Part 68

Puron varrelta kiiti yksinäinen ratsastaja heitä kohti. "Hurraa, Rothsattel!" hän huusi jo kaukaa. -- "Sturm!" kajahti vastaan kymmenkunta ääntä; Anton syöksyi rivistä uskollista ystävää vastaan. "Meillä on vihollinen kiikissä", huusi Karl; "sen jalkaväki oli miehittänyt Rosminin tien, mutta minä kuljetin meidän miehet kiertoteitä metsän halki."

Kylän viimeisten talojen takaa tuli näkyviin tumma joukko, ratsumiehiä karautti siitä esiin; vihollisparvet pysähtyivät ja kokoutuivat karjapihaan. Siellä pako ja kamppailu hetkiseksi asettui, ja päälliköt kävivät uudelleen johtamaan miehiään järjestettyyn taisteluun.

"No nyt on meidänkin vuoromme!" huusi Fink. Pikamarssissa kiiruhti linnalaisten parvi laitumen poikki, asettui tiensivuun ensimmäisen ladon vierelle ja lähetti viidestäkolmatta kivääristä yhteislaukauksen vihollisen kylkeen. Se aiheutti hämminkiä puolalaisten tiheään sullotussa laumassa, joka rupesi liikehtimään äkkinäisesti kuin puhuripään kuohuttama aallokko ja lopulta hajautui hurjaan pakoon lakeudelle. Jälleen raikahti linnan takaa hilpeä torventoitahdus, täyttä laukkaa ryntäsivät husaarit esiin sapelit ojossa ja kävivät hakkaamaan maahan pienoista kapinallisparvea, joka vielä pysyttelihe alallaan. Karl käänsi hevosensa taistelevien joukkoon ja katosi heidän vilinäänsä. Sitten ajettiin vihollista hurjaa vauhtia aukeata pitkin.

Mutta kylästä päin karahuttivat paenneiden sijaan puolalaiset ratsumiehet, etunenässä äskeinen sovinnonhieroja, joka kovaa huutaen vei väkensä husaareja vastaan.

"Rothsattel!" huusi heleä ääni hevosen selästä aivan Antonin viereltä, ja pienen husaariparven etunenässä ryntäsi hoikka upseeri puolalaisia ratsureita vastaan. Fink ojensi pyssynsä puolalaista everstiä kohti.

"Minä kiitän teitä!" huusi tämä, horjahtaen satulassaan luodin tapaamana, mutta laukaisi viimeisiä voimiaan ponnistaen pistoolinsa husaariupseerin rintaan, juurikuin tämä heilutti sapeliaan hänen päänsä päällä. Rinta lävistettynä putosi husaari maahan; puolalaisen ruumista jalustimissa raastaen karkasi tämän ratsu tiehensä surmapaikalta.

Muutaman minuutin perästä oli koko linnan ympäristö puhdistettu vihollisista; yö turvasi pakenevain selkää, suojaten levitti metsä oksansa maan alkuperäisten poikien yli. Pikku ryhminä ajoivat voittajat viimeistä vihollisparvea takaa.

Linnan edustalla Anton polvistui maahan ja kannatti käsivarsillaan kaatuneen husaarin päätä. Kyyneltyvin silmin hän katsahti kuolemaa tekevästä nuorukaisesta ystäväänsä, joka upseeriryhmän kera seisoi osanottavaisesti vierellä. Voitonhumu oli vaiennut; maalaiset ympäröivät apeina ja äänettöminä kuolevaa. Tämä nostettiin maasta miesten ristiinpannuille käsivarsille ja kannettiin verkalleen ylös linnaan.

Eteishallin portailla seisoi vapaaherra tyttäreensä nojautuen, molemmat valmiina tervehtimään mieluisia vieraita. Kun Lenore näki haavoitetun miehen, heitti hän irti isästään ja juoksi kantajain luo, jotka vaitonaisina laskivat ruumiin vapaaherran jalkojen juureen; silloin syöksähti impi parahtaen ja hervotonna permantoon.

