan isää.

Mutta vanhus pudisti päätään; "Keväällä hän ei tule, ei ainakaan minun luokseni; mahdollista on, että pikku kääpiöni tulee tänne, mutta ei enää isänsä luokse." Hän kohotti olutkipon huulilleen ja otti pitkän siemauksen, löi kannen kiinni ja rykäsi voimakkaasti ja painoi nyrkkinsä kuin sinetin pöytään. "Viisikymmentä ajast'aikaa", hän lausui; "kahden viikon päästä ne täyttyvät."

Anton laski kätensä vanhuksen olalle ja katseli kysyvästi silmiin toisia miehiä, jotka sikaria poltellen seisoivat ryhmässä istujain ympärillä kuten muinaiskreikkalainen kuoro murhenäytelmän aikana.

"Katsokaappas nyt, herra Wohlfart", aloitti kuoronjohtaja, joka ihmiseksi tosin oli iso, mutta jättiläiseksi kovin pieni päällysmieheensä verrattuna, "minä selitän teille tuon asian. Tämän miehen ajatusmeininki on semmottinen, että hän käy yhä heikommaksi ja heikommaksi, ja että kohta on se päivä käsissä, jolloin me lastaajat saamme ottaa sitruunan käteemme ja pistää mustan hännän roikkumaan hatuistamme. Se ei ole meidän tahtomme." Kaikki toisetkin pudistelivat päätään ja katselivat paheksuvasti päämieheensä. "On näet vanha kiista hänen ja meidän kesken noista viidestäkymmenestä vuodesta. Nyt hän inttää olevansa oikeassa, siinä koko juttu, mutta meidän ajatusmeininkimme on se, että hän ei ole oikeassa. Hän on käynyt heikommaksi, saattaahan siinä olla perää. Monasti on ihmisellä enemmän voimia, monasti vähemmän. Mutta mitä miehen senvuoksi tarvitsee hätäillä, että hänen olisi täältä erottava? Tahdonpa sanoa teille, herra Wohlfart, mitä se tuommoinen on, se on pelkkää huikentelua hänen puoleltaan."

Kaikki jättiläiset vahvistivat ankaralla päänhuojutuksella puhujan väitteen todeksi.

"Sitä tuntee yhtäällä ja sitä tuntee toisaalla", puuttui kiistan esine itsekin puheeseen; "sitä leijuu ilmassa, se iskee vähitellen ihmisen kimppuun, syö ensin voimat häneltä, sitten hengenvedonkin. Ja jaloista se alkaa ja siirtyy sitten ylemmäksi." Hän osotti kädellään turvonneita jalkojaan.

"Käykö ylhäällä oleminen teille vaikeaksi?" kysyi Anton.

"Siinäpä se miksi juuri onkin", vastasi jättiläinen, "ylhäällä olo käy minulle päivä päivältä yhä happamammaksi. Ja sen minä sanon sinulle, Wilhelm", hän jatkoi äskeiseen puhujaan kääntyen, "kahden viikon perästä lakkaa sekin; silloin ei muu ole hapanta kuin teidän sitruunanne ja toivoakseni myöskin teidän naamanne parin tunnin ajan tai iltaan saakka. Silloin pitää teidän jälleen tulla tänne ja istua tämän pöydän ympärille. Minä pidän huolta, että olutkannu seisoo taas samalla paikalla kuin nyt; ja silloin te voitte puhella ukko Sturmista kuten ainakin toverista, joka on käynyt levolle eikä enää koskaan nostele raskaita kuormia; sillä minun arveluni mukaan siinä paikassa, mihin me täältä joudumme, ei mikään ole raskasta."

"Siinä sen nyt kuulette", virkkoi Wilhelm huolestuneena, "kuinka huikentelevainen hän taasen on."

"Mitä lääkäri sanoo teidän sairaudestanne?" tiedusti Anton.

"Niin, tohtoriko?" kysyi ukko Sturm. "Jos häneltä kävisi kyselemään, niin olisi hänellä kai paljonkin sanomista; mutta häneltäpä ei kyselläkään. Meidän kesken sanoen ei noihin lääkäreihinkään ole yhtään luottamista. Saattavathan ne tietää, mitä monenkin ihmisen sisässä on vikaa, en sitä kiellä;, mutta mistä ne tietäisivät, mitä meikäläisen sisässä on? Eihän niistä yksikään kykene nostamaan tynnöriä!"

