Part 72

"En minä pyydä teiltä mitään tuskaannuttavaa rasitusta", sanoi kauppias; "tehän tiedätte kuinka meillä eletään, monesti täytyy ihan etsimällä etsiä tilaisuutta päästäkseen toisen kanssa puheisiin. Sabinelle ja teille minä haluan muutaman viikon kestävää yhdessäoloa vanhaan tapaan ja sitten, kun se aika tulee, rauhallista eroa. Minä toivon sitä sisarenikin vuoksi", painosti hän vilpittömästi.

"Siinä tapauksessa minä jään", Anton vastasi.

Tällävälin Sabine asteli huoneessaan levottomasti edestakaisin ja kuunteli tuskallisen jännitetysti ääntä tai risahdusta veljen työhuoneesta. Mutta vaikka raskaita ajatuksia työntyikin hänelle mieleen, eivät ne tänään kuitenkaan jaksaneet juurtua siihen. Tuli ratisi uunissa, ja tarkasti kuunteli impi kellon tikitystä, mutta mäntyhalot räiskyivät ja paukkuivat tänään niin ihmeen iloisesti ja pitivät vallan merkillistä melua. Lakkaamatta sinkoili uunista pieniä iloraketteja tulisiimoina keskilattialle. Sabine ei voinut tulla surulliselle päälle eikä hän kyennyt hätäilemäänkään, sillä väsymättömästi säesti vanha kello hänen omia ajatuksiaan: hän on tul-lut, hän on tääl-lä!

Ovi aukeni ja täti tylleröi sisään. "Mitä minä kuulenkaan!" hän huudahti. "Onko se mahdollista? Franz väittää että Wohlfart on veljesi puheilla."

"Hän on tääl-lä", toisti Sabine kellontikitystä, katsellen syrjään.

"Mitä merkillistä salamyhkäisyyttä tämä taas on!" puuskahti täti perin tyytymättömänä. "Miksi ei Traugott tuo häntä tänne? Ja hänen huonettaan ei ole vielä laitettu kuntoon! Kuinka sinäkin saatat istua kököttää siinä niin levollisesti, Sabine? En minä sinua nyt ollenkaan käsitä."

"Minä odotan", sanoi Sabine hiljaa, mutta hänen täytyi tarttua toisella kädellä toisen ranteeseen ja puristaa lujasti, niin kovin ne vapisivat.

Silloin läheni miehen askeleita huoneen ovea, kauppias kävi sisään Antonin kanssa ja huusi jo kynnykseltä: "Tässä on meidän vieraamme!"

Ja kun täti ja Anton iloisesti tervehtivät toisiaan, jatkoi isäntä: "Herra Wohlfart jää asumaan meille muutamiksi viikoiksi, kunnes löydän hänelle mieleiseni paikan."

Suu avoinna kuunteli täti sellaista päätöstä, ja Sabinen täytyi helisyttää rajusti lautasia salatakseen levottomuuttaan. Mutta kumpikaan naisista ei ruvennut tekemään vastaväitteitä, ja innokas keskustelu illallispöydässä auttoi peittämään mielenliikutusta, jonka mainingit vielä värisyttivät jokaisen sydäntä. Itsekullakin oli paljon kyseltävää ja paljon kerrottavaa, sillä kaikille oli kulunut vuosi sisältänyt paljon suuria ja tärkeitä tapahtumia. Tosin voi Antonin ryhdissä ja puheensävyssä huomata väkinäisyyttä, kun hän kertoili elämästään muukalaismaassa, Finkistä ja pienestä saksalaissiirtolasta, joka oli tilalle vakinaisesti asettunut. Ja pää kumarassa ja alas katsellen kuunteli Sabine hänen sanojaan. Mutta kauppias tuli yhä hilpeämmälle tuulelle; ja kun Anton nousi pöydästä lähteäkseen huoneeseensa, oli isännän kasvoilla miltei sama leppoisa myhäily kuin ennen vanhaan, hän puristi voimakkaasti Antonin kättä ja laski leikkiä: "Nukkukaa hyvin ja pankaa merkille, mitä ensimmäisenä yönä täällä uneksitte; sanotaan että sellainen unennäkö käy aina toteen."

