Part 71

Antonin kotihaltia, nahanväriseksi maalattu kipsikissa, istua kyyrötti surullisena alustallaan. Kokonainen vuosi täynnä harmia, katkeruutta, pauhua ja vihaa oli vierinyt ohi, mutta siitä ei kissa tiennyt mitään. Pää kumarassa se katseli eteensä tyhjään huoneeseen. Akkunaverhot olivat alhaalla, niin ettei ainutkaan päivänsäde lämmittänyt sen pieniä korvia. Eikä huoneessa ollut minkäänlaista liikettä, lukuunottamatta ilmassa pyörivää tomua, kun ilmanveto kuljetti sitä akkunoita kohti, joista se pyörähti takaisin kissan korvallisille ja sitten vaipui turhasta puuhastaan uupuneena sen kipsiselälle, kirjoituspöydälle ja lattiamatolle. Mennyt vuosi oli ollut ylen kurja kissalle, ja se olisi orpoudessaan varmasti menehtynyt, jollei se joskus iltaisin olisi saanut vieraita luokseen. Hiljaisina iltoina näet kultasi kiertelevän lampun lempeä hohde kissan viiksikarvoja. Pehmyt kätönen hyväili sen köyryistä selkää; avattiinpa joskus akkunatkin neljännestunniksi raittiin ilmavirran sisääntulla; kuutamo valoi hopeaista loistettaan huoneeseen, ja ketteräin piikatyttöjen sienet ja harjat tekivät äkkilopun pölyn hirmuvallasta permannolla ja huonekaluilla. Silloin kissa kehräsi hiukan, mutta kohta se muisti uudelleen orpoutensa ja hyljätyn tilansa ja kivettyi jälleen jähmettyneeseen suruunsa.

Tänään on kirkas kuutamoyö, kaikki nukkuvat talossa eikä kukaan ajattele että _hän_ on kotimatkalla, joka jo lapsuudestaan asti on tämän ison talon kasvatti, jopa siitä lähtien kuin hänen vanha isänsä musta samettinen patalakki korvallisellaan heijaili pikkusta polvellaan. Kukaan ihminen koko talossa ei tuota ajattele, ja kukapa tietää, tokko monet sitä toivovatkaan. Mutta iso talo itse tietää sen; ja tänä yönä on kaikissa sen nurkissa kuhinaa, seinälaudoitus ja portaat naksahtelevat, käytävissä käy kumma humina, seinäkomeroista kuuluu kohinaa ja ritinää, kuutamo luo hopeitaan porrasakkunoista sisään, ja syrjäisimmissäkin sopissa värähtelee valjua valoa.

Joka tänä yönä saisi nähdä keltaisen kissan vehkeet, hän varmasti joutuisi kummiinsa. Se pesee ja sukii ahkerasti karvaansa, ojentelee jäykistyneitä jalkojaan ja heilahduttaa häntänsä hilpeästi pystyyn. Vihdoin se hypähtää alas kirjoituspöydältä ja painaa yhtämittaa ovesta ulos pihalle. Juhlamielin se tassuttelee pitkin talon kaikkia käytäviä ja sopukoita. Ja minne vain se tulee, siellä alkaa elämä viritä, ja kaikki pienet kotihaltiat, joita sellaisesta isosta ja vanhasta talosta ei koskaan puutu, alkavat kihertää ja kuhista kiihkeästi keskenään. Harmaita, varjomaisia ukkosia pujahtaa esiin uuninaukoista ja kirjoituspöytien alta, ne käyvät sutimaan portaat ja käytävät puhtaiksi ja terhentelevät ison Pluton ympärillä, joka torkkuvan talonrengin vierellä vartioi pihaa, niin että koira vanhus ei saa enää unesta kiinni, vaan karsaasti muristen ja hiljaa haukuskellen katselee pienten miekkosten touhua.

