Part 73
"Sekään ei ole mahdotonta", sanoi Itzig; "mutta en pidä todennäköisenä, että kukaan säilyttää arvottomia papereita niin kauan hallussaan."
"Mutta minä tiedän", lausui Anton painokkaasti, "että paperit ovat edelleen vielä olemassa, ja tiedänpä senkin, että niitä aiotaan käyttää kiristääkseen paroonilta jollain tapaa rahallista etua."
Itzig liikehti levottomasti sohvassaan; hän katseli jäykästi eteensä, ja punainen pilkku hänen poskipäillään kävi yhä tummemmaksi; mutta hän vaikeni itsepäisesti, eikä Antonkaan hiiskunut sanaakaan. Viimein kävi vaikeneminen kumminkin Itzigille sietämättömäksi; hän teki ripeän päätöksen, oikaisi selkänsä ja pakottautuen katselemaan vastustajaansa kasvoihin hän kysyi käheällä äänellä: "Miksi tuota asiaa minulle mainitsette?"
"Teidän ei pidä jäädä epätietoisuuteen minun tarkoituksestani", Anton vastasi. "Minä tiedän että paperit ovat täällä, ja minulla on syytä otaksua, että teidän taitavuutenne onnistuu saada selvää niiden säilyttäjästä; voittehan juuri tuon Hippuksen kautta hankkia itsellenne kaikki tarvitsemanne tiedot, jotka teiltä vielä puuttuvat."
"Miksi juuri hänen kauttaan?" kysyi Veitel nopeasti.
"Hän on todistajain läsnäollessa lausunut sanoja, joiden perusteella voi varmasti otaksua, että hän tarkoin tuntee noiden paperien sisällyksen."
Itzig puri hampaansa yhteen, ja niiden välistä kuului käheä murahdus, joka sanoiksi vahvennettuna olisi kuulunut likipitäen: "Se juoppo sika!"
Anton jatkoi levollisesti: "Vapaaherra on jo lunastanut itselleen takaisin ne oikeudet, jotka Ehrenthalilla on ollut varastettuihin velkakirjoihin, tallettamalla vastaavan rahamäärän tuomioistuimen huostaan. Lipas ja sen sisällys ovat siis vapaaherran omaisuutta. Jos paperit voidaan hankkia takaisin teidän avullanne ja jättää vapaaherran tai hänen valtuutettunsa käsiin, niin olisi vapaaherra, jolle varkaan kiinnisaaminen on vähemmän tärkeää kuin paperien takaisinperiminen, halukas maksamaan avustajalle sopivan palkkion."
Tässä tarjouksessa oli Itzigille kylläkin paljon houkuttelevaa; olihan hän itse koko ajan tuntenut ahdistavaa painostusta rikoksensa takia, ja yhä yltyvällä vastenmielisyydellä hän oli sietänyt alati humalaisen Hippuksen röyhkeää toveruutta. Jos vierasta rahaa tuli paroonin avuksi, jos hänen itsensä täytyi luopua toivosta nähdä maatila koskaan omanaan, niin nyt oli hetki käsissä, jolloin hän voi hyvää korvausta vastaan luovuttaa nuo kohtalokkaat paperit vapaaherran käsiin. Mutta olipa tarjouksella vaaransakin, jos Anton saatuaan paperit haltuunsa vielä aikoi jatkaa varkaan takaa-ajoa. Sen vuoksi Itzig kysyi: "Koska paroonille näyttää olevan niin tärkeää saada lippaansa takaisin, niin minkävuoksi sen katoaminen aiheutti niin vähän melua paroonin itsensä ja Ehrenthalin puolelta? En ole kuullut siitä edes ilmoitetun poliisillekaan, eikä perästäpäinkään ole mitään tutkisteluja toimitettu."
