Part 74

"Ei se enää palaakaan tänne!" hän parkasi äkkiä; "antaa minun vain istua täällä satimessa, ja kohta tulevat nuuskijat ja löytävät minut." Hän hoipperoi ovelle ja rämisytti sitä ankarasti. "Teljennyt se paholainen on minut tänne salpojen taa, senkin kapinen juutalaiskoira!" hän älähti valittavasti. "Minun täytyy isota ja janota tässä tyrmässä. Oh, oh, oh! Kehnosti hän on minua kohdellut, huonosti palkinnut hyväntekijäänsä, se kiittämätön korpinpoika." Ja hän pillahti itkemään. "Minä häntä hoitelin, kun se lurjus oli kipeänä, minä hänelle temput opetin ja tein hänestä miehen, ja tällä lailla hän kostaa vanhan miehen vaivat." Äijä itki ääneen ja väänteli käsiään. Mutta äkkiä hän jäi seisomaan peilin eteen, jonka pinnalle lampusta lankesi kirkas valo, ja säikähtyneenä hän tuijotti eteensä kuvastuvaan kurjaan mieshahmoon.

Yhä vihaisemmaksi kävi hänen katseensa, yhä syvemmäksi otsan rypyt, kun hän peilinlasista silmäsi kullattuun kehykseen. Hän työnsi kakkulat kohdalleen ja kuljetti päätänsä alaspäin tarkastellen kehystä. Peili tuntui hänestä tutulta. Oliko sattuma vienyt tämän hänen muinaisen loistavan elämänsä todistajan Pinkuksen salaiseen romusäiliöön ja sieltä Itzigin asuntoon, vai pettikö humalaista vain satunnainen samannäköisyys. Joka tapauksessa tuo hänen menneisyytensä muisto sai hänet vihan vimmoihin. "Sehän on minun peilini", hän ulvahti, "minun oma peilinihän se on, jonka tuo roisto on raahannut tänne varkaanpesäänsä!" Aivan hullautuneena hän tanssi ympäri huonetta, sai käsiinsä tuolin ja lennätti sen hirmuisella voimalla peiliä vastaan. Kilahtaen särkyi lasilevy pirstoiksi, mutta siitä välittämättä sieppasi humalainen vanhus jälleen tuolin ja paukutteli sillä peilin takalautaa, huudellen kuin raivohullu: "Minun salissani se ennen riippui, tuo kirottu konna on varastanut minun peilini, kaiken onnen hän on vienyt minulta -- alimmaiseen helvettiin hänen pitää joutua kärvennettäväksi!"

Samassa törmäsi Veitelkin sisään. Jo etuhuoneeseen hän oli kuullut hurjaa melua ja pelkäsi pahinta. Kun äijä näki isäntänsä, harppasi hän tuoli koholla tätä vastaan ja karjui: "Sinä olet syössyt minut kurjuuteen, nyt saat maksaa kestit!" Ja hän koetti iskeä tuolilla Itzigiä päähän. Tämä sai tuolista kiinni, viskasi sen lattialle ja kävi sitten paljon vahvemmilla voimilla vanhuksen kimppuun. Hippus rimpuili ja reuhtoi hänen käsissään kuin villi metsäkissa ja sinkautti kaikki osaamansa kiroukset vangitsijaansa vastaan. Veitel painoi hänet väkisin sohvannurkkaan ja yhä pidellen hänestä kiinni sähisi hänen korvaansa: "Jollette tule järkiinne, vanha aasi, niin on loppunne käsissä!" Vanhus näki Itzigin kamalasti tuijottavista silmistä, että hänellä oli syytä peljätä pahinta suuttuneen puolelta; hänen raivokohtauksensa meni ohi, hän lysähti hervotonna kokoon ja uikutti hiljaa, koko ruumiissaan vapisten: "Nyt se tappaa minut, nyt se lopultakin tappaa minut!"

"Sitä en tee, te juopunut narri, jos pysytte siivolla. Mikä piru teidät sai tällä tapaa mellastamaan minun huoneessani?"