Ja kissa tassuttelee vartiokäynnillään Sabinenkin makuuhuoneen oven ohitse ja naukaisee hiljaa, niin hiljaa ettei mikään ihmiskorva sitä kuule; mutta se tonttu, joka pitää asuntoaan Sabinen lampunkuvussa, ei tulekaan ulos, vaan pudistelee yrmeästi päätänsä ja mutisee itsekseen: "Emme me vain semmoisesta iloitse!" Ja samaa hyväntahdon puutetta on kauppiaan itsensäkin kamarissa, ei sielläkään iloita kaukomaille kadonneen pojan kotiatulosta, ja siellä asuva haltiaväki on koppavana ja toruu avaimenreiästä kutsumatonta herättelijää. Mutta kissa ei anna sen itseään häiritä; eikä anna muu talokaan. Isolla vaa'alla on koolla runsaslukuinen ja iloisa seura. Mitä talossa vain on kotihaltioita -- ja eiköpäs niitä niin uutterassa talossa ole paljonkin -- on keräytynyt yhteen pitämään suurta perhejuhlaa kuun kirkkaassa valossa; ja keskellä piiriä istuu keltainen kissa kehräten ja iskien karvoistaan säkeniä, ja ketterimmät vierasparvesta kapuavat vaa'an käsivarsille ja irvistelevät ylhäiseltä asemaltaan kiusoittelevasti isännän akkunoita kohti, jopa Sabinenkin, vaikka tämä muuten onkin niiden lemmikki.

Kukaan ihminen koko talossa ei tiedä, että hän palaa kotia, mutta vanha kauppiaskoti itse aavistaa sen; ja se koristautuu kuin juhlaan ja avaa ovensa selälleen ottaakseen vastaan kaivatun ystävän.

Iltapuolella seuraavana päivänä Sabine seisoo aarrekammiossaan avattujen kaappien edessä, järjestää hyllyille pesusta vasta tulleita liinatavaroita ja kiinnittää jälleen ruusunpunaiset numeroliput kunkin lajin ympärille. Luonnollisesti hänkään ei tiedä mitään eikä aavista mitään. Hänen valkeat damastiliinansa välkkyvät tänään kuin hopea ja atlassi, hiottu lasikupu, jonka hän nostaa vanhan perhepokaalin päältä, helähtää iloisesti kuin joulukello, ja vielä kauan värähtelee sen sointi ison kaapin vanhoissa seinälaudoissa. Kaikki käsinmaalatut päät hänen posliinilautasissaan näyttävät tänään niin käsittämättömän veitikkamaisilta, tohtori Martinus Luther ja salaisoppien tietomies Faust virnistelevät ja vilkuttavat hänelle silmää, yksinpä arvokas Goethekin hymyilee, ja vanha Fritz [Fredrik Suuri] se vasta on pakahtua nauruun. Kaikissa kaapin lokeroissa vilkkuu ja kuhisee, kaikki vanhat posliini- ja lasiastiat kilisevät maanitellen ja ilakoiden; mutta Sabine yksistään ei huomaa mitään, talon viisaalla valtiattarella, ei ole aavistustakaan siitä, minkä kaikki pienet kotihaltiat jo tietävät.

Vai aavisteleeko hän sittenkin jotain? Kuulkaappas -- hän laulaa! Pitkään aikaan ei laulunääntä ole kuulunut hänen huuliltaan, mutta tänään hänen sydämensä tuntuu niin ihmeen keveältä; ja kun hän katselee uljasta lasi- ja hopeakatujen riviä astiakaapissa, niin puikahtaa hiukan niiden iloisesta hohteesta hänenkin sieluunsa; hänen huulensa liikahtelevat, ja hiljaa kuni metsälinnun liritys helähtää huoneessa lapsuudessa opittu laulunsävel. Ja kaapilta käy impi akkunapieleen, jonka vierellä riippuu äiti vainajan kuva; sädehtivin silmin hän katselee rakkaita kasvoja ja laulaa äidille saman lastenlaulun, jota tämä itse oli laulellut pikku Sabinea heijaillessaan.

