Part 62
Ei vapaaherra eikä Lenore osanneet paljoakaan surra paroonittaren sairauden vuoksi. "Äiti on joskus jo ennenkin kärsinyt samanlaista heikkoutta", sanoi Lenore, "aina oli kesäilma hänen paras lääkkeensä, ja minä toivon nytkin ilmojen lämpenemisen parantavan hänet." Lenore ei nykyään kyennyt terävin silmin tarkkaamaan ympäristöään, sillä hän oli itsekin muuttunut. Monina iltoina hän istui aivan ääneti teepöydässä ja havahti kuin unesta, kun joku puhutteli häntä; toisina iltoina hän jälleen oli vallattoman iloinen. Hän vältteli Finkiä, mutta hän vältteli myöskin Antonin läheisyyttä; molempia kohtaan hän tunsi selittämätöntä arkuutta. Hänen kukoistava terveytensä näytti horjuvan; äiti ajoi itse hänet sairashuoneesta ulkoilmaan; silloin antoi Lenore satuloida hevosensa ja ratsasti yksinään metsään, missä hän kierteli tuntikausia tuimaa ravia, eikä lopulta pannut merkille edes sitäkään, kun närkästynyt pony hänen käskyään odottelematta vihdoin toi hänet kotia. Anton tarkkasi tuota muutosta surumielin, Hän tunsi syvästi sielussaan, että Lenoren ja hänen välit olivat tulleet toisenlaisiksi, mutta hän vältti puhumasta siitä neidon kanssa ja sulki surunsa omaan sydämeensä.
* * * * *
Oli helteinen toukokuun iltapäivä. Metsien yllä riippui mustia ukkospilviä, ja aurinko paahtoi kuumasti kuivaa maata; silloin palasi se mies, joka oli lähetetty kulkuvahtina talonpoikaiskyliin ja ilmoitti, että Kunaun metsässä lymyili vierasta väkeä; kunaulaiset olivat käskeneet kysymään, mitä niiden suhteen oli tehtävä. Fink hälytti työmiehet kotia ja lähetti sanan metsänvartijalle ja uuteen ulkokartanoon. Kun työmiehet vielä kokoilivat työkalujaan ja kantoivat niitä linnaan, ja rengit riisuivat hevoset aatrojen edestä ja varustautuivat ratsastamaan kotia, tulla karahutti ratsastava lähetti Kunausta tuoden tiedon, että puolalainen joukko oli tunkeutunut kylän metsään ja että kyläläiset pyysivät apua.
Kaikki kartanon miehet oli vallannut se mieluisa kiihotus, jonka sotainen hälytys ja seikkailujen toivo aina on omiaan synnyttämään.
"Pidätä muutamia työmiehiä täällä luonasi", sanoi Fink Antonille, "ja pidä vartiota linnassa ja kylässä; metsänvartijan sinä lähetät kartanon suojeluskunnan kera Kunauhun, minä ratsastan voudin ja renkien kanssa edeltä."
Hän juoksi talliin ja satuloi itse hevosensa, Karlin varustaessa itselleen paroonin ratsuhevosen. "Pankaappas nuo ukkospilvet merkille, herra von Fink", varoitti Karl; "ottakaa päällystakki yllenne, kohta puhkee oikea jumalanilma. Ensi yönä sataa kauraa kartanon peltoon." Fink huusi tuomaan skottilaisen hartiapeitteensä, ja pienoinen ratsasjoukko lähti nelistämään Kunauhun päin.
Metsään tultuaan he vasta oikein panivat merkille, kuinka painostava helle todellisuudessa oli; ei edes hevosten raisu liikuntokaan jaksanut kohottaa tuota epämieluista tunnetta. "Katsokaappas, kuinka levottomia eläimet ovat", sanoi Karl; "minun hevoseni heristää korviaan, täällä metsässä mahtaa olla jotain." Ratsastajat pysähtyivät kaikki. "Tuolla viidakossa laskee joku täyttä ravia, tuolla paukkuvat puiden oksat." Karlin hevonen kurotteli päätään viidakkoon päin ja hirnahti kovaa.