"Se tappaa minut", ähki vanha herra, "kun löysin peilini hänen huoneestaan."

"Oletteko te ihan pyörällä?" huusi Veitel ja pudisteli äijän rähjää kiivaasti; "tulkaa nyt viimeinkin tolkuillenne. Tänne te ette saa jäädä, teidän täytyy paikalla lähteä pois; minä olen jo löytänyt teille hyvän piilopaikan."

"En minä lähde sinun mukaasi", penäsi vanhus, "sinä otat kuitenkin minut hengiltä."

Veitel päästi kauhean kirouksen, painoi Hippuksen hatturisan tämän päähän, tarttui häntä niskaan ja huusi: "Nyt teidän täytyy lähteä tai olette hukassa. Poliisi tulee hakemaan teitä täältä ja saa teidät kynsiinsä, jos vielä vikuroitte vastaan. Paikalla matkaan, tahi täytyy minun nujertaa niskanne!"

Humalaisen äijän vastustusvoima oli murtunut, hän hoiperteli seisaalleen, Veitel tarttui häntä kainaloon ja laahasi vastaanpanematonta miestä mukanaan. Hän kuljetti tätä portaita alas pihalle ja tähysteli hätäisesti ympärilleen, ettei vain kukaan heitä huomaisi. Mutta ulkona oli aivan hiljaista. Kylmä ilma palautti vähän tietoisuutta Hippuksen sumuisiin aivoihin ja hän rupesi reuhtomaan käsivarttaan irti, mutta Veitel sähisi hänen korvaansa: "Pysykää aivan hiljaa ja seuratkaa mukaani, minä vien teidät korjuuseen."

"Hän vie minut korjuuseen", sammalteli äijä ja alkoi harppailla kumppaninsa vierellä. Kun he tulivat lähemmäksi majataloa, hiljensi Veitel askeleitaan, veti saatettavansa pimeään porttiholviin ja kuiskutti hänelle: "Tarttukaa käteeni ja nouskaa hiljaa perässäni portaita ylös." Sitten he pääsivät isoon vierastupaan, jonka he tapasivat yhtä tyhjänä kuin Veitelin äsken siellä käydessä. Helpotuksesta huoahtaen sanoi Veitel: "Viereisessä talossa on hyvä piilopaikka, sinne teidän täytyy mennä."

"Sinne minun täytyy mennä", toisti vanhus hänen sanojaan.

"Seuratkaa minua!" huudahti Veitel ja veti vanhusta perässään parvekkeelle ja siitä katettua porraskäytävää alaspäin.

Hippus hoipperoi epävakaisesti portaita alas ja takertui lujasti saattajansa päällystakkiin, niin että Veitelin oli puolittain kannettava hänet alas. Siten he laskeusivat porras portaalta, kunnes tulivat alimmalle, jota nousuvesi vielä huuhteli. Veitel kävi siekailematta edeltä veteen, kunnes se ylettyi hänelle polviin saakka, ja kiskoi vanhusta mukaansa.

Tuntiessaan veden nousevan saapasvarsistaan sisään Hippus seisahtui kuin naulattu ja parkasi: "Vettä!"

"Olkaa hiljaa!" sähisi Itzig kiukkuisesti, "ei sanaakaan, muuten olette hukassa!"

"Vettä!" parkui vanhus edelleen. "Apuun, se tahtoo hukuttaa minut!"

Veitel iski parkujaan kiinni ja pani kätensä hänen suulleen; mutta kuolemankauhu oli vielä kerran herättänyt elonkipinän vanhassa juopporatissa; hän sai jalkansa alimmalle porraslaudalle ja takertui kaikista voimistaan kiinni kaidepuuhun ulvoen koko ajan hengenhädässä: "Apuun, hyvät ihmiset, joutukaa apuun!"

