Part 66

"Sitä emme nyt saa ruveta ajattelemaan", virkkoi Fink. "Ihmishengellä on sodassa vain silloin jotain arvoa, jos voidaan säilyttää malttia ja kostaa sen menetys sopivassa tilaisuudessa. Pääasia nyt on, että me pääsemme eroon tuosta polttolaitoksesta; sillä eihän ole mahdotonta, että noiden lurjusten onnistuu vieläkin sytyttää se, vaikka se nykyisellä paikallaan tosin tekeekin meille sangen vähän vahinkoa."

Samassa tuokiossa leimahti ulkoapäin kirkas loiste tornin ampuma-aukosta sisään. Anton juoksi akkunaan. Vaunujen takapuolisesta päästä kohosi häikäisevä tulenleimu korkeuteen, ja äkkinäisellä sysäyksellä tölmähti koko sotakone eteenpäin kunnes iski seinämuuriin kiinni. Yksi ainoa mies juoksi pakoon vaunujen takaa; tusinan verran kiväärejä lensi poskille tähtäämään hänen peräänsä.

"Älkää ampuko!" huusi Fink läpitunkevalla äänellä. "Säästäkää häntä, se on urhoollinen mies; ja muutenkin on jo liian myöhäistä, onnettomuus on jo tapahtunut."

"_Merci, monsieur; à revoir_ (Kiitos, herrani; näkemiin asti)!" kuului ääni alhaalta, ja uskalikko juoksi ehjin nahoin tornin juurelta pimeän selkään.

Tuotapikaa leimusivat elovaunut ilmi liekissä; risukimpuista ja pahnoista, joilla ne olivat kuormitetut kukkuroilleen, leimahti vimmatusti keltaisia tulenkieliä ilmaan, ja palamisen aiheuttama ilman veto lennätteli räiskyviä olkia joka suuntaan. Koko talo tuli äkkiä helakasti valaistuksi, ja sakeata savua työntyi sisään rikkiammutuista ruuduista.

"Katsos hitoilla, vaunuissa oli ruutiakin!" huudahti Fink. "Pysykää levollisina, miehet. Me torjumme kyllä viholliset, jos ne jälleen yrittävät tunkeutua liian lähelle. Käy sinä, Anton, katsomaan, saisitko jollain pelillä tuon valkean sammutetuksi."

"Joutuin vettä tänne!" huusivat miehet; "tuolla on akkunanristikko syttynyt palamaan."

Ja ulkoa kajahteli jälleen uusia komentohuutoja, rumpu rupesi pärisemään ja voitonriemusta ulvoen syöksyi vihollisen ampujaketju taasen taloa vastaan. Uudestaan rupesivat piirittäjät paukuttelemaan pyssyjään estääkseen sammutustyöhön rupeamista. Pihalla seisovasta vesisammiosta kannettiin joutuin vettä ja viskattiin palavaan akkunaan. Se oli tukalaa ja vaarallista työtä, sillä linnan koko etusivu oli kirkkaasti valaistu, ja vihollisen oli helppo tavata luodillaan jok'ainutta hahmoa, joka sisällä uskalsi lähelle akkunoita. Tuskallisesti katselivat puolustajat liekkejä ja vastasivat vain hyvin epävarmasti vastustajain tuleen. Myöskin pihalla olevat vahtimiehet katselivat enemmän taakseen kuin eteensä, hämminki ja epäjärjestys kävivät yleisiksi; suurimman vaaran hetki oli käsissä -- kaikki näytti menetetyn.

Tornin harjalta huusi muuan mies portaita alas: "Ne kantavat kylästä lyhyitä tikapuita, ja minä näin kirveitä välähtelevän niiden käsissä."