"Kuka se on?" ähki sokea vanhus ja haparoi käsillään ilmaa. Kukaan ei vastannut, kaikki peräytyivät järkytettyinä askeleen taapäin.

"Isä!" mutisi haavoitettu hiljaa, ja verivirta ruiskahti hänen suustaan. "Poikani, minun poikani!" kiljasi sokea kuin raivoissaan, ja hänen polvensa lyhistyivät hänen allaan.

Pojan oli hänen levottomuutensa omaisistaan ajanut mukaan siihen armeija-osastoon, joka vähitellen kokoutui yhteen lähelle hänen vanhempainsa maatilaa. Hän oli hartaista pyynnöistään tullut siirretyksi vieraaseen rykmenttiin ja saanut luvan seurata sitä eskadroonaa, joka lähetettiin hänen isällensä avuksi. Hän tahtoi valmistaa vanhemmilleen iloisen yllätyksen ja saattoikin heille viime tingassa avun, mutta kotiinsa hän toi luodin lävistämän rinnan ja sammuvan sydämen.

Kaamea hiljaisuus vallitsi korkeassa slaavilaislinnassa. Myrsky oli lakannut riehumasta, kirsikkapuista se oli pelmuuttanut irti kaikki valkeat kukkalehdet, jotka nyt tähtien valossa peittivät maan valkeana paariliinana. Minne te kaikkosittekaan, kaikki iloiset unelmat sokean vanhuksen, joka on ahertanut, tehnyt syntiä, katunut ja kärsinyt saattaakseen teidät eläviksi ja todellisiksi? Kuuntele, isä parka, pidättäen henkeäsi; hiljaista aivan on linnassasi ja puittesi latvoissa, mutta kuitenkaan et koskaan enää kuule sitä ääntä, jota aina ajattelit ilmalinnoja rakentaessasi ja pergamenttilehtiä rapisuttaessasi -- sydämenlyöntejä ainoan poikasi, Rothsattelien vastaisen sukutilanomistajan!

KUUDES KIRJA.

1.