Tuo röyhkeys suututti Antonia. Ärtyneenä hän vastasi: "Varkauteen liittyi seikkoja, joiden penkominen teki tutkistelut Ehrenthalille kiusallisiksi; lipashan katosi hänen lukitusta konttoristaan, ja ehkäpä siitä syystä luovuttiin kaikesta virallisesta tutkimuksesta."
Tähän Itzig huomautti: "Jollen väärin muista, väitti Ehrenthal siihen aikaan tuttavilleen, että tutkisteluista luovuttiin paroonin takia."
Anton tunsi syvästi tuon konnan viime iskun. Hän ajatteli Lenorea, muisteli mitä monia hirveitä nöyryytyksiä onneton perhe oli viime vuosina saanut kokea; ja töintuskin onnistuen säilyttämään näennäisen levollisuutensa hän vastasi: "Ehkä paroonilla oli siihen aikaan muitakin, syitä jättää asia lepäämään."
Nyt tunsi Veitel olonsa turvalliseksi. Antonin vaivoin hillitystä ärtyisyydestä hän heti huomasi, kuinka innokkaasti tämä pyrki suojelemaan vapaaherraa; hänen äskeinen tarjouksensa oli tehty täydellä todella: parooni pelkäsi varasta. Ja tästä silmänräpäyksestä lähtien hän saavutti jälleen täyden levollisuutensa, hänen ryhtinsä ja sävynsä muuttui niin kylmäksi ja varmaksi, että Anton tajusi joutuneensa alakynteen ja että hänen liukas vastustajansa luiskahtaisi tyyten hänen käsistään.
Siitä vakuutti häntä jo Itzigin seuraava lausunto: "Mikäli minä Hippusta tunnen, on hän epäluotettava ihminen, joka usein juo itsensä päihdyksiin. Jos hän humalapäissään on sanonut jotain, niin pelkäänpä ettei se meitä paljonkaan auta paperien takaisinhankkimisessa. Onko hän edes antanut teille joitakin varmoja ilmoituksia, joiden perusteella voisimme tehdä hänelle rahallisia tarjoomuksia?"
Nyt oli Antonilla vuorostaan syytä olla varuillaan. "Hän on todistajain kuullen lausunut viittailuja, joista varmasti voi päätellä hänen hyvin tuntevan nuo paperit, että hän tietää niiden nykyisen säilytyspaikan ja että hän aikoo käyttää niitä johonkin määrättyyn tarkoitukseen."
"Ehkä siinä on tarpeeksi aihetta lakimiehelle, mutta ei liikemiehelle, jotta sen perusteella kannattaisi käydä neuvottelemaan hänen kanssaan", virkkoi Veitel; "tiedättekö te varmasti, mitä hän on oikein sanonut?"
Anton väisti iskun ja antoi viholliselle vastaiskun sanoessaan: "Hänen lausuntonsa ovat minun ja monien muiden henkilöiden tarkkana tietona; ja ne ovatkin aiheena, että olen saapunut teidän puheillenne."
Itzigin täytyi jo välttää tätä vaarallista puheenaihetta. "Entä minkä summan parooni tahtoo uhrata saadakseen paperinsa takaisin? Tarkoitan kysyä", hän korjasi sanontansa, "että onko se sellainen liikeasia, johon toisen kannattaa tuhlata aikaa ja vaivaa? Minulla on tätänykyä paljon muutakin tekemistä. Ettehän voi vaatia, että minä parin kultarahan vuoksi kulutan aikaani nuuskimalla sellaista, millä itsessään on niin vähän arvoa, mutta jota on kuitenkin niin vaikea tavoittaa -- tarkoitan jonkun tahallaan piilottamia papereita."
