Part 70

"No nyt se on ratkaistu!" huudahti Fink viimein. "Minä olen juosta laputtanut halki puolen maailmaa ja joka paikassa löytänyt jotain morkattavaa -- ja kaikki siihen kostoon, että nyt kaivaudun tähän hiekkakuoppaan, jossa saan joka yö polttaa vartiotulta puolalaisten susien pelättimeksi. Mutta sinä, Anton, kohota reippaasti pääsi ja kulje taiten tietäsi eteenpäin, sillä jos minulle nyt on suotu vakituinen koti, niin palaat sinäkin takaisin sinne, minne jätit parhaan osan sydämestäsi tänne tullessasi. -- Ja siksipä, poikaseni, pohtikaamme vielä kerta yhdessä lähintä urakkaasi. Sinun asianasi on koettaa saada selvää joistakin varastetuista papereista. Ajattele myöskin toista tehtävääsi. Pidä huolta siitä, että Rothsattelien vanha maatila saa pakkomyynnissä sellaisen hinnan, joka kattaa kaikkien kiinnityksenhaltijain vaatimukset. Sinun täytyy lähteä täältä, en pyydäkään sinua enää viipymään, mutta tiedäthän, että missä hyvänsä minä asunkin, siellä sinäkin olet aina kotonasi. -- Ja vielä eräs asia. Minä en kernaasti menettäisi nykyistä kartanonvoutia; käytä sinä kaikkea kaunopuheisuuttasi, jotta uskollinen Sanchosi [Sancho Pansa, Don Quijoten uskollinen asemies] jää tänne ensi talven yli."

"Vielä ei kukaan tiedä", sanoi Anton nousten pystyyn, "että minä lähden pois täältä; hänen täytyy olla ensimmäinen, joka saa siitä kuulla. Minä käyn paikalla hänen puheilleen."

Sen törkyisen tuvan, jossa kavaltaja Bratzky aikoinaan oli asustanut, olivat Karlin toimekkaat kädet muuttaneet viihtyisäksi huoneeksi, jota vain haittasi tilanahtaus, se kun oli täpösen täynnä kaikenlaisia hyödyllisiä esineitä. Karl oli itse sivellyt seinät kauniilla ruusunvärillä; peräseinällä riippui ukko Blücherin kuva kultakehyksissä ja sen vierellä runsas kokoelma sodan ja rauhan tarvekaluja, pyssy ja ruutisarvi, kirves ja saha, viivoitin ja kulmamitta. Akkunapieleen oli asetettu pieni höyläpenkki; akkunalaudalla pyrisi punatulkkuja häkissään, ja koko huone lemusi vahvasti liimalta. Usein oli Anton täällä levähtänyt ja saanut virkistystä Karlin alati reippaasta elämänhalusta, kun elämä oli hänelle itselleen viime kuukausien aikana käynyt ylen raskaaksi. Kun hän tänään näki nuo tutut seinät, tunsi hän kurkussaan raskaan palan ajatellessaan, että hänen nyt täytyi erota vaatimattomasta ja uskollisesta työtoveristaan.

Hän nojautui höyläpenkkiin ja sanoi: "Panehan tilikirjasi syrjään, Karl, ja puhellaan vähäsen keskenämme."

"No nyt se tulee!" huudahti Karl. "Kauan olen aavistellutkin, että jotain on ollut tekeillä; ja nyt näen kasvoistanne, että pommi on räjähtänyt."

"Minä lähden täältä pois, rakas ystävä."

Karl pudotti kynän kädestään ja tuijotti sanattomana toisen totisiin kasvoihin.

"Fink ottaa tilan haltuunsa, hän on tänään ostanut sen itselleen."

