Part 69

"Oikeiksi todistetut jäljennökset hänen velkatunnusteistaan ja vekseleistään ynnä alkuperäisten paperien perusteellinen tarkastus, jota oikeusneuvos Horn on vaatinut, tekevät tosiasian itsessään päivänselväksi. Suurimpaan velkaerään, tuhanteen yhdeksäänsataan taaleriin nähden voi täyden velkasumman saantia sitä vähemmin epäillä, kun velanantaja, joka on kartanomme voudin Sturmin isä, on tunnettu perin rehelliseksi mieheksi. Lisäksi vainaja itse minulle lähettämässään kirjeessä tunnustaa nimenomaan tämän velan."

"Te olette siis tiennyt noista veloista", äyskähti vapaaherra yhä kiukkuisempana, "ja olette salannut ne minulta! Siinäkö se teidän kehuttu rehellisyytenne onkin?"

"Älkää jatkako sen pitemmältä, herra parooni", huudahti Anton kuohahtavin mielin. "Ainoastaan sääli avuttomuuttanne kohtaan estää minua vastaamasta teille tavalla, jonka tänä hetkenä hyvin ansaitsisitte. Kuinka suuri tuo saalini on, sen huomannette siitä, että koetan pyrkiä unohtamaan sananne, ja että nyt pyydän teiltä seuraavaa selitystä: Tahdotteko te tunnustaa vainajan tekemät velat, ja tahdotteko nimenomaan lastaaja Sturmille tai hänen pojalleen, omalle voudillenne, tämän tunnustuksenne kautta antaa jonkinlaisen vakuuden, vai ettekö sitä tahdo tehdä?"

"Mitään en tahdo tehdä", karjasi vapaaherra ollen aivan suunniltaan, "jota te vaaditte minulta mokomalla sävyllä!"

"Silloin ei maksa vaivaa puhua kanssanne tämän pitemmältä. Minä pyydän teitä, herra parooni, vielä kerran miettimään asiata, ennenkuin lausutte lopullisen päätöksenne, josta kunnioittavimmin pyydän saada tiedon ennen tämän päivän iltaa. Toivon että oikeamielisyytenne siihen mennessä voittaa hermostuneisuutenne, jonka esineeksi en enää toista kertaa halua joutua."

Näin sanoen Anton lähti huoneesta ja kuuli kuinka vapaaherra äkeissään paiskasi tuolin kumoon ja survi huonekaluja. Tuskin hän oli vielä kunnolla ennättänyt huoneeseensa, kun talon vanha palvelija saapui sinne ja vaati vapaaherran käskystä käsiinsä kaikki viralliset asiapaperit ja tilikirjat, joita Anton oli tähän saakka säilyttänyt luonaan. Vaieten ojensi Anton vaaditut tavarat säikähtyneelle miehelle.

Hän oli saanut potkut, eron toimestaan, mitä törkeimmässä muodossa; hänen rehellisyyttään oli epäilty; välit olivat korjaamattomasti rikki. Tosin voi vapaaherra tulla toiselle päälle, ja Anton arvasi, että naisten nuhteet ja taivuttelut saattaisivat sairaan vanhuksen ehkä piankin muuttamaan mieltänsä; mutta hänelle itselleen ei ollut enää paluutietä, hänen täytyi poistua täältä. Mihin velvollisuuksiin hän olikin sitoutunut paroonittareen ja Lenoreen nähden, niin oli hänellä velvollisuuksia itseänsäkin kohtaan, ja ne puhuivat nyt äänekkäämpää kieltä. Katkera oli tämä hetki Anton paralle. Jo nyt, kun hän suutuksissaan harppaili edestakaisin huoneessaan, hän tunsi että vast'ikään kärsimänsä loukkaus oli hänelle samalla myöskin rangaistus. Hänen tahtonsa oli ollut puhdas, nuhteeton oli hänen toimintansa täällä, mutta häntä tänne johtaneet intoisat tunteet eivät olleet kyenneet laskemaan hänen ja vapaaherran suhteille sellaista siveellistä perustusta, jonka aina täytyy olla olemassa työnantajan ja työntekijän välillä. Ei molempain vapaa tahto eikä järkevä päätös ollut sitonut heitä toisiinsa, vaan hämärien, epävarmojen olosuhteiden kiireinen pakko ja hänen oma nuorekas haavemielensä. Ne asettivat hänelle itselleen vaatimuksia, jotka olivat suuremmat kuin hänen asemansa talossa; ja isännän ne panivat painon alaiseksi, joka sai tämän tuntemaan olonsa ahtaaksi ja heikoksi.