"Kirottu konna!" kirskui Veitel, jonka toisen sitkeä vastustus oli saanut aivan suunniltaan; hän iski vanhusta päähän, niin että hattunsa valahti syvälle silmien yli, tarttui häntä sitten kaulukseen ja viskasi äijän kaikella voimallaan virtaan. Vesi räiskähti korkealle, kuului putoavan kappaleen kohahdus ja kumeata kurinaa; sitten oli jälleen aivan hiljaista.

Lyijynharmaista usvaröykkiöistä, jotka pitkin laahuksin pyyhkivät vedenpintaa, pisti vielä kerran näkyviin tumma, kiinteä hahmo, jota virta kuljetti alaspäin. Kohta oli se jälleen kadonnut. Sumupeikot peittivät sen liepeisiinsä, virta painoi sen upoksiin. Laineet iskivät valittaen päänsä murskaksi rantapaaluihin, ja ylhäällä ulisi yötuuli yksitoikkoista joiuntaansa.

Murhamies seisoi hetkisen pimeässä kuin halvattuna, takertuen kaidepuuhun. Sitten hän kiipesi verkalleen portaita ylös. Noustessaan hän tunnusteli vaatteitaan, nähdäkseen kuinka korkealle hän oli kastunut. Hän ajatteli tunnustellessaan, että hänen täytyi kuivata vaatteitaan uunivalkean ääressä, vielä tänä yönä; hän näki valkean rattoisasti räiskivän huoneessaan ja itsensä istuvan yötakissaan sen edessä, kuten hänen tapansa oli liikeasioitaan miettiessään. Hän tunsi selvästi, kuinka väsyksissä hän nyt oli, ja kuinka ihanata oli päästä nukahtamaan lämpöisen uunin edessä lojuen. Näissä hämäräunelmissaan hän jäi hetkiseksi seisomaan ja tunsi silloin outoa, tympäisevää painetta jossain sisässään, jonkinlaista kipua, joka ahdisti henkeä ja kiristi hänen rintaansa kuin rautavanteisiin.

Silloin hän muisteli tuota surkeaa kääröä, jonka hän äsken oli nakannut virtaan, näki sen sukeltuvan pinnan alle ja kuuli veden räiskähtävän korkealle; ja silloin hän muisti, että viimeinen näky hukkuvasta miehestä oli ollut hänen hatturisansa, jonka murhaaja oli iskenyt kasvojen yli; vallan merkillinen, pyöreä kapine. Hän näki hatun vielä selvästi silmiensä edessä, lieri riipotti siitä puoleksi irrallaan, ja kuvussa oli ollut kaksi vanhaa rasvatahraa. Kurja hattu kerrassaan! Tätä muistellessaan Veitel huomasi, että hän voisi vielä nauraakin jos vain tahtoisi. Mutta häntä ei naurattanut. Sillä aikaa kuin hänen sielunsa puolittain horroksessa vielä viipyi murhapaikalla, josta se ei mitenkään olisi tahtonut luopua, olivat hänen jalkansa kantaneet hänet yläkertaan. Kun hän sulki porraskäytävän oven perästään, vilkasi hän vielä kerran portaiden mustaan kuiluun, josta tuonaan kaksi miestä oli laskeutunut alas veteen, mutta nyt vain yksi palannut ylös. Hän näki palasen harmaata vedenpintaa kuilun alapäästä, ja jälleen hän tunsi tuota tympeätä painoa rinnassaan. Hän kiiruhti joutuin vierastuvan läpi ulkoportaille; porttikäytävässä hän oli törmätä johonkin majatalon satunnaiseen asukkaaseen. Molemmat miehet riensivät kiiruusti toistensa ohi, virkkamatta sanaakaan.

Tuo kohtaus käänsi kotiaan palaavan murhamiehen ajatukset toiseen suuntaan: Oliko hän turvassa? Vielä leijaili sumu paksuna kaduilla; kukaan ei ollut nähnyt hänen käyvän vanhan nurkkasihteerin kanssa majatalossa; kukaan ei ollut häntä tuntenut hänen siitä poistuessaan. Mutta jos vanhuksen ruumis löydettäisiin virrasta, silloin alkaisivat tutkistelut. Oliko hän silloinkin turvassa?