"Eläköön!" huusi Karl. "Jos herra von Fink on se mies, joka... no niin, kaikki on hyvin. Minä onnittelen sydämestäni", hän sanoi puristaen Antonin kättä, "että asiat kävivät näin. Keväällä minulla jo oli vähän toisia typeriä ajatuksia... Mutta nyt on kaikki jälleen reilassa. Ja meidän talonpitomme on pelastettu."

"Sitä minäkin toivon", sanoi Anton hymyillen. "Mutta entä te itse?" jatkoi Karl, ja hänen iloinen naamansa vetäytyi huolestuneihin ryppyihin.

"Minä palaan takaisin vanhaan kaupunkiimme", Anton vastasi; "siellä on minulla vielä eräitä asioita toimitettavana vapaaherran hyväksi, ja sitten etsin itselleni tuolin jossakin konttorissa."

"Ja me kun olemme täällä yhdessä ahertaneet kokonaisen vuoden", virkkoi Karl hyvin pahoillaan. "Teillä on ollut tuska ja vaiva, ja toinen saa korjata siitä sadon!"

"Minä palaan sinne, minnekä kuulunkin. Mutta, Karl rakas, ei minun vaan sinun omasta tulevaisuudestasi on nyt kysymys."

"Minä lähden tietenkin teidän kanssanne!" huudahti Karl.

"Minä tulin vartavasten pyytämään, ettet niin tee. Jos me molemmat yhdessä voisimme aloittaa jonkin liikeyrityksen, niin koettaisin tietysti kaikin voimin pysyttää sinut vierelläni. Mutta se on mahdotonta. Minun täytyy hankkia itselleni palveluspaikka. Minulla ei ole koskaan ollut tilaisuutta koota sen verran varoja, että pystyisin itsenäisenä luomaan itselleni aseman. Osa vähistä säästöistäni on mennyt kaiken maailman tietä, enkä minä täältä lähde sen rikkaampana miehenä kuin olin tänne tullessani. Siksipä täytyisi meidän tiemme erota, kohta kuin olisimme jälleen kotona."

Karl istui pää kumarassa ja mietiskeli ankarasti. "Herra Anton", hän sanoi vihdoin, "tuskinpa rohkenen teille puhua sellaisesta, mistä en itsekään ole paljon perillä. Te olette minulle jonkun kerran maininnut, että isä ukkoni on vanha kitupiikki, joka istuu rahasäkkiensä päällä. Mitenkähän olisi...?" hän epäröi jatkaa ja vuoleskeli ahkeraan taltalla tuolinselkää. "Jollei teille ole liian vähän, mitä siinä rauta-arkussa säilytetään... niin ottakaa se vastaan; ja jos ehkä rupeisitte tekemään kauppaa maalaistuotteilla... liian rohkeatahan taitaa olla sellaista esittää... mutta ehkäpä minusta silloin voisi yhtiötoverinanne olla teille vähän hyötyä. Tämä on nyt vain äkkinäinen päähänpisto, ettekä te saa panna siitä pahaksenne."

Anton vastasi liikutettuna: "Katsoppas, Karl, sinun kaltaiseltasi epäitsekkäältä mieheltä voi tuollaista tarjousta odottaakin; mutta väärin olisi minulta tehty, jos siihen myöntyisin. Rahat kuuluvat sinun isällesi, ja vaikka hänkin antaisi suostumuksensa -- ja uskon että hän sen tekisikin -- niin oma tulevaisuutesi kävisi kuitenkin epävarmemmaksi kuin se nyt on. Joka tapauksessa isäsi varat voivat hankkia sinulle siinä ammatissa, johon nyt olet perehtynyt, paremman aseman kuin jossain toisessa, johon sinä mieltymyksestä minuun antautuisit, aloittaen siinä jälleen aivan alusta. Siksipä on sinulle suuremmaksi hyödyksi, ystäväiseni, että me nyt eroamme toisistamme."

Karl otti nenäliinansa ja ryki siihen ankarasti, ennenkuin jatkoi: "Ja ettekö te edes yksinännekään tahtoisi käyttää rahojamme? Te maksaisitte niistä meille vaikka hyvää korkoakin."

