Part 67
"Niin myös minun raudikkooni", vastasi Fink; "mutta voihan olla hyvinkin mahdollista, että hepo parkani juuri tällä hetkellä saa ikävikseen kantaa jonkin kapinallisen ruhoa selässään. Etteikö mestari Karl ole onnettomuudekseen törmännyt jonkin puolalaisjoukon käsiin, joita varmastikin parveilee ympäri tätä seutua, vai onko hänen onnistunut päästä säännöllisen sotaväen luo; onko tällä edelleen halua marssia meidän avuksemme, onko se lopuksi kyllin älykäs joutuakseen tänne oikeaan aikaan, ja loppujen lopuksi, onko se kyllin vahva kyetäkseen hajoittamaan vastassaan terhentelevät vihollisparvet -- nuo kaikki ovat kysymyksiä, joita tosin on helppo tehdä, mutta minä puolestani lappaisin mieluummin poskeeni kaikki maailman karhunmarjat kuin uskaltaisin suoraapäätä vastata niihin lohdullisesti."
"Voisimmehan yrittää uloskarkausta, vaikka se tosin käyneekin veriseksi", ehdotti Anton.
"Siitä vähät! Mutta pahempi on, että sellaisesta ei olisi meille mitään hyötyä. Yhden lauman me ehkä saisimme hajalle, mutta seuraavassa tuokiossa olisi jo toinen vastassamme. Ainoastaan ylivoimainen apujoukko voi pelastaa meidät tästä pinteestä. Ja niin kauan kuin pysymme isäntinä näiden muurien sisällä, me pysymme vahvoina, mutta aukealla kentällä kykenee tusinan verta ratsumiehiä polkemaan meidät nais- ja lapsiparvinemme jalkoihinsa."
"Jääkäämme siis odottamaan", sanoi Anton synkästi.
"Järkevästi puhuttu, poikaseni; elämän koko viisaus loppujen lopuksi onkin siinä, ettei tee itselleen eikä toisille kysymyksiä, joihin ei kukaan pysty vastaamaan. Mutta alkaapa tämä odotuskin jo maistua puulta."
Sitten ystävykset laskeutuivat jälleen alas; ja tunnit kuluivat toisensa jälkeen tympäisevässä toimettomuudessa. Milloin katseli Anton, milloin Fink kiikarilla metsänaukeamaa, mutta paljonpa merkillistä sieltä ei näkynyt. Vihollispartioita tuli ja meni, aseellisia maalaisparvia kulki kylään ja lähetettiin pian jälleen matkaan eri tahoille, vahtiketjua tarkastettiin säännöllisesti ja sen miehet vaihdettiin aina kahden tunnin päästä. Piirittäjillä oli toimena tutkia koko seutu läpikotaisin ja korjata kaikki aseet talteensa, käydäksensä sitten viimeksi kaikilla voimillaan jälleen linnan kimppuun. Saksalaiset olivat saarretut kivitaloonsa kuin kontio pesäänsä, ja metsästäjät vartoivat rauhallisesti hetkeä, jolloin nälkä tai tuli ja heidän aseensa pakottaisivat saaliin ulos tantereelle.
Sillävälin Fink koetti pitää väkeä toimessa; miesten täytyi puhdistaa ja kiillottaa kiväärit ja muut aseensa, joita hän itse huolellisesti tarkasteli; sitten jaettiin ruutia ja lyijyä, luoteja valettiin ja patruunia valmistettiin. Naisten työksi Anton antoi siivota talon ja pihamaan, sikäli kuin se kävi päinsä ilman vettä. Näistä hommista oli se hyvä seuraus, että piiritetyt eivät joutuneet muutamaan tuntiin vaipumaan apeuteen.
Aurinko nousi yhä korkeammalle, ja lähimmästä kylästä toi tuulenhenki ruokakellon hiljaisen kilinän linnanväen korviin. "Meille tulee sangen niukka aamiainen", sanoi Anton toverilleen, "perunat on ollut pakko paistaa tuhassa, liha ja läski ovat lopussa, eikä keittäjätär kykene leipomaankaan, kun vesi on taasen lopussa."