"Jollei teillä ole muuta lääkäriä, hyvä herra Sturm, niin minäpä tahdon olla teidän lääkärinne ja aloitan nyt heti", huudahti Anton, riensi akkunan luo ja avasi sen molemmat puoliskot selälleen. "Jos hengitys käy teille vaikeaksi, niin tämä sakea ilma on teille kerrassaan myrkkyä, ja jos jalkojanne särkee, niin te ette saa enää juodakaan." Hän kantoi olutkannun toiselle pöydälle.

"Katsoppas, katsoppas vain", sanoi Sturm seuraten Antonin touhua, "tarkoituksenne on hyvä, mutta ei siitä ole apua. Vähäläntäinen savu pitää huoneen lämpöisenä, ja olueen me lastaajat olemme kerta kaikkiaan tottuneet. Kun istun koko päivän yksinäni tällä lavitsalla, ilman työtä ja ilman ihmiskasvoja ympärilläni, niin on minulle iloksi, että toverini iltaisin pitävät minulle seuraa. He tarinoivat silloin kanssani, ja minä kuulen heidän äänensä niinkuin ennenkin ja kuulen jotain liikkeestäkin ja muusta maailmanmenosta."

"Mutta teidän itsenne pitäisi ainakin luopua oluesta ja välttää tupakansavua", sanoi Anton. "Oma poikanne sanoisi teille saman, ja kun hän ei ole täällä, niin sallikaa minun olla hänen sijassaan." Hän kääntyi toisiin lastaajiin. "Minä todistan hänelle itselleen että hän on väärässä, jättäkääppä vain puoleksi tunniksi minut kahdenkesken hänen kanssaan."

Jättiläiset poistuivat, Anton istahti sairasta vastapäätä ja rupesi puhelemaan siitä aiheesta, mikä enimmän ilahuttaa jokaista isää, hänen pojastaan.

Sturm unohti synkät aavistuksensa ja tuli mitä onnellisimmalle tuulelle. Vihdoin hän katsahti Antoniin silmiään suistellen ja sanoi, kumartuen lähemmäksi häntä: "Yhdeksäntoistasataa taaleriahan niitä oli, niin! Hän kävi sitten vielä kerran jälestäkinpäin täällä."

"Ettehän te vain hänelle mitään antanut?" kysyi Anton huolissaan.

"Kysymys oli vain sadasta taalerista", sanoi vanhus anteeksipyydellen. "Nyt hän on kuollut, se nuori herra parka; hän näytti niin veikeältä pienessä nyöritakissaan. Niin kauan kuin ihminen vielä on poika, hän ei saisi kuolla, sillä siitä tulee isälle suuri sydänsuru."

"Saamisestanne olen puhunut herra von Finkin kanssa", Anton ilmoitti; "hän pitää huolta, että rahat maksetaan teille."

"Ei minulle vaan Karlille", oikaisi vanhus ja katseli ympärilleen huoneessa. "Ja te, herra Wohlfart, ottanette kai huoleksenne jättää Karlin käsiin, mitä minulla on tuossa rauta-arkussa, jos minun itseni ei ole enää sallittu nähdä pienokaistani."

"Jollette heitä tuollaisia ajatuksia, Sturm", huudahti Anton, "niin minusta tulee teidän vihamiehenne ja minä tulen tästä lähtien menettelemään aivan säälimättömästi teitä kohtaan. Huomenaamulla tulen jälleen tänne ja tuon mukanani herra Schröterin lääkärin."

"Saattaahan hän olla hyvä mies", vastasi Sturm; "ainakin saavat hänen hevosensa runsaasti rehua, sillä ne ovat lihavat ja vahvat, mutta ei hänestäkään ole minulle apua."

Seuraavana aamuna lääkäri kävikin potilasta katsomassa.

"En minä vielä pitäisi hänen tilaansa vaarallisena", hän sanoi jälkeenpäin Antonille; "hänen jalkansa ovat tosin turvonneet, mutta sekin saattaa parata; mutta, tuo toimeton istuva elämä on hänen vahvalle ruumiilleen niin epäterveellinen ja hänen oluennauttimisensa siksi liiallinen, että ne voivat sangen pian kehittää hänen sairautensa vaaralliseen käänteeseen."

Anton kirjoitti tästä heti Karlille ja lisäsi: "Näissä olosuhteissa minua huolettaa suuresti isäsi luja usko siihen, ettei hän jää viisikymmenvuotisen syntymäpäivän jälkeen elämään. Parasta olisi, jos itse voisit tulla tänne niiden päivien ajaksi."