Monta vuotta takaperin, kun molemmat miehet, jotka nyt seisoivat vastatusten vihollisina, yhdessä matkasivat pääkaupunkiin, oli juutalaispojan sydämenaivoituksena ollut saada käsiinsä joitakin papereita, joiden hän lapsellisessa hupsuudessaan uskoi perustavan hänen tulevaisen onnensa. Silloin hän oli ollut halukas ostamaan Antonille vapaaherran tilan. Ja nyt oli toinen heistä vuorostaan lähtenyt etsimään salaperäisiä papereita, toinen riiteli nyt vapaaherran tilaa itselleen, ja hänestä itsestään oli jo tullut salatietoinen mies. Hän oli löytänyt tuon loihtuvoimaisen resehdin, hän piteli riidanalaista tilaa lujasti kädessään, ja hänen kohtalonsa läheni täyttymystään. Molemmat miehet ajattelivat tänä tuokiona muinaista yhteistä kaupunkimatkaansa.
"Minä olen valtuutettu sopimaan kanssanne tuon rahasumman suuruudesta", vastasi Anton; "mutta minun täytyy huomauttaa, että asialla on kiire. Senvuoksi pyydän teitä ennen kaikkea ilmoittamaan, oletteko halukas hankkimaan huostaamme parooni von Rothsattelin asiakirjat ja avustamaan meitä kiinnityskirjojen lunastamisessa."
"Minä hankin itselleni tarvittavia tietoja ja punnitsen niiden perusteella, voinko teitä palvella", vastasi Veitel kylmästi. "Paljonko aikaa tarvitsette ratkaisuanne varten?" kysyi Anton samaan sävyyn. "Kolme päivää."
"Minä voin myöntää teille ainoastaan neljäkolmatta tuntia", lausui Anton päättävästi, "Jollen niiden kuluessa saa teiltä suostumusta, niin tulen vapaaherran edun vuoksi käyttämään kaikkia keinoja, yksin äärimmäisiäkin, saadakseni paperit käsiini tahi vakuuttautuakseni siitä, että ne ovat täydellisesti hukassa. Ja kaikesta, mitä tiedän niiden nykyisestä kätköpaikasta ja niiden aiotusta käyttämisestä, otan mahdollisinta hyötyä saadakseni selville rikoksen tekijät." Hän otti kellonsa esiin ja näytti sen numerotaulua: "Huomenna tähän aikaan tulen saamaan vastauksenne."
Siten päättyi kohtalokas keskustelu. Kun Anton oli painanut oven kiinni jälestään, oli Itzigillä päätöksensä selvänä. Hän katsahti vielä kerran karsaasti poistuvan perään, mielessä kiehuvaa vihaa ja pelkoa. Hänen vanhasta koulutoveristaan oli tullut hänen vaarallisin vihollisensa. Nyt hän tiesi, kuinka pitkälle Anton aikoi mennä vapaaherran etuja puolustaessaan. Hänellä oli hämärä aavistus, että Antonin suhde paroonin perheeseen oli alkanut tuona päivänä, jolloin aatelismiehen kaunoinen tytär oli soutanut hänet lammikon yli ja hän itse oli sitä maantieltä katsellut. Hän oli taipuvainen otaksumaan, että Anton pyrki saman tilan omistajaksi käyttämällä vallan toisia teitä kuin hän itse.
Mutta kaikki hänen itsekkäässä sydämessään asuva uhkamielisyys kohotti jälleen harjaansa ja teki hänen mielensä lujaksi. "Vielä on viikon päivät kihlaukseeni Rosalien kanssa", hän mutisi. "Ja seuraavana päivänä minä keksin kuin sattumoilta velkakirjat jostakin Ehrenthalin konttorin sopesta. Silloin saavat Rothsattel ja hänen ystävänsä tyytyä pakkosopimukseen, jonka ehdot minä heille sanelen. Pelkästään uhkaamalla, että jätän riidan tuomioistuimen ratkaistavaksi ja saatan paroonin menettelyn kaikkien liikemiesten tietoon, pakotan tuon pahuksen Wohlfartin alistumaan tahtooni. Vain viikon päivät enää! Niin kauan voin häntä kyllä pidätellä, ja sitten on voitto minun!"