Silloin käy portista sisään turkkiin kääriytynyt mieshahmo. Avoimessa varastoholvissa seisoo Balbus, joka nykyään on ison vaa'an ja mustan siveltimen herra ja valtias; hän katsahtaa pikaisesti ohimenevää vierasta ja mutisee vähän ihmeissään: "Tuohan näytti hiukan kuin Antonilta." Makasiinirengit naulailevat tavaralaatikkoa kiinni, vanhin heistä käännähtää sattumalta ympäri ja näkee seinällä lampun luoman miehenvarjon; hän pysäyttää vasaransa kesken iskua ja sanoo: "Luulinpa melkein nähneeni herra Wohlfartin varjon." Ja pihan perältä kuuluu kovaa haukkumista ja koiran hyppelemistä, ja Pluto tulla törmähtää renkien luo ollen aivan suunniltaan, pieksää vimmatusti hännällään, haukkuu ja nuolee heidän käsiään ja kertoo heille omalla tavallaan koko jutun. Mutta makasiinirengitkään eivät tiedä mistään, ja joku heistä virkkaa: "Aave se varmaankin oli, eihän nyt näy enää mitään."

Sitten aukenee Sabinen aarrekammion ovi. "Tekö se olette, Franz?" kysyy impi ja keskeyttää työnsä. Kukaan ei vastaa. Hän käännähtää ympäri ja silmää tarkkaan ja hätäisesti kynnyksellä seisovaa mieshahmoa. Silloin vapisee neidon käsi ja tarttuu kiivaasti tuolinselkään; mutta hän terästää tahtoaan ja pysyy pystyssä; ja mies rientää hänen luokseen, ja intohimonsa ja liikutuksensa lumoissa hän, tietämättä itsekään mitä tekee, lankee polvilleen tuolin viereen, jolle immen on täytynyt istahtaa, ja painaa päänsä hänen syliinsä.

Antonhan se on! Kumpikaan ei virka sanaakaan. Kuten suloista unikuvaa katselee Sabine edessään polvistuvaa ystävää ja laskee kätensä hänen olalleen. Ja huoneessakos nyt vasta alkaa vilkkua ja helähdellä; lamppu valaa kaikkein leppoisinta loistettaan vanhan talon ja kauppaliikkeen molempien lapsien ylle, ja seinällä riippuvan emäntävainajan kuva katselee lempein silmin allansa istuvaa sievää ryhmää.

Impi ei kysellyt, minkä vuoksi mies palasi ja oliko hän jo vapaa lumouksesta, joka oli hänet täältä temmannut pois. Eikä hänen tarvinnutkaan kysellä -- kun hän katseli polvistuvan miehen rehellisiin silmiin, jotka tuskallisesti ja hellästi etsivät hänen katsettaan, silloin hän tajusi, että ystävä palasi takaisin kotiin, veljen luo, hänen itsensä pariin.

"Niin kauan te olitte poissa täältä", hän valitti, mutta autuas hymy kirkasti hänen kasvonsa.

"Aina kuitenkin olin hengessäni täällä", huudahti Anton tulisesti. "Jo samana hetkenä, jolloin erosin tästä talosta, aavistin luopuvani kaikesta, mikä elämälleni lupasi rauhaa ja onnea. Nyt ajaa vastustamaton pakko minua lähelle teitä; minun täytyy sanoa teille, mitä sielussani tunnen. Teitä minä olen palvonut kuin pyhimyskuvaa, niin kauan kuin elin teidän läheisyydessänne. Teidän muistonne oli vieraalla maallakin minun paras aarteeni. Se suojeli minua yksin ollessani, rajun ja melskeisen elämän keskellä, se varjeli minua suuren kiusauksen tullessa. Teidän armas kuvanne asettui pelastavaksi enkeliksi minun ja toisen naisen väliin. Usein näin teidän silmänne katselevan minua, kuten silloin kuin anoin teiltä apua omaa itseäni vastaan; usein te kohotitte kättänne viitataksenne minulle ja varoittaaksenne vaarasta, joka minua houkutteli. Etten ole kadottanut itseäni, siitä saan kiittää teitä, Sabine."