Ja kun Anton oli poistunut, veti kauppias sisarensa pimeään sivuhuoneeseen, suuteli siellä häntä otsalle ja sanoi hiljaa hänen korvaansa: "Hän on pysynyt kelpo miehenä, sitä toivon nyt kaikesta sydämestäni!" Ja kun hän jälleen astui Sabinen kera ruokasaliin, loisti jotain kosteata hänen silmissään, ja hän rupesi kiusoittelemaan tätiä tämän salaisesta ihastuksesta Wohlfartiin, niin että kunnon tädin täytyi lyödä kämmenensä yhteen ja huudahtaa: "Tuo mieshän on tänään ihan pilalla!"

Väsyneenä ja järkytettynä Anton viskausi vuoteeseensa. Ilottomana kuvastui hänelle tulevaisuus, ja muisto illan katkerista kokemuksista ja ajatus lähiviikkojen hiljaisista kamppauksista painoi raskaasti hänen sydäntään. Ja sittenkin tuli uni hänelle pian ja rauhallisesti.

Ja vanhassa kauppiastalossa kävi kaikki jälleen hiljaiseksi. -- Se oli arkipäiväinen, kylmän järkevä talo, jossa oli paljon nurkkia ja monia salaisia komeroita. Se ei ollut sellainen paikka, jossa intoisa haaveilu ja leimuavat intohimot viihtyvät. Mutta se oli vankka ja kelpo talo, joka soi varman turvan kaikille sen seinien sisällä nukkuville.

Ja jälleen oli pienillä kotihaltioilla tänä yönä paljon askaretta. Ne hälisivät ja puuhasivat tuuppien vimmatusti toisiaan, ne lörpöttelivät ja nauraa rähisivät keskenään, ja joka huoneessa hymisi suuri sanoma, että liikkeen kasvatti oli palannut kotia; ja alustaltaan katseli kipsikissa omistajan oikeutetulla ylpeydellä nukkuvaa Antonia, nosti juhlallisesti häntänsä köyryyn ja kehräsi ahkerasti läpi koko yön.

3.

Seuraavana aamuna Anton kiiruhti Ehrenthalin luo. Mutta sairaan puheille ei häntä lainkaan laskettu, ja talon naiset ottivat hänet niin vihamielisesti vastaan, että hän piti parhaana olla heille mainitsematta asiastaan. Senvuoksi hän antoi oikeusneuvos Hornin kautta vielä samana päivänä ilmoittaa Ehrenthalin asiamiehelle, että kaksikymmentä tuhatta taaleria pidettiin valmiina Ehrenthalin samansuuruisen saamisen maksamiseksi; muihin vaatimuksiin nähden, joista Ehrenthal oli -- olematta siihen oikeutettu -- ruvennut käräjöimään vapaaherran kanssa, jäätiin odottamaan oikeuden päätöstä. Velkojan asiamies kieltäytyi ottamasta rahoja vastaan. Heti antoi Anton ryhtyä toimenpiteisiin, että Ehrenthal oikeudellista tietä pakotettaisiin ottamaan rahat ja luopumaan vaatimuksistaan mainittuun saamiseensa.

Illan tullen Anton veti vanhan konttoritakin ylleen ja lähti kiireisin askelin Löbel Pinkuksen taloon. Hän tapasi arvoisan majatalon isän tiskinsä takana ja kysyi häneltä lyhyeen kauppiassävyyn: "Herra T. O. Schröter käski tiedustamaan, onko Schmeie Tinkeles Brodysta saapunut tänne tai odotetaanko häntä saapuvaksi. Hänen pitää tultuaan heti joutua konttoriimme erään liikeasian takia."