"Se on aivan mahdotonta", vakuutti Anton.

"Sitten minäkin palaan ukkini luo ja hautaan pääni johonkin heinäsuovaan omalla seudullamme", huudahti Karl harmissaan.

"Niin et saa tehdä", Anton sanoi. "Sinä olet oppinut tuntemaan tämän tilan paremmin kuin kukaan toinen; väärin olisi, jos sinun asiantuntemuksesi menisi hukkaan. Juuri Fink tarvitsee nyt sinun kaltaistasi miestä, eikä talonhoito täällä voi mitenkään tulla toimeen ilman sinua ensi kesään saakka. Kun me tulimme tänne, niin ei tarkoituksemme ollut katsoa omaa etuamme, vaan toimia uudisraivaajina tässä poloisessa maanääressä. Minun työni on nyt lopussa, mutta sinun on vielä kesken. Teet vääryyttä itsellesi ja omalle työllesi, jos nyt eroat täältä." Karl joutui jälleen kallelle kypärin.

"Mikä minua välistä täällä huoletti, oli sinun nauttimasi niukka palkka, mutta sekin asia korjautuu nyt."

"Älkäämme siitä puhuko", sanoi Karl ylpeästi.

"Siitä sopii hyvinkin puhua", Anton vastasi, "sillä ihminen tekee väärin, jos hän kuluttaa parhaat voimansa työhön, joka ei palkitse riittävästi hänen vaivojaan. Siitä käy elämä kituliaaksi ja ihminen joutuu siihen vaaraan, että tuntee koko olemassaolonsa ja toimintansa epävarmaksi. Usko minun sanojani. Siksipä pyydän nyt sinua jäämään tänne ainakin tulevaan kesään asti, jolloin kartanonhoidon suuresti laajentuessa kokenut pehtori voi astua sijaasi."

"Ja silloinko minunkin pitää lähteä?" kysyi Karl.

"Fink kyllä kernaasti kiinnittäisi sinut tänne ainiaaksi; mutta jos haluat lähteä, Karl, niin ajattele sitä, mistä me tämän vuoden kuluessa olemme niin usein puhelleet keskenämme. Sinä olet tottunut elämään vierasrotuisten keskuudessa, sinulla on kaikki edellytykset uudismaan raivaajaksi. Jollei mikään tärkeämpi velvollisuus aja sinua muuanne, niin sinun elämäntehtäväsi on pysyä tässä maanääressä yhtenä meistä, saksalaisena siirtolaisena. Jos eroat tältä tilalta, niin osta itsellesi oma tila vierasrotuisten keskeltä. Mikään helppo elämä ei sinua tosin silloin odota, ja monista mukavuuksista saat kieltäytyä, mutta emmehän me nyt eläkään sellaisena aikana, jolloin kelpo mies saa istua rauhassa kotinurkillaan ja leikata rauhallisesti lyhteitään. Sinulla on uljas sydän, sinä et ole tottunut nauttimaan valmiista, vaan hankkimaan ja luomaan uutta. Aurankurjessakin sinä täällä pysyt saksalaisena soturina, joka siirtää kielemme ja tapojemme rajapyykkiä hyvän harppauksen eteenpäin vihollismaahan." -- Hän viittasi kädellään itää kohti.

Karl ojensi ystävälle kätensä ja sanoi: "Minä jään!"

Kun Anton lähti hänen luotansa, kohtasi hän Lenoren oven edessä.

"Minä olen odotellut teitä täällä", huudahti neiti sukkelaan hänelle vastaan. "Tulkaa mukaani, Wohlfart; niin kauan kuin vielä olette täällä, te kuulutte kokonaan minulle!"

