Part 64

Molemmat kävelivät kotvan aikaa ääneti edestakaisin eteishallissa. Vihdoin Lenore pysähtyi Antonin eteen ja huudahti kiivaasti: "Wohlfart, minusta on hirmuista, että te olette meidän takiamme joutunut tähän tilanteeseen!"

"Onko tämä tilanne sitten niin hirveä?" kysyi Anton alakuloisesti hymyillen.

"Ehkä ei teidän tunnollenne", sanoi Lenore, "mutta te uhraatte meidän hyväksemme enemmän kuin ansaitsemme. Me olemme joka suhteessa niin kiittämättömät teitä kohtaan; muissa olosuhteissa te olisitte paljon onnellisempi." Hän asettui akkunaan ja puhkesi katkeraan itkuun.

Säikähtyneenä Anton astui hänen luokseen ja koetti tyynnyttää häntä. "Jos te tarkoitatte isänne taannoin lausumia sanoja, niin ei teidän kannata niiden vuoksi minua säälitellä; tiedättehän itsekin, mitä jo ennen olemme tämän kohdan suhteen puhelleet ja sopineet."

"Ei se vain sitä ole", huudahti Lenore itkien.

Anton tiesi yhtä hyvin kuin impi itsekin, ettei se sitä ollut, ja että nuo sanat olivat peitetty tunnustus heidän väliensä muuttumisesta. "No, olipa tuo nyt mitä hyvänsä", hän virkkoi hilpeästi, "tottahan te toki suotte minulle sen ilon, että minäkin saan kokea jonkin seikkailun! Tosin olen aika poropeukalo sotamieheksi, mutta näyttääpä siltä, ettei vihollinen anna minulle paljonkaan tilaisuutta tuottaa sille vahinkoa."

"Kukaan ei kiitä teitä siitä, mitä saatte kestää meidän edestämme, ei kukaan!" valitti Lenore edelleen.

"Eikö kukaan?" kysyi Anton. "Eikö minulla ole täällä ystävätär, joka on liiankin taipuvainen arvostelemaan ylen korkeaksi sitä vähää, mitä ehkä voinen tehdä? Lenore, te olette sallinut minun asettua lähempään suhteeseen teihin kuin minulle muuten olisi ollut mahdollista. Ettekö te pidä minkään arvoisena, että minä olen saanut joitakin veljen oikeuksia teihin?"

Lenore tarttui kiivaasti hänen käteensä ja puristi sitä. "Minäkin olen viime aikana ollut toisenlainen teitä kohtaan kuin minun olisi pitänyt olla. Minä olen hyvin onneton", hän huudahti kiihkeästi. "Yhdellekään ihmiselle en voi tunnustaa mitä sielussani tapahtuu, en edes äidille enkä teillekään. Kaiken luottamukseni toisiin olen kadottanut ja kaiken rauhani." Hän painoi nenäliinan silmilleen.

"Lenore!" kuului hänen isänsä huutavan kärsimättömästi huoneestaan.

"Nyt ei ole aikaa selittelyihin", sanoi hän tyyntyneemmin. "Jos pääsemme onnellisesti tämän päivän ohi, niin tahdon koettaa olla vahvempi kuin nyt. Auttakaa te minua siinä, Wohlfart."

Lenore riensi vapaaherran luo, ja Anton jäi yksin alakuloisiin ajatuksiinsa. Mutta jopa helotti kirkas päivänpaiste linnan pihamaalle, miehet lähtivät vahtituvasta ja asettuivat kynnyksellä riviin, naisetkin tungeksivat ulos pimeistä suojistaan, niin että heidät oli väkisin pakotettava takaisin. Kun ensi säikähdyksestä oli selvitty, sai väki jälleen rohkeutta ja rupesi arvailemaan kaikenlaista. "Kukaties ne ovatkin unohtaneet koko linnan", sanoivat jotkut, tahi: "Ne eivät uskalla käydä meidän kimppuumme", virkkoivat toiset; ja muuan viisas räätäli todisteli kaikenlaisten todennäköisten seikkain perusteella, että puolalaisten takinhelmat hulmusivat jo kaukana Rosminin toisella puolella. Mutta niin innokkaasti kuin kaikki vakuuttelivatkin vaaran jo olevan ohitse, kuuntelivat he kuitenkin hätäisesti vahtimiesten askeleita talon käytävissä ja katselivat yhä ylös torniin päin, eikö sieltä minkäänlaista merkkiä tullut. Antonistakin kävi odotus sietämättömäksi, ja hän kiipesi torniin. Sen lakealle katolle oli linnan päällikkökunta sijoittunut; sokea vapaaherra istui tuolillaan, sen selkälautaan nojautui Lenoren korkea vartalo, ja hän piteli päivänvarjoaan isänsä kasvojen edessä; leveissä ampumarei'issä istui neljä pyssymiestä, ja ylhäällä muurinreunalla heilutteli Fink sääriään ammottavan tyhjyyden päällä ja puhalteli sikaristaan sinisiä savuja tuuleen.