Linnaan koitti surullinen aika, vaikea jokaisen kantaa, joka eli sen muurien sisällä. Suru ja sairaus olivat iskeneet hampaansa vapaaherran perheeseen kalvaen siitä elinvoimaa, niinkuin viljankorteen tunkeutunut tuhotoukka. Sen synkeän hetken jälkeen, jolloin kuoleva poika oli kannettu isän eteen, ei vapaaherra enää lähtenyt huoneestaan. Mitä hänellä vielä oli vähän voimia ollutkin, ne olivat nyt lopen murtuneet; murhe kulutti enemmän hänen henkeään kuin ruumistaan, hän istui päivät pitkät hiljaa itsekseen suruansa hautoen, eivätkä Lenoren rukoukset, ei halu puolisonsa läheisyyteen saaneet häntä liikkeelle. Kun onnettomuudenviesti vietiin paroonittarelle, pelkäsi Anton vapisten, että se hienoinen lanka nyt lopultakin katkeisi, joka vielä kiinnitti elonkipinän heiveröiseen ruumiiseen, ja viikkomääriin ei Lenore poistunut äitinsä sairasvuoteen äärestä. Mutta kaikkien kummaksi kävikin päinvastoin. Huoli puolisonsa tilasta antoi naisparalle niin paljon ajattelemista ja askartelemista, että hän tuntui aivan unohtavan oman tuskansa ja heikkoutensa. Hän näytti jopa vahvemmaltakin kuin ennen; ollakseen puolisoaan lähellä ja tarkatakseen hänen hoitoaan hän pakottihe istumaan joka päivä tuntikaudet tämän lepotuolin vieressä. Lääkäri tosin pudisteli päätänsä ja sanoi Antonille, että noin äkilliseen virkoamiseen ei ollut luottamista. -- Lenorea sai tuskin kukaan nähdä ensimmäisinä viikkoina veljen kuoleman jälkeen. Jos hän jolloinkin astui ulos vanhempainsa sairashuoneesta, niin se tapahtui vain vastatakseen kyselyihin sairaitten tilasta tahi pyytääkseen Antonia kutsuttamaan lääkäriä näiden luo. Sillävälin kului hurja sotakevät loppuun ja yhtä myrskyinen kesä seurasi. Tosin ei vapaaherran tilan tarvinnut enää peljätä kansalaissodan kauhuja. Mutta kartanonhoitoa sen raskas taakka yhä edelleenkin rasitti. Tuolla ennen niin hiljaisella metsäsaarekkeella raikui nyt päivittäin rummun pärinä tai torvimiehen toitahdukset. Kylään ja linnaan oli majoitettu vakituisesti sotaväkeä, jota usein vaihdettiin. Anton oli upota työhön hankkiessaan suojaa ja muonaa miehistölle ja hevosille. Pian olivat linnan vähäiset rahavarat tyyten lopussa; ilman Finkin etukäteen maksamaa maanvuokraa ei olisi mitenkään päästy tämän ajan yli. Myöskään talonhoidossa ei häiriöistä tahtonut tulla loppua. Moni auranala peltoa oli piirityksen aikana sotkeutunut pilalle hevoskavioiden ja raskaiden saappaiden alla, eikä niitä nyt päästy uudestaan kyntämään, kun sotaväki tarvitsi tilan kaikki ajojuhdat rahteihinsa, ja ihmiset itsekin tyyten villiytyivät tänä levottomana aikana ja kadottivat kaiken halun säännölliseen työntekoon. Mutta kaikesta huolimatta saatiin kuitenkin jonkinmoinen järjestys ylläpidetyksi, ja peltotöitä tehtiin niinkuin kyettiin keväällisen suunnitelman mukaan.

Vielä paremmin menestyivät Finkin uudisraivaustyöt uudella niittymaalla. Kaikki hänen tuomansa työmiehet eivät tosin viihtyneet loppuun saakka, mutta niiden sijaan ilmoittautui runsaasti uutta väkeä. Harmaatakkisten lukumäärä itse asiassa lisäytyikin, ja "herra von Finkin kaarti" oli ympäristössä uhkamielisen urosjoukon maineessa, jonka kimppuun ei ollut hyvä käydä. Fink itse oli nykyään usein poissa kotoa, hän oli tehnyt tuttavuutta monien upseerien kanssa ja uudisti vanhoja tuttavuuksia; hän kierteli ympäri maakuntaa, seurasi innokkaasti sotatoimien kehitystä ja otti vapaaehtoisena osaa erääseen kahakkaan moniaan peninkulman päässä kartanosta, jossa kapinalliset saivat pahoin selkäänsä. Hänen pontevuutensa linnan puolustamisessa oli tehnyt hänet lähiseuduilla peljätyksi henkilöksi, jota vihollispuolue yhtä hartaasti vihasi kuin ystävät ihailivat.

Oli kulunut muutamia viikkoja linnan ihmeellisestä pelastuksesta, kun Lenore ensi kerran astui pihanportille, jonka edustalla Anton keskusteli metsänvartijan kanssa. Lenore katseli pihamaata, jossa kaivonkuopan kohdalla nyt seisoi uudenaikainen pumppulaitos, ja aitauksen yli, jonka edestä maavalli oli jo korjattu pois, ympäröivää maisemaa joka loisteli alkukesän heleässä vihannuudessa. Vihdoin hän sanoi huoahtaen: "Nyt on tullut kesä, Wohlfart, emmekä me huomaa siitä mitään."

Anton silmäsi huolestuneena neidin kalpeisiin kasvoihin. "Tuolla metsässä on nyt oikein kaunista; minä kävin eilen metsänvartijan luona. Viime sateen jälkeen puut ja pensaat oikein rehoittavat vehmauttaan. Kunpa te vain kerrankin ottaisitte sinne mennäksenne."