"Ne aikovat kiivetä piha-aitauksen yli -- ne lyövät alikerran akkunalaudoitukset sisään!" huutelivat miehet säikähtyneinä toistensa suuhun. Metsänvartija ryntäsi pihalle, Fink tempasi muutamia miehiä käsipuolesta mukaansa ja juoksi siihen siipirakennukseen, jota kohti tikaportaita kantavat viholliset marssivat. Kaikki huusivat sekaisin; ei edes Finkinkään uhkaavat karjahdukset saaneet säikähtyneitä mieliä asettumaan.

Silloin riensi muutamia miehiä seipäät kädessä pihalta eteishalliin. "Antakaa tietä!" huusi etummaisena kulkeva hartiakas hahmo; "tämä on sepäntyötä." Hän tempasi ulko-oven salvat syrjään ja potkaisi ovenpuoliskot auki; palavat polttovaunut täyttivät tykkänään tyhjän oviaukon. Raskaalla seipäällään rupesi urhokas seppä savusta ja liekeistä välittämättä kaikista voimistaan kolhimaan vaunujen palavia reunuslautoja. "Joutukaa auttamaan, senkin jänishousut!" hän karjasi suuttuneena toisille.

"Seppä on oikeassa", huusi Anton, "tänne kaikki miehet!" Pitkiä lautoja ja vaununaisoja kannettiin pihamaalta, ja tukahduttavan savun läpi tunkeutuivat miehet vääjäämättä vaunujen kimppuun. Monesti täytyi heidän peräytyä, kun liekit löivät vasten silmiä, mutta yhäti syöksyi Kunaun seppä uudelleen tulimereen. Vihdoin hänen onnistui ylhäältä kynnykseltä sohiessaan viskata muutamia palavia lyhteitä kuorman päältä maahan. "Nyt tässä vasta ilot alkaa!" hän huusi riemuiten ja lennätti yhä uusia lyhteitä ja risukimppuja hajalleen, ja maaperässä ne paloivat kukin erikseen sammuksiin asti, aiheuttamatta enää mitään vahinkoa rakennukselle. Toisten käydessä apuun saatiin vaunut pian tyhjennetyksi, ja palavat pohja- ja reunalaudat ynnä punaisina hehkuvat vieteriraudat lysähtävät maahan. Anton sulki toisen ovenpuoliskon, kun vihollinen rupesi lennättämään luotejaan läpi vaunun liekkien, ja miesten täytyi työskennellä seipäillään sivusta päin. Vihdoin he riemullisesti karjahtaen lykkäsivät palavat vaununrauniot muutaman askeleen päähän ovesta. Ovi teljettiin jälleen sukkelaan, ja miehet, vaatteet kärventyneinä ja naamoiltaan nokisina kuin ilmi paholaiset, onnittelivat toisiaan menestyksen johdosta.

"Tällainen yö vahvistaa ystävyyttä", huusi seppä hyvillä mielin ja koppasi iloissaan kouraansa Antonin käden, joka oli yhtä musta kuin hänen omansakin. -- Mutta vaara ei ollut vielä torjuttu, yhä jyskähtelivät piirittäjäin kirveet alikerran akkunalaudoituksiin, laudat raksahtelivat irti ja putosivat sisään; silloin jyrähti Finkin ääni: "Antakaa niille penteleille pyssynperästä kalloon!" Anton ja seppä syöksähtivät erääseen akkunaan, josta ahdistajat jo yrittivät tunkeutua sisäänkin. Mutta sielläkin oli vaarallisin työ jo tehty, kun he joutuivat apuun. Fink astui heitä vastaan eräältä kapinalliselta tempaamansa verinen kirves kädessään; hän nakkasi sylkäisten kirveen lattiaan ja huusi Antonin miehille: "Lyökää uusia lautoja akkunoihin; toivon tuon teurastuksen jo loppuneen."