* * * * *
Kun Anton neljäkolmatta tuntia myöhemmin saapui Itzigin asuntoon, tapasi hän oven lukittuna. Hän palasi sinne vielä kahdesti samana iltana, mutta ketään ei ollut kotona. Seuraavana aamuna hänet otti vastaan tuo luihunaamainen nulikka ja vastasi Antonin kysymykseen: Herra Itzig oli lähtenyt matkoille; mahdollista oli, että hän palaisi aivan pian, mutta yhtä mahdollisesti vasta moniaiden päiväin päästä.
Tuosta tarinasta Anton ymmärsi pojalle annetun sanat suuhun.
Itzigin ovelta Anton lähti erään virkamiehen luo, jota pidettiin etsivän poliisin kaikkein toimekkaimpana jäsenenä. Hän kertoi tälle varovaisin sanoin lippaan varkaudesta ja sen sisältämistä papereista ja pyysi virkamieheltä neuvoa. Hän sanoi epäilevänsä, että varkauden oli tehnyt entinen asianajaja Hippus raha-asioitsija Itzigin tieten, eikä hän salannut myöskään arvoisalta Tinkelekseltä saamiaan vajavaisia varoituksia.
Virkamies kuunteli tarkasti Antonin kertomusta ja lausui viimein: "Siitä riittämättömästä ainehistosta, jonka olette voinut minulle antaa, on Hippuksen nimi minulle mielenkiintoisin. Hän on perin vaarallinen olio, jota en kuitenkaan ole vielä tähän asti saanut oikein kiikkiin. Huijauksistaan ja pikku petoksistaan häntä on jo monesti rangaistu, ja edelleenkin hän on poliisivalvonnan alaisena. Toiseen mainitsemaanne henkilöön nähden ei minulla tosin ole samoja oikeuksia kuin tuohon vintiöön. Muuten ovat teidän antamanne viitteet niin mitättömät, että niiden perusteella tuskin voidaan ryhtyä viralliseen tutkimukseen. Eihän edes itse varkauttakaan ole vielä ilmoitettu viranomaisille, vaikka siitä on jo kulunut yli vuosikauden."
"Neuvotteko te siis minua", kysyi Anton, "kaiken sen jälkeen mitä tiedätte tuosta Hippuksesta, kääntymään hänen puoleensa ja koettamaan ehkä sovinnollisesti saada takaisin kadonneet asiakirjat?"
Virkamies kohautti hartioitaan vastatessaan: "Omalta kannaltani en voi tuollaista neuvoa antaa, ja pelkään myöskin ettei sellaisesta askeleesta ole mitään hyötyä. Sillä jos epäluulonalainen mies on anastanut paperit jonkun toisen käytettäväksi, niin ne eivät enää ole hänen hallussaan. Ja tuskinpa ainakaan toistaiseksi voi otaksua, että hän kävisi kavaltamaan rikostoveriansakaan."
"Onko teidän siis aivan mahdoton nykyisissä olosuhteissa antaa minulle apuanne paperien takaisinhankkimisessa?" kysyi Anton allapäin.
"Koska ensimmäisenä edellytyksenä minun toimeenryhtymiselleni täytyy olla, että varkaudesta on tehty virallinen ilmoitus ja siinä lueteltu mahdollisimman tarkoin varastettujen esineiden laatu ja tunnusmerkit, niin en vielä tätänykyä voi antaa teille etsiskelyissänne mitään suoranaista apua. Mutta kun te olette valinnut vainoomisenne esineeksi juuri tuon Hippus herran, jota kohtaan minulla on persoonallista mielenkiintoa, niin tahdon tehdä kaiken minkä voin. Minä toimitan vielä tänään kotitarkastuksen hänen luonaan. Sanon teille jo ennakolta, ettemme tule sieltä löytämään yhtään mitään. Edelleen olen valmis uudistamaan saman tempun muutaman päivän päästä, vaikkakin maineeni taitavana nuuskijana sen kautta joutunee naurunalaiseksi kunnon Hippuksen silmissä. Sillä temppu pelottaa varkaita pintapuolisilla kotitarkastuksilla tehoaa tosin vast'alkajiin, mutta tuollaiseen vanhaan veijariin se ei enää vaikuta muuta, kuin että hän mahdollisesti rupeaa halveksimaan minua ja menetelmiäni. Ja aivan varmaa on, ettemme toisessakaan tarkastuksessa keksi mitään."