Lenore pudisteli torjuvasti päätään. "Mitäpä minä sellaisesta enää välittäisin!" hän huudahti katkerasti.

"Mutta kuulkaahan kuitenkin tärkeä uutinen, jonka metsänvartija juuri toi minulle", jatkoi Anton taivutteluaan. "Se mies, johon teidän luotinne osui, oli tuo kelvoton Bratzky. Mutta te ette ole häntä surmannut. Jos se on painanut mieltänne, niin tämän surun voin nyt ainakin kirvoittaa sydämeltänne."

"Jumalan kiitos!" huudahti Lenore ja risti kätensä.

"Jo silloin, kuin metsänvartija tuona piiritysyönä tuli luoksemme linnaan, oli hän nähnyt sen roiston istuvan kapakassa käsi siteessä. Eilen veivät sotamiehet hänet vangittuna Rosminiin."

"Niin on laita", sanoi metsänvartija käyden lähemmäksi; "luoti ei pysty lopettamaan sellaista, jonka on määrä kuolla korkeammalla." Hän huitasi kädellään kaulansa ympäri osoittaakseen hirressä killumista.

"Tuo ajatus kidutti minua yötä päivää", sanoi Lenore hiljaa Antonille. "Minä tunnuin itsestäni kuin kadotukseen tuomitulta; pimeässä minua peloittivat hirveät kummitusnäyt, niin että havahduin huutaen unestani; aina olin näkevinäni tuon miehen edessäni, miten hän heristi minulle nyrkkiään, veren virratessa hänen olkapäästään. Voi sentään, Wohlfart, mitä kaikkea me olemme saaneetkaan kokea!" Hän nojautui porttiin ja tuijotti kyynelettömin silmin eteensä maahan. Turhaan koetti Anton tyynnytellä häntä, neito tuskin kuulikaan hänen sanojaan.

Hevoskavioiden kopinaa kuului pihankivitykseltä; Finkin raudikko talutettiin ulos.

"Minne hän nyt taas ratsastaa?" kysyi Lenore nopeaan. "En tiedä", Anton vastasi; "hän on nykyään alituiseen ulkosalla, monesti en näe häntä päiväkausiin."

"Mitä hän meillä enää tekeekään?" huudahti Lenore. "Tämä kovanonnen talo ei ole hänelle sopiva paikka."

"Kunpa hän edes pitäisi vähän varaansa", virkkoi metsänvartija. "Tarowin väki on täynnä sappea ja myrkkyä häntä vastaan; ne ovat vannoneet lennättävänsä luodin hänen jälkeensä kun vain hänet näkevät, ja aina hän ratsastaa aivan yksin ja yösydännä."

"Ei hyödytä yhtään häntä varoitella", sanoi Anton. -- "Olehan nyt kerrankin järkevä, Fritz!" hän huudahti ystävälleen, joka ilmestyi portaille. "Älä ratsasta niin yksinäsi, älä ainakaan Tarowin aukean yli."

Fink kohautti hartioitaan. "Ah, meidän neitimmekin on täällä! Meille ei ole pitkään aikaan suotu iloa nähdä teitä, niin että täällä on jo alkanut käydä vähän ikäväksi."

"Totelkaa ystävänne varotusta", vastasi Lenore tuskissaan, "ja varokaa noita ilkeitä ihmisiä."

"Mitä varten?" sanoi Fink. "Mistään vakavasta vaarasta ei enää voi olla kysymystä, ja miltä hyvänsä typerältä lurjukselta, joka lymyttelee puun takana, ei tällaiseen aikaan kukaan voi varjella itseänsä; silloinhan tuntisi joka askelella pakkopaidan yllänsä."

"Jollette sitä tee oman itsenne vuoksi, niin tehkää se edes ystäväinne hädän takia", pyysi Lenore hartaasti.