* * * * *

Sittekuin Anton oli Karlille kirjoittanut, oli kulunut useita päiviä, joiden kuluessa hän oli ahkeraan käynyt sairasta katsomassa. Sturmin terveydentilassa ei ollut tapahtunut mitään huomattavaa muutosta, mutta hän pysyi sitkeästi päätöksessään, että viisikymmentä vuotta täytettyään hän siirtyisi toiseen elämään. Eräänä aamuna tuli talon palvelija Antonin huoneeseen ja ilmoitti, että lastaaja Sturm tahtoi heti saada tavata häntä.

"Onko hän käynyt huonommaksi?" kysyi Anton säikähtyen. "Minä lähden oitis hänen kotiinsa."

"Hän on itse täällä, istuu vaunuissaan portin edessä", sanoi palvelija.

Anton kiiruhti kadulle. Siellä korottivat portin edessä isot rahtivankkurit; pajuista kudotun vaunukorin ylle oli viritetty isoja tynnörinvanteita ja niille levitetty valkoinen palttinapeite. Peitteen reuna heilahti edestä syrjään ja isä Sturmin hirmuiseen karvalakkiin peitetty pää pistihe ulos. Vanhus silmäili korkeudestaan Antoniin ja ympärille keräytyneihin makasiinirenkeihin kuten sadun Ruprecht jättiläinen peljästyneisiin pikku lapsiin. Mutta hänen omat kasvonsa näyttivät hyvin huolekkailta, kun hän kurotti Antonille paperilehden. "Ottakaappa tuo, herra Wohlfart, ja lukekaa se. Semmoisen kirjeen olen saanut Karl paralta. Minun täytyy heti lähteä hänen luokseen. -- Rosminin takapuolelle", hän lisäsi selittävästi rotevalle ajomiehelle, joka seisoi vaunujen vierellä, Anton silmäsi kirjeeseen, joka oli metsänvartijan tökeröä käsialaa, ja luki ällistyneenä seuraavaa:

"Rakas isä, minä en voi tulla sinun luoksesi, koska viitakemies hakkasi kädestäni irti loputkin sormet. Senvuoksi pyydän sinua heti tämän kirjeen saatuasi matkustamaan poloisen poikasi luo. Hanki itsellesi isot vaunut ja aja niillä Rosminiin saakka. Siellä seisautat Punaisen hirven kievarin eteen. Hirven pihalla odottavat sinua toiset vaunut ja eräs tämän tilan rengeistä. Hän ei osaa saksan sanaakaan, mutta on muuten kelpo mies, ja hän tuntee sinut kohta. Matkaa varten ostat isot turkit ja turkissaappaatkin; saappaiden pitää mennä polvien yläpuolelle ja olla teristä nahalla päällystetyt. Jollet isoihin koipiisi löydä sopivan suuruisia saappaita, niin saa kummisetä turkkuri vielä yön tienoona kuroa kokoon nahkoja sinun sääriesi ympärille. Tervehdi herra Wohlfartia. Uskollinen poikasi Karl."

Anton piteli kirjettä kädessään eikä aluksi tiennyt mitä uskoa.

"Mitäs te sanotte tuosta uudesta onnettomuudesta?" kysyi jättiläinen murheellisena.

"Joka tapauksessa teidän täytyy oitis lähteä poikanne luo", vakuutti Anton.

"Tietenkin minun täytyy", nyökkäsi vanhus. "Mutta tuo onnettomuus koskee minuun kovasti, varsinkin juuri nyt, kun ylihuomenna täyttyvät ne viisikymmentä ajast'aikaa."

Nyt älysi Anton jo asianlaidan. "Oletteko sitten myöskin varustautunut, niinkuin Karl tahtoo?"

"Olen maar", sanoi jättiläinen ja löi palttinapeitteen kokonaan syrjään. "Kaikki on reilassa, turkit ja saappaatkin."