Hänen tätä mietiskellessään koputettiin ovelle hätäisesti, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Lenore syöksähti sisään. "Äitini haluaa puhua teidän kanssanne", hän huudahti. "Mitä nyt aiotte tehdä, Wohlfart?"

"Minun täytyy lähteä täältä", sanoi Anton totisesti. "En ikinä olisi itsekään pitänyt mahdollisena, että minun täytyisi jättää teidät tällaisessa tilanteessa, tulevaisuutenne ollessa näin epävarma. Eikä mikään olisi voinut taivuttaa minua eroamaan täältä, ennenkuin voisin jättää tilan hallinnon väkevämpiin käsiin kuin omani ovat, ei mikään muu kuin yksi ainoa seikka. Ja tuo seikka on nyt käynyt pakottavaksi syyksi."

"Lähtekää te vain", huudahti Lenore aivan suunniltaan mielipahasta; "kaikki sortuu päittemme päälle, meille ei ole mitään apua, ette tekään edes kykene meitä enää pelastamaan! Lähtekää vain täältä ja irroittakaa oma elämänne meistä hukkuvista!"

Antonin astuessa paroonittaren huoneeseen makasi sairas sohvalla. "Istukaa tähän viereeni, herra Wohlfart", sanoi hän hiljaa; "nyt on tullut hetki, jolloin minun täytyy ilmaista teille se, josta itseni tähden olen tähän saakka pysynyt vaiti. Tällaisena hetkenä, viimeisenä yhdessäolon hetkenä, puhutaan asiat aina avomielisimmin ystävien kesken. Vapaaherran on hänen sairautensa saattanut siihen tilaan, että hän ei enää ymmärrä arvostaa teidän uskollista apuanne. Niin, jopa pelkkä teidän läsnäolonne huonontaa päivä päivältä hänen onnetonta tilaansa. Ärtymyksensä vallassa hän on loukannut teidän hienotunteisuuttanne niin syvästi, etten minäkään pidä sovintoa enää mahdollisena. Teidän läsnäolonne nöyryyttäisi häntä tästälähtien todellisuudessakin, eikä vain hänen sairaalloisessa mielikuvituksessaan. Me naisetkin käsittäisimme sen uhrauksen, jonka teidän täytyisi tästä päivästä lähtien kantaa hyväksemme, niin ylenmääräiseksi, ettemme voisi ottaa sitä vastaan, vaikka te itse tahtoisittekin unohtaa kaiken."

"Minä aionkin lähipäivinä lähteä täältä", vastasi Anton.

"Mitä mieheni on rikkonut teitä vastaan, sitä en voi hyvittää, mutta minä haluan antaa teille tilaisuuden kostaa vapaaherralle tavalla, joka todella on teidän arvoisenne. Vapaaherra on loukannut teidän kunniaanne; minä, hänen vaimonsa, tarjoan teille apuani kostoon, jonka kautta voitte pelastaa hänen oman kunniansa."

