Part 61
"Kahdesti on minulle sattunut", jatkoi Anton, "että minä, jonka varovaisuutta sinä niin usein ivailet, olen ilman valtuutusta puhellut tämän perheen asemasta syrjäisten kanssa. Ensimmäisen kerran kun pyysin apua Rothsatteleille, se kiellettiin minulta, ja tämä seikka enemmän kuin mikään karkoitti minut konttorista tänne. Nyt tuo uusi varomattomuuteni taloon apua, jota ei enää ole pyydetty -- mikä seuraus siitä taas tulee olemaan?"
"Että sinut paiskataan täältä takaisin konttoriin", nauroi Fink. "Onko ikinä nähty noin sairastelevaa Hamletia rasvanahkasaappaissa? Kunpa vain saisin selville, ikävöitkö vai pelkäätkö sinä tuollaista tulosta." Hän otti hopearahan lakkaristaan: "Kruunu vai klaava, Anton? -- Vaaleat vaiko tummat kiharat? Heitetäänpäs!"
"Et sinä ole enää Tennesseessä, mokoma sielujenkauppias", vastasi Anton, nauraen taaskin vasten tahtoaan.
"Tahdoin että välillämme olisi rehellinen peli", sanoi Fink huolettomasti, työntäen kolikon jälleen liivinlakkariin.
"Tahdoin antaa sinun itsesi valita. -- Muista sitä vast'edes."
3.
Vapaaherra suostui kauppaan. Itse asiassa olikin vaikeata kieltäytyä Finkin tarjouksesta; yksinpä Antoninkin täytyi myöntää, että siihen tuskin enää voi vastata kieltävästi, sittekun se oli kerran täydellä todella tarkoitettu ja esitetty. Tosin vapaaherra ei antanut suostumustaan käyttämättä hänelle mieluisia kiertoteitä. Yhäti täytyi hänen ajatella, että melkoinen voitto hänen tilaltaan joutui muutamina vuosina menemään vieraan taskuun; ja kun hänen oli pakko huoahtaen tunnustaa itselleen, ettei tuota vahinkoa voinut välttää, niin muistui hänelle mieleen, kuinka sopimatonta oikeastaan oli vento vieraan tyrkyttää tuollaista tarjousta jo kolmantena päivänä tulonsa jälkeen, ja että Lenoren jatkuvalla vastarinnalla oli sentään pätevä syy. Silloin hän tunsi itsensä kurjaksi, epäitsenäiseksi ja Antonin holhouksen alla olevaksi, ja se ajatus katkeroitti häntä siihen määrään, että hän arveli luopua koko asiasta. Hän tiesi kyllä aivan hyvin, mikä apu tilalle oli saada kuluvan vuoden vuokrasumma etukäteen, ja hän aavisti, että uutistyöt tulisivat muutaman vuoden perästä koroittamaan tilan arvon puolta suuremmaksi. Myönsipä hän senkin, että Fink itse oli arvokas liittolainen tänä levottomana aikana. Naisia kohtaan hän pysyi itsepäisesti vaiti tuumistaan, Lenoren taivutusyritykset hän torjui hyväntuulisen huolettomasti; yleensä oli koko hänen olemuksensa tähän aikaan tavallista kimmoisempi ja pirteämpi.
Muutamien päivien kuluttua hän huusi vanhan palvelijan luokseen ja sanoi hänelle: "Pidäppä varasi, Johann, milloin herra Wohlfart tänään sattuu pistäytymään ulkona ja herra von Fink on yksin huoneessaan; ilmoita silloin minun saapuvan hänen puheilleen ja nouda minut sinne." Kun hänet oli kaikessa hiljaisuudessa saatettu Finkin luo, sanoi hän tälle sievistelevällä tavallaan suostuvansa tarjoukseen ja antavansa Finkin huoleksi laatia yhdessä hänen Rosminissa asuvan asianajajansa kanssa vuokrasopimuksen luonnoksen.