Suureen sudennahkaturkkiin kiedottuna Sturm täytti vankkurien koko takatilan. Sudennahkoja oli neulottu hänen jalkojensakin ympärille; niin että jos hän koskaan oli näyttänyt hirviöltä, niin nyt ainakin. Hänen korkea karvalakkinsa kohotti kattopeitettä kupuralle, ja hänen sääripylväänsä täyttivät koko etu- ja takaistuinten välisen tilan. Mitä tyhjää tilaa vaunuihin vielä jäi, siihen oli ahdettu eväsmyttyjä, joita toverit olivat taidokkaasti köytelleet kokoon; pieniä nassakoita ja arkkusia oli sullottu hänen ympärilleen, ja kattovanteesta heilui hänen kasvojensa kohdalla savustettu makkarapötky ja kookas matkapullo. Siten hän istui eväittensä ympäröimänä kuin mikäkin alkuaikojen luolakarhu talvivarojensa keskellä. Kupeelle oli vyötetty mahtava sapeli. "Niiden viitakemiesten varalle", hän sanoi ja puristeli sitä tuimasti. -- "Nyt minulla olisi vielä suuri pyyntö teille tehtävänä", hän jatkoi. "Taloni avain on Wilhemin hallussa, ja tämän lippaan pyydän teidän säilyttämään; siinä on kaikki, mitä oli vuoteeni alla olevassa rauta-arkussa. Säilyttäkää se Karlia varten."

"Minä jätän lippaan herra Schröterin huostaan", vastasi Anton; "hän on lähtenyt asemalle, mistä hänen pitäisi aivan pian palata."

"Sanokaa hänelle minulta terveisiä", pyysi jättiläinen, "hänelle ja neiti Sabinelle; ja sanokaa molemmille, että minä kiitän heitä sydämellisesti kaikesta ystävällisyydestä, jota he koko elämäni ajan ovat osoittaneet minulle ja Karl pikkuiselle." -- Liikutetuin mielin hän katseli hämärään porttiholviin. "Monta hauskaa vuotta olen tuolla sisällä nostellut taakkoja; jos sentnerinpunnustenne kädensijat ovat kuluneet kirkkaiksi, niin ovat minunkin käteni siihen rehellisesti myötävaikuttaneet. Mitä kaikkea tämä liike on saanut kokea kolmenkymmenen ajast'ajan kuluessa, sen minäkin olen kokenut mukana, iloista ja surullista; mutta voinen sanoa hyvillä mielin, herra Wohlfart, että aina heiluivat meidän kätemme. -- Minä en enää tule vierittelemään teidän tynnöreitänne", huusi hän makasiinirengeille, "ja toinen mies saa nostaa teille tikapuut rahtikuormia vastaan. Muistelkaa joskus ukko Sturmia, kun köyttelette sokeritynnöreitä vaunuihin. Ei mikään kestä ikuisesti tämän pahaisen maan päällä, väkevällekin lähestyy hänen loppunsa; mutta tämän kauppaliikkeen, herra Wohlfart, pitää pysyä pystyssä ja kukoistaa, niin kauan kuin sillä on johtaja sellainen kuin nykyinen, ja miehiä konttorissa sellaisia kuin te, ja rehellisiä käsivarsia häärimässä ison vaa'an ympärillä. Se on minun sydämeni toivomus." -- Hän risti nyrkkinsä sylissään, ja isot kyynel karpalot vierivät hänen turpeille poskilleen. "Ja nyt ei muuta kuin Jumalan haltuun, herra Wohlfart, antakaa minun puristaa kättänne." Hän veti hirmuisen varsikintaan kourastaan ja kurotti kätensä ulos vaunuista. "Ja tekin, Peter, Franz, Gottfrid ja keitä täällä on makasiinimiehiä, jääkää hyvästi ja muistelkaa suopeasti minua." -- Sabinen koira tuli häntäänsä viuhtoen vaunujen luo ja hyppeli lähtijää vastaan. "Siinähän on vanha Plutokin!" huudahti Sturm ja silitti koiran päätä. "Hyvästi, Pluto!" Koira nuoli hänen kättään. "Hyvästi kaikki, hyvästi! -- Nyt Rosminia kohti, ajuri!" Sitten hän vetäytyi takaisin vaunutelttaansa. Vankkurit vierivät kolisten katukivityksellä; hetken perästä avautui palttinapeite vielä kerran takaapäin, Sturmin mahtava pää pisti esiin ja hän heilutti kättään portilla seisoville.

Anton oli monen päivän mittaan hyvin huolissaan vanhan Sturmin kohtalosta. Viimein toi posti hänelle kirjeen Karlilta.

"Rakas herra Wohlfart", kirjoitti tämä, "te olette ehkä jo arvannutkin, minkävuoksi lähetin sellaisen kirjeen Goljatilleni. Hänen täytyi lähteä ulos huonepöksästään, ja minun täytyi jollakin tapaa voittaa hänen härkäpäisyytensä syntymäpäivänsä suhteen. Senvuoksi sepitin hädissäni kokoon pienen hätävalheen. Se luonnistui seuraavasti.