Kaikkea tuota murhamies ajatteli niin välinpitämättömästi, kuin olisi hän sen lukenut jostakin kirjasta. Välistä juolahti hänelle mieleen, että olikohan hänellä sikarikotelonsa mukana ja miksi ei hänellä ollut palavaa sikaria suussa. Tuota hänen täytyi pohtia pitemmältä, ja niissä mietteissä hän viimein saapui asuntoonsa, Hän avasi ulko-oven; kun hän viimeksi oli sen avannut, oli perähuoneesta kuulunut kauhea melu. Hän jäi seisomaan kynnykselle ja kuunteli, kuuluisiko vieläkin samaa melua. Hän tahtoi väkistenkin saada kuulla sitä. Eihän hän ollut vielä kauankaan sitten täältä poistunut -- miksi ei sitä vielä kuuluisi! Oh, mitä hän olisi antanutkaan, ettei näitä viime hetkiä olisi lainkaan ollut olemassa! Jälleen tunsi hän tuota tympeätä kipua, mutta tällä kertaa väkevämmin, yhä väkevämmin.

Hän astui perähuoneeseen; siellä paloi lamppu yhä, rommipullon pirstaleet makasivat sohvalla ja sen jaloissa, peilin elohopea loisteli lattialla kuin kirkkaat hopeataalerit. Veitel kumartui vaivaloisesti poimimaan lasipalaset lattialta ja kätki ne seinäkaapin soppeen. Peilin kehyksen hän nosti seinältä ja asetti sen nurinpäin huoneen nurkkaan. Sitten hän otti lampun ja lasin, jossa hänen oli tapana pitää juomavettä yöksi; mutta kun hän koski lasiin, kävi hänen ruumiinsa läpi kylmä puistatus, ja hän laski lasin takaisin. Hän, jota ei enää ollut olemassa, oli siitä viimeksi juonut. Hän kantoi lampun yöpöydälle vuoteensa viereen ja rupesi riisuutumaan. Märät housut hän kätki kaappiin ja otti esiin toisen parin, joiden lahkeita hän hieroi saappaisiin, kunnes ne likautuivat. Sitten hän sammutti lampun, ja kun sen liekki vielä kerran tuikahti korkealle ennenkuin sammui, johtui hänen mieleensä -- sattumoilta kuin jokin vähäpätöinen asia -- että ihmiselämää joskus verrattiin lampunliekkiin. Hän oli juuri sammuttanut tuollaisen liekin. Ja jälleen tunsi hän kipua rinnassaan, mutta tällä kertaa hyvin epäselvästi; hänen voimansa olivat tyyten rauenneet, hermojännitys laukesi lopultakin, ja hän nukahti. Murhamies nukkui!

5.

Paitsi Antonin kirjoituspöydällä kyyröttävää kipsikissaa, tunsivat eräät elävätkin olennot vanhassa kauppiaskodissa hiljaista voitonriemua. Ken tunsi niin hyvin tämän talon ja sen ihmiset kuin esimerkiksi täti, hän ei antanut johtaa itseään harhaan, vaikka jotkut toiset yrittivätkin pettää itseään ja muita. Merkilliseltä tosin näytti, että Anton istui sanatonna ja kelmein poskin konttorissa eikä koskaan muulloin ilmestynyt isäntäväen pariin kuin päivällispöytään; että Sabinella nykyään oli aina taipumusta punastua veljensä läsnäollessa, vaikka hänellä ei ollut koskaan ennen ollut sellaista tapaa, ja että hän voi istua tuntikausia puhumatonna työnsä ääressä ja sitten äkkiä hypähdellä läpi koko talon, vallattomana kuin kissanpoikanen, joka leikkii lankakerällä; ja että isäntä itse aina pöydässä vilkuili Antoniin, puhuipa tämä tai istui tuppisuuna, ja että hänen mielialansa kävi päivästä päivään yhä hilpeämmäksi, niin ettei hän tahtonut malttaa lakatakaan tätiä kiusoittelemasta; niin -- todellakin hyvin merkilliseltä tuo kaikki tuntui. Mutta ken jo pitkästä kokemuksesta tiesi, mitä ruokaa kaikki nuo ihmiset mieluimmin söivät, ja mitä heidän eteensä sai korkeintaan kerran kuukaudessa panna; ja ken itse oli paikannut heidän sukkansa ja omakätisesti kiillottanut heidän kauluksensa, kuten täti oli tehnyt ainakin kahdelle noista kolmesta ilvehtijästä -- niin totta tosiaan sen ihmisen täytyi päästä perille heidän vehkeistään. Ja tietysti täti pääsikin.