Vielä pamahti muutamia laukauksia ulkoa pelloilta ja torninharjalta, sitten tuli sekä linnassa että lakeudella jälleen hiljaista. Tosin kajasti punainen loimo yhä vielä linnan muureille, mutta sen hehku kävi joka hetki yhä heikommaksi ja harmaammaksi. Ulkona rupesi tuuli puhaltelemaan ja hajoitti akkunoista tupruavan ja vaunujen raunioista nousevan sauhun seiniä pitkin yön pimeyteen. Raitis yöilma täytti jälleen linnan käytävät ja eteishallit, ja leppoisasti paistoi tähtien tyyni valo puolustajain kasvoihin, syvälle vajonneihin silmiin ja kalvenneille poskille. Taistelijat olivat ylen uuvuksissa, niinhyvin ulkona kentällä kuin sisällä olijat.

"Mikähän yönhetki nyt on?" kysyi Fink käyden Antonin luo, joka koetti hallin ampuma-aukoista tarkata vihollisen liikkeitä.

"Ohi keskiyön", vastasi ystävä. He nousivat yhdessä torniin ja katselivat muurinreunalta ympäri maisemaa. Linnaa paartava karjanlaidun oli aivan tyhjänä ihmisistä.

"Ne hyväiset ovat käyneet nukkumaan", virkkoi Fink, "heidän nuotionsakin tuolla aukealla jo riittyvät, vaikka kylästä kuuluukin hajanaisia ääniä. Ainoastaan nuo siellä täällä liikkuvat varjot tietävät, että me edelleenkin olemme piiritettyjä. Ne ovat asettaneet harvan vartioketjun linnan ympäri; nuo ne ovat meidän yövahtejamme. Muutaman tunnin ajan ainakin saamme nyt olla rauhassa. Ja koska me huomenna päivänvalossa tuskin saanemme nukkua, niin on miesten käytettävä hyväkseen näitä yönhetkiä. Aseta sinä vain kaikkein tarpeellisimmat vahdit ja vaihda niitä aina kahden tunnin perästä. Jollei sinulla ole mitään vastaan, niin minäkin oikaisen itseni sänkyyn. Anna herättää minut, kohta kuin ulkona huomataan jotain liikettä. Yövartioinnista sinä kyllä pidät hyvän huolen, sen tiedän." Näin sanoen Fink käänsi selkänsä ja lähti huoneeseensa, jossa hän viskautui vaatteissaan vuoteelle ja nukahti kohta sikeästi.

Anton riensi vahtitupaan, jakoi metsänvartijan kanssa miehet vartioiksi ja määräsi niiden vahtivuorot. "Minä en kuitenkaan käy nukkumaan", sanoi vanhus; "ensiksikin ikävuosieni vuoksi, ja toisekseen siksi, että metsästäjänä olen tottunut valvomaan. Jos teillä ei ole vastaan, niin johdan yövartiointia ja katselen, että joka paikassa kaikki on niinkuin pitääkin olla."

Vielä kerran Anton kierteli katsastamassa pihamaan ja tallit; sinnekin oli rauha palannut, ainoastaan hevoset vielä tömistelivät levottomasti kovaan maahan. Hiljaa hän sitten aukasi naishuoneiden oven; perimmäiseen niistä oli haavoittuneet sijoitettu. Hänen sisään astuessaan istui Lenore matalalla rahilla olkivuoteen vieressä; hänen jalkojensa juureen oli kaksi vierasta naista kyyristynyt. Anton kumartui katselemaan haavoittuneita, joiden kelmeät kasvot ja pörröiset tukat paistoivat räikeästi valkovaaruisilta pieluksilta, jotka Lenore oli raastanut tänne omasta vuoteestaan.

"Kuinka he nyt jaksavat?" kysyi Anton hiljaa.

"Olemme koettaneet parhaamme mukaan sitoa heidän haavansa", vastasi Lenore, "ja metsänvartija sanoi, että molemmista on vielä toivoa."

"Sitten te voitte jättää heidät näiden naisten hoitoon ja käydä itse lepäämään muutamiksi tunneiksi."