"Eikö näy mitään?" kysyi Anton.

"Ei muuta kuin humalainen liuta omia kyläläisiämme, jotka tuolla maantiellä samoavat Tarowiin päin." Fink näytti kädellään tummaa miesrykelmää, joka juuri katosi metsänreunan taa. "Hyvä vain, että pääsemme mokomasta roskaväestä eroon. Niillä on terveellinen pelko meidän harmaatakkejamme kohtaan, ja ne pitävät viisaimpana suunnata ryöstöhalunsa muuanne. Vieläkin on jokainen hetki ratkaisun viivyttämisessä meille eduksi; olemme juuri laskeneet, ettei apua käy parhaassakaan tapauksessa odottaminen tänne ennen huomista puoltapäivää. Ja kokonaisen vuorokauden kestävä vierailu tuskin käynee hupaiseksi noille metsäntakaisille herroille. -- Mainio paikka tämä tornin katto, herra von Rothsattel. Nähdä täältä ei tosin voi paljoakaan, vähäsen männikön reunaa, teidän peltonne ja niiden hiekkareunustat; mutta puolustustoimiin tämä ylävä paikka on erinomainen. Tunteelliset sielut ovat kyllä pahoitelleet linnanne autiota ympäristöä, jossa tuskin kasvaa puuta ja ruohonkortta. Mutta minusta se juuri on mainiota; lukuunottamatta karjapihan ensimmäistä latorakennusta, jonne tästä kohdasta on linnuntietä matkaa kolmisensataa askeletta, ei vihollisen tarkkampujille tarjoudu ainuttakaan lymypaikkaa, joka olisi myyränkoloa suurempi. Niin pitkältä kuin pyssynluoti kantaa, me hallitsemme täältä tornista koko lakeutta yksinvaltaisesti. Ainoastaan tuo pensasistutus tuolla alhaalla on tiellä; se nauttii, luulen mä, neiti Lenoren erikoista suosiota."

"Myönnän itseni syylliseksi", sanoi Lenore.

"No niin", virkkoi Fink huolettomasti, "sitten te saatte maksaa sairaskulut, jos luoteja meihin osuu. Ainakin puolen tusinaa vihollisen pyssymiehiä löytää hyvän turvapaikan teidän pensastossanne."

"Se on Lenoren mielipaikka", virkkoi vapaaherra anteeksipyydellen. "Hänellä on siellä turvepenkki, ja se on ainoa paikka, jossa hän voi oleskella ulkoilmassa."

"Ahaa, se on toinen juttu", sanoi Fink; hän kääntyi Lenoreen päin, mutta tämä oli kadonnut isänsä viereltä. Kohta kuultiin pihanporttia avattavan ja Lenore nähtiin muutamia työmiehiä perässään rientävän istutusmaalle. Fink huusi kummissaan alas: "Minnekä nyt matka, neiti?" Lenore teki kädellään päättäväisen liikkeen, kävi sitten kiinni nuoreen näreenvesaan ja kiskoi ja reuhtoi sitä kaikista voimistaan, kunnes sai sen irtautumaan juurineen maasta. Työmiehet seurasivat hänen esimerkkiään. Muutamassa silmänräpäyksessä oli koko nuori taimisto kadonnut maan päältä. Sitten Lenore innoissaan tarttui kuokkaan ja hakkasi sillä turvepenkkinsä raunioiksi.

Anton oli yhdessä Lenoren kanssa istuttanut nuo vesat, molemmat olivat yhdessä iloinneet niiden juurtumisesta ja kasvamisesta ja niiden tekemästä hauskasta vaikutuksesta; joka päivä oli Lenore käynyt katselemassa ja kastelemassa hoidokkejaan, ja jokainen niistä oli ollut hänen persoonallinen ystävänsä. Anton katseli vaieten hävitystä, mutta lopulta hän ei malttanut olla sanomatta hiukan katkerasti: "Nuo hennot vesat tuskin olisivat tuottaneet vahinkoa; suotta sinä aiheutit niiden hävityksen."

