Part 7
Niinpä sitten kävikin, että vapaaherra, joka oli matkustanut maatilalleen vastaanottamaan talvilaskuja, palasi sieltä hyvin myrtyneessä mielentilassa. Laskuja tarkastaessaan hän oli ikävikseen havainnut, että kuluneen vuoden menot olivat olleet tuloja suuremmat, ja ettei tulevankaan vuoden tuloarvio luvannut vajauksen peittämistä, vaan että päinvastoin tarvittiin lähes kaksituhatta taaleria, jotka oli hankittava keinolla millä hyvänsä. Hänen sydäntään kirveli kun hän ajatteli, että nuo rahat oli otettava valkeasta pergamenttikääröstä; ja tuo mies, joka oli urhoollisesti kestänyt vihollisen luotisateessakin, tunsi kuuman ja kylmän väreitä yhtä haavaa todetessaan, että hän tässä tapauksessa tuli rasittaneeksi tilaansa muutaman tuhannen taalerin todellisella velalla. Hän oli kylliksi järkevä huomatakseen, että hänen rahakeinottelussaan oli sattunut jokin erehdys. Ken tahtoo omaisuuttaan lisätä säännöllisillä pikku säästöillä, sen täytyy vähentää menojaan; hän sen sijaan oli niitä melkoisesti lisännyt. Epäilemättä tuo lisäys oli ollut paikallaan ja aivan välttämätönkin, mutta onnetonta oli, että se oli sattunut juuri näihin aikoihin. Aina luutnanttivuosistaan lähtien ei kelpo parooni ollut kokenut näin tuskallista levottomuutta raha-asioiden takia. Kaupungista hän ei voinut kesken kaiken palata maalle, tuhannet syyt puhuivat sitä vastaan; hänhän oli vuokrannut kaupunkiasunnon moniksi vuosiksi, ja mitä olisivat tuttavat sanoneetkaan niin yhtäkkisestä muutosta, ja kuinka hän olisi saattanut vaatia rakastetulta vaimolta ja tyttäreltä sellaista uhria? Niinpä hän sulki harminsa omaan sydämeensä. Paroonittaren huolestuneisiin kyselyihin hän vastasi kylmettyneensä matkalla ja sentakia tuntevansa itsensä hiukan huonovointiseksi ja masentuneeksi, mutta päiväkausia kalvoi häntä tuo ajatus, että hän oli kärsinyt vahinkoa ja että hänen asiansa olivat joutuneet takapajulle; ja mitä toivorikkaampi hän ennen oli ollut, sitä alakuloisemmaksi hän nyt kävi, Sattuipa toisinaan, että hän kaupunkikävelyillään poikkesi raha-arpojen myyjän konttoriin ja osti itselleen arvan, jotta laupias kohtalo saisi korjata vahingon, jonka se oli hänelle tuottanut. Mutta toiste, varsinkin iltaisin, palatessaan iloisesta seurasta, hän hymyili huolilleen ja moitti itseään hupsuksi. Olihan koko tuo onnettomuus niin vähäpätöinen, mikään elinkysymys se ei toki hänelle ollut; muutamien vuosien kuluessa hän oli saava jälleen asiansa oivallisesti järjestetyksi. Ainoastaan proosallisina aamuhetkinä tuo tukala ajatus pyrki palautumaan mieleen, ilman että hänen onnistui koskaan päästä siitä lopullisesti rauhaan.
Eräänä sellaisena aamuna hänelle ilmoitettiin herra Ehrenthalin pyrkivän hänen puheilleen; tällä oli tuotavana hänelle maksu ostamastaan viljasta. Vapaaherran valtasi kiusallinen tunne hänen kuullessaan Ehrenthalin nimen; tuo mieshän se oli neuvonut häntä kiinnittämään tilansa velkakirjoja vastaan. Tosin hän jo kohta seuraavassa silmänräpäyksessä muisti, ettei sama mies ollut neuvonut häntä muuttamaan kaupunkiin; mutta hänellä oli sittenkin kaunaa miestä vastaan, ja hänen tervehdyksensä mahtoi soinnahtaa kylmemmältä kuin tavallisesti. Herra Ehrenthal oli kuitenkin siksi älykäs liikemies, ettei antanut asiakkaittensa satunnaisen huonotuulisuuden saattaa itseään ymmälle. Hän laski rahat pöydälle ja vakuutteli vakuuttelemistaan harrasmielistä palvelusintoaan. Vapaaherra pysyi edelleen jäykkänä, kunnes Ehrenthal poislähtiessään kysyi: "Entä ovatko velkakirjat jo saapuneet, armollinen herra parooni?"