"Niin kauan kuin meillä on se sinun lypsylehmäsi tallissa", virkkoi Fink, "on meillä vielä aarre jälellä, jota voimme näytellä nälkäiselle väelle. Sitten jää turvaksemme linnan rotat ja kaikkein viimeiseksi saappaamme. Kenen on onnettomuudekseen ollut pakko syödä tässä maassa valmistettua pihvipaistia, se kykenee hyvin sulattamaan saapasvarsiakin."
Metsänvartija keskeytti tämän rattoisan tarinanpidon ilmoittamalla: "Karjapihalta päin lähestyy muuan yksinäinen ratsumies linnaa kohti, ja hänen perässään seuraa jalan jokin vaimonpuoli. Panenpa vaikka pääni pantiksi, että se on kapakan Rebekka."
Ratsastaja lähestyi eteishallin ovea, valkoista nenäliinaa heilutellen; viljavaunujen palaneiden jäännösten luo tultuaan hän seisahdutti hevosensa ja jäi katselemaan yläkerran akkunoihin. Se oli sama rauhanhieroja kuin eilispäivänäkin.
"Älkäämme olko niin epäkohteliaita, että antaisimme vieraan vartoa", sanoi Fink, työnsi salvat syrjään ja astui aseettomana oviaukkoon. Puolalainen tervehti ääneti, Fink nosti lakkiaan.
"Eilen illalla sanoin teille", aloitti ratsastaja, "että tänään minulla olisi huvi jälleen nähdä teitä."
"Ahaa", vastasi Fink, "tehän olettekin sama herra, joka laittoi meille hiukan savua sisään. Sääli on noita viljavaunuja."
"Te estitte eilen miehiänne ampumasta minua", jatkoi puolalainen, murtaen saksaa kovalla korostuksella; "siitä olen teille hyvin kiitollinen ja tahtoisin kernaasti tehdä teille pienen vastapalveluksen. Olen kuullut että tässä talossa oleskelee vallasnaisiakin, ja tämä tyttö tuo heille maitoa. Tiedämme näet teiltä tykkänään puuttuvan vettä, enkä tahtoisi että vallasnaistenne olisi pakko kärsiä janoa meidän riitaisuuksiemme takia."
"Kuulehan sitä rakkaria", mutisi metsänvartija partaansa.
"Jos sallitte minun maidostanne antaa teille muutaman pullon viiniä kellaristamme, niin otan lahjanne vastaan", vastasi Fink. "Otaksun näet, ettei teilläkään kyläkapakassa ole liiemmaksi sellaisia virvokkeita."
"Hyvä on", sanoi puolalainen hymyillen. Rebekka riensi maitoruukkuineen takaportille, luovutti maidon ja sai murahtelevalta metsänvartijalta viinipullot vastaan. Sillävälin puolalainen jatkoi puhettaan: "Vaikka teillä onkin viiniä, ette voi kuitenkaan käyttää sitä veden asemasta. Puolustusväkeä teillä on melkoinen määrä ja, kuten olen kuullut, myöskin paljon naisia ja lapsia."
"Me emme pidä erikoisena onnettomuutena", vastasi Fink, "että naiset ja lapset juovat meidän miesten kera muutamia päiviä viiniä, siksi kunnes teette meille sen mielihyvän, jota jo eilen teiltä pyysin, että poistutte tältä tilalta ja jätätte kaivonkin jälleen meidän haltuumme."
"Älkää sitä toivoko", sanoi puolalainen vakavasti; "me tulemme käyttämään kaikkia väkivaltaisia keinoja riisuaksemme teidät aseista. Nyt tiedämme varmasti, ettei teillä olekaan tykistöä, joten meidän on minä hetkenä hyvänsä mahdollista vallata itsellemme pääsy tähän taloon. Mutta te olette taistelleet kuten urhoolliset miehet ainakin, emmekä me halua mennä pitemmälle kuin meidän on pakko mennä."