"Sovittu siis!" huudahti Fink, puristaen vapaaherran kättä. "Mutta oletteko myöskin tullut ajatelleeksi, herra parooni, että teidän ystävällisen suostumuksenne kautta minä joudun vielä viikkojen, kenties kuukausienkin kuluessa anomaan teidän talossanne vieraanvaraa? Sillä minä pidän läsnäoloani täällä välttämättömänä ainakin siksi, kunnes työt pääsevät täyteen vauhtiin."
"Minä olen oikein iloinen", vastasi isäntä vilpittömästi, "jos tyydytte siihen, mitä vielä keskenkuntoinen taloutemme pystyy hankkimaan. Sallinette minun järjestää muutamia huoneita tässä kylkirakennuksessa asuttavaan kuntoon ja asettaa ne kokonaan teidän käytettäväksenne. Jos teillä on palvelija, johon olette tottunut, niin pyydän että annatte hänenkin tulla tänne."
"Palvelijaa minulla ei ole", sanoi Fink; "pyydän että sallitte oman Johanninne pitää minun huoneistani huolta. Mutta jotakin parempaa minulla on, josta en hevillä eroaisi, puoliveri ratsu, joka toistaiseksi on majoitettu isäni talliin."
"Eihän liene mahdotonta saada hevosta tänne kuljetetuksi?"
"Jos sen sallitte, niin olen teille hyvin kiitollinen."
Sitten puhelivat molemmat mitä sopuisimmin vastaisesta vuokrasuhteestaan, ja kun vapaaherra lähti Finkin luota, oli hänellä se mieluinen tunto, että hän sittenkin oli tehnyt järkevän kaupan.
"Asia on ratkaistu", sanoi Fink Antonille, joka kohta saapui sisään. "Älä nyt käy enää päivittelemään, vaan tyydy siihen että onnettomuus on auttamattomasti tapahtunut, Minä majoitun kahteen huoneeseen tämän kylkiäisen kulmassa, niiden sisustuksesta huolehdin itse. Huomenna matkustan Rosminiin ja sieltä etemmäksi. Minä olen päässyt taitavan miehen jäljille, joka saa johtaakseen teknilliset työt; sen miehen ja moniaita työmiehiä tuon tänne tullessani. Voitko lainata minulle Karlin viikon päiviksi?"
"Vaikea on täällä tulla toimeen ilman häntä, mutta jos täytyy, niin koetan edustaa häntä. Jätä minulle vain säkki täynnä viisaita neuvoja."
Seuraavana aamuna lähti Fink matkaan husaarin kera, ja linnaan palasi vanha järjestys. Pieni suojelusvartio piti säännöllisesti harjoituksiaan, tiedusteluretkillä käytiin kuten ennenkin; pahoja huhuja kertoiltiin ja kuunneltiin innokkaasti; kerran tuli tieto, että lähimmällä maantiellä marssi joukko viitakemiehiä, toisen kerran saapui tilan vainioille parvi vihollisen ratsumiehiä, jotka kuitenkin kylään poikkeamatta ratsastivat sen ohi metsätietä pitkin. Myöskin sotaväkeä majoittui kartanoon joskus yökaudeksi kerrallaan, vain pienoisia osastoja, jotka etenivät kauemmaksi rajalle päin. Upseerit olivat linnassa tervetulleita vieraita, he kertoivat intohimojen kamppailuista metsien takana ja rauhoittivat naisia lupaamalla, että kapinalle valmistettiin äkkiloppu. Ainoastaan Anton tunsi hartioillaan sen raskaan taakan, minkä pientenkin joukkojen läpikulku aiheutti kartanolle.
* * * * *
Lähes kaksi viikkoa oli kulunut, Fink ja Karl olivat aivan kuin kadoksissa. Eräänä aurinkoisena päivänä askarteli Lenore pienellä istutusmaallaan, antaen erään työmiehen kaivaa koloja pienten metsäpuuvesain juurirönsyille. Jo muodosti puolisensataa närettä ja nuorta koivua vaatimattoman viidakon, joka tosin vielä antoi enemmän siimestä peltokanalle kuin ihmiselle. Olkihattu päässä ja pieni lapio kädessä Lenore näytti ohi kiiruhtavasta Antonista niin viehättävältä, että hänen täytyi pysähtyä katselemaan.