"Jos sananne olisivat vähemmän sydämelliset", vastasi Anton, "niin epäilisinpä teidän kaikessa salaisuudessa iloitsevan siitä, että pääsette minusta eroon. Sillä, rakas neiti, minä en ole pitkään aikaan nähnyt teitä noin reippaana. Pää pystyssä ja punoittavin poskin te astutte vastaani, ja kadonnut on yksin se musta pukukin."

"Tämä puku oli päälläni silloin kuin yhdessä teimme rekiretken, ja silloin se oli teidän mieleenne. Minä olen turhamainen", hän huudahti ja koetti surkeasti hymyillä; "minä tahdon että viimeinen vaikutelma, mikä teille minusta jää, olisi iloinen. Anton, nuoruuteni ystävä, mikä kirous pakottaakaan meidät eroamaan toisistamme ensimmäisenä suruttomana päivänä, jonka pitkästä aikaa saan elää? Tilamme on myyty, tänään hengitän taas keveästi. -- Mikä hirvittävä elämä meillä olikaan viime vuosina; aina kiusan ja ahdistuksen alaisina, ystäväin ja vihamiesten nöyryyttäminä, aina jotakin velassa, milloin rahaa, milloin kiitollisuutta -- se oli kauheata! Ei kuitenkaan teihin nähden, Wohlfart. Te olette minun nuoruudenystäväni, ja jos te jolloinkin joutuisitte onnettomuuteen tai hätään, niin olisin onnellinen jos te huutaisitte minuakin avuksenne ja sanoisitte: nyt minä vuorostani tarvitsen sinua, käy tänne luokseni, sinä hurja Lenore! -- En minä enää tahdo olla hurja. Minä tahdon ajatella kaikkea, mitä te olette minulle puhunut." Hän puheli kiihtyneesti, sanat sinkosivat hänen suustaan virtanaan, ja hänen silmänsä loistivat. Hän riippui Antonin kainalossa, mitä hän ei ollut koskaan ennen tehnyt, ja kuljetti häntä ympäri karjapihaa. "Tulkaa, Wohlfart, tehkäämme viimeinen kierros täällä karjakartanossa, joka tähän asti oli meidän", hän huudahti. "Tämän laukkipään lehmän me ostimme yhdessä. Te kysyitte minun mieltäni kauppaa tehdessänne, ja sekös teki minulle hyvää."

Anton nyökkäsi. "Me emme kumpikaan olleet oikein perillä asiasta, ja Karlin täytyi ratkaista se."

"Niin kai! Tehän maksoitte rahat, ja minä annoin sille ensimmäisen heinätukun, siis se kuuluu meille molemmille. -- Katsokaappas vielä kerta tuota mustaa vasikkaa! Se on kerrassaan suloinen. Herra Sturm uhkaa maalata sen korvat punaisiksi, jotta se näyttäisi ilmi paholaiselta." Hän kyyristyi vasikan viereen, paineli sitä rintaansa vastaan ja ruopi sitä korvan takaa; sitten hän yht'äkkiä kavahti pystyyn ja huudahti: "En tiedä miksi minä sitä enää hyväilisin, eihän se enää ole minun omani vaan kuuluu toiselle." Mutta hänen suuttuneista sanoistaan tuikki veikeä veitikkamaisuus esiin.

Hän veti Antonia kauemmaksi. "Nyt mennään Ponyn luo, eikö niin?" hän pyyteli. "Se rakas pikku eläin parka! Vanhaksi se on jo käynyt siitä päivästä lähtien, jolloin vanhassa puistossamme ratsastin sillä teidän takananne."

Anton hyväili pikku hepoa, ja pony käänteli päätään vuoroon häneen vuoroon Lenoreen päin.

"Tiedättekös kuinka silloin oikein kävi, kun yhdytin ponylla teidät?" kysyi Lenore äkkiä hevosen selän yli Antonilta. "Ei se pelkkä sattuma ollut. Minä olin jo nähnyt teidät, kun istuitte pensaan juurella -- nyt sen rohkenen jo kertoa teille -- ja ajattelin silloin mielessäni: kas veitikkaa, siinäpä on pulska poika, sitä meidän täytyy vielä saada katsella. Ja niin sitten kävi kuin kävi."