Kotitalon säännöllisessä ja yksitoikkoisessa elämässä on impi jo monet vuodet tuntenut sydämellistä taipumusta Antoniin. Tämän poislähdettyä hän tiesi rakastavansa häntä; ääneti hilliten surunsa hän piilotti rakkautensa sydämeensä. Ei kukaan tässä vireässä liiketalossa ole pannut merkille hänen lempeään eikä hänen surumielistä kieltäymystään. Tuskinpa ainoallakaan katseella, ei ainakaan sanalla tai kasvojen ilmeellä hän ole paljastanut sydämensä tilaa; hän on ollut ja elänyt niinkuin tuleekin suuren kauppaliikkeen lapsen; eihän tässä talossa saa ottaa laskuun sydämen herkkiä tunteita, ihmiset ovat pelkkiä numeroita sen suuren tilikirjan lehdillä. Mutta nyt, jälleennäkemisen ensi hurmauksessa, murtautuu intohimon hehku pitkän pidättymisen kuoresta. Hän nousee pystyyn loistavin silmin eikä ilossaan huomaa, että Antonin kalpeilla kasvoilla värähtelee toisenkinlainen tunne. Lemmitty mies on löytänyt lempensä esineen, mutta ainoastaan kadottaakseen hänet iäksi.

Yhä vielä pitelee Sabine Antonia kädestä ja vetää häntä lasikäytävää pitkin veljen työhuonetta kohti.

Mitä sinä oikein ajatteletkaan, Sabine? Onhan tämä kelpo talo, kerrassaan mainio talo, mutta ei täällä ole tilaa runollisille tunteille ja sydämen äkkinäisille ailahduksille, jotka panevat sylin nopeasti avautumaan ja sulkemaan sisälleen äkkiä tulla tölmähtäneen ystävän, vaikka häntä olisi kuinka kaivattu. Tämähän on järkevän ja arkipäiväisen toimen talo! Kuivin sanoin täällä esitetään vaatimukset ja epuut. Ja ylpeä ja ankara talo se on! Muistappas sitä, Sabine! Ei mikään sydämellinen vastaanotto odota ystävääsi, jota sinä onnesta vapisten talutat talon isännän luo.

Sen tajusi jo Sabinekin, ja hänen jalkansa epäröi jatkaakseen, ennenkuin hän avasi oven. Mutta hän teki ripeän päätöksen, ja yhä pitäen kiinni Antonin kädestä hän veti tämän mukanaan kynnyksen yli, ja ilosta rusottavin kasvoin hän huudahti veljelle: "Tässä hän on, hän on jälleen palannut meidän luoksemme!"

Kauppias oikaisi selkäänsä kirjoituspöytänsä ääressä, mutta jäi edelleen istumaan; ja ensi sanoikseen hän lausui levollisesti, kylmästi ja käskevään sävyyn: "Päästäkää irti sisareni kädestä, herra Wohlfart."

Sabine peräytyi taaksepäin, ja Anton jäi yksin seisomaan keskelle huonetta ja katseli järkytettynä entistä isäntäänsä. Tuon miehen voimakas varsi oli viime vuoden kuluessa paljon vanhentunut, tukka oli käynyt harmaaksi ja kasvojen rypyt vielä syvemmiksi. Ei voinut olla vähäinen se kamppailu, joka oli voinut hänet niin muuttaa.