"Joko minä kerrankin sain teidät seisahtumaan, te uskoton ritari", huusi Lenore hänelle istukkiensa yli. "Viikon päiviin ette ole yhtään välittänyt minun puuparoistani, yksinäni olen saanut kaikkia kastella. Tässä on teidän lapionne, joutukaa auttamaan minua kuoppia kaivamaan."
Anton tarttui kuuliaisesti lapioon ja rupesi urhakasti työntelemään sitä nurmikkoon. "Minä olen nähnyt metsässä nuoria katajia, ehkäpä voitte käyttää niitäkin täällä."
"Reunoille ne sopisivat", vastasi Lenore leppyneenä.
"Minulla on viime päivinä ollut työtä tavallista enemmän", jatkoi Anton; "Karlia me kaipaamme joka paikassa."
Lenore työnsi lapionsa syvään maahan ja kumartui tunnustelemaan ylöskaivamaansa multaa. "Eikö ystävänne ole vieläkään kirjoittanut?" hän kysyi näköjään välinpitämättömästi.
"En tiedä mitä oikein ajatella", sanoi Anton; "postinkulku ei ole katkennut, sillä muita kirjeitä on kyllä tullut. Melkeinpä pelkään, että matkamiehiämme on jokin onnettomuus kohdannut."
Lenore pudisti päätään. "Voitteko ajatella, että herra von Finkiä saattaisi mikään onnettomuus kohdata?" kysyi hän kaivaen edelleen.
"Vaikeatahan sellaista on ajatella", sanoi Anton nauraen; "hän ei näytä siltä mieheltä, joka helposti antaa pahan sään purkautua päänsä päällä."
"Niin minäkin ajattelen", virkkoi Lenore kuivasti.
Anton oli hetken vaiti. "On merkillistä, ettemme ole vielä kertaakaan puhelleet keskenämme siitä olosuhteiden muutoksesta, jonka Finkin tänne jääminen tulee linnassa aiheuttamaan", hän sanoi vihdoin hiukan väkinäisesti, sillä hän tajusi hämärästi, että Lenoren ja hänen itsensäkin välit olivat käyneet hiukan pakotetuiksi; se oli kuin kevyt varjo kullanvihreällä nurmella, josta ei tiedä mistä se lankee. "Ettehän te vain ole tyytymätön hänen tänne siirtymiseensä?"
Lenore kääntyi poispäin ja antoi nuorten oksain juosta sormiensa lomitse. "Oletteko te sitten tyytyväinen?" hän kysyi, vastaamatta toisen kysymykseen.
"Omasta kohdastani on ystäväni läsnäolo minulle hyvin mieleen", sanoi Anton.
"Silloin on se minunkin mieleeni", vastasi Lenore katsahtaen ylös. "Mutta omituista kuitenkin on, ettei herra Sturmkaan ole kirjoittanut kertaakaan. Ehkäpä he eivät enää palaakaan tänne", hän huudahti.
"Karlista minä menen takuuseen", sanoi Anton.
"Mutta entä siitä toisesta? Hän tuntuu olevan luonteeltaan vaihtelevainen kuin pilvi."
"Sitä hän ei ole", vastasi Anton; "jos hänen on kamppailtava vaikeuksia vastaan, niin herää koko hänen elämäntarmonsa; vain se häntä ikävystyttää, mikä ei hänelle maksa yhtään vaivaa."
Lenore vaikeni ja jatkoi innokkaasti kaivamista.
Silloin kuului karjapihalta iloista hälinää, miehet juoksivat päivällispöydästään ulos maantielle. "Herra Sturm tulee!" luikkasi muuan renki kaivajille.