"Ovat", vastasi armollinen herra nyreästi. "Mikä vahinko", säälitteli Ehrenthal, "että viidenviidettä tuhannen taalerin pitää maata kuolleina ja koskemattomina, aivan kuin ei niitä olisi olemassakaan! Herra paroonille on samantekevää, voittaako hän niillä parisen tuhatta taaleria vai ei, mutta meikäläisen miehen laita on toisin. Voisin aivan tässä hetkessä tehdä varman ja edullisen kaupan, mutta rahani ovat kaikki kiinni, ja niin täytyy minun antaa neljän tuhannen taalerin puhtaan voiton mennä suun ohi."
Vapaaherra kuunteli tarkkaavaisesti, ja Ehrenthal sen huomattuaan jatkoi entistä rohkeammin: "Herra parooni, te olette jo monet vuodet tuntenut minut rehelliseksi mieheksi, tiedätte myöskin, etten ole vallan varaton; minäpä ehdotan teille nyt jotakin. Lainatkaa te minulle kymmenen tuhannen arvosta velkakirjojanne kolmeksi kuukaudeksi; minä annan teille lainasummasta omalle nimelleni asetetun vekselin, joka on käteisrahan arvoinen. Puhumastani kaupasta on neljän tuhannen taalerin voitto tiedossa; sen minä korkojen asemasta ja'an tasan herra paroonin kanssa. Teidän osallenne ei tule vähintäkään vahingonvaaraa, ja me teemme kaupan yhdessä. Jos tappiota tulee, kärsin minä yksin sen ja maksan kolmen kuukauden päästä nuo kymmenentuhatta taaleria takaisin armolliselle herralle."
Ovelan liikemiehen sanat kajahtivat vapaaherran korviin kuin vapahtava ryntäyshälytys kesken ikävää yövalvontaa, Hänet valtasi ankara jännitys ja hurja ilo. Tuskinpa hän kykeni levollisesti sanomaan: "Mutta ennen kaikkea minun täytyy tietää, minkälainen tuo ehdottamanne kauppa on laadultaan, johon tarvitsette minun rahojani."
Raha-asioitsija selitti sen perusteellisesti. Hänelle oli tarjottu suuri määrä tukkipuita ostettavaksi. Puut olivat maakunnan pohjoisreunalla uittoväylän varrella. Ehrenthal veti taskustaan esiin laskelman puitten kuutiosisällyksestä, niiden uittamisesta pääkaupunkiin saakka ja siitä todennäköisestä hinnasta, minkä niistä täällä saisi, ja todisteli numeroilla, että kuuden tai kahdeksan viikon kuluttua varma ja melkoinen voitto olisi tiedossa.
Vapaaherra kuunteli tarkkaavaisesti numerojen riemullista sarjaa; jos laskelma piti paikkansa, niin oli voitto ilmeinen; mutta kuitenkin vaati tunnontarkkuutensa häntä tekemään vielä yhden kysymyksen: "Kuinka on mahdollista, että puiden omistaja ei itse tee tuota kauppaa, vaan päästää niin varman voiton käsistään?"
Ehrenthal kohautti olkapäitään. "Ken tekee kauppoja, hän ei voi aina kysyä, miksi toinen antaa tavaransa niin huokealla. Ken on joutunut rahapulaan, hän ei voi odottaa paria kolmea kuukautta. Virta on vielä jäässä, ja mies tarvitsee rahat kahden päivän kuluessa."
"Oletteko varma siitä, että myyjällä on kieltämätön oikeus tukkeihin?" kysyi vapaaherra.