"Sangen varovaisesti ja järkevästi ajateltu", nyökkäsi Fink.
"Siksipä teen teille ehdotuksen, joka ei loukkaa teidän kunniantuntoanne. Te ette voi odottaa tänne mitään apuvoimia. Teidän sotaväkenne ja tämän kylän välillä seisoo vahva armeijakunta meidän joukkojamme, ja molempain vihollisarmeijain yhteentörmääminen tapahtuu lähipäivinä muutaman peninkulman päässä täältä; sen johdosta on saksalaisten komentajain mahdoton lähettää väestään hajaparvia minnekään. Tätä en sano teille minään äkkiuutisena, sillä tiedättehän itsekin sen yhtä hyvin kuin me. Ja siksi minä takaan teille ja kaikille tässä talossa oleskeleville kunniasanallani vapaan poislähdön, jos luovutatte aseenne ja linnan meidän haltuumme. Me olemme valmiit saattamaan aseellisella joukolla teidät ja talon vallasnaiset mihin suuntaan itse haluatte ja niin kauas kuin valtapiirimme ulottuu."
Fink vastasi vakavampaan sävyyn kuin hän tähän asti oli puhunut: "Saanko kysyä, kenen suusta tuo minulle juuri tarjottu kunniansana tulee?"
"Olen eversti Zlotowsky", vastasi ratsastaja keveästi kumartaen.
"Teidän ehdotuksestanne, herrani, on meidän velvollisuutemme kiittää. Minä en vähintäkään epäile teidän tarjouksenne vilpittömyyttä, ja otaksun myös että teillä on tarpeeksi vaikutusvaltaa seuralaisiinne, jotta nämä pitävät antautumisehtoja kunniassa. Mutta kun itse en ole tämän talon isäntä, niin minun täytyy ilmoittaa ehdotuksenne hänelle."
"Minä odotan", vastasi puolalainen ja ratsasti kolmisenkymmenen askeleen päähän ovesta, kääntäen sitten hevosensa jälleen linnaan päin.
Fink sulki oven ja sanoi Antonille: "Nyt joutuin vapaaherran luo! Mikä sinun ajatuksesi on?"
"Kestää edelleen", sanoi toveri. He tapasivat vapaaherran tämän huoneessa istumassa pää käsien varassa, ja kasvot murheen vääristäminä -- oikeana kärsimyksen ja hermostuneen levottomuuden kuvana. Fink kertoi hänelle puolalaisen tarjouksesta ja pyysi häntä ratkaisemaan asian.
Vapaaherra vastasi: "Minä olen tähän asti kärsinyt kukaties enemmän kuin yksikään niistä urheista miehistä, jotka tässä talossa ovat panneet henkensä alttiiksi. On hirvittävää tuntea itsensä avuttomaksi ja istua tyhjin toimin, kun kunnia kutsuu taistelemaan etummaisessa rivissä. Mutta se, joka ei kykene asetta käyttämään, ei myöskään ole oikeutettu päättämään, milloin aseista pitää luovuttaman. Minullahan tuskin on edes oikeutta lausua teille mielipidettänikään, koska pelkään että ylevämielisyydessänne ehkä annatte sanaini vaikuttaa ratkaisevasti päätökseenne. Sitäpaitsi minä poloinen mies en edes tunne puolustajianikaan, enkä voi arvostella heidän mielialaansa ja voimaansa. Minä jätän tuon kaiken teidän asiaksenne ja uskon luottavaisesti perheeni kohtalon teidän käsiinne. Taivas palkitkoon teille, mitä teette minun hyväkseni. Ei kuitenkaan minun hyväkseni, Jumalan tähden, ei minun hyväkseni, se uhraus olisi liian suuri!" huudahti kiihoittunut vanhus, kohotti ristissä olevat kätensä ylös ja tuijotti näkemättömillä silmillään korkeuteen. "Älkää ajatelko mitään muuta kuin sitä asiaa, jonka edestä täällä taistellaan."