Hän oli tähän saakka puhunut rauhallisesti, sanat olivat soluneet hänen huuliltaan sulavasti kuin isossa seurapiirissä haastellessa; mutta nyt hän pysähtyi ja etsi epäröiden sanoja. "Vuosia takaperin hän lupasi kunniasanallaan täyttää erään sitoumuksen, ja epätoivoisena hetkenä hän rikkoi kunniasanansa. Todistukset siitä ovat epäilemättä lähtöisin halpamielisten ihmisten kädestä, jotka voivat, käyttää tietoaan hyväkseen syöstäkseen hänet perikatoon. Että minä ilmoitan tämän teille juuri tänä hetkenä, olkoon teille todistuksena siitä, missä arvossa pidän teidän suhdettanne meidän perheeseemme." Hän otti pieluksen alta esiin rypistyneen kirjeen. "Tämän kirjeen keralla lasken teidän käteenne hänen ja meidän kaikkien tulevaisuuden; jos kuka ihminen voi suojella meitä sen varalta, että hänen vainoojansa käyttäisivät tätä asetta häntä vastaan, niin olette te se ihminen; jos vielä on mahdollista antaa hänen hämmentyneelle hengelleen takaisin jonkun verran mielenrauhaa, niin te yksin voitte sen tehdä." Hän ojensi kirjeen Antonille.

Anton kävi akkunan luo ja tunsi ällistyksekseen Ehrenthalin käsialan. Kahdesti hänen täytyi lukea kirje läpi, ennenkuin hän käsitti sen tarkoituksen. Vapiseva käsi ja matala henki oli viskannut nuo rivit paperille. Jonain valoisampana hetkenä oli tuolle lapseksi muuttuneelle vanhukselle muistunut mieleen hänen aikaisempi suhteensa aatelismieheen. Hätäytyneenä rahojensa menetyksestä hän muistutti tätä varastetusta velkakirjasta ja vaati uhaten takaisin rahojaan. Ja uhkausten välillä oli vaikerruksia omasta heikkoudesta ja toisten ihmisten ilkeydestä. Mikä ei käynyt selväksi sekavasta kirjeestä, sen ilmaisi tajuttavasti velkatunnusteen jäljennös, joka todennäköisesti oli kirjoitettu Ehrenthalin ja vapaaherran yhdessä laatiman luonnoksen mukaan, sillä Ehrenthal mainitsi kirjeessään, että alkuperäinen oli vapaaherran kirjoittama ja että hän tulisi sitä käyttämään tätä vastaan.

Anton taivutti kirjeen jälleen kokoon ja sanoi: "Ainakaan niistä uhkauksista, joita hän laskettelee myötälähettämänsä jäljennöksen yhteydessä, ei teidän tarvitse antaa mielenne häiriytyä, rouva paroonitar; luonnoksen alla ei ole lainkaan vapaaherran nimikirjoitusta, eikä Ehrenthal ole sellainen mies, joka olisi unohtanut liittää mukaan allekirjoituksen, jos sellainen olisi olemassa, vaikka hänen kirjeensä muuten onkin ylen sekava. Myöskään se rahasumma, jonka tämä yksi ainoa tunnuste voisi pakottaa vapaaherran maksamaan, ei ole siksi suuri, että sen maksaminen veisi hänet vararikkoon."

"Ja luuletteko te, että kirje puhuu totta?" kysyi paroonitar.

"Minä luulen niin", sanoi Anton. "Tämä kirje selvittää minulle paljon, jota en tähän saakka ole kyennyt ymmärtämään."

"Minä tiedän sen puhuvan totta", lausui paroonitar niin hiljaa, että Anton tuskin erotti hänen sanansa. "Mutta kuinka siitä pääsin vähitellen varmuuteen, se ei kuulu tähän." Vieno punoitus nousi hänen kalpeille poskilleen.

"Ja te, herra Wohlfart, tahdotteko te ottaa hankkiaksenne meille nuo varastetut paperit takaisin?" hän kysyi ja kohosi istualleen.