Komea saattue läheni kylän läpi linnalle päin. Edellä astui puolisen tusinaa miestä yhtäläisessä asussa: kaikilla oli harmaat takit, leveälieriset huopahatut, joiden lieri oli toiselta sivulta kiinnitetty pystyyn ja koristettu vihreällä töyhdöllä, olalla kevyt metsästyspyssy ja kupeella merimiespuukko. Heidän perässään tuli rivi kuormavankkureita, ensimmäiset täynnä lapioita, kuokkia ja käsirattaita, jotka olivat sovitettu siististi sisäkkäin, toisissa vaunuissa oli jauhosäkkejä, arkkuja, vaatemyttyjä ja palttinaverhoihin käärittyjä huonekaluja. Jonon loppupäässä oli taas joukko harmaatakkisia asestettuja miehiä. Linnan lähelle tultua Karl hypähti erään vieraan kera alas viimeisistä vaunuista. Hän asettui jonon etunenään, antoi vaunujen asettua rintamaan linnaa kohti, järjesti miehet kahteen riviin ja komensi jommoisellakin menestyksellä: "Kivääreillä kunniaa!" Miesjoukon takaa karautti Fink omalla ratsullaan esiin.
"Tervetuloa!" huusi Anton ystävälleen vastaan.
"Tehän tuotte mukananne kokonaisen armeijan kuormastoineen päivineen", nauroi Lenore tervehtiessään tulijaa. "Lähdettekö te aina sotaan noin raskain varustuksin?"
"Minä tuon tänne sotajoukon, joka tästä päivästä alkaen on teidän palveluksessanne", vastasi Fink hypähtäen alas satulasta. "Ne näyttävät olevan kunnollista väkeä", sanoi hän Antonin puoleen kääntyen; "ne tulevat muodostamaan työväkeni kantajoukon. Mutta vaivaapa oli kerätä niitä kokoon. Joutilaat miehet ovat nykyisin harvinaisia, ja kuitenkaan ei työtä tehdä missään. Me olemme päristäneet rumpua ja houkutelleet sinun kotiseudullasi kuin mitkäkin värväysupseerit. Työhön yksistään olisi niitä ollut vaikea saada tulemaan. Harmaat takit ja jääkärihatut tekivät kuitenkin tehtävänsä. Joukossa on moniaita entisiä sotamiehiä, ja sinun husaarisi saa ne pysymään koossa kuin synnynnäinen kenraali."
Vapaaherra ja hänen puolisonsa tulivat avoimeen eteishalliin. Miehet kohottivat Karlin komennuksesta heille kolminkertaisen eläköönhuudon, sitten he asettuivat leiriin linnan päivänpuoleiselle seinustalle.
"Tässä ovat pioneerinne, herra päällikköni", sanoi Fink ensi tervehdykset vaihdettua vapaaherralle. "Koska te olette hyväntahtoisesti ottanut minut lähiajaksi talonne asukkaaksi, niin luulen olevani oikeutettu tekemään jotakin linnanne suojelemiseksi. Tässä maakunnassa asiat näyttävät vain kiristyvän arveluttavasti. Ei edes Rosminissa tunne kukaan olevansa turvallinen yhtenäkään päivänä. Teidän talonpoikasvartionne ei ole välttänyt vihollisen huomiota, vaan päinvastoin kohdistanut sen kartanoonne."
"Tunnen olevan itselleni kunniaksi", keskeytti hänet vapaaherra, "etteivät toimeni ole noiden herrojen mieleen."