"Se on joku tuttava, joku meidän omaa väkeämme", virkkoi Fink katsellen hevosen elkeitä.
Nuoren männikön lehvät aukenivat, ja aukosta ratsasti Lenore esiin pienellä kimollaan, asettuen poikkipuolin ratsastajain eteen. "Seis, kuka siellä?" hän huusi nauraen.
"Katsos mokomaa, neitihän se on!" huusi Karl.
"Tunnussana!" komensi Lenore sotaisesti.
Fink ratsasti hänen luokseen, tervehti sotilaallisesti ja sanoi hiljaa: "No totta vie, se itse Gustel von Blasewitz lie."
Lenore punastui ja purskahti nauramaan. "Saatte jatkaa", hän sanoi, "ja minä lähden mukaan."
"Luonnollisesti", huudahti Fink, "nyt eteenpäin vain!" Pony viskeli minkä kykeni jalkojaan pysyäkseen Finkin ison konkarin rinnalla. Siten he saapuivat Kunauhun ja seisattuivat hälytyslaitteen kohdalle. Sinne oli kylän suojeluskuntakin asettunut, ja sen johtajana toimiva seppä tuli murhemielin vieraita vastaan.
"Ne, jotka metsässämme piileskelevät, ovat kehnoa irtolaisväkeä", hän huusi, "asestettuja puolalaisrosvoja. Tänään kirkkaalla keskipäivällä tuli niitä kymmenhenkinen liuta pyssyineen Leonhardin pihalle, joka on lähinnä metsänreunaa; siellä ne miehittivät portin ja veräjät, sitten kävi päällikkö sisään tupaan, missä väki istui juuri päivällispöydässä, ja vaati rahaa ynnä vasikan navetasta. Se oli oikein ilkeän näköinen renttu miehekseen, pitkä pyssy kädessä, riikinkukonhöyhen hatussa ja punaiset nyörit takissa. Leonhard kieltäytyi antamasta rahoja, silloin ne ojensivat pyssyn hänen ohimolleen, kunnes hänen vaimonsa hädissään juoksi arkulle ja nakkasi siitä rahapussin roistoille. Sen jälkeen ne kiskoivat vasikan ulos navetasta ja sieppasivat pihalta vielä neljä hanhea ja lähtivät sitten saaliineen painamaan takaisin metsään. Neljä pyssymiestä jätettiin pihalle vahtimaan, ettei kukaan päässyt tuvasta ulos, ennenkuin rosvot olivat saaneet saaliin viedyksi piiloon. Loppujen lopuksi nuo neljä ampua pamauttivat pyssyistään latingit tuvan kattoon ja lähtivät hekin laputtamaan metsään. Katto rupesi kytemään, mutta onneksi saimme sen sammutetuksi."
"Siitä on jo kulunut monta tuntia", sanoi Fink; "rosvot ovat jo tipposen tiessään."
"En sitä luulisi", vastasi seppä. "Leonhardin minä lähetin meidän ratsumiestemme kanssa heti kiertämään metsän ympäri rajalle saakka, jotta he kohta huomaavat jos varasjoukko yrittää hiipiä ulos metsänkätköstä, ja muuan Neudorfin vaimo, joka oli metsässä, näki vielä pari tuntia sitten puolalaisia Neudorfin metsän rajalla, juuri niillä kohden, missä rajapyykki seisoo vanhan tammen juurella. Niillä oli ollut jokin elikko mukanaan, vasikkako vai koira, sitä ei vaimo hädissään hoksannut; jos se vasikka oli, niin kyllä ne nälkäkurjet sen ennen pistävät metsässä poskeensa kuin raahaavat kotiaan. Minä tulen juuri Neudorfista, siellä on väki koossa niinkuin meilläkin. Me lähtisimme kernaasti nuuskimaan metsää, jos teidän miehenne vain tahtovat auttaa meitä ja johtaa meitä oikeaan suuntaan."