"Älkää puhuko minulle levosta", sanoi Lenore nousten pystyyn, "silloin kuin täällä on kuolema käynyt vieraana." Hän tarttui Antonia käteen ja vei hänet vastapäiseen soppeen, veti syrjään karkean peitteen ja osoitti se alla makaavaa liikkumatonta ihmishahmoa.

"Hän on kuollut!" sanoi Lenore soinnuttomalla äänellä; "hän kuoli minun käsiini, kun koetin asettaa häntä istumaan. Hänen verensä tahraa minun vaatteitani, eikä se ole ainoa veri, mikä tänään on vuodatettu. Minä se olen syypää tähän kaikkeen", hän huudahti, kasvoillaan hurjan tuskallinen ilme ja puristaen kovasti Antonin kättä; "minä se tein alun kaikkeen tähän verenvuodatukseen! En tiedä kuinka jaksan kantaa tämän yön kirouksen. Jos vielä kuulun joillakin siteillä tähän maailmaan, niin paikkani on tässä huoneessa. Jättäkää minut tänne, Wohlfart, älkääkä huolehtiko minusta."

Hän kääntyi syvästi järkytettynä poispäin ja istahti jälleen rahille olkivuoteen viereen. Anton peitti kuolleen miehen ruumiin ja lähti ääneti huoneesta.

Hän meni suoraa tietä vahtitupaan ja otti nurkasta kiväärin. "Minä lähden ylös torniin", sanoi hän metsänvartijalle.

"Kullakin on omat tapansa", murahti vanhus. "Toiset ovat viisaammat ja huilaavat väsymyksensä nukkumalla. Mutta siellä ylhäällä on vähän liiaksi raitista, hän tarvitsee viitan hartioilleen." Hän lähetti erään vahtimiehistä viemään talonpoikaiskauhtanan torniin ja käski hänen valvomaan siellä herra Wohlfartin kera. Anton salli miehen käydä nukkumaan kivipermannolle ja kietoi lämpimän viitan ympärilleen. Sitten hän istui ääneti ja nojasi päänsä muurinreunaan, jonka yli Lenore tuonaan oli kumartunut ampumaan tuhoa tuottavan laukauksensa. Hän katseli ympäri lakeutta, vihollisen vahtipiiriä ja mäntymetsäin tummaa rengasta, jotka saarsivat hänet keskeensä, vangitsivat hänet olosuhteisiin, jotka nyt tuntuivat hänestä niin hurjan oudoilta, kuin olisi hän vasta äsken lukenut sellaisista jostain seikkailuromaanista. Omaa kohtaloansa hän tarkasteli väsyneesti ja välinpitämättömästi kuin jotakin vento vierasta ihmiskohtaloa, ja hän voi levollisesti silmätä sielunsa syvyyksiin, jotka muuten päivän touhuisa elämä myllersi pinnalta ja salasi hänen sisäiseltä katseeltaan. Hän näki koko kuluneen elämänsä kulkevan ohitsensa kirjavina kuvina -- aatelisnaisen jalomuotoinen hahmo linnan parvekkeella, kaunis soutajatyttö ruuhessa joutsentensa keskellä, tanssisalongin kirkas kynttiläinhohde, se murheellinen hetki, jolloin molemmat naiset olivat tyhjentäneet korulippaansa hänen eteensä, ne siunatut silmänräpäykset, jolloin Lenoren silmä oli niin lemmekkäästi etsinyt hänen katsettaan -- kaikki nuo kuvat kulkivat ilmi elävinä hänen sielunsa ohi, ja väristen hän yhä vieläkin tunsi sen hurman, jota ne kulloinkin olivat hänessä herättäneet; mutta samalla kertaa hän tänä hetkenä myöskin tajusi tietoisesti että kaikki, mikä oli kiihoittanut ja kiinnittänyt hänen mielikuvitustaan, sumentanut hänen tervettä arvostelukykyään, kutkuttanut imarrellen hänen itsetuntoaan, olikin ollut pelkkää harhausta ja itsepetosta.