"Jos tahdotte osottaa meille niin ylevää luottamusta", vastasi Fink ritarillisella ryhdillä, "niin me olemme päättäneet pitää linnaanne hallussamme niin kauan kuin meillä on vähintäkin toivoa avunsaannista. Mutta sitä odottaessa saattaa sattua vakavia tapahtumia -- joko miehemme kieltäytyvät taistelemasta pitemmältä, tahi voi vihollinen väkirynnäköllä tunkeutua sisään."
"Vaimoni ja tyttäreni pyytävät niinkuin minäkin, ettette tällä hetkellä ota laisinkaan heitä lukuun. Lähtekää, hyvät herrat", huudahti vapaaherra, kurottaen kätensä eteenpäin, "vanhan sotilaan kunnia lepää käsissänne." Molemmat miehet kumarsivat syvään sokealle vanhukselle ja lähtivät huoneesta. "Onpa noilla ihmisillä sentään kunniantuntoa jälellä", sanoi Fink mennessä ja nyykäytti hyväksyvästi päätään. Halliin tultua hän avasi ulko-oven; vihollisupseeri ratsasti lähemmäksi.
"Vapaaherra von Rothsattel kiittää tarjouksestanne, mutta hän on lujasti päättänyt puolustaa taloaan ja niiden omaisuutta, jotka ovat luottaneet hänen varjelukseensa, teidän hyökkäyksiänne vastaan viimeiseen saakka. Me emme suostu ehtoihinne."
"Kantakaa sitten itse seuraukset", huusi ratsastaja vastaan, "ja edesvastuu kaikesta, minkä nyt täytyy tapahtua."
"Minä otan tuon edesvastuun hartioilleni", sanoi Fink. "Mutta teille mieskohtaisesti on minulla vielä muuan pyyntö. Paitsi maalaisten vaimoja ja lapsia on tässä linnassa kaksi vallasnaista, vapaaherra von Rothsattelin puoliso ja tytär; jos sattuma sittekin tekisi teille mahdolliseksi päästä sisään tähän taloon, niin suljen sen turvattomat asukkaat teidän ritarilliseen suojelukseenne."
"Minä olen puolalainen!" vastasi ratsastaja ylpeästi ja suoristautui satulassaan. Hän nosti lakkiaan ja laski lyhyttä laukkaa takaisin karjakartanoon.
"Tuo näytti rohkealta ja kelpo veitikalta", sanoi Fink ja kääntyi miesten puoleen, jotka olivat vahtituvasta rientäneet kuulemaan neuvottelua. "Mutta, hyvät miehet, jos meidän on valittava joko luottaminen vihollisen lupaukseen tahi tähän pieneen rautaputkeen, niin omasta puolestani olen sitä mieltä, että paraiten tekee luottaessaan siihen mitä pitää kädessään." Hän pudisti kivääriään. "Puolalainen lupaa meille vapaan poislähdön tietäessään, että parin tunnin päästä meidän sotaväkemme hajoittaa heidän laumansa. Olisimmepa me niille tosiaankin hyvä suupala -- kolmisenkymmentä kivääriä! Ja kun omat husaarimme tulisivat eivätkä tapaisi talossa enää meitä, jotka kutsuimme heitä avuksemme, vaan nuo hirtehiset sammakkoatraimineen, niin lähettäisivätpä he tottakin tuhattulimmaiset meidän peräämme ja me saisimme kaiken ikämme kantaa sitä häpeätä."
"Tarkoittihan se täyttä totta lupauksillaan?" kysyi muuan miehistä epäröiden.