"Tahdon", vastasi Anton vakavasti. "Mutta minulla on perin vähän toiveita. Varastettuihin tunnusteihin ei vapaaherralla tätänykyä ole vähintäkään oikeutta, ne kuuluvat Ehrenthalille, joten ennen kaikkea on päästävä sovintoon hänen kanssaan. Ja se tulee käymään vaikeaksi. Sitäpaitsi en vielä voi saada tarkkaa yleiskäsitystä kaikista näistä asioista ja pelkään, että minun täytyy, vielä vaivata teitäkin ilmoittamaan minulle kaiken, mitä ehkä tiedätte varkaudesta itsestään."

"Minä koetan kirjoittaa teille tietoni", vastasi paroonitar. "Kirjoittakaa te minulle lyhyet ja tarkat kysymykset kaikesta mitä teidän täytyy tietää, niin saatte minulta vastaukset niin täydelliset kuin pystyn antamaan. Ja mikä menestys vaivannäöllänne tulee olemaankin, niin kiitän teitä jo ennakolta kaikesta sielustani. Kuinka paljon te jo olettekin täällä tehnyt meidän hyväksemme, niin suurimman hyväntyön te nyt vasta voitte meille tehdä. Velkaa, johon perheemme on joutunut teille, emme kykene milloinkaan teille maksamaan. Mutta jos kuolevan naisen siunaus voi luoda jotakin valoa teidän tulevaisuutenne tielle, niin ottakaa se myötänne."

Anton nousi pystyyn.

"Me emme enää koskaan näe toisiamme", sanoi sairas, "tällä hetkellä me lausumme toisillemme jäähyväiset iäksi. Jääkää hyvästi, Wohlfart, viimeistä kertaa täällä maan päällä näen teidän kasvonne."

Hän ojensi Antonille kätensä, tämä kumartui sitä suutelemaan ja lähti syvästi liikutettuna sairaan luota.

Niin, häntä kelpasi todellakin sanoa aatelisnaiseksi! Aatelinen oli hänen mielenlaatunsa, koskaan hän ei arvostellut pikkumaisesti toisia ihmisiä, ja ylhäinen oli se tapa, jolla hän palkitsi Antonin innokkaita palveluksia. Todellakin ylhäinen! Anton olikin aina hänen silmissään kantanut muinaisaikaisen kavaljeerin puuteroitua peruukkia ja hopeaisia polvisolkia.

* * * * *

Illalla kilahtivat Finkin kannukset portaissa, ja seuraavassa tuokiossa hän jo paiskasi ystävänsä oven auki.

"Halloo, Anton! Mikä hittolainen täällä on nyt päässyt irralleen? Johann hiipii niin arkana ympärinsä kuin olisi särkenyt talon suurimman posliinimaljakon, ja vanha Babette väänteli itkusuin käsiään kun näki minut!"

"Minun täytyy erota tästä talosta, rakas ystävä", sanoi Anton synkästi; "minulla on tänään ollut hyvin kiusallinen kohtaus vapaaherran kanssa." Hän kertoi, mitä aamupäivällä oli tapahtunut, sekä keskustelunsa paroonittaren kanssa, mikäli hän voi sen tehdä liikoja ilmaisematta, ja päätti puheensa sanoen: "Milloinkaan vielä ei tämän perheen tilanne ole ollut niin epätoivoinen kuin juuri nyt! Se tarvitsee jälleen vapaata käyttöoikeutta enempään kuin kahteenkymmeneen tuhanteen taaleriin voidakseen pelastua uudesta onnettomuudesta!"