"Ohoo", vastasi Fink, "neiti Lenore menettelee kuten varovainen linnanpäällikkö ainakin. Sellaisten ensimmäinen taidonnäyte on luoda puhtaaksi linnoituksensa ympäristö; ja tuollaisen vesaikon voi jälleen istuttaa minä kevätpäivänä hyvänsä. -- Kantakaa vesat kauemmaksi karjapihaan", hän huusi työmiehille, "hajoittakaa myöskin kaivon lautakatos, lyökää reikä umpeen ja tuokaa laudat tänne linnanpihaan."

Kun Lenore palasi torniin ja asettui jälleen vapaaherran tuolin taa, nyökkäsi Fink hänelle kuten vanhempi toveri nuoremmalle, tarttui sitten kiikariinsa ja rupesi jälleen tarkastamaan metsänreunaa.

Tornissa oleva seurue jäi sinne vielä tuntikaudeksi, mutta kenelläkään ei ollut halua puhua; Finkinkin satunnaiset leikinlaskut lankesivat hedelmättömään maahan. Anton laskeutui alas pitämään väkeä järjestyksessä, mutta uudelleen vei halunsa hänet torniin, mistä hän toisten tavoin katseli hievahtamatta metsätielle päin. Vihdoin pitkän vaitiolon jälkeen Fink nakkasi sikarinsa menemään ja sanoi naapureilleen: "Alkaa tulla jo ilta; luulen että me osotamme vieraillemme liian suurta kunniaa, kun odottelemme heitä näin äänettömällä hartaudella. Kun tieto heidän marssistaan tuli meille, olimme me, Wohlfart ja minä, tarpeen täällä talossa; ja kun Karl jossain tuolla kaukana katkoo sääret minun kimoltani, niin ei meillä ollut ketään lähettää tiedusteluretkelle. Nyt tämä laiminlyönninsynti kostaa itsensä, me istumme täällä kuin vankilassa ja miehet uupuvat odotukseen, ennenkuin vihollinen suvaitsee edes näyttäytyä. On välttämätöntä, että joku meistä ottaa pari miestä mukaansa, istuu hevosen selkään ja lähtee hankkimaan lähempiä tietoja vihollisesta. Tämä hiljaisuus on minusta luonnotonta, koko avaralla lakeudella ei näy ainuttakaan ihmistä, ei edes sillä kulkevilla teilläkään. Minusta tuntuu merkilliseltä, ettei kahteen tuntiin ole enää tullut yhtään pakolaistakaan metsästä; myöskin Neudorfista tuonaan noussut savupilvi on tyyten kadonnut."

Anton varustautui ääneti lähtemään tornista. "Lähde sinä vain, poikaseni", sanoi Fink, "ota luotettavimmat miehet mukaasi ja katsasta miltä kylässä näyttää, mutta pidä varasi männikön puolelta. Odotahan silmänräpäys, minä tähystän vielä kerran metsää kaukoputkella." Hän katseli kauan eteensä, tutkien joka puuta metsän reunalla, ja laski vihdoin kiikarin alas. "Ei siellä näy mitään", hän sanoi miettiväisesti. "Jos niillä herroilla, joita odottelemme, olisi muita aseita kuin talonpoikaisviitakkeita, niin voisi ajatella jotain pirullista juonta heidän puoleltaan. Mutta kaikki tuo on mitä suurimmassa määrässä epävarmaa. Pidä vain silmällä metsää."

Anton lähti tornista, huusi mukaansa niittymestarin ja kaksi kartanon renkiä, antoi irroittaa paroonin ratsun ja kolme kaikkein rivakinta työhevosta sekä avautti sepällä pihanportin. Ratsastajat lähtivät ensin karjapihalle. Siellä vallitsi syvä rauha. Kanat, jotka Karl oli ostanut viikko sitten, kuopivat lantatunkiolla, kyyhkyset kuhertelivat vajojen olkikatoilla; pieni koira, joka oli juossut Kunaun sepän mukana, oli tehnyt itsensä hyljätyn karjakartanon kaitsijaksi ja haukkua luskutti epäluuloisesti ratsastajia. Peräkanaa he sitten päästivät täyttä ravia kylän läpi pysähtyen kapakan eteen; tarjoiluhuone siellä oli tyhjänä. Anton huuteli isäntää. Kotvan perästä tölmähtikin mies kalpeana ovelleen ja löi kätensä yhteen Antonin nähdessään.