"Kun saavun eteenne kenties kaikkea muuta kuin tervetulleena vieraana", lausui Anton, "todistanee se kuitenkin teille, kuinka hartaasti ikävöin nähdä jälleen teitä ja vanhaa toimipaikkaani. Jos kerran nostatin teissä tyytymättömyyttä minua kohtaan, niin älkää antako minun sitä tuntea tänä hetkenä."

Kauppias kääntyi sisarensa puoleen. "Jätä meidät kahdenkesken, Sabine. Mitä minulla on puhuttavaa herra Wohlfartille, se ei tarvitse todistajia."

Sabine riensi joutuisin askelin veljensä luo ja seisoi pää pystyssä hänen edessään. Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen kirkkaasta katseestaan voi lukea lujan päätöksen, jota ei veljen rypistetyt kulmatkaan voineet järkähdyttää. Sitten hän lähti yhtä ääneti huoneesta.

Kauppias katseli synkästi hänen peräänsä; sitten hän kääntyi Antonia kohti. "Mikä teidät jälleen tuo meidän luoksemme, Wohlfart?" hän kysyi. "Ettekö te maalaisoloissa saavuttanutkaan sitä, mitä nuorekas intonne tavoitteli, ja palaatteko nyt etsimään porvaristalosta sitä onnea, joka kerran tuntui teistä liian vaatimattomalta? Olen kuullut että ystävänne Fink on saavuttanut varman jalansijan vapaaherran tilalla; onko hän teidät nyt lähettänyt kotia, koska olitte siellä hänen tiellään?"

Antonin otsa kävi pilveen. "En palaa seikkailijana enkä onnenonkijana teidän kasvojenne eteen. Te olette väärässä kun lausutte sellaisen epäluulon, eikä minun sovi sitä rauhallisesti kuulla. Oli aika, jolloin te arvostelitte minua ystävällisemmin; tätä aikaa muistelin, kun pyrin luoksenne, ja sitä nytkin ajattelen kyetäkseni antamaan loukkaavat sananne anteeksi."

"Te sanoitte minulle kerran", jatkoi kauppias, "että minun liikkeessäni ja tässä talossa tunsitte olevanne kuin kotona. Ja teillä olikin täällä kotinne, Wohlfart, meidän sydämissämme ja liiketoimissamme. Tyhjän tunnekuohahduksen takia te luovuitte meistä, ja me olemme tehneet saman teidän suhteenne, vaikka murhemielin ja raskain sydämin. Miksi te tänne palasittekaan? Vento vieras ette voi meille olla, sillä me olemme pitäneet teitä rakkaana, ja persoonallisesti olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa. Mutta te ette voi enää olla meille vanha ystäväkään, sillä itse olette väkivaltaisesti ratkonut sen siteen, joka kiinnitti teidät tänne. Te olette hetkenä, jolloin minä kaikkein vähimmän sellaista voin odottaa, muistuttanut minulle, että pelkkä muodollinen palvelussopimus pidätti teitä konttorissani. Mitä te nyt täältä etsitte? Tahdotteko jälleen paikan konttorissani, vai tavoitteletteko jotain enempää, kuten olin huomaavinani?"

"Minä en tahdo mitään", huudahti Anton ylikuohahtavin sydämin, "en mitään muuta kuin päästä sovintoon teidän kanssanne. Minä en tahdo täältä konttoripaikkaa enkä mitään muutakaan. Sinä hetkenä, jolloin lähdin vapaaherran tilalta, oli luja päätökseni että tänne saavuttuani ensi tieni täytyi viedä teidän taloonne ja seuraavan jälleen ulos sieltä etsimään itselleni työpaikkaa muualta. Mitä kaikkea kuluneena vuotena olen menettänytkin, niin itsekunnioitustani en kuitenkaan ole kadottanut; ja jos olisitte ystävällisin tuntein astunut vastaani, niinkuin minua sydämeni veti teidän luoksenne, niin olisin jo ensi sanoikseni sanonut saman, minkä nyt tahdotte kuulla minulta. Minä tiedän itsekin, etten voi jäädä tänne. Sen tunsin jo muukalaismaassa ollessanikin, aina kuin ajattelin tätä taloa Senjälkeen kuin olen astunut sen sisään ja nähnyt jälleen sisarenne, tiedän etten voi enkä saa jäädä tänne menettelemättä kunniattomasti."