Fink heittäytyi istumaan tuolille. "Ennen kaikkea toivon, että sinä olet niin vähän kuin mahdollista käyttänyt tätä kaunista tilaisuutta harmitellaksesi. Itse tuosta kohtauksesta ei meidän kannata vaihtaa ainuttakaan sanaa, eihän vapaaherra enää ole syyntakeinen mies. Ja meidän kesken sanoen, koko tapaus ei tule minulle minään yllätyksenä. Voihan jo kauan sitte arvata jotain sellaista tulevaksi; koko kesän olen odotellut, ettet sinä jaksaisi enää kauempaa viihtyä tuossa hempeämielisessä suhteessasi talon väkeen. Toiselta puolen on yhtä päivänselvää, että sinä olet välttämätön mies täällä naisten rippi-isänä ja perheen luotettavana asiainhoitajana. Ja että sinun äkkiarvaamaton poismenosi on minunkin aikeilleni ja suunnitelmilleni monella tapaa häiriöksi, sitä minun ei tarvitse sinulle sanoakaan. Ensiksi siis kysymys: mitä sinä itse aiot tehdä?"

"Minä matkustan täältä niin pian kuin pääsen pääkaupunkiimme", Anton vastasi. "Siellä tulee minulla olemaan vielä muutaman kuukauden ajan puuhaa Rothsattelien asioissa. Palvelussitoumukseni täällä on tästä päivästä lähtien purkautunut; hetikuin vapaaherran sukutila on myyty, pidän myöskin siveellisen sitoumukseni, johon olen tämän perheen hyväksi alistunut, täydellisesti purkautuneena."

"Hyvä", sanoi Fink, "sitä myöten asia on siis laidallaan. Jos sinä ylipäänsä enää koskaan tahdot käyttää kynääsi noiden ihmisten hyväksi, niin voit tehdä sen ainoastaan vapaana miehenä ja pelkästä myötätunnosta ja säälistä heitä kohtaan. Toinen juttu on, että Rothsattel on oman hulluutensa kautta takertunut täällä uuteen kiipeliin. Sillä ilman sinua ei tilanhoito voi jatkua edes neljää viikkoakaan entiseen tapaan. Nyt nousee kysymys, mestari Anton, miten täällä pitää elettämän ja hallittaman?"

"Sitä minä itsekin olen miettinyt koko päivän", vastasi Anton, "mutta asia ei ole minulle kirkastunut. On vain yksi mahdollisuus olemassa: että sinä itse otat huolehtiaksesi osasta minun toimiani, joita Karl ei voi hoitaa."

"Kiitoksia paljon", sanoi Fink, "hyvästä luottamuksestasi ja ylipäänsä koko ystävällisestä tarjouksestasi. Käydä hoitamaan hupsun asioita, jota ei vielä ole pantu holhouksen alle, sehän on samaa kuin itse ruveta hupsuksi. Älä tuota ota pahaksesi. Sinä olet ollut tuommoinen hyväluontoinen hupsu, mutta minussa ei ole ainesta sellaiseksi. Viikon perästä joutuisin jo siihen tukalaan tilanteeseen, että minun täytyisi pieksää oma isäntäni vaivaiseksi. Etkö tiedä mitään muuta neuvoa?"

"En mitään", huudahti Anton apein mielin. "Jollet sinä käy kaikista voimistasi hoitamaan tätä tilaa, niin menee piloille kaikki mitä tänä vuonna olemme saaneet täällä toimeen, ja saksalainen siirtolamme häviää järkiään. Tila joutuu todennäköisesti edellisen omistajan etäisille sukulaisille, joilla on siihen suurimmat kiinnitykset, ja vanha puolalainen taloudenpito alkaa jälleen."

"Niin tulee käymään", nyökkäsi Fink.

"Ja sinutkin, Fritz", jatkoi Anton, "on ystävyytesi minua kohtaan houkutellut sijoittamaan tänne rahojasi, ja sinäkin joudut vaaraan menettämään ne."

"Oikein puhuttu", sanoi Fink, "aivan kuin kirjasta paukutettu. Sinä laputat matkoihisi ja jätät minut kaartineni tänne puolalaisvekkulien keskelle. -- Tiedätkös mitä, odotahan minua täällä hetkinen, minä tahdon ensin puhua muutaman sanan Lenoren kanssa."