"Hyvä", sanoi Fink, "ripeästi siis toimeen." Hän lähetti sanan metsänvartijalle, jotta perästä tuleva kartanonväki voi alkaa ajojahdin omalta taholtaan, ja puheli sepän kanssa lähemmin kunaulaisten sijoittamisesta ja kulkusuunnasta. Karlin ynnä linnan ratsurengit hän lähetti yhtymään Kunaun ratsastajiin metsän vastakkaisella reunalla, jonnepäin ajojahdin piti suuntautua. "Älkää liiaksi kursailko niitä vintiöitä", hän huusi Karlin perään ja kopahutti kädellään pistoolejaan. "Nyt eteenpäin!" sanoi hän sepälle, "minä itse ratsastan Neudorfiin. Kun te olette nuuskineet etumetsänne läpikotasin, niin jääkää odottamaan meitä, siellä yhtyy Neudorfin ketju teihin."
Sitten lähtivät Kunaun miehet kostamaan rosvoille. Fink nelisti Lenoren seurassa naapurikylään. Matkalla hän sanoi neidille: "Täällä meidän tiemme erkanevat." -- Lenore oli vaiti.
Fink katsahti häneen syrjäkarin. "En luule", hän jatkoi, "että nuo veitikat tekevät meille sen ilon, että jäisivät metsään odottelemaan meitä. Ja jos ne tahtovat puittia tiehensä, ilta kun on jo lähellä, niin me tuskin voimme heitä siitä estääkään. Mutta ajojahti on hyvää harjoitusta miehillemme, ja senvuoksi se on meille tervetullut."
"Sitten minäkin lähden metsään", sanoi Lenore päättäväisesti.
"Välttämätöntä se ei juuri ole", vastasi Fink; "minä en tosin pelkää mitään vaaroja teille, mutta väsymystä kyllä ja kenties sadettakin."
"Antakaa minun lähteä mukaan", pyysi Lenore, katsahtaen häntä silmiin.
"Minä olen antanut niin järkevän neuvon kuin olen osannut; enemmän ei ihmiseltä voi vaatia, ja meidän kesken sanoen, teidän rohkeutenne ilahduttaa minua. Täyttä nelistä siis, toveri!"
Neudorfissa Fink asetti hevoset kylänvoudin pihaan ja johti kyläläisparven metsänreunaan. Miehet asettuivat ketjuun, ja metsän tarkastaminen alkoi. Metsään edetessä piteni ketju pitenemistään ja välimatkat kasvoivat suuremmiksi kuin oli suotavaa. Fink kulki Lenoren kanssa äärimmäisellä oikealla sivustalla, missä piti yhdyttämän Kunaun miesten ketjuun; Finkin vierusmiehen piti johtaa suuntaa. Miehet kulkivat aivan ääneti ja tarkkasivat terävin silmin joka puun taakse. Heidän metsään tullessaan alkoi puiden latvoissa kohista, ja havulehvien raoista pilkoitti lyijynmusta taivas esiin. Mutta metsässä vallitsi vielä kuuman päivän tukahduttava helle, linnut istua kököttivät kyyryssä oksillaan, ja kovakuoriaiset olivat ryömineet vadelmapensaiden juurille kätköön.
"Itse taivaskin tulee niille vintiöille avuksi", sanoi Fink seuralaiselleen osottaen pilviä; "kohta käy niin pimeäksi, ettemme näe kymmentä askelta eteemme."
Metsä kävi yhä tiheämmäksi, päivänvalo himmeni tyyten, niin että sivustalla kulkevain oli vaikea erottaa miesriviä. Maaperä kävi niin liejuiseksi, että Lenore vajosi siihen nilkkojaan myöten. "Kunhan ette vain saa yskää", nauroi Fink.