"Mitä hyötyä tuollaisesta toimenpiteestä sitten voisi olla minulle?" kysyi Anton masentuneena.
"Paljon enemmän kuin luulettekaan. Koska te olette jo käynyt neuvottelemaan asioitsija Itzigin kanssa, niin juttu voi meidän asiaanryhtymisemme johdosta käydä teille helpommaksi. Sillä kotitarkastuksesta on yleensä se seuraus, että asianomainen hätäytyy. Ja vaikkakaan en osaa varmasti arvailla, miltä kannalta Hippus itse tulee sellaisen koetuksen ottamaan, niin uskonpa kuitenkin hänen rupeavan tuntemaan asemansa jossain määrin tukalaksi. Siitä voi olla hyötyä teidän ponnistuksillenne. Pidänpä hyvää huolta siitä, että ensimmäinen kotitarkastus toimitetaan mahdollisimman taitamattomasti ja suurella melulla. Onneksi on hänellä jälleen vakituinen asunto, jossa hän on saanut jonkun aikaa olla meiltä rauhassa, joten hän tuntee olonsa turvalliseksi. Myöskin olen kuullut hänen paljon vanhentuneen ja käyneen kivuloiseksi, jotka seikat voivat olla teille eduksi pyydystäessänne miestä paulaanne."
Siihen tietoon ja lupaukseen sai Anton tyytyä.
4.
Oli kolkko marraskuun ilta; sumu lainehti yli koko kaupungin, täytti kaikki vanhat kadut ja torit ja tunkeutui avoimista ovista sisään huoneisiin. Se takertui katulyhtyjen ympärille, joiden liekit lepattelivat punertavan usvapallon keskellä eivätkä kyenneet valaisemaan kolmea askelta ympärilleen. Se leijui virran yllä ja tanssi tiheinä pilvirykelminä, jotka törmäilivät toisiaan vastaan. Pitkä sarja harmaita usvahaamuja veteli pitkiä laahuksiaan mustan veden pinnalla, yli vanhojen rantapaalujen, ali siltain kumaraisten holvien -- oikea aavesaattue myrkyllisiä usmia! Ne vyöryivät vesiportaita ylös, tarrautuivat parvekkeiden hirsikannattimiin ja pitivät ahkeraa häärinää keskenään. Silloin tällöin voi nähdä läikän mustaa vettä, joka vyöryi ihmisasumusten ohi kuin mikäkin maanalainen tuhovirta.
Kadut olivat tyhjinä; vain harvoin näki jonkin haamun sukeltuvan näkyviin katulyhdyn valokehässä ja sitten jälleen uppoavan hämärään. Tällainen haamu oli myös muuan pikkuinen, kokoonkyyristynyt miespahanen, joka hoiperrellen pyrki eteenpäin ja aina tultuaan lyhtyjen valopiiriin koetti harpata tavallista pitempiä askeleita, sikäli kuin epävakaiset jalkansa antoivat myöten. Eräästä porttikäytävästä hän solahti pihaan, jonka varrella Itzigin konttori oli, ja katseli ylös tuttavansa akkunoihin. Niiden verhot olivat lasketut alas, mutta raoista vilkkui valoa. Pikku mies koetti pysytellä tanakasti pystyssä, tuijotti jäykästi akkunoihin ja kirouksia mutisten heristi nyrkkiään niitä kohti. Sitten hän haparoi portaita ylös ja käytävään päästyään helisti kiivaasti soittokelloa, kerran, kahdesti, kolmasti.