"Mitä sinä nyt aiot tehdä?" huudahti Anton ja piteli poistuvaa kiinni.

"En tällä kertaa mitään rakkaudentunnustusta", vastasi Fink nauraen ja riuhtasi itsensä irti, "luota siihen, poikaseni." Hän soitti palvelijaa ja käski tämän pyytämään neiti Lenorea yksityiseen keskusteluun seurusteluhuoneeseen.

Kun Lenore saapui sisään, itkettynein silmin ja vaivoin ponnistautuen säilyttämään mielenmalttinsa, astui Fink kohteliaasti häntä vastaan ja talutti hänet sohvaan istumaan. "Minä en käy sanallakaan arvostelemaan tämänpäiväisiä tapahtumia", hän aloitti. "Otaksukaamme, että ystäväni läsnäolo pääkaupungissa on vielä tärkeämpi teidän perheenne asiain vuoksi kuin hänen jäämisensä tänne. Ja kaikesta päättäen, mitä olen saanut kuulla, onkin niin laita. Wohlfart matkustaa täältä ylihuomenna."

Lenore kätki kasvot käsiinsä. Fink jatkoi kylmäverisesti: "Näin ollen vaatii oma etuni, että minä koetan hankkia itselleni jonkinlaista vakuutta täkäläisissä sekavissa olosuhteissa. Minä olen elänyt täällä useita kuukausia ja hankkinut itselleni oikeudet osaan näistä tiluksista. Senvuoksi pyydän teitä olemaan minun airueni ja viemään herra isällenne erään ilmoituksen, jonka nykyhetkenä kaikkein mieluisimmin lähetän juuri teidän kauttanne. Minä olen halukas ostamaan vapaaherralta tämän tilan itselleni."

Lenore hätkähti ja lensi pystyyn sohvasta. Käsiään väännellen hän huudahti: "Jo toistamiseen!"

"Suvaitkaa kuunnella minua rauhallisesti", jatkoi Fink. "Minun tarkoitukseni ei suinkaan ole esiytyä minään pelastuksen enkelinä vapaaherra von Rothsattelia kohtaan; minulla on vähemmän rottinkia selkärangassani kuin ylen kärsivällisellä Antonillamme; enkä minä tunne, lainkaan halua ja aihetta tehdä teidän herra isällenne tarjousta, joka kevytmielisesti panisi omat etuni vaaraan. Pitäkää minua tällä hetkellä vastustajananne ja tarjoustani pelkästään oman etuni kannalta tehtynä, niinkuin se onkin. Tarjoukseni on seuraava. Tämän tilan kauppahinta, jos vapaaherra laskisi sen siten ettei itse joudu kärsimään vahinkoa, nousisi nykyisen arvon mukaan yli sadaksi kuudeksikymmeneksi tuhanneksi taaleriksi. Minä tarjoan siitä korkeimman hinnan, mikä tilasta nykyoloissa minun arvioinani mukaan voidaan maksaa: kartanoon kiinnitettyjen velkojen siirron ostajalle sekä kaksikymmentä tuhatta taaleria maksettavaksi vapaaherralle neljänkolmatta tunnin kuluessa; tämän määräajan perästä tila joutuu minun haltuuni. Ensi pääsiäiseen saakka toivon teidän asuvan linnassa ja, jollei siitä kummallekaan puolelle koidu hankaluutta, kernaasti pitäisin itseäni siihen saakka edelleenkin teidän vieraananne. Enimmäkseen tulen olemaan poissa kotoa enkä ole suureksikaan rasitukseksi teille."

Lenore katsahti tuskallisesti noihin hänen ylitseen kumartuviin kasvoihin, jotka tänä hetkenä näyttivät kovilta ja kalseilta kuin aito Amerikan jenkin. Viime rahtunenkin hänen vaivoin säilyttämäänsä itsehillintää murtui ja hän purskahti raivoiseen itkuun.