"Siitä ei ole pelkoa", vastasi Lenore urheasti, mutta metsäkävely ei hänestä enää tuntunut niin huvittavalta kuin tuonaan.
Finkin viereinen mies jäi seisomaan, hänen hiljainen kuiskauksensa kulki miehestä mieheen ketjua pitkin, kunnes koko rivi seisattui odottamaan kunaulaisia. Yhä mustemmaksi tummeni taivas puunlatvojen yllä, yhä pimeämmäksi kävi metsä. Etäällä jyrähti ukkonenkin, sen ääni kumahti kuin jymeä rummutus havunneulakaton alla. Miehet seisoivat miltei hievahtamatta lähes neljännestunnin; sitten kuului hämäryydestä hiljainen huuto että naapurikylän miehet olivat tulossa. Varoitus: "Vierusmies katsokoon oikealle ja vasemmalle!" kulki riviä pitkin, sitten lähti koko ketju jälleen liikkeelle, molempain kyläin johtomiehet astuivat etummaisina, Fink ja Lenore heidän kintereillään. Silloin räjähti voimakas ukkosenjyrähdys metsän yli, ilmassa vihelsi ja ratisi ja tuima sadekuuro tulla kohisi alas. Ensin sade tapasi vain lehvistöä, mutta pian ropisi raskaita pisaroita maahankin. Yhä kovemmin pieksi ukkoskuuro puunlatvoja, yhä tiuhempaan tippui pisaroita alas oksilta, kunnes sadetta tuli virtanaan taivaalta suoraan maaperään; joka runko, jokainen alaspäin taipunut oksa, jokainen havunneulaskimppu muuttui vettä syytäväksi saderänniksi. Tiheänä harsona peitti sade kulkijoilta kaiken näköalan. Miehet huutelivat toisilleen hillityin äänin, jotta eivät kadottaisi suuntaansa.
Silloin solahti Lenoren jalka, juuri kuin hän katsahti sivulleen Finkiin, kiemuraiseen puunjuureen; hän tukahdutti tuskanhuutonsa, mutta vaipui polvilleen. Fink juoksi häntä auttamaan.
"Nyt en jaksa enää kauemmas", sanoi tyttö, koettaen väkisin vaimentaa tuskaansa; "jättäkää minut tähän, sitä pyydän mitä hartaimmin, ja noutakaa minut sitten palatessanne."
"Ettäkö jättäisin teidät tähän tilanteeseen!" huudahti Fink. "Silloinhan olisin raakalainen, jonka rinnalla yksin ihmissyöjäkin olisi aika rattoisa toveri. Kyllä te saatte nyt vain koettaa sietää minun läsnäoloani. Ennen kaikkea sallikaa minun saattaa teidät tästä ryteiköstä sellaiseen kohtaan, jossa sade on vähemmän hävytön kuin täällä. Etumiehemme olen jo muutenkin kadottanut näkyvistäni; en näe enää niiden kelpo poikain leveäin hartiain keikahtelevan edessäni."
Hän nosti Lenoren pystyyn, ja tämä yritti astua kipeällä jalallaan, mutta tuska pakotti hänet jälleen voihkaisemaan, hän horjahti ja harasi tukea Finkin olkapäästä. Silloin tämä kietoi olkapeitteensä neidin ympärille, nosti hänet maasta ja kantoi hänet kapaloituna kuin pienen lapsen sylissään eräiden vieri vieressä kasvavain mäntyjen alle, joiden tiheät, yhteenkietoutuneet lehvät tarjosivat pienen katoksen sadetta vastaan. Kun ihminen kumartui, pääsi hän jokseenkin turvaan kastumasta.