"Vanhurskas Jumala, herra Wohlfart, että te olette vielä täällä! Minä kun luulin teidän jo kauan sitten paenneen linnan herrasväen kanssa Rosminiin tai sotamiestemme turviin. Aaprahamin Jumala sentään, minkälainen onnettomuus! Bratzky on istunut täällä minun turvassani ja yllyttänyt miehiä linnan herrasväkeä ja kaikkia saksalaisia vastaan. Mutta hän ei saanut heitä taivutetuksi käymään linnan kimppuun. Sitten lähti enin osa kyläläisiä Tarowiin yhtyäkseen puolalaisiin; ne, jotka jäivät kotiin, ovat piiloutuneet; minäkin olen kaivanut maahan, mitä kiireessä olen kerinnyt haalia kokoon."

"Missä viholliset nyt ovat?" kysyi Anton.

"En minä tiedä", huusi kapakoitsija; "sen vain tiedän, että paljon niillä on väkeä, oikein suuri sotajoukko, ja vormupukuisia ulaanejakin on mukana."

"Tiedättekö, onko metsä Neudorfiin päin turvallinen?"

"Kuinka se voisi olla turvallinen, eihän moneen tuntiin ole tullut ketäkään Neudorfista. Jos tie olisi vapaa, niin täytyisi puolet sen kylän asukkaista olla täällä, minun kapakassani tai teidän luonanne linnassa."

"Te olette oikeassa. Tahdotteko te jäädä tänne odottamaan puolalaisjoukkoja?" kysyi Anton kääntäen hevosensa poispäin; "linnassa teidän olisi varmempi olla."

"Kukapa sen tietää", huoahti isäntä. "En minä pääse täältä irti; jos lähden pois, niin voi koko kapakkani tulla hävitetyksi."

"Mutta entä naisväkenne?" kysyi Anton, pidättäen ratsuaan.

"Täytyyhän minulla olla väkeä apuna", vaikeroi epätoivoinen isäntä. "Vaikka ne ovatkin nuoria, täytyy niiden kestää täällä. Tuonaan tuli tänne Rebekka, sisareni tyttö; hän on kotonaan tottunut kaupantekoon. Hän tulee hyvin toimeen talonpoikain kanssa ja saa rahat heiltä irti, vaikka he olisivat ihan päissäänkin. -- Rebekka", hän huusi sisään, "herra Wohlfart käskee kysymään, tahdotko sinä lähteä linnaan; siellä olisit turvassa niiltä villeiltä miehiltä."

Rebekan pyöreät kasvot, joita ympäröi punertava tukka, pistivät näkyviin kellarinluukusta. "Mitä minä linnassa tekisin, eno?" hän huusi päättäväisesti. "Meidän omat talonpoikamme ovat kaikkein villeimpiä ihmisiä koko seudulla; ja kun minä kerran tulen toimeen niiden kanssa, niin selviän kyllä toisistakin. Tädin pää on mennyt ihan pyörälle, niin että täytyyhän täällä olla joku ihminen kotona, joka tarjoilee vieraille. Kiitoksia vain tarjouksesta, armollinen herra, mutta minä en pelkää mitään. Ne herrat, jotka ovat aseellisten miesten mukana, eivät siedä että minulle mitään pahaa tehdään."

"Eteenpäin, miehet!" huusi Anton tovereilleen. He ratsastivat nopeata ravia koko kylän läpi; kaikkialla olivat ovet suljetut, joissakin taloissa ilmestyi pieniin akkunoihin säikähtyneet naiskasvot tuijottamaan ratsastajain perään. Sitä menoa he tulivat leveää valtatietä pitkin lähelle metsänreunaa.

"Siellä missä tie painuu metsän sisään", sanoi toinen rengeistä Antonille, "on vasemmalla kädellä nuorta näreikköä. Siellä voi monta sataa miestä olla väijyksissä, ilman että me näemme yhtään mitään; ne voivat ampua meidät hengiltä tahi katkaista meiltä paluutien linnaan."