"Onko minulla sitten vielä ystäviäkin?" kysyi Fink nauraen. "Monesti minusta tuntuu, kuin ne olisivat käyneet uskottomiksi. Minun hyvät ystäväni kuuluvat siihen ihmisluokkaan, joka osaa visusti säilyttää rauhallisuutensa. Tämä arvoisa Wohlfartimme tässä työntänee ehkä puhtaan nenäliinan lakkariinsa ja ottaa naamalleen parhaan sunnuntai-ilmeensä, jos minulle sattuisi hullusti käymään, ja eräs toinen sotatoveri lohduttautuisi kenties vielä helpommin. -- Hei, hevonen tänne!" hän huusi, hypähti satulaan ja nyökäyttäen toisille päätään laski täyttä ravia tiehensä.

"Hän painaa suoraan Tarowia kohti", sanoi metsänvartija, katsellen hänen jälkeensä ja pudistellen päätään. Lenore palasi ääneti vanhempainsa huoneeseen.

Mutta iltamyöhään, kun kaikki valot oli jo hyvän aikaa sitten sammutettu linnasta, liikkui vielä kauan muuan valkea akkunaverho, ja sen takana seisova naishahmo kuunteli tuskallisesti, eikö tieltä kuuluisi lähenevän ratsun kavionkopsetta. Tunti kului toisensa jälkeen; vasta aamupuoleen yötä sulkeutui akkunanpuolisko, kun ratsastaja seisahdutti hevosensa linnanportilla ja hyräillen iloista säveltä itse talutti sen talliin. Koko yön valvottuaan Lenore hautasi pahoin kivistävän päänsä vuoteen pieluksiin.

* * * * *

Siten kului moniaita kuukausia. Vihdoin ilmestyi vapaaherrakin, tyttärensä käsivarteen ja vankkaan keppiin nojautuen, taas joskus ulkosalle. Silloin hän istui joko vaieten linnanmuurin siimeksessä tahi kuunteli ärtyneenä kaikenlaisia pikkuasioita, jotka sallivat hänen purkaa sisuaan syrjäisille. Sellaisina hetkinä kartanonväki kernaasti kiersi häntä laajassa kaaressa, jotta sen ei tarvinnut tulla häntä lähelle; ja kun Anton ei alistunut häntä väittelemään, joutui hän monestikin sairaan vanhuksen juonikkaisuuden uhriksi. Molempien miesten välit kävivät pian niin kireiksi, että ainoastaan miltei rajaton kärsivällisyys voi vielä toistaiseksi estää niiden täydellistä rikkoutumista. Joka päivä täytyi vapaaherran kuulla, miten työmiehet hänen kuulustellessaan heitä puolustautuivat sanomalla: "herra Wohlfart on sen käskenyt" tai "herra kirjanpitäjä on niin tahtonut". Oikein mielihalulla hän koetti päästä sotkemaan Antonin miehille antamia tehtäviä; kaikki kauna, kaikki matalamielinen äreys, mikä viime vuosina oli sakoutunut tuon miespoloisen sielunpohjalle, purkautui nyt säälittävänä vihanpitona hänen valtuutettuaan kohtaan.

Fink välitti nykyään varsin vähän vapaaherrasta; nähdessään tämän äkäilevän Antonille hän kohotti vaieten kulmakarvojaan tai sanoi korkeintaan: "Arvasinhan että noin tulee käymään."

Parhaiten sieti parooni Karlia. Tämä ei koskaan puhutellut häntä muuten kuin "herra ratsumestariksi", ja ilmoitellessaan hänelle asioita hän löi joka kerta soturimaisesti kantapäänsä yhteen; sen kuuli vanha herra ja tuli hyvilleen. Ja ensimmäinen merkki inhimillisestä osanotosta, jota vapaaherra omisti toisten ihmisten voinnille, tuli kartanonvoudin osaksi. Muuan puutarhatuoli oli rapistunut auringonpaisteessa ja uhkasi hajota käsiin; Karl sieppasi sen ohimennessään ja iski nyrkillään mäsäksi.