Fink nojautui levollisesti tuolinsa selkää vastaan ja panematta lainkaan merkille neidin kiihtynyttä mielentilaa jatkoi kylmästi: "Kuten huomaatte, tarjoon teille itsellenne tappiota; se, minkä aion anastaa teiltä, on todennäköisesti puolet teidän perintöosastanne, ja minusta on paikallaan että sen menetätte. Vapaaherra on ollut liiaksi hädikkö sijoittaessaan omaisuutensa tähän tilaan, eikä käy välttäminen, että hänen perheensä saa maksaa hänen varomattomuutensa. Sillä minun tarjoustani korkeampi ei tilankauppahinta sen nykyisessä kunnossa varmastikaan ole. Menettelisin epärehellisesti jos salaisin teiltä, että tila voi järkiperäisellä hoidolla moniaiden vuosien päästä saada kahta vertaa suuremman arvon; mutta minun luja vakaumukseni on, ettei se vapaaherran hoidossa koskaan sitä saisi. Jos Anton olisi pysynyt täällä, niin ei hänkään, vaan kenties olosuhteet itsessään olisivat tehneet mahdolliseksi hankkia teille tuon arvonkorotuksen. Mutta nyt on sekin toivo teiltä mennyt. En myöskään tahdo salata teiltä, että Wohlfart vast'ikään vaati minua astumaan hänen tilalleen."

Lenore teki nyyhkien kädellään torjuvan eleen.

"Minua ilahduttaa nähdä", jatkoi Fink, "että edes siinä asiassa olemme samaa mieltä. Minäkin torjuin sangen päättävästi ja ikiajoiksi tuon ehdotuksen."

Sitten hän vaikeni ja katseli tutkivasti edessään istuvaa tyttöä, jonka sydämen hänen tylyt sanansa olivat raastaneet verille. Tylysti todellakin puhui tuo mies neidolle, joka saadakseen häneltä ystävällisen hymyn, suopean katseen, olisi tehnyt mitä hyvänsä. Huonosti salatulla ylenkatseella hän puhui hänen isästään; hänen sanansa olivat jäykän egoistin haastelua. Ja sittenkin -- kun noiden jämeiden sanojen kaiku oli soinnahtanut kuulumattomiin, tajusi impi sydämessään, että tuon miehen tarjous ehkä olisi pelastus hänen omasta avuttomasta tilastaan. Ja lempivän sielun kaukonäköisyydellä hän aavisti tarjouksen takana ajatuksen, jota hän ei vielä jaksanut käsittää, mutta joka helotti etäisenä toivonsäteenä kesken hänen syvää tuskaansa. Kuinka Fink sovittikin sanojensa sävyn, ei niistä kuitenkaan kuvastunut mikään matala mieli. Neidon suonenvedon tapainen nyyhkytys suli ankaraksi itkuksi; hän yritti nousta sohvasta, mutta jalat eivät kannattaneet häntä ja hän vaipui lattialle. Siten hän makasi Finkin tuolin vieressä ja nojasi päätänsä sen käsinojaan, kärsivän alistuvaisuuden ja antaumuksen ruumiillistuneena kuvana. Ja kyynelten yhä tulviessa silmistään hän sanoi: "Älkää koettako harhaannuttaa minua, tehkää meidän suhteemme mitä itse tahdotte."