"Niin", sanoi Anton, "sitten tuli mansikkakestit ja sitten soutelumatka lammella. Minä seisoin sangen nolona edessänne ja ahmin poskeeni mansikoita, vaikka minulla oli itku kurkussa; mutta yli kaiken täytti mieleni kuitenkin ilo teistä, nähdessäni teidät edessäni niin ihanana ja majesteetillisena. Vieläkin näen teidät siinä liehuvassa lyhythihaisessa hameessanne ja valkealla käsivarrella kultainen rannerengas."

"Missä se rannerengas nyt onkaan?" kysyi Lenore totisesti ja kallisti päänsä hevosen kaulalle. "Tehän sen möitte, paha Wohlfart!" -- Kyyneleet vierivät hänen silmistään; molemmin käsin hän kurottihe ponyn selän yli tarttuakseen ystävän käteen. "Anton, me emme voineet pysyä iäti lapsina." Sitten hän silitti kädellään Antonin poskea ja huudahti; "Sydämeni ystävä, jääkää hyvästi; hyvästi, te tyttöunelmat, hyvästi, sinä hilpeä kevätaika; minun täytyy oppia nyt ilman tukea kulkemaan tietäni maailmassa. -- Minä en tule tekemään teille häpeätä, rakas oppimestarini", hän jatkoi levollisemmin; "koetan aina olla järkevä, koetanpa myöskin hoitaa hyvin taloutta. Alan jo huomenna, nyt menen Babetten avuksi keittiöön; kyllä minä tiedän, mikä on teille mieleen. Ja minä rupean säästämään. Minä rupean jälleen pitämään talousmenoista kirjaa, jossa on kolme pitkää sareketta joka sivulla, siihen merkitsen kaiken muistiin. Ja meidän tarvitsee olla säästäväisiä pienissäkin asioissa, Wohlfart. Ah, äiti parkani!" Hän väänteli käsiään ja näytti jälleen hyvin murheelliselta.

"Lähtekää kanssani kävelemään", pyysi Anton. "Jos teille sopii, niin lähdemme metsään."

"Ei metsään, ei metsänvartijan luo", sanoi Lenore juhlallisesti; "mutta uuteen ulkokartanoon minä lähden mielelläni teidän kanssanne."

Molemmat oikaisivat peltojen poikki vievää polkua.

"Teidän täytyy taluttaa minua tänään", sanoi Lenore, "minä en päästä teistä irti."

"Lenore, tahdotteko te tehdä minun eroni täältä oikein raskaaksi?"

"Käykö se teille niin raskaaksi?" kysyi impi mielissään, mutta pudisti kohta päätään. "Ei, Wohlfart, niin ei ole laita, te olette monestikin itseksenne ikävöinyt päästä minusta eroon."

Anton katseli häntä suurin silmin.

"Tiedänhän minä sen", laverteli neitonen tuttavallisesti ja likisti hiljaa hänen käsivarttaan, "tiedän sen oikein hyvin. Silloinkin kuin te olitte kahdenkesken minun kanssani, ei sydämenne aina ollut minun luonani. Oli kyllä monesti; silloin rekiretkellä se oli; mutta paljon useammin se oli kaukana täältä. Aina kuin tuli eräitä kirjeitä, jotka te ahmitte niin kiiruusti -- mikä sen herran nimi olikaan, joka niitä lähetti?"

"Baumann", vastasi Anton pahaa aavistamatta.

"Kiikkiin nyt kävitte!" huudahti Lenore ja likisti jälleen hänen käsivarttaan. "Tiedättekös, että ne kirjeet tekivät minut aikanaan hyvin onnettomaksi? Minä olin silloin hupsu lapsi. -- Nyt me olemme viisastuneet, Wohlfart, nyt olemme molemmat vapaita ihmisiä, ja siksipä voimme kävellä toistemme käsivarressa -- oi, te rakas ystävä!"