"Siitä miehestä olen aivan varma", vastasi liikemies; "jos voin hankkia hänelle rahat huomisiltaan mennessä, niin tukit ovat minun."
Aatelismiehestä tuntui kiusalliselta käyttää hyväkseen toisen rahapulaa, vaikka hänen sydämensä himoitsikin tuota niin helposti ansaittua voittoa. Hän virkkoi sentähden arvokkaasti: "Minusta on sopimatonta keinotella toisen vahingolla."
"Mitä vahinkoa hänelle siitä tulisi?" huudahti Ehrenthal intoisasti. "Hän on keinottelija itsekin ja tarvitsee tällä hetkellä rahoja; ehkä hän on aikeissa tehdä niillä suurempia kauppoja; siinä tapauksessa hän saa antaa pienemmän voiton toisille. Hän on tarjoutunut myymään koko tukkimäärän kymmenestätuhannesta taalerista. Eihän minun asiani ole kysyä, voittaako hän minun rahoillani enemmän kuin minä hänen tukkipuillaan."
Mitä Ehrenthal nyt sanoi, oli aivan oikein; hän jätti vain mainitsematta erään seikan. Tukkien myyskentelijä oli kovaonninen keinottelija, joka velkojainsa ahdistamana pelkäsi kaiken omaisuutensa takavarikoimista, ja nyt hän tahtoi pelastua siitä myymällä tukkivarastansa salaa ja sukkelaan vieraalle ja sitten kadota maasta saatuine rahoineen. Ehkäpä herra Ehrenthal tuon tiesikin; ehkäpä myöskin vapaaherra aavisti, että noin helposti saavutettuun voittoon liittyi joitakin hankalia sivuseikkoja; ainakin ilmaisi hänen päänpudistuksensa, ettei hän vielä ollut oikein selvillä asiasta. Ja kuitenkin oli hänen edesvastuunsa vähäinen ja vahingonvaaransa aivan olematon; hänhän lainasi rahansa taatulle miehelle, jonka hän oli jo monet vuodet tuntenut vakavaraiseksi ja täsmälliseksi asioissa, ja sen kautta hän itse äkkiarvaamatta vapautuisi rahahuolten painajaisesta. Hän oli liiaksi rauhaton punnitakseen, eikö hän tällä tapaa tullut karkoittaneeksi perkelettä Beelzebubin voimalla, joka on paholaisista ylimmäinen. Hän soitti palvelijaa, tilasi vaunut portaiden eteen ja sanoi rahamiehelle ylväästi: "Tunnin kuluttua saatte rahat."
Ehrenthal kiitteli tulisella tavallaan tästä erinomaisesta mielisuosiosta, kirjoitti kohta paikalla asianmukaisen vekselin saamistaan velkakirjoista ja hyvästeli sitten nöyristelevästi, vapaaherran vain nyökätessä hänelle kuivasti.
Siitä päivästä alkaen vapaaherra eli tuskallisessa odotuksessa. Yhäti oli hänen pakko muistella juurtajaksain Ehrenthalin kanssa pitämäänsä keskustelua. Kun hän istui teepöydässä puolisonsa vierellä ja puhe kävi teatterista ja konserteista, harhaili hänen sielunsa rauhattomana tukkikasojen tyhjissä lomissa tahi murskautui tyyten vyöryvien pitkäin mastopuiden alle; ja kun hän tarkasti tyttärensä kouluvihkoja, irvisteli niiden kansilta ja reunoilta epälukuisia Ehrenthalin naamoja hänelle ivallisesti vastaan. Aina kun hän lähti ratsastamaan, ohjasi hän hevosensa pään virran reunalle, ja synkein silmin katseli ratsastaja sen jäätynyttä pintaa ja näki irtonaisten jäälauttojen ajelehtivan virtaa alaspäin ja kuohuttavan tulvivia kevätvesiä korkealle rantakivien yli.
Ehrenthal ei näyttänyt itseään pitkään aikaan. Kun hän sitten viimein saapui kauniina päivänpaisteisena aamuhetkenä ja teki asianmukaiset syvät kumarruksensa, oli hänellä iso paperikäärö mukanaan, jonka hän riemuiten ojensi vapaaherralle ja huudahti: "Herra parooni, kaupat on tehty! Tässä ovat velkakirjanne takaisin, ja tässä on kaksituhatta taaleria voittoa teidän osallenne."