Pinkus vastasi varovaisesti, ettei Tinkeles ollut kaupungissa ja ettei hänellä ollut tietoa, milloin tämä tulisi. Tinkeles kävi kyllä toisinaan hänen puheillaan, toisinaan ei, joten hän ei voinut vakuuttaa mitään Tinkeleksen puolesta, mutta lupasi toimittaa asian jos mies näyttäytyisi.

Jo seuraavana päivänä avasi talon palvelija Antonin huoneen oven, ja Schmeie Tinkeles pujahti sisään. "Tervetuloa, Tinkeles!" huusi Anton tulijalle vastaan ja katseli alakuloisesti hymyillen kauhtanapukuista miestä.

Reppuri oli ilmeisesti perin ymmällään, kun huomasi joutuneensa Antonin luo. Hänen luihuille kasvoilleen lennähti varjo, ja hänen sisällinen levottomuutensa purkautui hurjaan viittilöimiseen ja sekavaan sanatulvaan, joiden muka piti ilmaista hänen iloaan odottamattomasta tapaamisesta.

"Oikke Jumalan ihme, ett' mie näke teidät viel' elävänä! Monest mie jo tiedustin teit' Schröterin konttorisi', mut en koskaan saanut tietää minne te olitte mennyt. Aina mie teki mielellän kauppoj' teidän kanssa, ja monta kaunist' kauppaa me ollaankin tehty yhdess'."

"Ja joskus käyneet sotaakin keskenämme, Tinkeles", huomautti Anton väliin.

"Ei nyt puhuta siit', se oli huono kauppa", sanoi Tinkeles vältellen; "ja huonost' on nyt kaiken kaupan kanssa, ruoho kasvaa pitkin maanteitä. Paha aika on ollut koko maass'. Paraskin mies ei tiedä maata panness', vieläkö jalat kestää huomenna ylösnousta."

"Olettepa te sentään jaksanut pysyä jaloillanne, Tinkeles, enkä luule että ajat ovat teille olleet kovinkaan huonot. Istukaahan, minulla on vähän puhumista teille."

"Miksi istumas'?" kysäsi juutalainen epäluuloisesti, kun näki Antonin menevän ovelle ja panevan sen säppiin. "Ei liikeasioiss' oo aikaa istua. Anteeks', miks' te telkemäs ovi? Ei tarvis mitä telki kun kauppoj' tekemäs, ei meit' kukaan tääll' häiri."

"Tahdon puhua kanssanne kahdenkesken ja luottamuksessa", vastasi Anton ja astui juutalaisen eteen; "eikä se ole suinkaan teidän vahingoksenne."

"No, puhukaa sitt'", sanoi Tinkeles, "mut avamas ensin ovi."

"Kuulkaa nyt tarkoin mitä sanon", Anton aloitti. "Muistanette vielä viime keskustelumme, silloin kuin matkalla tapasimme toisemme."

"En mie muista yhtä mittä", tokasi reppuri päätään pudistellen ja katseli karsaasti ovelle päin.

"Te annoitte minulle silloin hyvän neuvon, ja kun tahdoin kuulla teiltä enemmän asiasta, olitte jo kadonnut koko kaupungista."

"Ne on kaikki vanhoj' juttuj'", vastasi Tinkeles yhä karsaammin. "En mie enää muista yhtä mittä, mull' on tääll' markkinoill' muutenkin niin paljon tekemist'. Mie luulin teidän meinaavan jotain kaupantekoa."

"Kaupanteosta nyt onkin kysymys, ja siitä voi teille tulla hyväkin kauppa", sanoi Anton merkitsevästi. Hän kävi kirjoituspöytänsä luo ja otti sen laatikosta rahakäärön, jonka laski pöydälle Tinkeleksen eteen. "Nämä sata taaleria kuuluvat sille miehelle, joka voi antaa minulle tarvitsemani tiedon."