Fink tarttui tuttavallisesti kysyjää takinkaulukseen. "Luulen hänen kyllä totta tarkoittaneen, poikaseni; mutta minäpä kysyn teiltä kaikilta, kuinka pitkälle noiden puolalaisten kuuliaisuus ja sotakuri kestää? Emme olisi vielä kerinneet edes tuon metsänreunan taakaan, kun jo toinen joukkio karkaisi niskaamme, ja te saisitte nähdä vaimojanne rääkättävän ja omaisuuttanne ryöstettävän omien silmienne edessä. Ja senvuoksi minä arvelen että teemme viisaimmin, kun edelleen vain näytämme niille hampaitamme."
Vilkkaita suosionhuutoja kajahti, ja linnan nuorille herroillekin hurrattiin.
"Kiitoksia vain", sanoi Fink; "ja nyt joka mies paikalleen, sillä voi sattua että ne tulevat uudestaan puskemaan päänsä verille näihin muureihin. -- Tuo jälleen rohkaisee meidän miehiämme tuntikaudeksi", hän jatkoi Antonin puoleen kääntyen. "En usko puolalaisten käyvän hyökkäämään päivän aikaan, mutta parempi on miestemme seista vartiopaikoillaan kuin ruveta järkeilemään yhdessä. Ja kaiken kaikkiaan olikin harmillista, että he ollenkaan saivat kuunnella äskeistä neuvottelua."
Eikä todella voinut ollakaan huomaamatta, että epäröinti ja epätoivo alkoivat hiipiä puolustajain mieliin. Keskipäivällä nuo myrtymyksen puuskat eivät tosin vielä olleet vaarallisia, sillä suurin osa miehistöä odotteli kivääri kädessä joka hetki vihollisen hyökkäystä. Mutta kun aurinko rupesi tekemään laskuaan ilman, että mitään tapahtui, ja ilman että tornissa oleva tähystäjä ilmoitti minkään apuvoiman lähestymistä, silloin alkoi jännitys laueta ja hetkelliset kärsimykset tunnettiin syvemmin kuin ne ansaitsivatkaan.
Päivällisruoka oli kurja, puoleksi hiiltyneitä perunoita ja niille vähän suolaa särpimeksi. Luonnollisesti rupesi väkeä siitä taas janottamaan; jälleen tulivat naiset parkuen ja voivotellen valittamaan Antonille hätäänsä. Ja miestenkin keskuuteen alkoi hätä nälästä ja janosta ampua myrkkynuoliaan. Anton oli jakanut kaikille kaksinkertaiset paloviina-annokset, mutta siitäkään ei ollut paljon apua. Miehet eivät käyneet kapinallisiksi, siksi paljon oli heissä yhteishenkeä ja kurintuntoa, mutta heidät valtasi alakuloisuus ja yleinen heikkous. Fink katseli halveksivasti hymyillen tuollaisia oireita, jotka olivat käsittämättömät hänen omalle joustavalle hengelleen ja teräshermoilleen. Mutta Anton, jolle kaikki purkivat huolensa ja hätänsä, tunsi sitä tuskallisemmin näiden hetkien masennuksen. Jotakin täytyi tapahtua, jotakin täytyi tehdä karkoittaakseen tuota mielialaa, muuten oli kaikki menetetty.
Hän lähti pihalle päättäen uhrata silmäteränään pitämänsä lypsylehmän. Hän taputteli sitä kaulalle ja puheli: "Liisa, eläin parka, nyt on sinun vuorosi!" Taluttaessaan sitä nuorasta tallista pihaan hänen silmänsä sattui tyhjään vesisammioon, ja siitä hän sai onnellisen ajatuksen. Pihamaa ei ollut paljonkaan korkeammalla puronpintaa, ja koko seutu oli hyvin rikas lähteensilmistä; hyvin luultavaa, jopa todennäköistäkin oli, että vettä tapaisi missä hyvänsä muutaman jalan syvyydestä. Linnan miehistölle oli helppo tehtävä käydä kaivamaan kuoppaa pihamaalle. Ja jos ylöskaivettu hiekka ja multa luotiin aitausta vastaan ja poljettiin kovaksi, niin saatiin sekin turvasuojus entistä paljon vankemmaksi. Ja pääasia oli, että kaikki joutilaat kädet joutuivat työhön, joka voi kestää tunti-, ehkäpä päiväkausia. Varhaisemmista kokeistaan Anton tiesi, että linnan ympäristöltä saatava vesi oli liejuista ja tavalliseen aikaan mahdotonta sellaisenaan käyttää, mutta tänään saisi sekin kelvata. Hän katsahti aurinkoon; minuuttiakaan ei enää saanut päästää menemään polusta.