Vihdoin kuului sisältä hiipiviä askeleita, ovi avautui ja pikku mies sujahti sisään ja juoksi yhtä vauhtia etuhuoneeseen, jonka oven Itzig sulki hänen perästään. Hippus ei ollut koskaan ollut mikään miehisen kauneuden ihanne, mutta tänään hän näytti kerrassaan kamalalta. Hänen poskensa olivat painuneet syville kuopille, rumat piirteet ilmaisivat merkillistä hätäytymisen ja uhkamielisyyden sekoitusta, ja veristyneet tihrusilmät luimistelivat usvan himmentämien rillien yli salakavalasti entiseen oppilaaseen. Varmasti hän oli juovuksissakin, mutta kuumeinen pelko ja hätä oli piristänyt hänen kohmeloisia ajatuksiaan ja tuokioksi työntänyt syrjään viinanmyrtymyksen.
"Nyt ne ovat minun niskassani!" hän huusi ja hypisteli sormiaan avuttomasti ilmassa. "Ne haeskelevat minua!"
"Kuka teitä haeskelisi?" kysyi Itzig rauhallisesti, vaikka hyvin tiesi keitä hakijat olivat.
"Poliisit, senkin roisto!" äyskäsi pikku vanhus. "Sinun takiasi istun nyt kiikissä. En uskalla enää mennä kotia, sinun pitää piilottaa minut."
"Niin pitkällä ei sentään vielä olla", vastasi Itzig niin kylmäverisesti kuin taisi. "Mistä te tiedätte että poliisipalvelijat ovat kintereillänne?"
"Lapset kadulla juttelivat siitä keskenänsä", huusi Hippus; "kadulla minä sen kuulin, kun yritin ryömiä luolaani. Ihan onnenkauppaa oli etten ollut vielä kerinnyt kotiin. Niitä seisoo kadulla talon edustalla, niitä seisoo portailla, ja ne odottavat että tulen kotia. Sinun pitää piilottaa minut, kuuletkos; ja rahaa sinun pitää antaa minulle ja auttaa minut rajan yli. Tänne minun ei auta enää jäädä, koeta toimittaa minut näkymättömiin!"
"Näkymättömiin?" toisti Veitel synkästi. "Ja minne sitten?"
"Minne poliisi ei vain pääse perässäni; rajan yli, Amerikkaan!"
"Entäpä jollen tahdo auttaa", murahti Itzig äreästi ja mietiskellen uutterasti itsekseen.
"Kyllä saat tahtoa, mörökölli! Oletko sinä vielä semmoinen tölliskö ettet tiedä, mitä minä tulen tekemään, jollet auta minua tästä kiikistä, sen tuhattäytinen? Kyllä ne rikosoikeudessa ottavat tarkkaan korvaan kaiken, mitä minä sinusta tiedän."
"Ettehän toki ole niin kehno, että menette kavaltamaan vanhan ystävän", sanoi Itzig sävyyn, jota hän turhaan koetti saada tunteelliseksi. "Katselkaahan nyt vähän tyynemmin asiaintilaa; mitäpä vaaraa siinä nyt muuten onkaan, vaikka ne teidät pidättäisivätkin? Kuka kykenee todistamaan mitään teitä vastaan? Niiden on pakko laskea teidät jälleen vapaaksi. Tunnenhan minäkin lain yhtä hyvin kuin joku noista lakituvan herroista."
"Soo!" karjasi vanha mies myrkyllisesti; "vai sinä arvelet että minun pitäisi ryömiä vankityrmään sinun takiasi, mokomankin narrin ja ilvehtijän takia? Että minun pitäisi istua vedellä ja leivällä, sill'aikaa kuin sinä täällä lapat maaruusi hanhipaistia ja nauraa hohotat aasimaiselle Hippus ukolle? Ei siitä tule mitään, munsyöri; minä tahdon pimitä täältä, ja siihen asti kunnes pääsen pimiämään, saat piilotella minua."