Tinkeles vilkaisi syrjäkarin kääreeseen ja vastasi: "Sata taalerinrahaa on kaunis summa, mut mie en voi antaa mittä tietoj', mie en tiedä yhtä mittä, en mie jaksa muistaa, en ajatella mittä. -- Joka kerta kuin teidät tapaan, te rupia puhumaan pelkist' kiusallisist' asjoist'", äyskähti hän ärtyneesti; "ei ole miull' mikkä onni sattua yhteen teidän kanss', aina mie perin siit' pelkät harmit ja murehet."

Anton palasi vaieten pöydän luo ja otti toisen rahakäärön, jonka laski edellisen viereen. "Kaksisataa taaleria", hän sanoi ja piirsi liidulla pöydänlevyyn neliön molempain rahakääröjen ympärille. "Noin paljon te saatte, jos voitte antaa minulle haluamani tiedon."

Galizialaisen silmät paloivat haikeasti neliön puoleen. Anton seisoi vieressä ja osotti vaieten sormellaan ruutua. Reppuri kävi kovaa sisällistä kamppailua, katsahti varkain Antonia silmiin ja veti naamansa viattomaan irveeseen; sitten hän koetti teeskennellä välinpitämättömyyttä ja silmäili näköjään huolettomasti ympäri huonetta; mutta alati palasi hänen katseensa Antonin ojennettuun etusormeen ja valkoiseen ruutuun. Kumpikaan ei virkkanut sanaakaan, ja sittekin kävi molempain miesten kesken sangen kaunopuheinen ja kiihkeä ajatustenvaihto. Yhä kirkkaammin välkkyivät galizialaisen silmät, yhä hermostuneemmaksi kävi hänen viittilöimisensä; hän nyki olkapäitään, kohotteli kulmakarvojaan ja koetti kaikin voimin päästä eroon rahojen lumouksesta, joka kahlehti hänet pöydän viereen. Vihdoin hän yritti naamaista rahat pöydältä.

"Ensin puhutaan", sanoi Anton ja peitti rahat kädellään.

"Miks' te olette niin kova minua kohtaan!" valitti Tinkeles.

"Kuulkaa nyt, Tinkeles", sanoi Anton. "Minä en vaadi teiltä mitään väärää asiaa, en mitään sellaista, jota rehellinen mies voisi kieltäytyä antamasta toiselle. Tosin ehkä voisin haastattaa teidät oikeuteen kuulusteltavaksi ja saada varmat todisteet ilman mitään kuluja; mutta vanhastaan tunnen teidän vastenmielisyytenne kaikkea oikeudenkäyntiä kohtaan, ja senvuoksi tarjoan teille rahaa. Jos te ymmärtäisitte toisenlaista, puhetta, niin ehkä itsestännekin kertoisitte minulle mitä tiedätte, kun sanon teille että muuan perhe on sortunut onnettomuuteen sentakia, että te ette aikaisemmin kertonut minulle kaikkea. Mutta sellaista puhetta ei teille hyödyttäisi pitää."

"Ei, ei se hyödytä mittä", myönsi Tinkeles rehellisesti. "Anta mie katton ensin rahoj', jotka te miull' lupaatte. Onkos siin' ihan varmast' kakssata taalerii?" hän jatkoi tuijotellen rahakääröihin. "Hyv' on, mie näke ett' siin' on oikke. Kysykää nyt, mitä te tahto tietää?"

"Te kerroitte minulle aikanaan", aloitti Anton, "että Itzigin, Ehrenthalin entisen kirjanpitäjän, nimenomaisena aikomuksena oli saattaa vapaaherra von Rothsattel perikatoon."

"Eikös niin käynyt kuin mie sanoin?" kysyi Tinkeles. "Minulla on syytä otaksua, että te ennustitte oikein. Te mainitsitte silloin kahdestakin miehestä, jotka olivat tuon juonen takana; kuka se toinen on?"

Reppuri epäröi ja joutui tuskaan; Anton kävi jälleen käsiksi rahakääröihin.

"Antakaa olla, älkää koskeko", hätäili Tinkeles ja nosti syrjään Antonin käden. "Sen toisen nimi on Hippus, kuten mie oon kuullut. Se on vanha mies ja asunut kauan Löbel Pinkuksen luona."