"Varmastikin", myönsi Fink kohteliaasti. "Sitä enemmän on teidän ihailijoillanne syytä valvoa teidän ja perheenne persoonallista turvallisuutta. Vieläkään te tuskin olette kyllin vahvat puolustamaan tätä linnaa paikkakuntalaistenne typeriä hyökkäyksiä vastaan. Ne tusinan verta työmiehiä, jotka olen tuonut mukanani, voisivat muodostaa oman talonne suojelusvartion; miehillä on aseet ja osa heistä osaa niitä käyttääkin. Minä olen velvoittanut mieheni noudattamaan ohjesääntöä, joka on laadittu niin sotilasmaiseksi kuin suinkin, jotta sen kautta voidaan ylläpitää hyvää järjestystä heidän keskuudessaan. He saavat joka päivä tehdä työtä muutamia tunteja vähemmän kuin tavallisesti ja sinä aikana harjoitella sotilastemppuja, käydä vartioilla ja tiedusteluretkillä sekä, mikäli se teidän mielestänne on suotavaa, ylläpitää säännöllistä yhteyttä ympäristön kanssa. Miesten ylläpidosta ja palkkauksesta minä luonnollisesti huolehdin; ensi viikkojen tarpeista olenkin jo pitänyt huolta. Haluaisin rakennuttaa heitä varten kevyen kenttämajan jonnekin lähelle; mutta siihen asti kunnes sellainen valmistuu, on tarpeen pitää miehiä koossa mikäli mahdollista linnan läheisyydessä. Ja senvuoksi pyydän kortteeria myöskin tälle väelle."
"Kaikki myönnetään mitä vain haluatte, rakas Fink", huudahti vapaaherra, jonka nuoremman miehen toimekkuus oli saanut innostumaan; "mitä meillä vain on tilaa, sen annan käytettäväksenne."
"Silloin minä rohkenen ehdottaa", puuttui Anton puheeseen, "että linnan alikerrassa varustetaan jokin huone vahtituvaksi. Siellä säilytetään miesten aseet ja työkalut, ja joka yöksi tulee sinne muutamia miehiä pitämään vartiota. Toiset täytyy majoittaa karjakartanon puolelle. Sen kautta miehet tottuvat pitämään linnaa yhteisenä kokouspaikkanaan."
"Mainiota", sanoi Fink, "kunhan vain naiset eivät kovin pahastu siitä levottomuudesta, mikä tämän kautta tulee linnaankin."
"Vanhan sotilaan vaimo ja tytär kiittävät lämpimästi kaikista toimenpiteistä, jotka tarkoittavat heidän turvallisuuttaan", vastasi vapaaherra arvokkaasti.
Joka taholta käytiin alttiisti avustamaan uusien siirtolaisten kotiinnuttamista. Kuormavankkurit purettiin, maanviljelysteknikko ja työmiehet saivat vaatimattoman asunnon karjakartanon väenrakennuksissa.
Työmiesten ensi toimena oli purkaa palttinakääreet ja köydet huonekalujen ympäriltä ja kantaa ne uuden isäntänsä huoneeseen. Linnan palvelusväki seisoi ympärillä ja katseli uteliaasti yksinkertaista kalustoa. Mutta muuan kappale sai heidät puhkeamaan ihmetyksen huutoihin, niin että Lenorekin astui lähemmäksi katselemaan. Se oli varsin merkillisen näköinen pieni sohva. Patjat olivat päällystetyt ison petoeläimen taljoilla, joissa kellanruskealla pohjalla oli säännöllisiä mustia läikkiä. Selkänojaksi ja sivupieluksiksi oli kolme suunnatonta kissanpäätä muutettu, ja itse teline oli taidokkaasti sorvatusta ja veistellystä norsunluusta.
"Kuinka viehättävä kapine!" huudahti Lenore ihastuneena.
"Jollei kapine ole teille vastenmielinen", sanoi Fink huolettomasti, "niin ehdotan vaihtokauppaa. Minun huoneessani on pieni leposohva, jolla tosiaankin lepään niin mainiosti etten mielelläni siitä luopuisi. Sallikaa siis miesten kantaa tämä kummitus johonkin linnan huoneeseen ja antakaa minun pitää leposohvani."