Heidän tultua uuteen ulkokartanoon sanoi Lenore voudin emännälle: "Hän lähtee nyt pois meidän luotamme. Hän on kertonut minulle, että te valmistitte hänelle ensimmäisen ilon tällä tilalla poimimalla hänelle kukkakimpun. Tuokaa nyt hänelle viimeinenkin kimppu. Minulla itselläni ei ole yhtään kukkia, ne eivät viihdy minun hoidossani. Täällä teidän latonne takana kukkii viimeiset jätteet siitä, mitä kartanossa ennen oli puutarhakukkia."

Voudin emäntä sitoi jälleen kokoon pienen kimpun, ojensi sen niiaten Antonille ja sanoi surumielin: "Kaikki tuntuu nyt aivan samanlaiselta kuin vuosi takaperin."

"Mutta hänhän lähtee nyt pois!" huudahti Lenore, kääntyi poispäin ja painoi nenäliinan silmilleen.

Vouti ja lampuri puristelivat hartaasti Antonin kättä.

"Ajatelkaa minua rakkain muistoin, te kelpo miehet!" huudahti Anton sydämensä kyllyydestä.

"Te olettekin aina osoittanut meille pelkkää ystävyyttä", virkkoi voudin emäntä.

"Ja jakanut auliisti muonaa ihmisille ja elikoille", jatkoi lampuri kiitospuhetta ja otti hatun päästään; "ja kaikissa toimissanne te olette osottanut viisasta harkintaa ja järjestystä."

"Teidän tulevaisuutenne on turvattu", sanoi Anton; "te saatte isännän, joka on minua kykenevämpi." Viimeksi Anton vielä suuteli voudin kähärätukkaista pikku poikaa, käski tämän noutamaan säästölippaansa pirtin kaapista ja pani sinne muistokolikon. Lapsi piteli kiinni hänen takinliepeestään eikä tahtonut päästää irti.

Paluumatkalla Anton sanoi: "Jos mikä keventää eroani täältä, niin se on ajatus, että kartanoa odottaa nyt parempi tulevaisuus. Ja hyvä aavistus saa minut toivomaan, että teidänkin elämässänne sellaiset asiat saavat onnellisen ratkaisun, jotka vielä ovat epävarmoja."

Lenore kulki ääneti hänen vierellään; vihdoin hän virkkoi: "Saanko puhella teidän kanssanne vähän siitä miehestä, joka nyt on tämän talon isäntä? Tahtoisin tietää, miten teistä tuli hänen ystävänsä."

"Siihen oli alkuaiheena sellainen seikka, että minä en hyvällä taipunut kärsimään vääryyttä, jonka hän kerran minulle teki. Meidän ystävyytemme on sitten juuri sen kautta käynyt niin lujaksi, että minä annoin hänelle kernaasti perään kaikissa pikku asioissa, mutta suuremmissa pysyin jäykästi omalla kannallani. Hän pitää korkeassa arvossa kaikkea voimaa ja itsenäisyyttä, missä sellaista vain tapaa; mutta käy helposti kovaksi, kun kohtaa tiellään arvostelukyvyn ja tahdon heikkoutta."

"Kuinka nainen voi pysyä lujana sellaista persoonallisuutta kohtaan?" kysyi Lenore masentuneesti.