Erehdystä se vain oli ollut hänen lapsellisen sielunsa puolelta, jonka turhamaisuus oli kasvattanut suureksi. Ah -- jo kauan sitten oli hälvennyt se loistava sädekehä, jonka köyhän laskuneuvoksen pojan romantillinen henki oli kutonut aatelisperheen ympärille, kuvitellen sen elämää niin jaloksi, väkeväksi ja kadehdittavaksi. Toinen tunne oli tullut tuon hauraan harhaluulon sijalle, hellä ja puhdas ystävyys yhtä ainutta tuon perheen jäsentä kohtaan; ja tuo suhde oli pysynyt vahvana, kun kaikki muut siteet olivat särkyneet. Ja nyt raukesi sekin suhde aivan itsestään, immen vetäytyessä hänestä syrjään. Hän tunsi, että niin oli laita ja että niin täytyi käydäkin. Hän tajusi sen tänä hetkenä tuskaa tuntematta, luonnollisena asiana, joka ei voinut toisin ollakaan. Ja hän tunsi, että hän itsekin vapautui sen kautta siteistä, jotka olivat häntä tänne kiinnittäneet. Hän kohotti päätänsä ja katseli metsänreunan yli häämöttävää taivaanrantaa. Hän moitti itseään siitä, kun ei tuntenut surua tuosta menetyksestä, ja seuraavassa tuokiossa siitä, että tunsi menettäneensä jotakin. Oliko sitten hänen sydämessään palanut jokin hiljainen himo? Oliko hän halunnut sitoa tuon kauniin tytön omaan tulevaisuuteensa? Oliko hän unelmoinut, että hänestä itsestään tulisi jolloinkin jäsen siihen perheeseen, jonka hyväksi hän oli työskennellyt ja murehtinut?

Jos hän jonakin hetkenä oli hautonut tuollaisia unelmia, niin nyt hän tuomitsi ne ankarasti. Hän ei ollut aina ollut pelkästään hyvä, hän oli Lenorea katsellessaan salaa ajatellut omaakin etuansa. Se oli häneltä väärin, ja nyt kohtasi häntä oikea rangaistus, kun hän tunsi itsensä yksinäiseksi muukalaisten keskessä, painostavissa olosuhteissa, jotka lyöttivät hänen sielunsa verille, kun hän ei päässyt, niistä oikeaan selvyyteen; tilanteessa, josta hänen lujinkaan päätöksensä ei voinut häntä kirvoittaa, ei nyt ja tuskinpa vielä lähitulevaisuudessakaan.

Ja sittekin hän tunsi itsensä vapaaksi. "Minä teen velvollisuuteni ja huolehdin ainoastaan Lenoren onnesta", hän ajatteli ääneen. -- Mutta Lenoren onni? Hän ajatteli Finkiä ja tämän olemusta, joka alati tehosi häneen mahtavasti ja ylimielisyydellään kuitenkin niin usein suututti häntä. Tunsiko ystävä vastarakkautta impeä kohtaan, ja antaisiko hän kahlehtia itsensä näihin surkeisiin olosuhteisiin? "Lenore parka!" hän huudahti itsekseen.

Sellaisissa mietteissä Anton istui läpi yön, kunnes pohjoisella taivaanrannalla syttyi kirkas juova, joka levisi itäänpäin, mistä keskitaivaalle kohosi kelmeän harmaa hämärä, uuden päivän kammoa herättävä airut. Silloin Anton silmäsi vielä kerran ympäri maisemaa; jo voi hän laskea puolalaiset vahdit, jotka kaksittain yhdessä saarsivat linnan joka taholta; siellä täällä välkähteli viitakekeihään kärki kirkastuvassa valossa. Anton kumartui herättämään toverinsa, joka oli nukahtanut keskelle kuoliaaksi ammutun miehen verilätäkköä. Sitten hän laskeusi alas vahtitupaan, heittäysi oljille, jotka metsänvartija huolellisesti levitti hänen alleen, ja nukahti juuri kuin leivonen lehahti ilmaan yökosteasta maasta tervehtääkseen iloisella viserryksellä aamuaurinkoa.