"Ettehän vain lyödessänne käytä oikeaa kättänne, hyvä Sturm?" kysyi vapaaherra.

"Miten sattuu, herra ratsumestari", Karl vastasi.

"Niin ette saisi tehdä", varoitti sokea; "sellaista vammaa pitää säästää, tai saa monesti potea siitä vuosikausia. Ette voi olla lainkaan varma, ettettekö vast'edes vielä joudu kärsimään menetyksestä."

"Kun on reilusti elänyt, niin perii autuaan lopunkin", vastasi Karl hilpeästi; "en minä yhtään haikaile tulevia päiviä."

"Hän on kerrassaan kelpo mies", virkkoi vapaaherra tyttärelleen voudin poistuttua.

Viljojen heilimäaika oli ohi, avarat vainiot lainehtivat kullankeltaisina, raskaat tähkät nuokkuivat kypsyyttään ja iloinen leikkuuhälinä alkoi pelloilla. Kun ensimmäiset elovankkurit ajoivat pihaan, seisoi Anton aitan nurkalla ja valvoi kuorman purkamista. Silloin kävi Lenore hänen luokseen ja kysyi: "Millainen sato saadaan?"

"Mikäli meidän on sallittu tänä vuonna korjata, niin eivät toiveet tunnu huonoilta. Ainakin lyhteiden lukuun oli Karl tyytyväinen; se näyttää tulevan suurempi kuin osasimme edeltäpäin arvioidakaan."

"Siis on teillä edes jotakin iloa täällä, Wohlfart", sanoi Lenore.

"Iloa siitä on joka sielulle kartanossa, sen näette tuolla pellolla väen mieluisasta touhuisuudesta. Nahjuskin ahertaa tänään kaksinkertaisella innolla. Mutta mikä minua erityisesti ilahduttaa, oli tuo teidän osanottavainen kysymyksenne. Te olette niin vierautunut talonpidosta ja kaikesta mikä kartanonhoitoon kuuluu."

"Mutta en toki teistä, rakas ystävä", vastasi Lenore katsellen maahan.

"Te käytte varmastikin sairaaksi tuollaisesta yhtämittaisesta sisällä istumisesta", jatkoi Anton innoissaan. "Jos rohkenisin, niin ihan haukkuisin teitä senvuoksi, että te koko tänä aikana olette niin vähän ajatellut itseänne. Pikku ratsunne on aivan jäykistynyt tallissa seisoessaan, ja Karlin on usein pakko ratsastuttaa sitä, jottei se unohda juoksutaitoaan."

"Käyköön senkin niinkuin kaiken muun", huudahti Lenore haikein mielin, "en minä enää koskaan istu sen selkään. Säälikää te edes minua, Wohlfart, minusta tuntuu monesti kuin ihan kadottaisin järkeni; kaikki tässä maailmassa on käynyt minulle niin vieraaksi ja välinpitämättömäksi."

"Miksi niin kovia sanoja, neitiseni?" kuului ivallinen ääni hänen takaansa. Lenore säpsähti ja kääntyi nopeasti ympäri. Fink, joka oli taas ollut matkoilla enemmän kuin viikon päivät, astui heidän luokseen. "Pidä huolta, että Blasius saa potkut täältä", sanoi hän Antonille, välittämättä enää yhtään Lenoresta. "Se vintiö on jälleen juovuksissa ja ruoskii hevosiaan, niin että eläinparkain kupeet ovat _täynnä_ naarmuja. Minulla oli hyvä halu antaa hänen hevosilleen tyydytystä ja suomia tuon lurjuksen selkää niiden nähden."

"Koeta kärsiä häntä elonteon loppuun asti", vastasi Anton; "meidän on nyt mahdoton hankkia toista miestä hänen tilalleen."