Kadunvartisen rakennuksen yläkerros oli jo monet vuodet ollut tyhjillään. Kauppias itse oli siellä asunut vanhempainsa eläessä nuoren vaimonsa kera. Mutta sitten kun hän oli peräkkäin kadottanut vanhempansa, vaimonsa ja pienen poikansa, oli hän muuttanut kerrosta alemmaksi, ja aniharvoin hän oli sen jälkeen enää noussut yläkertaan. Harmaat verhot riippuivat läpi vuoden sen akkunoissa, huonekalut, seinätaulut ja kattokruunut oli kaikki verhottu harmaisiin päällisiin. Koko huonekerros oli kuin prinsessa Ruususen lumottu linna, ja tahtomattaan astuivat talon naiset varpaillaan, kun heidän täytyi käydä tuon uinuvan asunnon lävitse.

Nytpä sattui tädillä olemaan sinne asiaa. Loppumattomissa taisteluissaan itsepintaisen Pixin kanssa hän oli saanut pelastetuksi vain pienoisen nurkan pesuvaatteiden kuivaamista varten. Portaita ylös kiivetessään hän ajatteli katkerin mielin, kuinka yhteiskunnallinen asema voi muuttaa ihmisen luonnetta, sillä Pixin seuraaja Balbus, jonka vaatimattomasta olemuksesta täti oli toivonut itselleen suuria voittoja, olikin uudessa virassaan osoittautunut yhtä taipuvaiseksi vallananastuksiin kuin konsanaan hänen edeltäjänsä. Jälleen täti tapasi suuren kasan sikarilaatikoita niiden kolmen säiliön ulkopuolella, jotka Pix oli omavaltaisesti rakennuttanut hänen valtapiiriinsä. Juuri oli hän aikeissa palata alas ja julistaa sodan herra Balbusta vastaan, kun hän kauhukseen äkkäsi erään yläkerran kamarinoven olevan selki selällään.

Täti ajatteli ensi hädässään varkaita ja yritti jo huutaa väkeä alhaalta apuun, kun hän sai järkevän aatteen tutkia ensin tarkemmin tuota merkillistä seikkaa. Hän hiipi varpaisillaan harmaalla verhottuun huoneeseen. Mutta hän oli äkkiä kivettyä suolapatsaaksi kuin Lotin vaimo huomatessaan kauppiaan ypö yksin seisovan entisessä asunnossaan. Tuo mies, joka vaimonsa kuoltua oli vältellyt näitä suojia, seisoi nyt vainajan kuolinhuoneessa yksin, käsivarret ristissä rinnalla, syviin ajatuksiin vaipuneena ja katseli taulua, joka kuvasi hänen vaimoaan morsiamena, valkeassa atlassipuvussa ja myrttiseppele tukassa. Täti ei voinut pidättää myötätuntoista huokausta. Hämmästyneenä kauppias käännähti ympäri.

"Minä aion kannattaa tuon kuvan alas omaan huoneeseeni", hän sanoi vienosti.

"Mutta onhan sinulla siellä jo toinen kuva Mariasta, ja tämä on aina saanut sinut niin surulliselle mielelle", väitti täti.