"Hm", tuumi Anton mietiskellen, "naiselle, joka intohimoisesti hänelle antautuu, se tulee käymään sangen vaikeaksi. Mikä hänestä vain näyttää uhkamielisyydeltä ja itsepäisyydeltä, sen hän musertaa tylysti, eikä hän sääli voitettua. Mutta missä hän kohtaa arvoisensa ja itseään hillitsevän mielenlaadun, niin sellaista hän kunnioittaa. Ja jos minulla jolloinkin olisi tilaisuutta antaa neuvoa hänen tulevalle puolisolleen, niin kehoittaisin häntä juuri miehensä suhteen pidättymään kaikesta, mikä naiselle tuntuu liika rohkealta ja miesmäiseltä. Mikä häntä ehkä vieraassa naisessa miellyttää, koska se sallii hänen joutuisasti päästä tämän läheiseksi tuttavaksi, juuri sitä hän omassa puolisossaan kaikkein vähimmän kunnioittaisi."

Lenore likistäytyi lujemmin häneen kiinni ja notkisti päänsä rinnalle. Sitten palasivat molemmat aivan ääneti verkalleen linnaan.

Iltapäivällä Anton lähti Karlin keralla vielä kerran kiertelemään peltoja ja metsää. Aina oli hänestä elämänsä täällä tuntunut vain vierailulta muukalaisessa maassa; mutta nyt, kun hänen piti erota täältä, tuntui kaikki niin tutulta ja kotoiselta. Kaikkialla hän näki jotakin, joka vuoden mittaan oli ollut hänen huolenpitonsa esineenä; peltosarkoihin, talousrakennuksiin, eläimiin ja maanviljelyskaluihin liittyi paljon hänenkin työtänsä. Hän oli ostanut vehnän, jota kasvoi noilla palstoilla, hän oli hankkinut nuo uudet aatrat, joilla hänen pestaamansa rengit paraikaa kyntivät. Tuolla hän oli katattanut uudestaan rikkinäisen katon, täällä korjannut särkyneen sillan. Ja kuten jokainen, joka uutena tulokkaana joutuu johonkin toimeen, oli hänkin vastahankkimansa ammattituntemuksen perustalle luonut kaikenlaisia mieluisia suunnitelmia; kaikkiin tilan osiin hän oli ajatellut toivoa ja onnea lupaavia parannuksia ja uudistöitä. Aina hän oli valitellut olevansa liian vähän valmistautunut niihin toimiin, jotka hän oli niin arvelematta ja hätiköiden ottanut urakakseen; mutta nyt, erotessaan niistä, hän tunsi vain, miten rakkaiksi ne olivat käyneet hänelle.

Metsänvartijan tuvassa hän istui vielä kotvan aikaa kelpo vanhuksen parissa. Muualla heitteli syksy lehtiä puista maahan ja riisti värin luonnon helakalta vihannuudelta. Mutta täällä vanhuksen tuvan ympärillä viheriöi soikea männikkö ikuisessa vehmaudessaan, ja täynnä kypsyneen miesiän uhmaavaa voimaa oli tuo harmaja metsähiisi itsekin. Hyvästiä heitellessä veräjällä sanoi metsänvartija vieraalleen: "Kun te ensi kerran laskitte kätenne tälle portinrivalle, en osannut ajatella, että puut täällä vielä tulisivat niin vankkoina nuokkumaan päämme päällä, ja että minäkin miespaha vielä kerran alkaisin elää toisten ihmisten parissa. Te olette vanhalle miehelle tehnyt eron tästä elämästä sangen vaikeaksi, herra Wohlfart."

Tuli erojaishetki. Anton kävi sanomassa lyhyet ja muodolliset jäähyväiset vapaaherralle tämän huoneessa; Lenore oli sulaa liikutuksesta, ja Fink oli hänelle sydämellinen kuin veli. Kun Anton seisoi hänen vierellään ja katseli heltyneenä Lenorea, sanoi Fink hänelle: "Ole levollinen, ystäväni, tässä suhteessa ainakin koetan olla sama, mitä sinä olit tähän asti."