Paroonin käsi tavoitti kiivaasti kääröä. Sen sisässä olivat samat valkeat pergamentit, jotka hän niin raskain sydämin oli ottanut korulippaasta, ja lisäksi pinkka seteleitä. Tällä kertaa vapaaherra tuskin kuulikaan rahamiehen sanatulvaa, hänen sydämeltään oli raskas taakka pudonnut, hänellä oli velkakirjansa jälleen hallussaan ja hänen oma vaillinkinsa oli peitetty. Ehrenthal sai hyvin armollisen päännyökkäyksen jäähyväisiksi, pergamentit lukittiin uudelleen lippaaseen, ja vapaaherra tunsi voivansa jälleen olla mitä hauskin seuramies. Vielä samana päivänä hän osti kauniin turkoosikoristeen puolisolle, joka oli sellaista jo kauan halunnut itselleen.
Siitä päivästä lähtien vallitsi vapaaherran kodissa kirkas päivänpaiste, ja jos ajatus joskus palasi viime viikkojen raskaisiin huoliin, niin se ilmeni vain pikku asioissa. Puoliveriratsun pää vältti tästä lähtien virtaa yhtä hartaasti kuin se ennen oli sinne kääntynyt, ja jos sen ratsastaja sai kadulla osakseen herra Ehrenthalin nöyrän kumarruksen, niin nousi hänen sieluunsa jälleen kiihkeä vastenmielisyys tuota ovelaa liikemiestä kohtaan, ja sangen huolimaton oli se päännyökkäys, jolla hän satulastaan vastasi toisen tervehdykseen.
Mutta vielä muuan varjo äskeisestä menneisyydestä tuli pienentämään vapaaherran sielunrauhaa. Hän istui vaimonsa kammiossa lueskellen sanomalehteä, ja silloin sattui hänen katseensa osumaan vangitsemismääräykseen, jolla muuatta maasta karannutta ja petollisen vararikon tehnyttä puukauppiasta ajettiin takaa. Hän laski lehden kädestään, ja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Ja sitten hän, tuo peloton soturi ja ritarismies, otti sanomalehden salaa mukaansa ja piilotti sen syvälle kirjoituspöydällään olevien kirjakasojen alle. Entäpä jos tuo petturi oli sama mies -- Ehrenthal ei tosin ollut maininnut mitään nimiä -- mutta entäpä jos hän itse, nuhteeton aatelismies, oli rahoillaan ja voitollaan vahingoittanut velkojain laillisia oikeuksia; mitäpä jos hänestä oli tietämättään ja tahtomattaan tullut apuri petosta toimeenpantaessa ja hän oli perinyt maksun avustaan? -- -- -- nuo ajatukset olivat hirveät hänen ylpeälle mielelleen. Hän käveli rauhattomasti edestakaisin työhuoneessaan ja väänteli käsiään; hän kiiruhti kirjoituspöytänsä ääreen kääriäkseen voittorahat myttyyn ja jouduttaakseen ne kiireimmiten pois koko talosta -- minne sitten, sitä hän ei itsekään tiennyt, kunhan ne vain joutuisivat pois talosta ja pois hänen sydämeltään. Hän hätkähti huomatessaan, että voittorahoista oli enää vain vähäinen osa jälellä. Kuin halvattuna hän lysähti kirjoitustuoliin ja nojasi päänsä käsiin. Hänessä oli jotain särkynyt, rikkoutunut, sen hän tunsi, ja hän pelkäsi, että rikkoutunutta ei käynyt enää koskaan korjaaminen. Sitten hän hypähti kiivaasti pystyyn, helisytti soittokelloa ja lähetti noutamaan Ehrenthalin puheilleen.