"Vuodet lieventävät suruja", vastasi kauppias, "ja täällä alkaa aikaa myöten uusi elämä."

Tädin silmät paloivat kuin tulikipunat, kun hän toisti kysyvästi: "Uusi elämä?"

"Se oli nyt vain tuollainen päähänpisto", sanoi kauppias välttelevästi ja lähti astelemaan huoneriviä pitkin, katsellen tarkastelevin silmin ympärilleen. Ylpeänä ja hengessään niskojaan heitellen käveli täti hänen perässään. Vehkeilkööt nuo ihmiset vain ja teeskennelkööt kuinka tahtovat, ei se enää mitään auttanut!

Ja varovaiselle Sabinelle kävi yhtä hullusti.

Anton oli päivällispöydässä istunut nykyisen tapansa mukaan tuppisuuna tädin rinnalla. Kun hän nykäsi tuolinsa taapäin ja nousi lähteäkseen, näki täti kuinka Sabinen katse seurasi hiukeavan huolekkaasti Antonin kalpeita kasvoja ja kuinka kyyneleet kihosivat hänelle silmiin. Antonin poistuttua nousi Sabinekin pöydästä ja kävi pihanpuoliseen akkunaan. Täti hiipi hänen taakseen ja kurkisteli akkunaverhon läpi. Sabine katseli hyvin jännitettynä pihalle, ja yht'äkkiä hän hymyili iloisesti ja näytti aivan kuin kirkastetulta. Varovaisesti hiipi täti vielä lähemmäksi ja katseli hänkin alas pihalle. Mutta muutapa siellä ei ollut nähtävänä kuin Anton, joka käänsi selkänsä akkunaan ja hyväili Plutoa. Hän antoi koiralle leivänpalasia, ja Pluto hyppi iloisesti hänen ympärillään ja haukkui hurjasti.

"Ohoo", arveli täti itsekseen, "Pluton vuoksi ei tyttö itke ja naura yhtähaavaa."

Ja aivan kohta jälkeenpäin, kun kauppias avasi naistenhuoneen oven, näki täti eteisessä miehen, jolla oli iso tavarakäärö sylissä. Hänen terävä silmänsä tunsi miehen oitis erään kangaskaupan lähetiksi. Kauppias huusi sisarensa viereiseen huoneeseen; täti kävi kuuntelemaan oven takaa. Ensin puhui veli, sitten sisar, mutta aivan hiljaa; sitten täti oli kuulevinaan jonkinlaista mutinaa, joka aivan muistutti hillittyä nyyhkytystä. "Mikä itkusuu siitä tytöstä on tullutkaan!" ajatteli täti ihmeissään. Hän aikoi juuri käydä hänkin viereiseen huoneeseen, kun ovi aukeni ja sisarukset astuivat yhdessä ulos.

Sabine riippui veljensä käsivarresta, hänen poskensa ja silmänsä punoittivat ankarasti, ja kuitenkin hän näytti ylen onnelliselta ja olevan vähän kuin häpeissään. Kun täti oli malttanut mielensä niin kauan kuin säädyllisyys vaati, teki hänkin asiaa viereiseen huoneeseen ja näki tuon ison tavarakäärön tuolilla. Hän hipasi sitä kuin sattumoilta kädellään, ja kun sidelanka oli jo irroitettu, niin mikä oli sen luonnollisempaa kuin että käärö meni hajalle ja tädin silmäin eteen levisi uhkeita huonekalukankaita ja niiden alla vielä jotain muutakin, mikä järkytti niin väkevästi tädin tunteita, että hänen täytyi istahtaa ja vuodattaa pari kirkasta kyynelhelmeä. Sillä alinna oli käärössä valkea naispuku kaikkein raskaimmasta silkkikankaasta, puku sellainen, jota nainen kantaa vain kerran elämässään, päivänä joka on täynnä itkua ja iloa ja värisyttävää hartautta.