5.

Tuntia myöhemmin metsänvartija herätti nukkujan. Anton kavahti istualleen ja tuijotti typertyneenä outoa ympäristöään.

"Olipa melkein synti häiritä teitä", sanoi kelpo vanhus; "ulkona on kaikki rauhallista, vihollisen ratsuväki vain on poistunut Rosminin tietä pitkin."

"Poistunutko?" huudahti Anton. "Sittehän me olemme vapaat!"

"Muusta paitsi jalkaväestä", sanoi metsänvartija; "niitä on vieläkin kaksi yhtä meikäläistä vastaan, eivätkä ne näytä hevillä erkanevan meistä. -- Ja vielä muuan seikka minun on mainittava. Pihasammiossa ei enää ole yhtään vettä. Puolet siitä on väkemme juonut suihinsa, loput viskattiin tuohon polttovehkeeseen. Minä en puolestani välitä mokomasta juomasta, mutta linna on täynnä ihmisiä, ja ilman juomavettä ne tuskin tulevat toimeen kokonaisen päivän mittaan."

Anton hypähti pystyyn. "Sepä oli ikävä aamutervehdys, ukkoseni."

"Kaivolle emme nyt pääse", jatkoi vanhus, "mutta mitähän olisi, jos lähettäisimme jonkun naisista purolle? Naisväelle eivät vahdit tehne mitään; ehkäpä ne hyvinkin sallivat niiden tuoda tänne jonkun sangollisen vettä."

"Jonkun sangollisen", virkkoi Anton, "siitä ei olisi meille paljonkaan apua."

"Olisihan kuitenkin rohkaisuksi mielille", sanoi vanhus, "ja vesi jaettaisiin hyvin tarkasti kaikkein kipeimpään tarpeeseen. Jospa se lipeväkielinen Rebekka olisi täällä, niin ei hätää, hän kyllä meille vettä hankkisi. Nyt täytyy meidän panna joku toinen matkaan. Nuo penteleen peijuonit tuolla alhaalla eivät ole ilkeitä naisia kohtaan, kun näillä vain on tarpeeksi rohkeutta. Jos teillä ei ole vastaan, niin käyn valitsemaan jonkun hemppusistamme."

Metsänvartija kävi pohjakerrokseen ja huusi keittiönovelta sisään: "Suska!" Pieni puolatar hypähti ketterästi kuin varpunen esiin kellarisuojasta.

"Kuuleppas nyt, Suska", virkkoi metsänvartija harvakseen, "kun herra parooni nyt aamulla herää, niin hän vaatii itselleen raitista pesuvettä. Mutta nyt on vesi linnasta lopussa, kurkun kastikkeeksi on meillä olutta ja viinaa kyllä tarpeeksi, mutta kuka kristitty ihminen semmoisilla aineilla pesee kasvonsa ja kätensä? Otappa sukkelaan ämpärit käteesi ja käy noutamassa vettä, juokse alas tuonne purolle; sinä kyllä selviät helposti noista naapureistamme. Mutta älä jää kauaksi lörpöttelemään niiden kanssa, muuten me kaikki saamme ankarat torat armolliselta herralta. -- Ja kuulehan vielä, kysy naapureilta, mitä ne seipäineen enää täällä tekevät, kun niiden ratsuväki on jo puittinut tiehensä. Sano ettei meillä ole mitään vastaan, vaikka jalkaväkikin laputtaa matkoihinsa."