"Onko hänkin liikemies?" kysyi Anton.

"Ei hän meidän kansaa oo, eikä mikä liikemies; hän on kristitty ja ollut ennen asianajaja."

"Oletteko te ollut missään liikeasioissa Itzigin kanssa?" kyseli Anton edelleen.

"Vanhurskas Jumala varjelkoon mua joutumast' tekemisiin sen miehen kanss'!" huusi Tinkeles. "Jo ensi päivänä kuin hän tuli kaupunkiin, hän yritti murtautua miun kaappiin, joss' oli kaikki miun tavarat. Miull' oli tuska ja vaiva estää sitä miestä ottamast' miun vaatteit'. Hän kiskoo vaatteet elävän ihmisen päältä. En mie tahto olla missä tekemisiss' semmottisen miehen kanss'!"

"Sen parempi itsellenne", sanoi Anton. "Ja nyt kuunnelkaa minua tarkasti. Vapaaherralta on varastettu lipas, jossa säilytettiin tärkeitä asiapapereita. Varkaus tapahtui Ehrenthalin konttorissa. Oletteko te ehkä sattumoisin kuullut puhuttavan tuosta varkaudesta, tai onko teillä ehkä epäluuloja, ken varas saattaisi olla?"

Galizialainen vilkuili rauhattomasti ympäri huonetta ja sitten Antoniin ja rahakääröihin; viimein hän sanoi päättäväisesti ja ummistaen silmänsä: "En mie tiedä mittä."

"Ja juuri tätä asiaa minä tahdon teiltä tietää; ja nämä rahat ovat sitä miestä varten, joka voi antaa minulle tietoa siitä."

"No, jos miun pittä puhua", sanoi reppuri, "niin puhumas pittä. Mie kuulin kerta kun se ihminen, jonka nimi on Hippus, kovasti juovuksiss' huusi ja mekasti, ja silloin se sanoi: 'nyt meill' on se punahäntä kiikiss', hän on hukass', paperitten takia hän on hukass'".

"Ja muuta ette tiedä?" kysyi Anton tuskallisen jännityksen valtaamana

"Ei sitt' niin yhtä mittä muuta", vakuutti galizialainen innokkaasti. "Siit' on jo pitkä aika sitt', ja mie voin silloin vain perin vähän ymmärtää, mitä ne haasteli keskenäns'."

"Te ette ole kyennyt ansaitsemaan rahoja, jotka ovat tässä pöydällä", Anton virkkoi hetken vaiti oltuaan; "mitä te tiesitte minulle kertoa, oli tuiki vähän. Mutta jotta näette, kuinka tärkeätä minun on saada teidän kauttanne tietoja, annan nyt teille nämä sata taaleria; toiset sata saatte kohta kuin voitte johdattaa minut varastetun lippaan jäljille tahi hankkia takaisin siinä olleet paperit. Ehkä se ei ole teille aivan mahdotonta."

"Ei se ole mahdollist'", sanoi galizialainen jyrkästi, punniten saamaansa rahakääröä kädessään ja vilkuillen toiseen pöydälle jääneeseen. "Mihin Itzig ryhtyy, sen hän tekee niin, ettei kukaan pääse hänen jäljillens'; ja miehän oon tääll' vain muukalainen enkä tee koskaan asjoit' veijaritten kanss'."

"Koettakaa kuitenkin päästä edes joillekin jäljille", pyysi Anton. "Kohta kuin saatte jotain vainuunne, niin tulkaa kertomaan minulle; minä säilytän nämä rahat teitä varten. Eikä minun tarvinne kehoittaa teitä olemaan hyvin varovainen ja kaikin mokomin välttämään, ettei Itzig eikä hänen apurinsa saa aihetta epäluuloihin. Älkää edes kertoko kellekään että tunnette minut."