"Hänen syntymäpäivänsä aattona odotteli meidän renkimme häntä Punahirvessä Rosminissa. Itse olin ratsastanut kadun toisella puolella olevaan kapakkaan nähdäkseni miten isä tuli ja miltä hän näytti. Puolenpäivän tienoissa jyryyttelivätkin hänen vankkurinsa verkalleen määräpaikkaan. Ajomies auttoi isän alas niistä, ja sekös oli ukille vaikea urakka, niin että kävin ihan hätiini hänen säärilaitoksistaan; mutta syy oli enemmän hänen raskaissa turkeissaan ja vaunujen tärinässä, joka oli pannut isän jäsenet turroiksi.

"Kadulle päästyään ukki kaivoi kirjeeni käteensä ja luki siitä jotain, sitten hän asettui hajasäärin meidän Joschin eteen, joka myöskin oli tölmähtänyt vaunujen luo ja oli olevinaan täysi ummikko, joka ei ymmärtänyt sanaakaan saksaa. Isä viittilöi hänelle käsillään ja teki monenlaisia merkkejä ja hirvittäviä liikkeitä. Hän piteli kättään parin jalan korkeudella maasta, ja kun renki yhä pudisteli päätään, kyyristyi ukki itse perin matalaksi. Sen piti mukamas merkitä, että hän tahtoi 'kääpiönsä' luo, mutta tuotahan ei Josch saattanut arvata; silloin koppasi isä hänen molemmat kätensä ranteista toiseen kouraansa ja heilutti toisella kirjettä niin kiivaasti Joschin nenän edessä, että renkiparka, joka muutenkin oli kovin säikähtynyt noin isoa miestä, reuhtoi kaikista voimistaan päästäkseen pakoon. Vihdoin saatiin ukki kuitenkin kaikkine tavaroineen siirretyksi meidän kuomuvaunuihimme, sittekun hän ensiksi oli kiertänyt niitä muutamaan kertaan ja nuuskinut niitä hyvin epäluuloisesti. Sitten lähdettiin matkaan. Rengille olin sanonut, että hän ajaisi suoraa tietä metsänvartijan asuntoon, ja metsänvartijan kanssa olin sopinut asiat valmiiksi.

"Minä ratsastin edeltä metsäpolkua pitkin, ja kun vaunut iltapuoleen tulla kolisivat, hyppäsin metsänvartijan sänkyyn ja annoin sitoa käteni kiinni peiton alle, jotta en ilon remakassa vetäisi sitä esiin. Kun ukki astui vuoteeni viereen, oli hän niin liikutettu että itki, ja minun teki sydämessäni julman pahaa, kun minun täytyi vetää häntä nenästä. Kerroin hänelle että vointini oli jo parempi ja että lääkäri oli luvannut, että jo huomenissa saisin nousta vuoteesta. Sitten hän kävi levollisemmaksi ja sanoi hyvin tärkeän näköisenä, että sekös oli hänelle mieleen, sillä huomenna oli hänellä suuri päivä, ja silloin minä vuorostani saisin istua hänen vuoteensa ääressä. Ja sitten alkoi se vanha järjetön pajatus uudelleen. Mutta eipä aikaakaan kun hän jälleen tuli iloiselle päälle; metsänvartija yhtyi seuraamme ja me söimme minun sänkyni laidalla, mitä armollinen neiti oli lähettänyt linnasta. Meidän oluttamme ukkeli morkkasi huonoksi; sitten valmisti metsänvartija totia ja me ryyppäsimme aika rohkeasti, isä hukuttaakseen piinallisia ajatuksiaan, minä vaimentaakseni muka poikkihakatun kädentynkäni tuskia ja metsänvartija vain seuran vuoksi.

"Pitkästä matkasta, lämpimästä pirtistä ja väkevästä todista ukkia rupesi pian nukuttamaan. Minä olin toimittanut metsänvartijan pirttiin ison sängyn. Isä suuteli minua päähän toivottaessaan hyvää yötä, silitteli peitettäni ja sanoi: 'Huomenna se siis tapahtuu, Peukaloiseni.' Ja kohta kun hän oli käynyt vuoteeseen, veteli hän jo raskaita unia. Eikä siitä unesta tahtonut tulla loppuakaan! Minä nousin metsänvartijan sängystä ja valvoin koko yön hänen vieressään pirtissä; ja aika tuskallinen yö se olikin, minun täytyi vähän päästä kuuristua kuuntelemaan hänen hengitystään. Vasta myöhään seuraavana aamuna hän heräsi.