Kuuliaisesti tarttui puolalaistyttö vesisankoihin, metsänvartija avasi hänelle takaportin ja Suska juoksi alas purolle. Levottomin katsein Anton seurasi hänen menoaan. Tyttö pääsi esteettömästi rannalle saakka, välittämättä yhtään puolalaisesta vahtimiehestä, joka parinkymmenen askeleen päässä katseli uteliaasti hänen hommaansa. Vihdoin meni viitakemies hänen luokseen, tyttö laski sangot maahan, löi käsivarret ristiin rinnalleen, ja molemmat alkoivat tarinoida rauhallisesti keskenään. Vihdoin tarttui viitakemies sankoihin, kumartui itse puron yli täyttämään niitä ja ojensi kukkuraiset vesiastiat tytölle. Varovaisesti tämä kantoi kallisarvoisen taakkansa linnaan, metsänvartija avasi hänelle jälleen portin ja sanoi myhäillen: "Mainiosti sinä teitkin urakkasi, kelpo Susanna! Mitä se vahti sinulle pajattikaan?"

"Pelkkiä tyhmyyksiä", vastasi tyttö punastuen. "Se käski minun avaamaan portin hänelle ja hänen tovereilleen, kun he jälleen tulevat linnan luo."

"No, tuopa ei ollut varsin vaarallista, jos hän ei muuta sanonut", virkkoi vanhus viekkaasti; "ne siis aikovat jälleen pyrkiä linnaan?"

"Niin aikovatkin; ratsumiehet lähtivät Rosminiin saksalaista sotaväkeä vastaan. Kun ne sieltä palaavat, niin tekevät ne kaikki yhdessä uuden rynnäkön linnaa vastaan, sanoi vahtimies."

"Tuskin me sentään niitä päästämme sisään", arveli metsänvartija. "Ei tästä portista pääse muut puolalaiskoivet vilahtamaan kuin sen sinun henttusi tuolta alhaalta puron varrelta. Lupasithan sinä toki sen hänelle, kun hän tulee yksin yön aikaan?"

"Kaikkea vielä", kivahti Susanna närkästyneenä, "mutta enhän minä rohjennut suuttuakaan sille veitikalle."

"Entäpä jos yritettäisiin vielä toisenkin kerran?" sanoi metsänvartija ja vilkutti silmää Antonille.

"En luule kannattavan", vastasi tämä. "Tuolla ratsastaa jo muuan upseeri vahtimiehen luo, ja minä pelkään että se poika parka saa ritarillisuutensa palkaksi hyvin karkean aamutervehdyksen. Mutta käydäänpä nyt jakamaan tämä vesitilkkanen säästeliäästi. Toisesta sangosta annetaan puolet herrasväelle, puolet meille miehille; toinen jälleen käytetään naisten ja lasten aamuvelliin."

Hän kaatoi itse veden eri astioihin ja pani sepän niiden vartijaksi. Kaataessaan hän sanoi metsänvartijalle: "Tämä on tukalin työ, mitä meillä on ollut koko piirityksen aikana. Enpä tiedä, kuinka jaksamme kestää tämän päivän."

Koitti kirkas kevätpäivä, aurinko nousi karjakartanon takaa pilvettömälle taivaalle, ja pian lämmittivät sen lempeät säteet yökostean ilman. Pakolaiset etsivät itselleen paikat pihamaan aurinkoisella puolella; pienissä ryhmissä istuivat miehet vaimoineen ja lapsineen kovalla kivityksellä, ja kaikkien mielet tuntui täyttävän lohdullinen toivo. Anton kävi heidän joukkoonsa ja sanoi: "Meidän täytyy säilyttää kärsivällisyytemme puoleenpäivään, kenties iltapäiväänkin asti, silloin tulevat sotamiehet meille avuksi."

"Jolleivät nuo laitumella seisoskelevat junkkarit käy parempaan toimeen kuin nyt, niin hätäkös meidän on tässä istuskella", huomautti Kunaun seppä. "Nehän seista kököttävät liikkumatta paikoillaan kuin maahan isketyt aitapylväät."