Hän huusi maanviljelysteknikon pihalle, ja kun tämä ilomielin kannatti hänen suunnitelmaansa, pantiin kaikki linnan joutilaat kädet työhön, myöskin naiset ja isommat lapset. Työkaluja kannettiin paikalle, ja kohta heiluivat kuokat ja lapiot kymmenkunnan miehen käsissä, jotka alkoivat kaivaa keskelle pihamaata suurta kuoppaa, jonka seinät laskeutuivat loivasti alaspäin; naisten ja lasten täytyi kaataa ylöskaivettu maa aitauksen juurelle ja polkea se lujaan teknikon valvonnan alaisina. Muutamia miehiä ja mitä naisista vielä oli joutilaina Anton huusi teurastamaan ja paloittelemaan lehmä parkaa, jota vielä kerran näytettiin elävänä väelle, ennenkuin se uhrattiin heidän vatsojensa viihdyttämiseksi.
Kaikkialla vallitsi mitä innokkain hyörinä. Kuoppa, joka pinnalta oli paljon avarampi kuin tavalliseksi kaivonaukoksi olisi tarvittu, syveni ihan silmissä, ja lauta-aitaa vastaan kohosi maavalli korkeuteen niin nopeaan, kuin olisivat maahiset taikavoimallaan nostaneet sen maan uumenista ilmoille. Väki ahkeroi kiivaammin kuin kenties koskaan ennen elämässään; kilvassa lensivät lapiot miesten käsissä, paljaat jalkapohjat, puukengät ja niinivirsut tanssivat kiireen vilkkaa vallia polkiessaan. Jokainen tahtoi olla työssä mukana, pihalle oli kokoontunut enemmän työvoimia kuin siellä mahtui kunnolla liikkumaankaan. Kaikki äskeinen apeus oli kadonnut, iloisia leikkipuheita singahteli ristiinrastiin. Fink tuli tuota ihmettä katselemaan ja sanoi Antonille: "Sinähän olet oikea pakanain apostoli, ymmärrätpä tosiaankin huolehtia seurakuntasi sieluparhaasta."
"Seurakunta on tyytyväinen kun saa tehdä työtä", vastasi Anton iloisemmalla mielellä kuin oli tuntenut viimeisten neljänkolmatta tunnin aikana.
Kaivonkuoppa kävi pian niin syväksi, että tarvittiin pienet tikaportaat sinne laskeutuakseen, ja maaperä muuttui niin veteläksi, että lopulta lieju ei enää pysynyt lapiossa vaan piti nostettaman sangoilla ylös. Mutta väki tungeksi kilvan sitä kantamaan, sangot lensivät ketjussa kädestä käteen. Ilakoiden kuin pikkulapset he tervehtivät jokaista mutaläiskää, joka räiskähti liian kärsimättömäin vaatteille. Maavalli kohosi jo jalkaa ylemmäksi lauta-aitaa, ja turpeen puutteessa iskettiin sen sisäloivaan halkoja ja kiviä niin voimakkaasti, että pinta kävi kivimuurin kovuiseksi. Tuskin sai Anton pidetyksi kapean syrjäportin aukon vapaana.