"Mutta ettehän voi tännekään jäädä", vastasi Veitel nyreästi. "Täällä ei ole varmuutta teille eikä minullekaan; Jakob tuolla eteisessä antaa teidät ilmi, ja talonväki piankin keksii että lymyilette täällä minun luonani."
"Sinun huolesi on, minne saat minut kätketyksi", ärähti vanhus; "mutta sen vaadin sinulta, että autat minut selville vesille tästä kiipelistä taikka..."
"Tukitkaa suunne", huusi Itzig, "ja kuulkaa mitä sanon. Vaikka minä antaisinkin teille rahaa ja pitäisin huolta, että pääsette junalla Hampuriin ja sieltä merelle, niin se ei käy kädenkäänteessä enkä minä voi siihen mieskohtaisesti sekautua. Teidät pitää saattaa yötä myöten jollekin parin peninkulman päässä olevalle pikku asemalle: myötyrihevosta en uskalla teille hankkia, koska sen kautta pakonne tulisi kohta ihmisten tietoon, ja tuommoinen kurja raukka kuin te olette ei jaksaisi sitä matkaa jalankaan tehdä. Minun on koetettava saada teidät tielle jollain toisella keinolla, mutta sellainen on minun ensin saatava tietooni. Siksi aikaa minun täytyy saada teidät johonkin toiseen kätköön, jossa poliisi ei keksi minua kun teitä sinne seuraan, sillä pelkään että ne haeskelevat teitä minun lähetty viitani. Jollette nyt saavu kotianne, niin ne tulevat etsimään teitä minun luotani, ehkä jo tänä yönä. Minä lähden katselemaan, mitä tietä teidät saisin matkaan, ynnä paikan, jonne teidät siksi aikaa voi piilottaa. Sillävälin pysytelkää täällä perähuoneessa, kunnes palaan takaisin."
Hän avasi perähuoneen oven, ja herra Hippus livahti siitä kuin säikähtynyt yölepakko. Veitel tahtoi teljetä oven ulkopuolelta, mutta tuo vanha rähjys likisti ruumiinsa väliin ja parkui täyttä kurkkua: "En tahdo olla täällä pimeässä kuin nakkiin käynyt rotta, toimita valoa tänne. Valoa minä tahdon, kuuletkos, sinä saatana!" hän karjui.
"Mutta alhaalta pihalta näkee, että kamarissa on valoa; siten joudumme ilmi."
"Mutta minä en tahdo istua pimeässä!" vaikeroi vanhus.
Kiroten sieppasi Veitel lampun etuhuoneen pöydältä ja vei sen vieraalleen. Sitten hän sulki oven ja kiiruhti ulos kadulle.
Varovaisesti hän lähestyi Löbel Pinkuksen taloa. Siellä oli kaikki aivan rauhallista; porttikäytävässä hän katsahti kapakkahuoneen pienestä luukkuakkunasta sisään, missä Pinkus ja pari vierasta istui viinapullon ympärillä hyvän omantunnon turvallisuudessa. Veitel hiipi hiljaa portaita ylös entiseen asuinhuoneeseensa, etsi jostakin salakolosta käsiinsä kimpun ruostuneita avaimia, kurkisti sitten vierastupaan ja näki ilokseen, että se oli pimeä ja tyhjä. Hän kulki varpaisillaan ulkoparvekkeelle. Siellä hän jäi tuokioksi seisomaan ja katselemaan vyöryviä usvapalleroita ja mustaa virtaa. Hetki oli hänelle suotuisa, ja hänen piti käydä kiireesti käyttämään sitä hyväkseen, sillä yötaivaalla näkyi jo levotonta liikehtimistä, usvapilvet hajoilivat ja lentelivät kuin repaleiset vaaterääsyt virran pintaa pitkin; kohta hajoittaisi tuuli ne kokonaan ja paljastaisi näkyviin virrankin, talojen hahmopiirteet ja katulyhdyt, jotka nyt vilkkuivat punaisina pilkkuina katujen kulmissa.