"Tähän teidän täytyy käydä istumaan, rakas neiti", neuvoi Fink ja laski Lenoren varovaisesti maahan. "Minä vahdin vihreän metsälinnanne veräjällä ja käännän selkäni, jotta saatte kietoa märän nenäliinan juonikkaan nilkkanne ympärille." Lenore painautui tiheän lehväkatoksen alle, Fink kääntyi häneen selin ja nojautui puunrunkoon. "Eihän vain jalka ole todenteolla vioittunut?" hän kysyi; "voitteko liikuttaa lainkaan nilkan niveliä?"
"Vähän kipeää se tekee", sanoi Lenore, "mutta käy kyllä liikuttaminen."
"Se on mainiota", puheli Fink taaksensa; "nyt te sidotte nenäliinanne nilkan ympärille, ja minä toivon että jo kymmenen minuutin päästä kykenette sillä astumaan. Kietokaa se iso peite hyvin ympärillenne, jotta pysytte lämpimänä; muuten perii urhea sotatoverini tästä jahdista vielä kuumeen, ja silloin kävisi tuo vaivainen vasikka meille liian kalliiksi. Joko olette saanut siteen asetetuksi?" hän kysyi edelleen; "joko minä saan kääntyä?"
"Kyllä saatte", vastasi Lenore.
"Sallikaa sitten minun kääriä teidät itsennekin siteeseen." Turhaan vastusteli Lenore niin altista ritaripalvelusta. Fink kääräisi ison peitteen koko hänen ruumiinsa ympäri ja sitoi kulmat selän taakse solmuun. "Nythän te istutte siinä metsän pimennossa kuin pikkunen harmaa tonttu."
"Jättäkää edes vähän kasvoja vapaiksi", pyysi Lenore.
"Kas niin", sanoi Fink, "kohta te alatte tuntea olonne mieluisaksi."
Pian Lenore tunsikin suloista lämpöä; hän istui ääneti lehväkattonsa alla ja ajatteli huolestuneena outoa tilannetta, johon hän niin arvaamattaan oli joutunut. Fink oli jälleen asettunut entiselle paikalleen, selkä puunrunkoa vastaan. Kotvan kuluttua Lenore huusi pensaikosta: "Vieläkö olette siellä, herra toveri?"
"Pidättekö te minua petturina, joka kavaltaa telttatoverinsa?" kysyi Fink vastaan.
"Täällä alhaalla on aivan kuivaa", jatkoi Lenore, "nenälleni vain joskus tipahtaa pisara. Mutta te, ritari parka, kastutte siellä ulkona likomäräksi. Kuinka hirveä sade!"
"Tämmöinenkö sade teitä hirvittää?" sanoi Fink hartioitaan kohauttaen. "Sehän on vain pikkuruinen sateenkakara! Jos se saa oksankaan irti puusta, niin se kuvittelee jo tehneensä ihmeitä. Toistapa on sade sellaisissa maissa, missä aurinko hellittää kuumemmin. Omenan kokoisina pisaroina -- eipäs, ei minään pisaroina enää, vaan käsivarren paksuisina suihkuina syöksyy sade pilvistä kuin vesiputous. Paikalleen ei kukaan voi jäädä seisomaan, sillä maaperä lainehtii pois jalkojen alta; puidenkaan alle ei voi paeta, sillä myrskytuuli taittaa kaikkein paksuimpiakin runkoja kuin oljenkorsia. Ihmispoloinen yrittää juosta taloonsa, joka ei ehkä ole sen kauempana kuin se puunjuuri tästä, johon te nilkkanne loukkasitte, mutta talo onkin mennyt menojaan, ja sen paikalla on vain kuoppa, virta täi rykelmä veden kuljettamia kalliojärkäleitä. Ehkäpä vielä lisäksi maaperäkin rupeaa tärähtelemään ja aaltoilemaan kuten meri myrskyn pieksämänä. Tämä se vasta sadetta on, jota kannattaa katsella. Läpikotaisin kastuneet vaatteet eivät enää ikinä tule kuiviksi; mikä muinen oli päällystakki, se on viikon päästä muodoton musta möhkäle, joka ulkonäöltään ja kokoonpanoltaan aivan muistuttaa korvasientä. Jos sellaisen takin pitää edelleen yllään, niin nousevat hihansuut kyynärpäihin ja vyötäinen kaulantiehen asti, eikä siitä pääse muuten eroon kuin leikkelemällä sen kynäveitsellä kapeiksi liuskoiksi niinkuin omenaa kuoritaan."