Tästälähtien täti kohteli lähintä ympäristöään perheenemännän varmalla ja itsetietoisella sävyllä, joka kernaasti suo toisille anteeksi heidän tilapäisen hupsuutensa tietäessään, että tuollaisen hupsun menon välttämättömänä loppuna tulee olemaan tulinen touhu hänen omalla toimialallaan, keittiön puolella, pitkä ruokalista, suuri verisauna kanakopissa ja ankarat hyökkäykset hillopurkkienkimppuun. Nyt kävi tätikin vuorostaan salamyhkäiseksi. Kaikki hillopurkit ja muhennusruukut joutuivat yht'äkkiä ylimääräisen tarkastuksen alaisiksi, ja päivällispöytään ilmestyi toisinaan uusien kokeilujen mainioita tuloksia. Sellaisina päivinä tuli täti keittiöstä palavissaan ja oli hyvin ärtyinen, jollei uusi ruokalaji ollut jokaisen mieleen, vaikka hän joka kerta mainitsi kuin ohimennen: "Se on vain keittäjättären satunnaista kokeilua." Mutta samalla hän mulkoili kauppiaaseen ja Sabineen niin veikeästi ja sisäisen ylevämmyyden viekkaalla ilmeellä, kuin olisi tahtonut sanoa: "Ähä kutti, arvasinpas teidän vehkeenne!" niin että kauppiaan täytyi rypistää kulmiaan ja katsahtaa tätiin vallan ankarasti.

Mutta kauppias ei itsekään muuten näyttänyt niin totiselta ja ankaralta kuin ennen. Sabinen ja Antonin käydessä päivä päivältä yhä hiljaisemmaksi ja sulkeutuessa yhä enemmän itseensä, muuttui hän aivan silmissä hilpeämmäksi. Hän oli nyt puhelias kuin ennen vanhaan nuoren kotionnensa päivinä, ja päivällispöydässä hän koetti väsymättä vetää Antonia mukaan keskusteluun. Hän pakotti hänet kertomaan kokemuksistaan muukalaismaassa ja kuunteli jännitettynä joka sanaa hänen huuliltaan. Ensi viikkoina hän konttorissa usein tutkivasti katseli Antonin askaretta pulpettinsa ääressä, mutta pian oli hän liikeasioissakin Antonin kanssa entisissä luottavaisissa väleissä. Vielä oli tosin kaupan alalla monia vaikeuksia voitettavana, mutta se ei tuntunut häntä paljonkaan huolettavan. Kun herra Braun, maaseutuasiamies, purki hänelle raskautetun sydämensä huolia ja huonoja aavistuksia, nauroi johtaja hänelle vain ja päästi jonkin kokkapuheen.

Anton yksin ei huomannut noita muutoksia. Konttorissa työskennellessään hän istui puhumatonna herra Baumannia vastapäätä ja koetti keskittää ajatuksensa edessä oleviin liikekirjeisiin. Iltansa hän enimmäkseen vietti yksin huoneessaan, nuokkuen jonkin Finkin hänelle lahjoittaman kirjan yllä ja pyrkien kaikin voimin pakenemaan synkkiä ajatuksiaan, jotka uhkasivat aivan sortaa hänet.

Kauppaliikettä hän ei enää tavannut siinä kukoistavassa kunnossa, jossa se oli ollut hänen poislähtiessään. Monet vuodet oli liikekanta täällä ollut vakava ja aina edistykseen pyrkivä, mutta nyt horjui kaikki huolestuttavalla tavalla. Monet kauppahuoneen vanhoista kiinteistä liikeyhteyksistä olivat ratkenneet, paljon uusia, toistaiseksi vielä tietymättömiä oli solmittu. Hän tapasi uusia asiamiehiä, uusia kauppatuttuja, paljon uusia tavaralajeja ja uusia työntekijöitä.

Myöskin pihan perällä olevassa rakennuksessa oli elämä käynyt hyvin hiljaiseksi. Lukuunottamatta takakonttorin vallanpitäjiä, Lieboldia ja Purzelia, jotka eivät olleet koskaan olleet yhteiskuntaa kuohuttavia aineksia, tapasi hän täällä vanhoista tuttavistaan ainoastaan uskollisen Baumannin ja intoisan Spechtin; ja nämäkin olivat aikeissa erota liikkeestä.