"Niiltä meni eilen illalla kaikki rohkeus alas housunlahkeisiin", virkkoi eräs toinen virnistellen.

"Se rohkeus paloi niiden pahnakupojen keralla, jotka seppä viskeli hajalle vankkureista; nyt ei niillä ole enää jälellä pahnoja eikä rohkeutta!" huusi kolmas.

Seppä löi käsivarret ristiin rinnalleen ja myhäili ylpeästi, ja hyvillä mielin katseli hänen vaimonsa häntä.

Nyt alkoi elämä herätä jo yläkerrassakin; parooni soitti kelloa ja vaati tietoa viime tapahtumista. Anton riensi kertomaan illan ja yön menosta hänelle ja naisille; sitten hän meni Finkin puolelle ja herätti ystävänsä, joka vielä oli sikeässä unessa.

"Huomenta, Tony", haukotteli Fink ja venytteli raajojaan. "Jos sinä kyökkituttavuuksiesi avulla onnistuisit hankkimaan minulle vähän pesuvettä, niin olisinpa totta vie sinulle sangen kiitollinen."

"Minä noudan sinulle pullollisen viiniä kellarista", vastasi Anton; "tänään saat pestä naamasi jalolla viinillä."

"Huih!" vihelsi Fink ällistyneenä, "onko niin hullusti laita? Kunhan et vain tuo punaviiniä!"

"Ei meillä monta pulloa enää olekaan jälellä", huomautti Anton.

"Sinähän olet tänään oikea kovanonnen korppi", virkkoi Fink, etsien saappaitaan sängyn alta. "Sitä enemmän täytyy olutta löytyä teidän kellarissanne."

"Juuri sen verran, että miehet saavat kunnollisen aamuryypyn. Pieni ankkurillinen paloviinaa on nyt meidän suurin aarteemme."

Fink vihelsi Dessaulaismarssia. "Näetkös nyt, poikaseni, että sinun hempeämielisyytesi naisia ja lapsia kohtaan oli hiukan kuin poikki teloin? Jo näen hengessäni, kuinka sinä paidanhihat ylöskäärittyinä käyt vanhalla tunnollisuudellasi teurastamaan tuon laihan lehmä paran ja työnnät lihat pureksittuina paloina nälkäisen joukon suihin. Sinä keskellä, ja viisikymmentä ammottavaa kitaa ympärilläsi. Sidohan varalta yksin tein tusinan verran koivunrieskoja, sillä kohta kohoaa nälistyneiden kakarain kotkotus taivasta kohti, ja sinun on pakko, kaikesta ihmisystävyydestäsi huolimatta, suomia selät koko ulvojasakilta. -- Muuten en luule, että me eilen pidimme varsin huonosti puoliamme; nyt olen huilannut väsymykseni ja arvelen, että selviämme kunnolla tämänkin päivän urakasta. Ja katsastakaammepa nyt vähän vihollistammekin."

Ystävykset nousivat torniin, Anton kertoi Suskan seikkailusta purolla, Fink tarkasteli huolellisesti puolalaisvahtien ketjua ja katseli kiikarilla peltoteiden heleitä nauhoja pitkin, kunnes ne hävisivät tumman metsän pimentoon. "Asemamme on tätänykyä liiaksikin rauhallinen ollakseen meille oikein lohdullinen", hän sanoi viimein ja työnsi kiikarin kokoon.

"Ne aikovat nälkiinnyttää meidät", virkkoi Anton totisesti.

"Uskon tosiaan niiden vekkulien olevankin siksi viisaita, eivätkä ne siinä kehnosti päättelekään, sillä meidän kesken sanoen minä epäilen vahvasti, tokko voimme odottaa tänne minkäänlaista apua."

"Sturmiin me ainakin voimme luottaa", koetti Anton rauhoitella ystäväänsä.