Sattumalta oli liikemies matkoilla. Sen kuultuaan vapaaherra kuuli sydämessään noita ystävällisiä ääniä, joilla ihmismieli aina koettaa viisain ja valituin sanoin vaimentaa tunnonvaivoja ja asettaa kaikki tukalat ja raskauttavat seikat parhaaseen valoon. Kuinka typerä hänen pelkonsa itse asiassa oli ollutkaan! Olihan virran ylisen juoksun varrella satoja ihmisiä, jotka ostivat ja möivät tukkipuita, ja vallan epätodennäköistä oli, että juuri tuo petturi olisi ollut Ehrenthalin kauppatuttu. Ja entäpä jos niinkin oli laita, niin kuinka suuri olikaan hänen osuutensa tuossa petoksessa? Pieni, mitättömän pieni -- liikemiesten kesken ei sellaiseen edes sanoja tuhlattaisi. Entä sitten Ehrenthal itse -- mitä hän sille voi, jos myyjä oli käyttänyt saamansa rahat velkojiaan pettääkseen? Olihan kauppa ollut joka suhteessa järkiään rehellinen ja laillinen. -- Siihen tapaan puhelivat nuo sovittelevat sisäiset äänet vapaaherran sydämessä, ja ah -- kuinka tuskallisen tarkasti hän niitä kuuntelikaan!
Kun Ehrenthal vihdoin palautui matkaltaan ja saapui kiireimmän kautta vapaaherran luo, oli tällä kasvoillaan ilme, joka todella säikähdytti tuota kunnonmiestä. "Mikä sen miehen nimi oli, jolta te tukit ostitte?" kysyi vapaaherra kiivaasti hänen vasta kynnykselle päästyään.
Ehrenthal seisoi epäröiden ja hämillään; hänkin oli lukenut tuon sanomalehtiuutisen ja käsitti hyvin, mitä aatelismiehen sielussa nyt liikkui. Hän mainitsi umpimähkään jonkin nimen.
"Entä mikä sen kylän nimi on, josta tukit olivat peräisin?" kuului toinen kysymys, tällä kertaa hiukan tyynemmin. Ehrenthal mainitsi taasen umpimähkään jonkin syrjäisen paikan nimen.
"Onko se totta, mitä nyt sanotte minulle?" kysyi vapaaherra kolmannen kerran ja veti syvään henkeään.
Huomatessaan olevansa tekemisissä sielullisesti sairaan miehen kanssa kävi herra Ehrenthal kohtelemaan häntä lääkärin alistuvalla laupiudella ja lempeydellä. "Mitä turhia huolia herra parooni itselleen laittaakaan!" hän sanoi päätään pudistellen. "Minä luulen että se mies, jonka kanssa kaupat tein, itsekin hyötyi siitä kelpo tavalla. Sanomalehdissä on kuulutettu suuria tammipuunhankintoja, joista siellä ylämaan puolella asuva helposti voi ansaita satakin prosenttia. Ja minä arvaan, että tuo mies ne prosentit ansaitsi itselleen. Kauppa, jonka minä hänen kanssaan tein, oli hyvä ja varma, jollaista mikään liikemies ei päästä suunsa ohi. Ja vaikkapa hän olisi ollutkin tuollainen huono ihminen, niin mitä teidän, herra parooni, tarvitsee siitä huolehtia? Minulla ei ollut yhtään mitään syytä salata teiltä sen miehen ja paikkakunnan nimeä; jätin ne sillä kertaa mainitsematta vain sen vuoksi, että te ette ollut kauppaa tekemässä vaan minä. Minä olin vähän aikaa teidän velallisenne, ja maksoin sitten rahanne takaisin välityspalkkion kera. Sangen sievän välityspalkkion kera, se on totta. Olenhan vuosikausia ansainnut itselleni kauniit summat teitä palvellessani, miksi en siis tällä kertaa olisi suonut teille samaa voittoa, jonka olisin antanut kelle hyvänsä toisellekin, joka olisi minulle rahat hankkinut? Miksikä siis laitattekaan itsellenne suruja joutavista asioista, herra parooni, joita ei kannata surra lainkaan!"
"Sitä te ette ymmärrä, Ehrenthal", sanoi vapaaherra ystävällisemmin; "mutta mieleeni on, että asia on tällä laidalla. Jos tuo petturi olisi ollut sama mies, jonka kanssa te olitte kaupoissa, niin olisin kohta katkaissut kaikki meidän liikesuhteemme, enkä olisi antanut teille ikinä anteeksi, että olitte houkutellut minut vastoin tahtoani osalliseksi petokseen."