Lenoren täytyi kivustaan huolimatta nauraa. "Tahtoisinpa minäkin kerran joutua sellaiseen sateeseen", hän sanoi.
"Minä puolestani olen niin epäitsekäs, etten toivoisi samaa teille", vastasi Fink. "Naisten käykin silloin kaikkein hulluimmin; mitä heillä on hipenettä yllään, se sulaa ja katoo järkiään. Tiedätte kai, millainen puku Milon Venus-rouvalla on yllään?"
"En, en", vastasi Lenore hätäisesti.
"Juuri tuon jumalattaren näköisiltä näyttävät kaikki naiset, jotka ovat sattuneet joutumaan troopillisen sadekuuron uhreiksi, ja miehet näyttävät kuin miltäkin linnunpeläteiltä. Onpa sattunut että ihmiset ovat sellaisessa sateessa litistyneet latteiksi kuin messinkitarjotin; keskellä vain näkyy pyöreä nuppi, jonka lähemmä käydessä tuntee ihmispääksi ja joka murheellisesti huutaa ohikulkeville: 'Oi rakkaat ristiveljet, näin sitä käy kun lähtee ulos ilman sateenvarjoa!'"
Jälleen täytyi Lenoren nauraa. "Minun jalkaani ei enää paljonkaan kolota", hän sanoi, "luulenpa että voin jälleen astua."
"Sitä ette saa tehdä", vastasi Fink, "sade ei hellitä vielä hyvään aikaan, ja metsässä on niin pimeä, että tuskin näkee kättänsä silmien edessä."
"Tehkää sitten mielikseni ja etsikää miehet käsiinne. Minun on nyt parempi olla, minä istun täällä kuin metsävuohi turvassa sateelta ja ihmiskatseilta."
"Ei se käy päinsä", sanoi Fink puun juurelta.
"Mutta minä pyydän teitä mitä hartaimmin", huudahti Lenore tuskissaan ja kurotti käsiänsä peitteestä, "jättäkää minut nyt vain yksin!"
Fink käännähti ympäri, tarttui neidin käteen ja painoi sen huulilleen; sitten hän kiiruhti ääneti siihen suuntaan, mihin kyläläiset olivat menneet.
Lenore jäi yksin istumaan männynlehvien alle. Yhä vielä rapisi sade alas, löi paukkuen puunlatvoihin ja virtasi koskena oksia myöten maahan. Lisäksi jyrähteli ylhäällä edelleen ukkonen; välistä leimahti pimeästä räikeän keltainen salama, jonka valossa Lenore näki puunrungot edessään kuin jonkin loppumattoman linnan kullanruskeat pilaririvit, joiden päällä kaartui lehvistön sysimusta katto. Metsä tuntui tällöin hänestä lumolinnalta, joka silmänräpäyksessä kohoo näkyviin maan uumenista ja jälleen katoaa yhtä nopeasti. Sateen rapinan halki kuului salaperäisiä ääniä ja hälyjä, joita muuten vain yön hiljaisina hetkinä kuulee metsässä kulkiessaan. Ylhäällä hänen päänsä päällä paukkui säännöllisin väliajoin, aivan kuin olisi jokin tunkeilevainen metsänpeikko koputtanut hänen havulinnansa ovelle; Lenore sykähti kokoon ja kysyi itseltään, oliko se kenties palokärki vai puunoksa. Etäältä kuului variksen surkeata rääkymistä; sen pesään oli sadevesi tunkeutunut ja herättänyt asukkaan ensimmäisestä makeasta unesta. Aivan läheltä rämähti kammottava nauru "Huhuu, huhuu!" joka puistatti Lenorea; liekköhän se ollut jokin ilkeä peikko vaiko vain pieni viaton huuhkaja? Sadoin alakuloisin äänin haasteli luonto hänen ympärillään. Lenore nautti iloiten yksinäisyytensä hurjasta sulosta, mutta lysähti pian taas kyyryyn ahdistavan tuskan värisyttämänä. Ja tavantakaa lenteli toisia ajatuksia hänen sieluunsa; -- kuinka hupsu hän oli ollut, kun oli hiipinyt varkain rauhallisesta kodistaan mokomalle retkelle ja moisiin seikkailuihin, kuinka häntä kai paraikaa haeskeltiin ympäri linnaa, ja ennen kaikkea, mitähän tuo mies mahtoikaan hänestä ajatella, joka hänen pyynnöstään oli ottanut hänet mukaansa ja hänen pyynnöstään jälleen jättänyt hänet tänne yksin.