"En mie ole mikä pikku laps'", vastasi Tinkeles päätään nyykäyttäen; "mut mie pelkään vain, etten mie voi enää auttaa teitä täss' asjass'."

Galizialainen lähti tiehensä, työnnettyään rahakäärön kauhtanansa takataskuun.

Anton oli kuitenkin saanut kuulla sen miehen nimen, joka kenties oli syyllinen itse varkauteen. Hänelle kävi mahdolliseksi jatkaa tutkisteluja tähän nimeen nojautuen. Mutta yhä vaikeammaksi kävi samalla saada puuttuvat asiakirjat takaisin ilman viranomaisten apua. Tässä pulassa hän teki päätöksen, joka ennemminkin pisti kauppiaan päähän kuin virkamiehen. Se oli rohkea askel, mutta suotuisessa tapauksessa sen kautta kukaties voi mahdollisimman pian ja huomiota herättämättä palauttaa paperit paroonin käsiin.

Hän tahtoi päästä tekemisiin Itzigin itsensä kanssa, ja käyttäen hyväkseen sitä vähää tietoa, jonka hän juuri oli saanut galizialaiselta reppurilta, koettaa pakottaa tuon kavalan ja tunnottoman miehen antamaan perään. Tosin hän hyvin tiesi, kuinka epävarma se askel oli, ja että häntä perillä odotti kova ottelu Itzigin kanssa. Jos hän olisi arvannut, mitä kaikkea tuolla yritteliäällä liikemiehellä juuri nykyisin oli mielessä, niin olisi hän arvellut vielä kauemmin, ennenkuin lähti ottamaan sen askeleen.

* * * * *

Itzigin luihunaamainen konttorinulikka avasi oven. Anton seisoi vastatusten muinaisen koulutoverinsa kanssa. Itzigillä oli jo tiedossa että Anton oli palannut kaupunkiin Rosminin läheiseltä tilalta, ja hän oli varustautunut tähän vieraskäyntiin.

Kotvan aikaa molemmat miehet katselivat toisiaan, kumpikin koettaen lukea vastustajansa kasvonilmeistä ja ryhdistä toisen ajatukset ja varustautua alkavaan kamppailuun. Molemmille oli monivuotinen varovainen seurustelu ihmisten kanssa ja liikeasiain varteenottaminen antanut hiukan samanlaista ryhtiä. Molemmat olivat tottuneet säilyttämään näennäisen kylmäverisen levollisuutensa kiusallisissakin tilanteissa ja salaamaan päämäärän, johon pyrkivät; molemmat olivat tottuneet punnitsemaan nopeasti, puhumaan varoen ja päättämään ripeästi; molemmilla oli yksin puheessaan ja eleissäänkin sitä sävyä, jonka kauppiasmainen seurustelu kauppiaitten kanssa lyö jokaiseen liikemieheen; ja molemmat olivat tänään ankaran sisällisen jännityksen vallassa, joka nosti veret Antonin poskille ja antoi hiukan väriä Veitelinkin kelmeille poskipäille.

Mutta Antonin kirkkaan katseen kohtasi vastustajan silmä levottomana ja luimistellen, hänen karskia vakavuuttaan vastasi toisen ryhdissä merkillinen sekoitus uhkamielisyyttä ja nöyristeleväisyyttä; molemmat tajusivat jo ensi silmäyksellä, että edessä oli vaarallinen vastustaja, jota oli vaikea voittaa, ja siksi kumpikin kokosi kaiken voimansa.