"Eikö hän muuten ole varsin hyväluontoinen ihminen?" kysyi Lenore arastellen.

"Hyväluontoisuus on mukava peite kaikenlaiselle saamattomuudelle ja epäkelpoisuudelle", vastasi Fink. "Miehissä niitä vikoja sanotaan hyväluontoisuudeksi ja naisissa herkkätunteisuudeksi." Hän katsahti Lenorea silmiin. "Mitä syntiä tuo pony parka nyt onkaan tehnyt, kun ette enää tahdo sillä ratsastaa?"

Lenore punastui vastatessaan: "Ratsastamisesta minä saan päänkivistystä."

"Ohoo", ivaili Fink, "ennenhän teillä oli se ansio muun sukupuolenne edellä, että kärsitte vähemmän hermoistanne; enkä voi sanoa, että tämä hempeämielinen olotila olisi teille sen siedettävämpi, ette te ainakaan pääse päänkivistyksestänne niin kauan kuin sitä kestää."

Lenore kääntyi alakuloisena Antonin puoleen ja kysyi. "Joko sanomalehdet ovat tulleet? Tulin hakemaan niitä isälle."

"Palvelija vei ne rouva paroonittaren huoneeseen."

Lenore kumarsi miehille ja lähti takaisin linnaan.

Fink katseli hänen jälkeensä ja sanoi Antonille: "Musta puku ei sovi hänelle lainkaan, hän näyttää siinä aivan surkastuneelta. Hänellä on sellaiset kasvot, jotka vain terveinä ja pyöreinä miellyttävät silmää."

Anton silmäsi synkästi ystäväänsä. "Sinun käytöksesi neitiä kohtaan on viime viikkoina ollut niin merkillinen, että olen monesti ollut suuttua sinuun. En tiedä teetkö sen tahallasi, mutta sinä kohtelet häntä niin välinpitämättömästi, että se loukkaa toisiakin kuin vain häntä itseään."

"Muiden muassa sinuakin, mestari Wohlfart", tokaisi Fink ja katseli otsaansa rypistäen suuttunutta ystävää. "Enpä tiennyt sinun olevan tuon neidin lapsenpiikakin."

"Naljaile mitä naljailet", vastasi Anton levollisemmin. "Minä olen oikeassa kun huomautan sinulle, että kohtelet kehnommin kuin pelkästään tylysti rehellistä sydäntä, jolla juuri nykyisin on oikeus vaatia osakseen entistä suurempaa hienotunteisuutta ja sääliväisyyttä jokaisen puolelta."

"Suvaitse itse osoittaa hänelle tuota kehumaasi hienotunteisuutta äläkä huolehdi vähääkään minun sävystäni", vastasi Fink karsaasti.

"Fritz", huudahti Anton, "en ymmärtänyt lainkaan sinun olemustasi, sinähän olet törkeä ja häikäilemätön..."

"Oletko sinä saanut sitä kokea?" keskeytti Fink hänet.

"En", vastasi Anton; "millainen sinä olet ollutkin toisia kohtaan, niin minulle olet aina paljastanut sydämesi, joka on ylevämielinen ja osanottavainen. Mutta juuri senvuoksi pahoittaa mieltäni enemmän kuin osaan sanoakaan, että sinä olet niin tyyten muuttunut käytöksessäsi Lenorea kohtaan."

"Jätä se minun asiakseni", sanoi Fink; "jokaisella on oma tapansa nujertaa linnulta niskat. Sivumennen salli minun vain sanoa sinulle, että jollei neiti Lenorea ravisteta hereille tuosta hänen sairaaloisesta elämäntavastaan, niin paras puoli hänessä menee hyvin pian auttamattomasti hitoille. Pony ei siihen yksin pysty, sen kyllä tiedän, mutta et sinäkään, poikaseni, alakuloisella säälilläsi saa sitä aikaan. Ja siksipä me annamme asiain mennä menojaan. -- Minä lähden tänään vielä Rosminiin, onko sinulla sinne mitään asiaa?"