"Oikeassa olet", sanoi Anton, "me ratsastamme peltojen poikki sen näreikön taakse asti; siellä kasvaa puita harvakseen, niin että voimme helposti tunkeutua metsään ja taas takaisin. Sieltä käsin tutkimme jalkaisin koko näreikön."

He poikkesivat maantieltä lakealle tasangolle ja tulivat ampumamatkan päässä näreiköstä metsään. "Nyt alas hevosen selästä", sanoi Anton rengeille. Hän ja rengit jättivät ohjakset teknikon haltuun, ottivat kiväärit käteensä ja etenivät varovaisesti vähän matkaa tiheikköön. "Nyt ampukaa tiheikköön", komensi Anton, "ja sitten takaisin hevosten luo niin nopeaan kuin sääret kantavat." Laukaukset pamahtivat nuoreen kuusimetsään, ja muutamien sekuntien perästä vastasi niihin säännötön tuli monista kivääreistä, jota seurasi raikuva huuto. Luodit vihelsivät Antonin pään ohi, mutta välimatka oli ollut jokseenkin pitkä, ja nopeata juoksua pääsivät kaikki vahingoittumatta ratsujensa luo. "Nyt täyttä nelistä linnaan, me tiedämme jo kylliksi. Ne eivät olleet siksi viisaita, että olisivat, pysyneet levollisina." Kuin lennossa karautti linnalaisten pieni parvi maantietä linnaan päin, ja heidän perässään kajahti pettyneiden takaa-ajajain karjunta. Miltei hengettöminä ratsastajat saapuivat linnaan; pihassa Anton tapasi kaikki kuumeisessa touhussa. Fink odotteli häntä ulko-ovella.

"Sinä olit oikeassa", huusi Anton hänelle vastaan, "ne makasivat väijyksissä, varmastikin jo monen tunnin ajan; ehkäpä niiden päätarkoituksena oli siepata kiinni sinut tai meidät molemmat matkalla Neudorfiin. Silloin he olisivat saaneet linnan miekaniskutta valtaansa."

"Paljonkohan niitä on?" kysyi Fink. "Näithän ettei meillä ollut aikaa laskea", Anton vastasi. "Varmastikin osa niistä on työnnetty etujoukoksi, ja pääjoukko on jossakin edempänä metsässä."

"Te herätitte heidät valveille, nyt me voimme odottaa heidän vierailuaan. Meidän väellemme onkin parempi, että ne tulevat nyt auringonlaskun aikaan eikä yöpimeässä."

"Ne tulevat jo!" kuului Lenoren ääni torninhuipulta.

Ystävykset riensivät sinne. Kun Anton kävi katselemaan muurinreunalta maisemaa, teki aurinko paraikaa laskuaan. Taivas säteili häikäisevin kullantunnuin ja värjäsi mäntymetsien vihannuuden ruskean pronssin karvaiseksi. Metsätiellä ravasi linnaa kohti ratsastajaparvi, vain puolen eskadroonan vahvuinen; sen jälessä seurasi enemmän kuin satakunta miestä, ensi joukkue varustettuna kivääreillä, muut suoriksi oiotuilla viitakekeihäillä. Kaunis iltarusko sulki punaansa torninharjalla seisovat tähystäjät. Pieni kovakuoriainen tanssi hilpeästi Antonin korvallisella, ja ylhäältä ilmasta helähteli leivosen iltavirsi.

Sillävälin tuli tuho yhä lähemmäksi. Se kiemurteli mutkittelevaa tietä pitkin mustana, pitkäkkäisenä jonona, korvin kuulumattomasti, vain silmälle näkyvänä. Antonin korvan juuressa hyrisi hyönteinen edelleen, ja yhä kuului kauempaa leivosen ilolaulu. Vihdoin katosi tulijain jono kylän ensimmäisten matalain savimajojen taa. Tornissa vallitsi hengetön hiljaisuus; kaikkien katseet olivat kuin naulitut siihen kohtaan, mistä vihollisen täytyi jälleen tulla näkyviin. Lenore seisoi Antonin vieressä, vasemmassa kädessään hän puristeli kivääriä, oikeassa metsästyslaukkua, jossa olevat luodit hänen kätensä värinä, hänen siitä tietämättä, pani kilahtelemaan yhteen. Kun ratsuparvi tuli näkyviin keskellä kylää, tempasi Fink lakin päästänsä ja sanoi juhlallisesti: "Nyt kukin paikoilleen, hyvät herrat. Sinä, Anton, ole hyvä ja saata vapaaherra alas." Kun Anton lähti taluttamaan sokeaa vanhusta portaita alas, viittasi hän äänettömästi Lenoreen, joka hievahtamatta tuijotteli lähestyvää vihollista. "Myöskin teitä, armollinen neiti, pyydän ajattelemaan turvallisuuttanne."