Taistelu alkoi. Itzig aloitti sen hänelle ominaisella tavalla. "Onpa oikein hupaista nähdä teidät kerran luonani, herra Wohlfart", hän sanoi väkinäisen ystävällisesti; "siitä onkin jo sangen kauan sitten kuin minulla viimeksi oli ilo tavata teidät. Minä olen kumminkin aina suurella mielenkiinnolla seurannut teidän vaiheitanne. Yhdessähän me kävimme kouluakin, samana päivänä saavuimme tänne, ja molemmat olemme päässeet eteenpäin maailmassa. Olin jo kuullut että te olitte lähtenyt Amerikkaan. Ihmiset lörpöttelevät niin paljon perätöntä. Toivon että nyt jäätte pysyväisesti tänne pääkaupunkiin. Ehkä te jälleen liitytte herra Schröterin liikkeeseen; hänen sanotaan kovasti pahoitelleen teidän poislähtöänne." -- Sanat juoksivat virtanaan hänen huuliltaan, mutta hänen katseensa koetti joka taholta puhkaista Antonin jäykkää ulkokuorta päästäkseen näkemään, missä asioissa hänen vieraansa oli tullut.

Hän oli kuitenkin paljastanut erään heikon kohdan omassa panssarissaan, kun hän teeskenteli tietämättömyyttä siitä, missä Anton oli viime aikoina oleskellut. Se seikka, että hän tyystin vältti mainitsemasta Rothsattelin nimeä, vahvisti Antonin vakaumusta siitä, että tuolla miehellä oli jotain aihetta sellaiseen tavattomaan varovaisuuteen juuri tämän nimen mainintaan nähden.

Käyttäen tätä Veitelin erehdystä hyväkseen Anton aloitti puhua niin kylmästi, kuin olisi toinen äsken haastellut pelkille seinille: "Minä tulin, herra Itzig, puhumaan kanssanne eräästä liikeasiasta. Teillä on tiedossanne parooni von Rothsattelin sukutilaa koskevat asiat, joka tila kohdakkoin pitäisi myytämän julkisella pakkohuutokaupalla."

"Tunnen vain ylimalkaisesti noita asioita", vastasi Itzig ja painautui päättäväisesti sohvan nurkkaan, "kuten yleensä tunnen senlaisia asioita. Olen kuullut niistä tosiaan yhtä toista."

"Te olette Ehrenthalin konttorissa vuosikausia johtanut hänen liikeasioitaan paroonin kanssa, jotka kaikki koskivat tilan velkarasituksia, joten teillä täytyy olettaa olevan niistä tarkat tiedot. Kun Ehrenthalin sairaus tätänykyä tekee mahdottomaksi asettua mihinkään liikeyhteyteen hänen kanssaan, niin pyydän teiltä joitakin tarvitsemiani tietoja."

"Mitä minä ehkä olen kirjanpitäjänä Ehrenthalin konttorissa saanut tietooni", sanoi Itzig venytellen, "niin se on uskottu minulle luottamuksessa, joten en voi siitä kertoa syrjäisille. Ihmeekseni käy, että te sellaista minulta vaadittekaan", hän lisäsi, muljauttaen ilkeästi vastustajaansa. Anton vastasi kylmäverisesti: "Minä en vaadi teiltä mitään, mikä voisi loukata velvollisuudentuntoanne, josta mainitsitte. Minun on vain tärkeää tietää, kenen käsissä ne kiinnitykset nykyään ovat, jotka tilaa rasittavat."

"Sen te olisitte voinut saada helposti tietoonne pyytämällä otteen hypoteekkiluettelosta", sanoi Veitel, teeskennellen mainiosti välinpitämätöntä sävyä.

"Olette ehkä kuullut", jatkoi Anton järkkymättä, "että jotkut noista kiinnityksistä ovat viime kuukausien kuluessa kierrelleet tässä kaupungissa kädestä käteen; joka tapauksessa ei niiden nykyisiä haltijoita ole merkitty hypoteekkiluetteloon. Voi olettaa, että kiinnekirjat on ostettu siinä mielessä, että sen kautta joko helpotetaan tai ehkä myöskin vaikeutetaan ostonhaluisia tekemästä tarjouksiaan pakkomyyntitilaisuudessa."

Tähän saakka oli keskustelu ollut jokapäiväistä varustautumista vakavaan kamppailuun, jokseenkin samantapaista kuin ensimmäiset shakkisiirrot tai kilpa-ajojen alkuvauhti. Itzigin kärsimättömyys joudutti sitten asiainmenoa hyvän askeleen eteenpäin.