Kauppias kävi akkunaan ja katseli pimeään yöhön. Kun hän jälleen kääntyi vieraaseen päin, oli kova ilme kadonnut hänen kasvoiltaan, ja tutkivin katsein hän silmäili Antonia. "Tuo oli rehellisesti puhuttu, Wohlfart", hän sanoi viimein, "ja tahdon toivoa, että se oli rehellisesti ajateltukin. Samalla tahdon myös lausua, että minua vieläkin surettaa teidän äkkilähtönne meiltä. Minä tunsin teidät niin hyvin kuin vain harvoin vanhempi mies tuntee nuoremman; silmieni alla te kasvoitte ja miehistyitte minun liikkeessäni, minä sain luottaa teidän tunteidenne puhtauteen, minä tiesin että sielussanne ei asunut ainuttakaan kunniatonta ajatusta. Nyt, rakas Wohlfart, te olette käynyt minulle vieraaksi. Suokaa anteeksi, että sanon sen teille suoraan. Riihoton halu houkutteli teitä syöksymään päätäpahkaa olosuhteisiin, joiden kaiken sen mukaan, mitä tiedän, täytyi olla turmioksi jokaiselle, joka on joutunut niissä elämään. Te olette hoitanut rappiolle mennyttä tilaa ja taloutta sellaisessa maanääressä, jossa omantunnon täytyy pakostakin käydä paljon väljemmäksi kuin täällä ja jossa ihmisten suhteet toisiinsa ovat irrallisemmat kuin muualla; te olette olleet sellaisen vararikkoisen velallisen uskottu mies, joka tosin saattaa olla säilyttänyt montakin kelpo miehen ominaisuutta, mutta joka sekauduttuaan kehnoihin liikeasioihin tunnottomien ihmisten kanssa on kadottanut sen hyveen, jota meillä sanotaan liikemieskunniaksi. Kernaasti oletan, että rehellisyytenne on estänyt teitä siellä sekautumasta sellaisiin toimiin, jotka ovat olleet vastoin vakaumustanne; mutta, Wohlfart, minä toistan nyt saman, mitä aikaisemminkin olen teille sanonut: kaikki jatkuva toiminta heikkojen ja kehnojen ihmisten parissa vie kunnian mielienkin vaaraan. Vähitellen ja itse sitä huomaamatta hän tottuu sietämään sellaista, josta toinen varmemmassa asemassa oleva pysyttäytyy kaukana, ja välttämättömyyden pakko saa hänet suostumaan toimenpiteisiin, joista hän muualla olisi jyrkästi kieltäytynyt. Olen vakuutettu siitä, että te olette pysyneet sinä, mitä maailma sanoo kunniantuntoiseksi liikemieheksi; mutta oletteko te jaksanut säilyttää liikemieskunnianne ylvästä puhtautta, jota tosin monet meidänkin liikemaailmassamme valitettavasti pitävät joutavana saivarteluna, sitä en tiedä. Ja että minun tänä jälleennäkemisen hetkenä täytyy sitä epäillä ja lausua epäilykseni julki, se surettaa minua itseäni syvästi ja tekee tämän yhtymisemme minulle tuskalliseksi."