Fink ja Lenore seurasivat poislähtevää ystävää vaunujen luo; vielä viimeisen kerran Anton katseli linnaa, joka tänä harmaana syyspäivänä kohosi hänen edessään lakeudella yhtä synkkänä kuin hänen ensi kertaa tänne tullessaan. Sitten hän hypähti vaunuihin; vielä viimeinen kädenpuristus, viimeinen "Jumalan haltuun"; sitten Karl tarttui ohjaksiin, he ajoivat ladon nurkitse kylätielle, ja kohta oli linna kadonnut näkyvistä. Kurjain kylämökkien rivin, puron yli vievän sillan, metsänreunan maantien varrella -- kaikki ne Anton näki viimeistä kertaa pitkiksi ajoiksi. Metsän loppuessa, lähellä maatilan rajaa, Karl pysähdytti hevoset. Pieni joukko miehiä seisoi rajapyykin vierellä, Ne olivat kaikki vanhoja tuttuja -- tilan alustalaisia, metsänvartija, vouti ja lampuri, sitten Kunaun seppä eräiden naapuriensa kera ynnä Neudorfin kylän voudin poika.

Iloissaan Anton hypähti vaunuista alas ja puristeli asetoverien käsiä.

"Isä laittoi teille terveisiä", sanoi kylänvoudin poika. "Hänen haavansa alkavat jo parata, mutta hän ei pääse vielä tuvasta ulos."

Ja Kunaun seppä huusi hänelle viimeisiksi jäähyväisiksi: "Viekää terveisiä maanmiehillemme siellä Saksan puolella ja sanokaa, etteivät ne saa koskaan unohtaa meitä."

Ääneti, kuten vuosi takaperin näille maille tullessaan, matkasi Anton uskollisen seuralaisensa kera maantietä Rosminiin päin. Nyt hän oli vapaa mies; vapaa lumouksesta, joka oli hänet tänne houkutellut, vapaa monista entisistä ennakkoluuloista; mutta hänen vapautensa oli kuin lintusen taivaan alla. Hän oli ahertanut ja raastanut vuosikauden, ja nyt täytyi hänen erkautua kaikesta, mikä tähän asti oli vaatinut hänen päiviensä työn ja öittensä levottomat huolet; hän oli luopunut elämänsä suoralta polulta toimiakseen hänelle vieraiden ihmisten hyväksi, ja nyt hän lähti etsimään itseänsä varten uutta työtä, joka hänen oli alettava juuresta lähtien. Ja epävarmaa oli vielä, oliko tuo toimen ja huolten vuosi lujentanut vai heikontanut hänen omaa tulevaisuuttaan. Hän oli oppinut tuntemaan, mikä arvo varmalla, terveellä ja itsenäisen toiminnan täyttämällä elämällä on; ja hän tunsi, että tuo päämäärä nyt kumotti hänelle paljon kauempana kuin vuosi takaperin. Hän tajusi, että hän oli liika rohkeasti viskannut miesvoimansa hurjaan uhkapeliin, ja tunto tästä henkäsi kylmää huurua hänen sielunsa kuvastimeen, josta hän katseli äskeisen menneisyyden henkilöitä ja asioita. Mutta eipä hän sittekään katunut tuota rohkeuttaan. Hän oli kärsinyt tappioita, mutta oli myöskin voittanut; hän oli vienyt perille, tehnyt todellisiksi hämärät unelmansa, sillä karussa maaperässä viheriöi nyt hänen ponnistuksestaan uuden elämän oraat; hän oli tahollansa auttanut luomaan uutta siirtolaa kansalleen; hän oli rakastamilleen ihmisille uurtanut tien turvattuun tulevaisuuteen; hän tunsi itsensä kypsyneemmäksi, kokeneemmaksi, miehistyneemmäksi ja levollisemmaksi. Ja tämän tuntien hän silmäsi hevosten päitten yli kaukaisen kotiseudun suuntaan ja sanoi itselleen: "Eteenpäin! Minä olen vapaa, ja minun tieni on nyt selvä."

2.