"Oletteko te saanut asiaksenne ostaa tuon tilan?" hän kysyi äkkiä.

"Otaksukaa että olisin saanut sen tehtävän", Anton vastasi, "ja että haluaisin sitä varten teidän myötävaikutustanne. Voitteko te mahdollisimman pian hankkia minulle tuon tarvitsemani tiedon? Ja tahdotteko ryhtyä tarvittaviin neuvotteluihin lunastamista varten?"

Itzig punnitsi tilannetta. Voihan olla mahdollista, että Anton tuli vain senvuoksi, että saisi pakkohuutokaupassa varatuksi tilan joko paroonille tai ystävälleen Finkille. Siinä tapauksessa uhkasi häntä itseään se vaara, että hänen pitkän salaisen työnsä ja hirveän uhkayrityksensä kallis hedelmä yht'äkkiä riistettäisiin hänen käsistään. Jos Fink kattoi omaisuudellaan vapaaherran velat, niin Itzig menetti tilan. Silloin hänen täytyi ryhtyä toisiin keinoihin kiristääkseen paroonilta rahoja. Pohtiessaan tätä pulmaa kovan sisällisen kiihotuksen vallassa hän huomasi Antonin katselevan häntä hyvin tutkivasti. Siitä hänen pahan omantuntonsa terävänäköisyys teki nopeasti sen johtopäätöksen, että Anton oli päässyt jonkin verran hänen juoniensa perille ja että tämä vielä tahtoi jotain muutakin häneltä. Todennäköisesti koko tarjous oli tehty vain silmäinlumoksi. Hän kiiruhti senvuoksi mitä alttiimmin lupaamaan myötävaikutustaan ja lausui toivovansa, että hänen ehkä hyvinkin onnistuisi saada oikeaan aikaan selville kiinnitysten nykyiset haltijat.

Anton ymmärsi, että tuo konna oli arvannut hänen aikeensa ja oli nyt varuillaan. Hän vaihtoi hyökkäysmenetelmäänsä.

"Tunnetteko te erään Hippuksen?" hän kysyi yht'äkkiä ja katsoi terävästi vastustajaa silmiin.

Haihtuvan hetkisen värähtivät Itzigin silmänluomet, ja valju puna kohosi jälleen hänen poskipäilleen. Vitkastellen, kuin koettaisi etsiä muististaan tuota nimeä, hän viimein vastasi: "Kyllä minä tunnen hänet. Hän on rappiolle joutunut ja aivan mitätön mies."

Anton huomasi satuttaneensa oikeaan kohtaan. "Ehkä muistanette, että puolitoista vuotta sitten Ehrenthalin konttorista varastettiin vapaaherralle kuuluva asiakirjalipas, jonka sisällys oli sangen tärkeäarvoinen lippaan omistajalle?"

Itzig istui levollisena; ainoastaan hänen silmänsä pälyilivät hermostuneesti ympäri huonetta. Kukaan häntä tuntematon ei olisi tuota katsetta arvannut pahan omantunnon merkiksi, mutta Anton näki muuttuneessa ilmeessä ilmi elävästi vanhan ostraulaisen koulutoverin kierot kasvot -- saman naaman, jota Veitel nulikka oli näyttänyt joutuessaan pinteeseen kynän tai paperiarkin näpistyksestä. Itzig siis tiesi kadonneista asiakirjoista; hän tiesi niiden varkaudestakin.

Vihdoin liikemies vastasi välinpitämättömästi: "Kuulinhan minä tuosta lippaasta, se tapahtui vähän ennen kuin erosin Ehrenthalin liikkeestä."

"No niin", jatkoi Anton, "varastetuilla papereilla ei voinut olla varkaalle itselleen minkäänlaista arvoa. Mutta on syytä otaksua, että ne ovat jollain tavalla joutuneet jonkin kolmannen tällä paikkakunnalla asuvan henkilön käsiin."