Baumann oli kohta Antonin palattua mennyt johtajan puheille ja tunnustanut, että hänen täytyi vihdoinkin tulevana kevännä noudattaa sisällistä kutsumustaan; ja Antoninkin vakavat maanittelut eivät tällä kertaa pystyneet järkähyttämään tulevan pakanainapostolin jäykkää päätöstä. "Minä en mitenkään voi enää lykätä eroani", hän sanoi; "omatuntoni on muutenkin jo hirveässä ahdistuksessa. Minä lähden täältä vuoden päiviksi Lontooseen lähetyskouluun ja sieltä sitten, minne minut lähetetään. Myönnän itse, että oma haluni veisi minut Afrikkaan. Siellä on moniaita pakanakuninkaita" -- hän mainitsi muutamia vaikeasti lausuttavia nimiä --"joita en pidä niinkään kehnoina ihmisinä. Siellä voisi käännytystä ajatella voitavan toimittaa melkoisella menestyksellä. Heillä on vielä niin ylen kurjat olot. Pakanallisesta orjakaupasta toivon voivani heidät vieroittaa. Hehän voivat käyttää tuota väkeä kotonakin viljelemään sokeriruokoa ja riisiä. Parin vuoden päästä lähetän teille Lontoon kautta ensi näytteet istutusmailtamme."

Ja myöskin herra Specht tuli purkamaan sydämensä Antonille. "Te olette aina osoittanut minulle hyvää ystävyyttä, Wohlfart. Tahtoisin kysyä nyt teidän mieltänne. Aion mennä naimisiin; morsiameni on erinomainen tyttö, hänen nimensä on Fanni ja hän on C. Pixin rouvan sisarentytär."

"Älkäähän", sanoi Anton, "ja rakastatteko te tosiaan tuota nuorta neitiä?"

"Rakkauteni liekki on ylen hehkuva", huudahti Specht tulisesti. "Mutta seikka on nyt semmoinen, että minun pitäisi naituani myöskin liittyä Pixin liikkeeseen, ja sen asian johdosta tahdon kuulla mieltänne. Lemmitylläni on hiukan varoja, ja Pixin mielestä ne voisi parhaiten sijoittaa hänen liikkeeseensä. Tehän tunnette miehen; Pix on itse asiassa kelpo luonne, mutta jokin toinen yhtiötoveri olisi minulle sittekin mieleisempi."

"Minä en ole samaa mieltä, hyvä Specht", sanoi Anton. "Te olette luonteeltanne hiukan liiaksi intomielinen, ja senvuoksi on teille hyväksi kun saatte varman ja vakavan yhtiötoverin. Pix pakottaa teidät alistumaan hänen tahtoonsa ja siitä ei teille ole vahinkoa, vaan päinvastoin hyötyä."

"Ehkäpä", arveli Specht, "mutta ajatelkaas, minkälaisen liikealan hän on valinnut! Kukaan ihminen ei olisi voinut uskoa, että meidän Piximme alentuisi semmoiseen?"

"Mitä hänellä sitten on myytävänä?" kysyi Anton.

"No jos jotakin", huudahti Specht, "johon hän ei ennen olisi katsahtanutkaan; paitsi nahkoja ja vuotia jos minkälaisia turkistavaroita, soopelista aina myyrään saakka, ja sen ohella huopaa ja sen semmoista, karvoja ja harjaksia, mikä ennen oli aivan vasten hänen luontoaan. -- Joukossa on meidän kesken sanoen aivan kauheatakin tavaraa, Wohlfart."

"Älkää olko noin lapsellinen", Anton sanoi; "naikaa te vain sievä tyttönne, rakas poikaseni, ja alistukaa tulevan lankomiehenne holhouksen alaiseksi, ei se teidän vahingoksenne ole."