Ehrenthal sai armollisen jäähyväisnyökkäyksen, ja vapaaherra tunsi vapautuneensa raskaasta huolesta. Hän päätti hankkia tarkempia tietoja Ehrenthalin mainitsemasta miehestä ja kylästä. Sitä hän ei kuitenkaan tullut tehneeksi; kestämänsä pelko ja hätääntyminen oli tehnyt hänelle vastenmieliseksi noiden seikkain pelkän muistelemisenkin, ja hän koetti parhaansa mukaan unohtaa ne niin täydellisesti kuin suinkin.
Hän oli hienotunteinen, hyvä mies, ja samaa mieltä oli Ehrenthalkin, kun hän portaita laskeutuessaan mutisi itsekseen: "Hän on hyvä, tuo parooni, hyvä hän on!"
7.
Anton oli herrojen Jordanin ja Pixin yhteisen valvonnan alaisena, ja hän tuli piankin keksimään, että hän kuului jäsenenä sangen suureen ja arvokkaaseen valtiorunkoon. Mistä tietämätön ulkomaailma käytti yhteisnimitystä "liikeapulaiset", se hänelle, asioihin perehtyneelle, merkitsi joukkoa sangen erilaatuisia, osittain hyvinkin suuriarvoisia virkoja ja arvoja. Liikkeen kirjanpitäjä, herra Liebold, vallitsi salaisena ministerinä sisäkonttorin akkunapielessä, yksinäisenä ja majesteetillisena, hoitaen salaperäisiä toimia. Herkeämättä hän kirjoitti numeroita suunnattoman isoon kirjaan ja katsahti aniharvoin ylös sen lehdiltä -- esimerkiksi silloin, kun varpunen istahti ulkopuoliselle akkunaristikolle tahi kun päivänvalo loi kultaista kajastustaan toiseen akkunapieleen. Herra Liebold tiesi hyvin, että auringonpaisteella ei, maailmankaikkeuden ikivanhojen lakien mukaan, ollut lupa milloinkaan, ei minään vuodenaikana, tunkeutua sen pitemmälle huoneeseen kuin akkunalaudan reunaan saakka, mutta hän ei voinut pidättyä epäilemästä sen taholta kavalia äkkiyllätyksiä ison pääkirjan kimppuun, jonkavuoksi hän epäluuloisesti piti tarkoin silmällä sen vehkeitä.
Hänen nurkassaan vallitsevan levollisuuden vastakohtana oli vastapäisessä nurkassa riehuva iankaikkinen levoton liike. Siellä heilui erikoiseen koppiin suljettuna liikkeen toinen arvohenkilö, kassanhoitaja Purzel, edessään iso marmorilevyinen pöytä ja ympärillään rautaisia raha-arkkuja ja raskaita kassakaappeja. Tuolla pöydällä helisivät hopeataalerit [taaleri, vanha rahayksikkö, arvoltaan 3 Rmk], kilisivät tukaattien [tukaatti, vanha kultaraha, arvoltaan n. 11 mk] kultalevyt, kahisivat paperisetelit aamusta iltaan. Jos olisi tahtonut maalata vertauskuvallisen taulun täsmällisyydestä, olisi herra Purzel ollut ehdottomasti otettava malliksi ja korkeintaan verhottava hänen saapasvarsien yli valuvat sukkansa ja valkoinen paidanrintansa antiikkisen viitan kätköön. Herra Purzelin ajatuksissa koko maailmankaikkeudella oli järkähtämätön, raudanluja arvojärjestyksensä: ensin Jumala taivaassansa, sitten toiminimi T. O. Schröter, sitten iso raha-arkku, sitten vahatanko ja sitten vihdoin leimasin. Joka aamu, kun kassanhoitaja kävi erityiskoppiinsa, hän alotti päivätyönsä siten, että tarttui liitupalaan ja veti sillä valkean viivan pöytälevyyn, jotta liitupala itse tietäisi, missä kohden sen tuli koko päivän mittaan olla. Eikä hän ollut yksin tärkeässä virantoimituksessaan. Hänellä oli lähettinä iäkäs perheen palvelija, joka sai koko päivän ravata rahapussien ja setelitukkujen kera ympäri kaupunkia. Todettiin kyllä, että tuo uskopalvelija aina iltapuoleen näytti naamaltaan sangen tulistuneelta ja että hänen hengityksestään kävi voimakas väkevien löyhkä. Mutta tuokaan seikka ei pystynyt horjuttamaan vanhuksen luotettavuutta ja järkevyyttä, päinvastoin se vain terästi hänen kekseliäisyyttään, sillä jokaisen uuden lasin tyhjennettyään hän työnsi hänelle uskotut rahat yhä syvempään ja luoksepääsemättömämpään kätköpaikkaan, jollaisia hänen vaatekappaleissaan oli vallan uskomaton määrä.