Itzig riensi parvekkeen toiseen päähän ja työnsi yhden ruosteisista avaimista sen oven lukkoon, joka salasi pääsytien vesiportaille. Naristen ovi lennähti auki, hän laskeusi aivan vedenrajaan ja tarkasteli nousuveden korkeutta. Kumeasti kurlutti virta portaiden alla ja huuhteli sen alimmaisia portaita. Se oli peittänyt allensa jalkapolun, joka muuten oli miltei läpi vuoden näkyvissä talorivin juurella virran matalassa rantahiekassa. Vain muutamia askeleita täytyi kahlata vedessä päästäkseen näiltä portailta naapuritalon vastaaville portaille. Veitel tuijotti virtaan kuin kivettyneenä; sitten hän työnsi jalkansa sen jääkylmään veteen koetellakseen, kuinka syvälle piti työntää pohjaan ylettyäkseen. Niin tarkkaa huolta hän piti vanhan miehen pelastamisesta, ettei hän edes tuntenut säärtänsäkään kylmäävän, vaikka vesi ulottui polveen saakka. Vielä viimeisen kerran hän silmäsi lähitaloihin. Kaikkialla oli pimeätä, haudanhiljaista; ainoastaan virta ja tuuli uikuttivat valittavasti.
* * * * *
Sillävälin koetteli Hippus lukon taakse jäätyään kaikin keinoin laittaa oloaan niin viihtyisäksi kuin voi. Siunattuaan poislähtevää Veiteliä hänen matkalleen kamalilla kirouksilla ja nyrkkiään heristellen hän kävi tutkistelemaan vapaaehtoista vankeuspaikkaansa. Hän hoiperteli matalalle seinäkaapille, väänsi lukossa istuvaa avainta ja etsi virkistävää pisaraa, joka palauttaisi hänelle vaipuvaa rohkeutta ja viillyttäisi kuivaa kurkkua. Hän löysi rommipullon, tyhjensi sen sisällyksen olutlasiin ja hörppäsi juoman suuhunsa niin nopeaan kuin tuima myrkky salli. Kylmä hiki kihosi oitis miespoloisen otsalle; hän haami taskustaan risaisen nenäliinan ja pyyhkieli innokkaasti naamaansa. Sitten hän asteli hajasäärin juopuneen askelin pitkin lattiaa, ja tuntien rohkeutensa jälleen kohoavan hän alkoi lallatella kovaan ääneen.
"Lurjus ja konna hän on, haiseva ja pelkuri jänis, kurja kitupiikki koko mies; jos minä tahdon myydä hänelle tämän nenäliinarisan, niin hänen on pakko ostaa se, se kuuluu hänen luontoonsa, ei hän siitä mihinkään pääse; surkea kuvatus ja ihmisten hylkiö hän on! Ja minuako se raukka uskaltaa uhitella, minut muka työntää tyrmään, ja itse kellotella tällä sohvalla ja ryypätä rommia, se kelmi!"
Hän sieppasi tyhjän rommipullon ja viskasi sen sohvaan, niin että se helähti pirstaleiksi puista käsinojaa vastaan. "Mikä hän alkuaan olikaan?" hän jatkoi yksinpuheluaan yhä kiukkuisemmin. "Reppua kantava narri! Minun avullani hän on päässyt siksi mikä nyt on; minä sen hölmön opetin pilliä puhaltamaan. Ja kun minä puhallan pilliini, täytyy hänen tanssia; minä olen linnustaja, hän vain minun syöttini. Minä olen sinun herrasi ja mestarisi, kumarra minua, mokoma ränsistynyt linnunpelätin!" -- Äijä koetti viheltää säveltä: "Iloitkaat elämästä", nosteli jalkojaan ja yritti hypähdellä hiprakkaa. Mutta jälleen kihosi kylmä hiki hänen otsalleen, jälleen hän veti risan taskustaan ja hankasi puolittain tiedottomasti kasvojaan.