Anton valahti valkeaksi kuin nenäliina, jota hän piteli kädessään, ja hänen huulensa vapisivat kun hän vastasi: "Jo riittää, herra Schröter! Että te ensi hetkenä sanotte minulle katkerinta mitä vain vihamiehelleen voi sanoa, se osoittaa minulle että tein väärin astuessani enää jalallani tähän taloon. Niin, oikeassa te olette, koko tänä aikana ei minua ole jättänyt rauhaan tunto siitä, että mainitsemanne vaara tosiaankin pälvi ympärilläni. Koko vuoden mittaan tunsin suurimmaksi onnettomuudekseni, ettei toimialani sallinut minun kunnioittaa sitä miestä, jonka hyväksi tein työtä. Mutta teille minun täytyy vastata, yhtä ylpeänä kuin te itse, että sellaisen miehen puhtaus, joka arkaillen karttaa kiusausta, ei ole minkään arvoinen; ja jos minun oli onnistunut pelastaa edes jotakin tänä alituisista loukkauksista ja mieliharmista katkerana vuotena, niin on se juuri ylpeyteni siitä, että minua itseäni on koeteltu ja vaa'alla punnittu, ja etten enää toimi pojan tavoin pelkästä vaistosta ja totutusta tavasta, vaan kypsyneenä miehenä vakaitten periaatteiden mukaan. Kuluneena vuonna olen saavuttanut itseluottamuksen, jommoista minulla ei ennen ollut; ja koska olen oppinut kunnioittamaan itseäni, niin sanon teille nyt, että varsin hyvin tosin käsitän teidän epäilyksenne, mutta että sittekuin olette sen julkilausunut, minäkin puolestani pidän sitä sidettä iäksi ratkenneena, joka vieraalla maallakin ollessani kiinnitti minut teidän taloonne. Minä lähden nyt, enkä koskaan enää palaa tänne. Jääkää hyvästi, herra Schröter."

Anton kääntyi lähteäkseen, mutta kauppias riensi hänen jälkeensä ja tarttui häntä olkapäähän.

"Ei niin hätäisesti, Wohlfart", sanoi isäntä leppeästi. "Se mies, joka torjui puolalaissapelin iskun pääni päältä, ei saa lähteä talostani loukkausta ja suuttumusta tuntien."

"Älkää muistuttako meille kummallekaan menneisyyttä", Anton vastasi, "se ei mitään hyödytä. En minä, vaan te itse olette syypää siihen, että jälleennäkemisemme hetkeen liittyy loukkauksia ja suuttumusta. Ja teidän kätenne, eikä minun, on tuhonnut ne siteet, jotka meitä vanhastaan yhdistivät toisiimme."

"Ei niin, Wohlfart", lausui kauppias. "Jos olen sanoillani loukannut teitä kipeämmin kuin tarkoitin, niin katsokaa harmautuneita hiuksiani ja sydämeeni, joka on vuosikausien mittaan ollut kukkuroillaan huolta ja surua, huolta teidänkin takianne. Me emme enää tapaa toisiamme samanlaisina kuin olimme erotessamme, ja jos kahdella miehellä on sydämissään kaunaa toisiaan kohtaan, niin heidän pitää purkaa se rehellisesti jälleennäkemisen hetkellä, jotta heidän välinsä jälleen selkenisivät. Jos te olisitte ollut minulle vähemmän rakas kuin olitte, niin minä olisin hyvinkin voinut pidättyä lausumasta arvelujani, ja tervehdykseni olisi ollut kohteliaampi. Mutta nyt lausun teidät tervetulleeksi. Lyökää tuohon käteen."

Anton laski kätensä kauppiaan käteen ja sanoi: "Jääkää hyvästi."

Mutta kauppias ei laskenutkaan hänen kättään irti, vaan sanoi hymyillen: "Ei hätäillä; minä en laske teitä vielä lähtemään. -- Muistakaappas, että kaikkein vanhin tuttavanne pyytää teitä jäämään", hän lisäsi totisempaan sävyyn, kun Anton vielä epäröi ovella.