Etukonttorin valtias oli herra Jordan, tavallaan keisarillisen toiminimensä ylimmäinen valtionhoitaja. Hän oli kirjeenvaihtajien päämies, liikkeen ensimmäinen apulainen, hän hoiti prokuraa ja hänen mielipidettään johtajakin välistä tiedusti. Hän oli Antonille ensipäivästä alkaen uskollinen neuvonantaja, uutteruuden ja toimellisuuden esikuva, personoitu terve ihmisjärki.
Konttorin kirjeenvaihtajista, jotka herra Jordanin johdolla kirjoittivat kauppakirjeitä ja hoitivat kirjoja, oli Antonin mielestä ikuisen sangviinikon herra Spechtin rinnalla tuleva pakanain apostoli herra Baumann mielenkiintoisin henkilö. Tämä ei ollut ainoastaan pyhimys, vaan samalla myöskin etevä laskumies. Hän oli erehtymätön muuttamaan mittoja ja painoja vieraan maan mitoiksi ja painoiksi ja päinvastoin; hän se laski hinnat kaikille tavaroille ja teki kaikki tarvittavat arviolaskelmat. Hän tiesi silmää värähyttämättä sanoa, mikä rahakanta Afrikan Kultarannikon maurilaisruhtinailla oli, ja mikä kurssi Preussin taalerille laskettiin Sandwich-saarilla. Herra Baumann asui Antonin lähimpänä naapurina ja hän mieltyi niin sankarimme siivoon käytökseen ja hyvätapaisuuteen, että hän piankin kohteli häntä ystävänään ja kävi iltahetkinä jolloinkin hänen luonaan vieraisilla. Mutta kaikista muista hän pysytteli erillään ja sieti tosi kristillisellä kärsivällisyydellä heidän pilapuheitaan hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan.
Mutta konttorin ulkopuolellakin oli toiminimellä vielä moniaita vallanpitäjiä. Sellainen oli ensiksikin herra Birnbaum, tullitoimitsija, jota aniharvoin nähtiin konttorissa ja joka vain sunnuntaisin ilmestyi johtajan päivällispöytään, perin tarkka ja täsmällinen mies, jonka valta-alueena oli pakkahuone. Hänelle oli uskottu liikkeen ulkomainen tulliprokura, tuo verraton etuoikeus kirjoittaa nimi T.O. Schröter kauppaliikkeen tullaus- ja lähetysseteleihin. Jos kuka liikkeen herroista ansaitsi virkamiehen nimen, niin oli se tämä herra, joka aina piti takkiaan napitettuna leukaan saakka, niinkuin hänen hyvät ystävänsä tulliherratkin. Edelleen liikkeen makasiininhoitaja, joka valvoi toiminimen kaikkia tavarasuojuksia kotona ja kaupungilla, huolehti tavarain vakuutuksesta ja toimitti torilla kaikki suuret maalaistuotteiden ostot. Herra Balbus ei ollut mikään hieno mies, hän oli lähtöisin köyhästä kodista ja hänen koulusivistyksensäkin oli hyvin vajavainen, mutta siitä huolimatta johtaja kohteli häntä erittäin huomaavasti. Anton sai kuulla, että hän palkallaan elätti äitiään ja kivuliasta sisartaan.