Puronvartisessa vahtiketjussa voitiin huomata levotonta liikehtimistä, ratsastajia kiiti pitkin sen rintamaa tarkastellen huolestuneina uuden pihalinnoituksen kohoamista; välistä rohkeni joku uskalikko tulla lähemmäksikin kurkkailemaan, mutta sai äkkilähdön kun metsänvartija nosti kiväärinsä vallinharjalle. Siten kului tunti toisensa jälkeen, aurinko painui metsänreunan taa ja iltaruskon puna levisi taivaalle. Pihalla askartavat ihmiset eivät joutuneet siitä piittaamaan; alhaalla kaivonkuopassa ahertavat miehet seisoivat vyötäisiään myöten vedessä. Se oli sakeata ja likaisen kellanväristä, mutta siihen tuijotettiin kuin olisi kuopan pohjasta kummunnut esiin sulamatilassa oleva kultasuoni. Vihdoin kun illan varjot yhä tummenivat ja kuopassa kävi aivan pimeäksi, käski Anton miesten nousta ylös kaivannosta. Iso lakana hankittiin linnasta ja viritettiin vesisaavien yli, ja sille ammennettiin kuopasta liejuvettä siivilöitäväksi kankaan läpi.
"Ensimmäinen ryyppy minun hevosilleni!" huusi muuan renki ja sieppasi ensimmäisen sangon janoisille juhdilleen.
"Kun sakka on asettunut pohjaan, niin vesi on yhtä hyvää kuin purovesi", sanoi seppä hyvillä mielin; toiset eivät väsyneet maistelemaan oliko väitteessä perää, ja jokainen myönsi tuon arvossapidetyn miehen sanat tosiksi. Vallinharjalle, joka tällävälin oli kohonnut lähes linnan yläkerroksen permannon tasalle, Anton antoi lyödä uusia paaluja ja pystyttää niiden pönkiksi perunavankkurien vankat sivulaudat. Kun yöpimeä tuli, oli koko suuri työ loppuunsuoritettu. Naiset olivat väsymättömiä siivilöidessään vettä saaveihin, isoja lihakappaleita teurastetusta lehmästä kannettiin keittiöön, jonka liedellä räiskyi mahtava tuli, ja iloinen toive vankasta illallisesta vuodatti virkeyttä ja rohkeutta piiritettyjen mieliin.
Mutta silloinpa pärähti ulkona laitumella jälleen vihollisrumpu, ja vihellyspillin kimakka ääni halkoi ilmaa linnan sisällä. Hetkisen seisoivat pihamaalla vetelehtivät miehet kuin turtuneina säikähdyksestä -- viime tunteina he eivät olleet paljonkaan ajatelleet vihollista, sitten syöksyivät kaikki vahtitupaan ottamaan kiväärinsä. Sukkelaan asetettiin alikertaan kaksinkertainen miehistö; metsänvartija riensi vahvan osaston kera pihalle ja kiipesi uuden vallin harjalle.
"Ratkaisu lähestyy", sanoi Fink hiljaa Antonille; "viime tuntien kuluessa on kylään samonnut vahvoja vihollisparvia ja ihan iltahämärissä joukko ratsumiehiäkin. Me emme enää kykene kestämään toista samanlaista yötä kuin viime yö oli. Nyt ne käyvät kimppuumme joka taholta yht'aikaa, ja viidellä- tai kuudella kymmenellä tikaportaalla varustettuina ne sen vietävät voivat tunkeutua väkirynnäköllä sisään. Ja sen ne tietävät itsekin -- katsoppas vain, jokainen ruotu, joka kylästä lähestyy, on varustettu kirveillä ja tikkailla. Ottakaamme nyt vain iloisin mielin vastaan, mitä enää ei käy välttäminen; sinun on ansio, jos sorrumme miehinä emmekä tuikuttelevina ämminä. Minä kävin vast'ikään vapaaherran luona; sekä hän että naiset ovat valmistautuneet kohtaloonsa, he pysyttelevät yhdessä hänen huoneessaan. Jos sinulla on vielä ääntä kurkussasi, kun joku noista rääsyniekka-kavaljeereista astuu ylitseni, niin muistuta heille naisista. Jumalan haltuun, Anton; minä otan osalleni pihamaan, sinä etusivun."