Silloin lennähti vanha ylpeä hymy miehen kasvoille, hän kumartui immen puoleen, kietoi käsivartensa tämän pään ympärille, painoi suudelman hänen kutreilleen ja lausui: "Kelpo asetoverini, minä tahdon että te tulette vapaaksi." Lenoren pää solahti hänen povelleen, neito itki sille surunsa, ja mies kannatti häntä käsivarrellaan. Vihdoin hän tarttui Lenoren käteen ja puristi sitä sydämellisesti. "Me molemmat tahdomme tästälähtien ymmärtää toisemme oikein. Teistä pitää tulla vapaa, Lenore, vapaa minun suhteeni ja vapaa kaikesta muusta, mikä teitä täällä raskauttaa ja tukehduttaa. Te menetätte miehen, joka on osoittanut teille veljen uhrautuvaista hellyyttä, ja minusta on vallan paikallaan, että hän erkanee teistä. Tänään en kysy teiltä, tahdotteko te vaimonani yhdistää elämänne minun elämääni. Sillä nyt ette ole vielä vapaa päättämään siitä sydämenne taipumuksen mukaan. Teidän ylpeytenne ei saa vastata kieltävästi, eikä myöntymisenne saa nöyryyttää itsetuntoanne. Kun on purkautunut se kirous, joka vielä lepää huoneenne yllä, ja kun olette täysin vapaa joko jäämään minun luokseni tahi lähtemään täältä, vasta silloin noudan teidän vastauksenne. Siihen saakka vallitkoon rehellinen ystävyys meidän välillämme, asetoveri." Lenore nousi pystyyn.

"Ja nyt me emme enää saa ajatella muuta kuin tätä tilaamme", sanoi Fink muuttaen äänensä sävyä. "Kuivatkaa toki kyyneleet, joita minun on sangen ikävä nähdä teidän suurissa silmissänne, ja saattakaa asian virallinen puoli vapaaherran ja myöskin äitinne tiedoksi. Jollei ennen, niin pyydän saada vastauksen huomenna tähän aikaan."

Lenore astui ovelle; kynnyksellä hän jäi seisomaan, kääntyi vielä kerta takaisin ja ojensi toiselle ääneti kätensä.

Vitkalleen palasi Fink Antonin huoneeseen. Hän astui ystävänsä luo, joka kädet ristissä rinnalla seisoi akkunan ääressä ja katseli vainioille, joille kuutamo valoi kelmeätä loistettaan.

"Muistatko vielä, Anton, mitä sinä minun tännetuloni päivänä haastelit isänmaanrakkaudestasi?"

"Onhan siitä ollut monesti jälkeenpäinkin puhetta", vastasi Anton alakuloisesti.

"Olen tuon itsekin pannut merkille", sanoi Fink. "Tämä tila ei saa jälleen joutua jonkin herra Bratzkyn valtikan alle. Minä ostan sen herruuden, jos vapaaherra suostuu."

Anton käännähti ällistyneenä ympäri. "Entä Lenore?" hän kysyi nopeaan.

"Hän jakaa vanhempainsa kohtalon; olemme juuri sopineet siitä keskenämme." Hän kertoi ystävälle tekemästään tarjouksesta.

"Nyt on toivoa, että kaikki tulee käymään hyvin", huudahti Anton.

"Odottakaamme, niin saamme nähdä", vastasi Fink. "Tuolla yläkerrassa korvennetaan paraikaa muuatta vaivaista syntistä kiirastulessa, ja mieleeni on, ettei minun tarvitse kuulla hänen vaikerrustaan."

* * * * *

Varahin seuraavana aamuna vapaaherran palvelija toi ystävyksille kummallekin kirjeensä; ne olivat Lenoren käsialaa, ja hänen isänsä oli vapisevalla kädellä piirtänyt alle nimensä. Antonin saamassa kirjeessä vapaaherra valituin sanoin pyysi anteeksi sairaaloisessa kiihtymyksessä tekemäänsä loukkausta ja kiitti Antonia hänen tähänastisesta uskollisesta palveluksestaan; Finkille lähettämässään hän hyväksyi ostotarjouksen ja pyysi ostajaa vapauttamaan hänet mahdollisimman pian kaikesta huolesta, jota tilan hallinta aiheutti hänelle, sairaalle ja kykenemättömälle miehelle. Ääneti ystävykset vaihtoivat saamansa kirjeet toistensa lukea.