Lenore veti peitteen pois korviltaan ja kuunteli, mutta ihmisääniä ei kuulunut mistään päin; ei muuta kuin sateen säännöllistä rapinaa ja metsän alakuloista huokailua. Mutta vallan hänen viereltään kuului kohinaa, ensin hiljaa, sitten yhä kuuluvammin: sadevesi oli kokoutunut pieneksi puroksi, joka lorisi hiljalleen mättäiden välitse, sitten ison vadelmapensaan juuritse ja viimein hypähtäen maahan vajonneen ja sammaltuneen irtopuun yli. Ja hänen takanaan rapisivat lehdet äkkiä, ja jotakin lähestyi huimin hypyin aivan lähelle; Lenore painoi peljästyneenä päänsä kiinni puunrunkoon. Jotakin elävää asettui hänen viereensä, jotakin raskasta kosketti olkapeitettä, joka oli kääritty hänen ympärilleen. Hän tunnusteli varovaisesti kädellään peitteen alta ja tunsi jänösen pehmeän turkin; tuhotulva oli karkottanut eläinparan sen maakolosta etsimään turvaa puiden alta, niinkuin hän itsekin oli tehnyt. Lenore pidätti hengitystään, jotta ei säikyttäisi pientä toveriaan havumajasta; ja kotvan aikaa kyyröttivät molemmat hiljaa vierekkäin, ja jänis likistyi kiinni peitteeseen lämmintä saadakseen.
Silloin kuului kaukaa sateen ja ukkosenjyrinän halki muutamia pyssynlaukauksia; Lenore värähti kokoon, ja pitkin harppauksin katosi jänöjussi metsän pimentoon. Tuolla kaukana kamppailivat ihmiset keskenään, siellä vuosi lämmin ihmisveri mustaan maaperään. Kuului kova karjahdus, joka matkojenkin päästä soinnahti kiukkuiselta ja uhkaavalta; sitten oli jälleen aivan hiljaista. "Olikohan hän ollut vaarassa?" kyseli tyttö itseltään, mutta hän ei tuntenut yhtään hätää tuon miehen puolesta, vaan pudisti päätään peitteen alla. Missä _hän_ olikin, siellä eivät vaarat häneen tehonneet. Häntä kohden tähdätyn pyssyn löi maahan putoava puunoksa alas; hänen sydämeensä suunnattu puukko taittui kuin höylänlastu, ennenkuin se hänet tapasikaan; hänen kimppuunsa käyvän miehen täytyi kompastua puunjuureen, ennenkuin ennätti lähellekään. Hän oli "luja" kaikkia vaaroja vastaan; ei hätää -- ah, hän ei tuntenut mitään samalla tapaa kuin muut ihmiset! Vapaasti ja ylpeästi hän nosti päätänsä, ja hilpeä oli hänen katseensa', kun kaikki toiset katselivat masentuneina maahan. Mitkään vaikeudet eivät häntä kammahduttaneet, mitkään esteet eivät tukkineet häneltä tietä. Keveästi hän potkaisi syrjään harmit, jotka painoivat toisia kumaraan. Sellainen mies hän oli! Ja se mies oli äsken nähnyt hänet heikkona, hädikkönä ja avuttomana! Lenoren itsensä oli syy ollut, että tuo mies nyt katsoi olevansa oikeutettu kohtelemaan häntä huolettoman tuttavallisesti. Lenore vapisi ajatellessaan, että toinen ehkä piankin käyttäisi tätä oikeuttaan hyväkseen -- ehkä julkealla katseella tai vallattomalla hymyllä tai loukkaavalla sanalla. Tyttö rukan sydän pamppaili kiivaasti, ja hänen ajatuksensa harhailivat hätäisinä kuin pesästään säikytetyt lintuset.