"Minusta tuntuu mahdottomalta, että me nyt sortuisimme", huudahti Anton. "Koskaan ei minulla vielä ole ollut niin iloista toivoa kuin tällä hetkellä."
"Avunko toivoa?" kysyi Fink hartioitaan kohauttaen ja osoitti kädellään akkunasta vihollislaumaa; "ja vaikkapa apu jolloinkin tulisikin, niin joutuu se liian myöhään. Sittekuin Rebekan kanuuna haihtui kuplana ilmaan, olemme annetut noiden lurjusten käsiin, niinpian kuin ne täydellä todella ajattelevat väkirynnäkköä. Ja sen ne nyt uskaltavatkin tehdä. Ei ole hyvä antautua harhakuvittelujen valtaan, jotka eivät kiilu sen pitemmälle kuin tuli sikarintuhassa. Tuohon käteen, rakas poikaseni, jää hyvästi!"
Hän puristi voimakkaasti Antonin kättä, ja entinen ylpeä hymyily loisti jälleen hänen kasvoillaan. Molemmat ystävykset seisoivat hetken vastatusten, katsellen toisiaan lemmekkäästi silmästä silmään, epätietoisina tokko enää koskaan näkisivät toisiaan. "Jää hyvästi!" huusi Fink vielä kerran ja nosti pyssyn olalleen, irroittaen kätensä ystävän puristuksesta; mutta hän jäi seisomaan kuin naulattuna ja kuunteli kulmiaan rypistäen, sillä vihollisen rummunpärinän ja lähestyvien laumojen melun yli kajahti yöilman halki heleä ääni, hilpeästi raikahteleva torventoitotus, ja siihen vastasi kylästä sinne marssivan jalkaväkijoukon täsmällinen rummunpärrytys, sitten voimakas yhteislaukaus kivääreillä ja etäinen hurraahuuto.
"Nyt ne tulevat!" kiljuttiin linnan joka sopesta, "meidän sotaväkemme saapuu!" Metsänvartija syöksähti eteishalliin. "Punalakit tulevat!" hän huusi; "ne ratsastavat puron vartta ylöspäin sillalle, ja taempana kylässä rientää jalkaväki pikamarssissa tänne."
"Kaikki miehet ulos pihaan!" huusi Fink. "Nyt me puolestamme käymme ryntäämään; miehet, mars eteenpäin!".
Portin salvat kiskaistiin auki, ja koko miehistö oli seuraavassa silmänräpäyksessä vallituksen ulkopuolella, niin että Anton töintuskin sai häädetyksi niittymestarin ynnä muutamia renkejä takaisin pihaan talon varusväeksi. Metsänvartija astui pitkin toisten rintamaa ja järjesti miehet hyökkäystä varten. Fink tarkasteli kiikarillaan taistelun menoa. Jalkaväkikolonni tunkeutui voitollisesti kylään, taukoamaton kiväärinrätinä tiesi kertoa kamppailun katkeruudesta, mutta ammunta läheni verkalleen yhä lähemmäksi, vihollisten täytyi väistyä, ja jopa nähtiin niistä monien pakolaisten tulevan näkyviin karjapihan tältä puolen. Sillävälin ravasi osasto husaareja puron yli linnaa vastapäätä ja ajoi pientä parvea piirittäjiä edellään. Fink vei aseellisparvensa talon ympäri ja asetti sen kylää lähinnä olevalle nurkalle.
"Säilyttäkää malttinne", hän huusi miehilleen, "ja kun johdan teidät rynnäkköön, niin älkää unohtako sotahuutoanne, muuten teidät yönpimeässä sotketaan hevosten jalkoihin niinkuin nuo vihollisemme tuolla." Vain mitä suurimmalla vaivalla saatiin kärsimättömimmät pidätetyiksi rivissä.