Tämä keskustelu ei tosin kylmentänyt ystävysten välejä, mutta ainakaan Anton ei kyennyt sitä unhottamaan. Hän harmitteli mielessään toisen korskeata sävyä ja vaarinotti levottomasti Finkin jokaista satunnaista yhtymystä talon neidin kanssa. Fink ei etsinyt eikä vältellyt Lenorea. Entisiä perheiltoja ei enää pidetty, ei edes syksynkään tullessa. Kun Fink oli kotosalla, söi hän yhdessä Antonin kanssa omalla puolellaan, ja vain ulkosalla hän toisinaan tapasi neidin. Silloin voi tämän käytöksessä huomata väkinäistä pakkoa, ja Fink kohteli häntä äskenkerrotun keskustelun jälkeen kuin jotakin vierasta henkilöä.

* * * * *

Anton sai kohta ruveta miettimään omaakin asemataan talossa. Vaikka hän parhaansa mukaan koetti välttää ilmoittamasta isännälleen mitään tälle epämieluisia asioita, niin oli näiden joukossa sellaisiakin, joita hän ei enää voinut salata vapaaherralta -- luutnantti-vainajan tekemäin velkain järjestäminen. Sillä kohta nuoren Rothsattelin kuoleman jälkeen oli linnaan tullut monilukuisia velkavaatimuksia. Lenore oli jättänyt ne Antonille, ja Anton oli lähettänyt kaikki -- joukossa oli ollut myöskin ukko Sturmin velkakirja -- oikeusneuvos Hornille ja pyytänyt tätä rehellistä miestä tarkastamaan paperit ja antamaan niistä lausuntonsa. Tuo lausunto oli nyt tullut. Lakimies ei salannut häneltä, että luutnantin lastaajalle antama tunnuste oli muodollisesti niin virheellinen, että se oikeudessa pikemminkin käsitettäisiin vain kuittaukseksi vastaanotetusta rahasummasta. Niinmuodoin ei vapaaherraa voitaisi laillisesti pakottaa maksamaan poikansa velkaa. Muuten oli velkojen kokonaismäärä niin suuri, että niiden hetikohtaista suoritusta ei käynyt ajatteleminenkaan. Ja Anton oli itsekin lainannut tuolle nuorelle huvittelijalle enemmän kuin kahdeksansataa taaleria. Sillä summalla hänen turhamaisuutensa oli lunastanut hänelle pääsön tämän perheen keskuuteen. Ja mitä hyötyä hänellä oli ollutkaan tuosta kaupasta? Silloin oli hänestä tuntunut kunnianasialta auttaa ylhäistä ystäväänsä pulasta, mutta nyt hän tajusi selvästi, kuinka hänen hädikkö anteliaisuutensa oli vain totuttanut tuon kevytmielisen tuhlaajan hankkimaan helpolla tavalla rahaa. Apein mielin hän lukitsi velkakirjansa jälleen pöytälaatikkoon.

Raskain sydämin hän sitten pyysi pääsöä vapaaherran puheille. Jo hänen ensi kerran mainitessaan Eugenia joutui vanhus ankaran liikutuksen valtaan; ja kun Anton kiireissään nimitti vainajaa vain ristimänimeltä, pursusi ärtyneen isän sappi kuohuksiin. Hän keskeytti kiivaasti Antonin esityksen: "Minä kiellän teitä mainitsemasta niin tutunomaisesti poika vainajaani. Elävänä tai kuolleena hän on teille aina vapaaherra von Rothsattel."

Anton koetti pidätellä harmiaan vastatessaan: "Herra Eugen, vapaaherra von Rothsattel, on eläissään tehnyt velkoja jonkin verran yli neljän tuhannen taalerin."

"Se on mahdotonta!" keskeytti vapaaherra hänet jälleen.