Rajuilma alkoi asettua. Kohisevien kuuropäiden sijasta valui nyt pilvistä tasaista, kestävää sadetta, yhä hiljempaa lorisi sadepuro hänen vierellään, ja yhä ahkerampaan huhuili huuhkaja; äskeisen sysimustan pimeyden ja räikeiden tulenliekkien vaihtelun asemasta seurasi tuhkaharmaa iltahämärä taivaalla ja metsässä. Jälleen hätäännytti yksinäisyydentunto Lenorea. Mutta silloinpa kajahti kaukaa ihmisääniä hänen korviinsa, kuului huutoja ja vastauksia; vouti kuului huutavan: "Kivilouhoksen yli ne ovat äskettäin menneet; sinnepäin, Neudorfin miehet!" Puhujain askeleet tuntuivat lähenevän; tuolla mäntyjen välissä liikahteli mieshahmo. Se oli Karl; hän pani kädet torveksi suulleen ja karjasi metsään: "Halloo, neiti Lenore!"
"Täällä minä olen", kuului hienoinen ääni melkein hänen jalkainsa juuresta.
Kummissaan Karl peräytyi askeleen taapäin ja luikkasi iloisesti: "Löydetty!" Kyläläiset ympäröivät Lenoren havumajan hilpeästi iloillen.
"Meidän neitimme on täällä!" kiljasi muuan Neudorfin poika ja joikui iloissaan kuin häissä. Lenore nousi pystyyn; vielä särki hänen jalkaansa, mutta Karlin käsivarteen nojautuen hän yritti urheasti astua eteenpäin.
"Vain tuonne louhokselle asti", sanoi Karl, "siellä kasvaa puita harvemmassa." Mutta kyläkunnan nuoret miehet taittoivat ripeästi muutamia nuoria männynsalkoja ja levittivät havuja niiden päälle poikkipuolin. Vastustuksestaan huolimatta Lenore nostettiin näille yksinkertaisille paareille, erään nuorukaisen lähtiessä juoksujalkaa edeltäpäin kylänvoudin pihaan tuomaan hänelle hevosen vastaan.
"Oletteko te saaneet rosvot kiinni?" kysyi Lenore voudilta, joka astui hänen vierellään.
"Kaksi vain", tämä vastasi. "Vasikka oli jo ennätetty teurastaa, mutta me tuomme taljan ja osan lihoista takaisin; hanhet riippuivat niskat nujerrettuina puunoksalla, mutta rahat ne roistot olivat jo kerinneet jakaa keskenään. Noilta kahdelta ei paljoakaan löydetty."
"Ne ovat Tarowin miehiä, jotka saimme kiinni", sanoi kylänvouti synkästi, "sen kylän kaikkein pahimmat vintiöt. Ja sittekin tahtoisin että ne olisivat jossain muualla kuin meidän käsissämme, sillä siellä elää hyvin kostonhimoista väkeä."
"Minä kuulin ammuttavan", kyseli Lenore edelleen: "onko kukaan haavoittunut?"