"Täällä minä olen varmimmassa turvassa", vastasi Lenore uhkamielisesti ja kolahutti kiväärinsä perän tornin kivilattiaan. "Ettehän voi vaatia, että nyt hautaisin pääni sohvan pieluksiin, kun te itse kohta panette henkenne vaaraan meidän edestämme?"

Fink katseli ihaillen edessään olevia kauniita tytönkasvoja ja sanoi: "Ei minulla ole mitään sitä vastaan. Jos käytte istumaan tälle matalalle tuolille, niin olette täällä yhtä hyvässä turvassa kuin missä muualla koko linnassa."

"Tahdon koettaa olla varovainen", vastasi Lenore ja teki torjuvan eleen.

"Ja te, veikkoseni, piiloutukaa visusti muurinharjan taa", sanoi Fink pyssymiehille. "Varokaa ettette näytä hartioitanne tai lakinnipukkaanne reunan yli, älkääkä ampuko, ennenkuin minä annan merkin tällä kiljukurkulla; sen äänen kuulette alhaaltakin tänne ylös." Hän otti liivinlakkaristaan oudonnäköisen leveän vihellyspillin. "Näkemiin asti", sanoi hän Lenorelle, katsellen neitoa loistavin silmin.

"Näkemiin", vastasi Lenore huiskuttaen kättänsä ja katseli alaslaskeutuvan jälkeen, kunnes ovi pamahti kiinni tämän perästä.

Eteishallissa Fink tapasi vapaaherran. Vanha herra oli tulimmaisessa tuskassa pitkän päivän jännityksen ynnä oman saamattomuutensa tunnon johdosta. Ennen vanhaan hän oli uljaalla ryhdillä syöksynyt mieskohtaisiin vaaroihin. Nyt vasta näyttihe, kuinka tyyten hänen voimansa olivat murtuneet, kun hänen ei onnistunut parhaimmalla tahdollakaan säilyttää mielenmalttiaan. Hänen kätensä haparoivat avuttomasti ympärilleen, ikäänkuin etsien jotain asetta, ja tuskallinen ähkynä kohosi hänen rinnastaan.

"Armollinen isäntäni", puhutteli Fink häntä, "koska teidän sairautenne ei salli teidän käydä keskusteluihin vihollisten kanssa, niin suvaitkaa minun edustaa teitä."

"Teillä on täydet valtuudet, rakas Fink", vastasi vapaaherra käheällä äänellä; "todellakin on näköni niin huono, ettei minusta ole minkäänlaista hyötyä. Kurja vaivainen minä olen!" huudahti hän kovaa ja kätki kasvot käsiinsä. Fink kohautti hartioitaan ja kääntyi ovelle päin. Jykevässä tammiovessa oli luukku, jonka hän työnsi syrjään ja katsahti ulos.

"Sallikaa minun viedä teidät johonkin sellaiseen kohtaan, jossa ette ole suotta luodeille alttiina", pyysi Anton.

"Älkää minusta huolehtiko, nuori mies", sanoi vapaaherra; "tänään on minusta paljon vähemmän väliä kuin köyhimmästä päiväpalkkalaisesta, joka minun vuokseni tarttuu kivääriin."

"Onko sinulla annettavana jotain tehtävää minulle?" kysyi Anton Finkiltä ja otti aseensa.

"Ei muuta", vastasi tämä hymyillen, "kuin ettet unohda olla varovainen, jos satut joutumaan käsikahakkaan. Onneksi olkoon!" Hän ojensi ystävälle kätensä, Anton puristi sitä ja riensi pihalle.

"Nyt pitää vihollinen katselmusta teidän karjapihallanne", sanoi Fink vapaaherralle; "tuossa paikassa ne herrat ovat täällä. Ahaa, tuollapa ne jo tulevatkin, ratsastajat ja jalkaväki. Ne pysähtyvät ison ladon vierelle, pieni ratsujoukko lähtee etenemään; se on varmastikin esikunta, sieviä poikia joukossa, onpa pari uljasta hevostakin; ne kiertävät linnaa ulkopuolella luodinkantamaa. Ne etsivät kaiketi jotain sisäänpääsyä; kohta kuulemme niiden paukuttavan pihanporttia."