"Minä jään täksi illaksi, herra Schröter", sanoi Anton ryhdikkäästi

Kauppias vei hänet sohvaan istumaan. "Paljon olen kyllä kuullut teidän seikkailuistanne, mutta tahtoisin kuulla niistä seikkaperäisesti omasta suustanne. Ja teidänkin mieltänne kiinnittää kuulla, miten meillä on eletty; aletaanpa siitä ensiksi." Hän rupesi kertomaan asiainkulusta kauppaliikkeessä sillä aikaa kuin Anton oli poissa. Ei hän mitään iloista kuvaa luonut Antonille, mutta hänen kertomuksensa sulatti tämän sydämestä ainakin osan siitä kylmyydestä, jonka johtajan tyly vastaanotto oli kasannut siihen; sillä Anton käsitti, kuinka suurta luottamusta kauppias sanoillaan hänelle osoitti. Hän mainitsi paljon sellaista, jota liikemies enimmäkseen salaa parhailta ystäviltäänkin, kaikki tärkeämmät liikeasiat, vähäiset voitot ja suuret tappiot.

Huomaamattaan Anton siirtyi ajatuksissaan takaisin vanhaan liikkeeseen, nopeasti hän eli mielessään läpi kaikki kuluneen vuoden tunnelmat ja kireät jännitykset; jälleen punoittivat hänen poskensa, silmiin syttyi uusi tuli, ja tahtomattaan hän rupesi puhumaan kauppaliikkeen asioista kuten olisi vielä kuulunut jäsenenä siihen. Sen huomatessaan kauppias jälleen ojensi alakuloisesti hymyten hänelle kätensä, johon Anton reippaasti löi omansa; täydellinen sovinto oli tehty vanhain ystäväin kesken.

"Ja nyt puhelkaamme teistä, rakas Wohlfart", jatkoi kauppias. "Kerran te rupesitte antamaan minulle toimistanne vapaaherran hyväksi tietoja, jotka silloin kärsimättömästi torjuin; nyt pyydän teitä kertomaan minulle kaikesta, mistä teillä on lupa puhua."

Mitä Anton nyt kertoi, ei ollut enää mikään salaisuus; jännittyneenä, jopa hätäytyneenäkin kuunteli kauppias, mitä Antonilla oli mainittavana vapaaherran asioista ja omista toimistaan. Anton puheli pidättyvästi, sillä hänen ylpeytensä ei mielellään kärsinyt toisen tarkkaa kyselemistä. Mutta siksi paljon hän kuitenkin ilmaisi kokemuksistaan kauppiaalle, että tämä voi tulla lohdulliselle mielelle.

"Sallikaa minun puhua teidän omasta tulevaisuudestannekin", virkkoi isäntä viimein ja nousi tuoliltaan kävelemään. "Niiden viittausten jälkeen, jotka minulle tuonaan teitte, en vaadi teitä lähivuosiksi palaamaan minun liikkeeseeni, niin arvokas kuin teidän apunne juuri nykyhetkenä minulle olisikin. Mutta minä pyydän teitä jättämään minun huolekseni hankkia teille paikka, joka paraiten sopii teille. Me mietimme asiaa yhdessä, emmekä hätiköi siinä liikoja. Sillävälin pyydän teitä jäämään lähiviikoiksi meille. Huoneenne on tyhjä, eikä siellä ole mitään muuteltu. Mainitsitte juuri, että teillä sitäpaitsi on vielä näiden kuukausien kuluessa muuan sitoumus suoritettavana. Siitähän voitte paikkaa odotellessanne selviytyä. Ja jos teillä on aikaa ja halua autella ohella vähin minuakin konttorissa, niin se olisi minulle sangen tervetullut apu. -- Mitä suhteeseenne minun perheeseeni tulee", hän jatkoi vakavampaan sävyyn, "niin luotan teihin täydellisesti. Minä tunnen tarvetta todistaa teille tämän, ja senkin vuoksi tein äskeisen ehdotukseni."

Anton katseli vaieten lattiaan.