Mutta hiljaisuuspa ei katkennutkaan. "Merkillistä", tuumiskeli Fink. "Minusta tuntuu sodankäyntitapoihin kuuluvan, että linnoituksen miehistöä vaaditaan antautumaan ennenkuin rynnäkköön käydään; mutta tuollapa palaavat upseerit täyttä nelistä takaisin jalkaväkensä luo. Onko Wohlfart herättänyt heissä sellaista kauhua, että he ottivat lipetin mokomata vauhtia että hevosten vatsat maata viistivät?"

Hevoskavioiden kopsetta ja jalkaväen askelten jymähtelyä kuului tieltä.

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Fink, "koko armeija marssii kuin paraatissa meidän puoleiselle linnansivulle. Jos niiden aikomus on rynnätä tältä taholta teidän linnoituksenne kimppuun, niin täytyypä niillä totta tosiaan olla sangen ihmeelliset käsitykset linnoitettujen paikkojen valtaamisesta. Ne asettuvat rintamaan meitä kohti, kahdensadan askeleen päähän. Jalkaväki seisoo kahdessa rivissä keskellä, ratsumiehet kummallakin sivustalla. Aito roomalainen taistelu järjestys, ihan kuin olisi itse Julius Caesar heitä johtamassa. Äläs, onhan niillä rummunlyöjäkin, mies astuu joukon eteen, ja räminä, jonka kuulette, on rummunpärrytystä. -- Ahaa, päällikkö ratsastaa rintaman eteen. Hän tulee meitä kohti ja pysähtyy suoraan tämän oven eteen. Kohteliaisuus vaatii, että tiedustamme sen herran asiata."

Fink tarttui raskaaseen ovisalpaan ja veti sen syrjään, ovenpuolisko aukeni ja Fink astui kynnykselle, peittäen ruumiillaan aukon ja pidellen kaksipiippuista pyssyä huolettomasti kädessään. Kun ratsastaja näki metsästystakkiin puetun solakan hahmon edessään, peräytti hän hevostaan ja nosti hattuaan. Fink vastasi tervehdykseen notkistaen hiukan päätänsä.

"Haluan puhua tämän kartanon omistajan kanssa", huusi ratsastaja ylös korkealle ovelle.

"Tyytykää toistaiseksi minun persoonaani", vastasi Fink, "minä edustan häntä täällä."

"Sanokaa sitten kartanon omistajalle, että meillä on hallituksemme käskystä asioita toimitettavana hänen talossaan", huusi ratsastaja.

"Ehkä teidän arvoisuutenne sallii minun tiedustaa, mikä hallitus oli niin kevytmielinen, että antoi teille käskyjä vapaaherra von Rothsattelille vietäväksi? Olen kuullut, että täälläpäin vallitsee sangen sekavat käsitykset hallitusvallasta."

"Puolalainen keskuskomitea on teidän niinkuin minunkin esivaltani."

"Sangen kiltisti tehty teiltä, että annoitte kaulanne jonkin keskuskomitean mielivaltaisesti käytettäväksi; mutta sallinette meidän omasta kohdastamme olla tässä asiassa vastakkaista mielipidettä."

"Näettehän että meillä on keinoja pakottaa niskoittelevat kuuliaisuuteen hallituksemme käskyille, ja minä annan teille sen neuvon, ettette vastahakoisuudellanne pakota meitä turvautumaan väkivaltaan."

"Minä kiitän teitä neuvostanne ja olisin vielä kiitollisempi, jos ette palvelusintoisuudessanne unohtaisi, ettei maaperä, jota hevosenne kuopii, ole mikään yleinen ratsastuskenttä vaan yksityisomaisuutta, ja että vieraat hevoskaviot saavat sillä tehdä hyppyjään ainoastaan tilanomistajan nimenomaisella luvalla. Sikäli kuin tiedän, ette ole vielä pyytänyt sellaista lupaa."

"Jo riittää sananvaihtoa, herraseni", huusi ratsastaja kärsimättömästi; "jos te todellakin olette oikeutettu edustamaan tämän tilan isäntää, niin vaadin teitä viivyttelemättä avaamaan tämän linnan portit ja luovuttamaan meille hallussanne olevat aseet."