Lenore ei heti löytänyt sanoja vastatakseen näin käskevään pyyntöön, vaan kumarsi vaieten myöntymisen merkiksi. Ja kuitenkin kapinoi hänen mielensä vaihtokauppaa vastaan. Kun hän tuli omaan huoneeseensa, näki hän kissasohvan asetetuksi sinne. Se kävi yhä enemmän hänen harmiinsa, hän huusi Suskaa ja Johannia ja käski näiden kantaa sohva jonnekin muualle, mutta molemmat nostivat ankaran melun ja väittivät, ettei tuo muhkea elukka ollut missään niin hyvin paikallaan kuin armollisen neidin huoneessa, niin että Lenoren oli pakko liikanaista huomiota välttääkseen ajaa heidät ulos ja kärsien tyytyä vaihtoon. Siten joutuivat Lenoren kauniit jäsenet lepäämään jaguarintaljoilla, jotka olivat Finkin voittosaalis uuden maailman aarniometsistä.
Jo seuraavana päivänä alkoivat uudistyöt täydellä todella. Niittymestari lähti vaakituskoneineen vainioille, työmiehet pantiin kaivamaan. Karl etsi päiväpalkkalaisia saksalaisista ja puolalaisista kylistä; omastakin kylästä löytyi joutilasta ja halukasta väkeä, ja muutaman päivän päästä oli puolisensataa miestä työssä vuokramaalla. Tosin ei kaikki ottanut sujuakseen ilman häiriötä, miehet olivat levottomia ja omissa aatoksissaan, ja lähikylissä asuvat saapuivat työhön epäsäännöllisemmin kuin oli suotavaa; mutta Finkin tuoma kantajoukko pysyi kuitenkin kiinteästi yhdessä, sillä hän itse osasi tehota miehiin ylpeällä tarmokkaisuudellaan sekä Karl ainaisella hyvätuulisuudellaan. Miesten sotilaallisia harjoituksia johtamaan saapui metsänvartija väsymättä metsämökistään, linnassa pidettiin säännöllisesti yövartiota ja kulkuvahteja lähetettiin täsmällisesti naapurikyliin. Sotainen henki levisi linnasta koko saksalaiseen ympäristöön. Pian kehittyi töyhtöhattuisessa parvessa hyvä joukkohenki, sotilaskurin ankara mieliintakominen alkoi sujua siloisesti, ja kohta oli Fink aivan pääsemättömissä vieraista irtolaisista, jotka tulivat pyytämään että heillekin annettaisiin vormupuku ja kivääri, hyvä palkka ja runsas ruoka sekä helppo työ hänen kaartissaan. "Vahtitupa on kunnossa", sanoi Fink Antonille, "mutta annahan vielä puhkaista ampumareikiä alikerran ikkunalaudoituksiin."
* * * * *
Linnassa kannettiin ankaran ajan tuomia rasituksia vereksellä virkeydellä ja rohkeudella. Jokaisen sen asukkaan yksilölliseen elämään toi talon vieras uutta sisältöä; myöskin kartanonhoidossa tunnettiin hänen läsnäolonsa, ja metsänvartija oli ylpeä saadessaan tutustuttaa sellaisen herran vaatimattomaan riistaansa. Fink oli ahkeraan Antonin mukana pelloilla, ja sekä Anton että Karl tottuivat kysymään häneltä neuvoa. Hän osti kaksi jykevätä vaunuhevosta, omaksi mukavuudekseen ja niittytöitä varten, kuten hän sanoi, mutta hän antoi niiden ahertaa joka päivä kartanon töissä ja nauroi ystävänsä pataluhaksi, kun tämä avasi hänen hevosilleen oman konton kirjanpidossaan ja laski niiden hyväksi suoritetut päivätyöt.
Anton itse oli hyvin onnellinen saadessaan jälleen pitää ystävänsä lähellään. Hiukkasen muinaista rattoisaa tunnelmaa oli palannut heidän välilleen, noiden vanhojen takapihailtojen tunnelmaa, jolloin molemmat nuorukaiset olivat tarinoineet keskenään niinkuin vain nuorukaisten on tapana tarinoida, milloin haastellen lapsellista hullutusta, millein viisastellen elämän korkeimmista asioista. Monessa suhteessa Fink tosin oli muuttunut, hän oli käynyt levollisemmaksi ja, kuten Anton sen ilmaisi konttorikielellään, "vankemmaksi". Mutta yhä edelleen ja entistä enemmänkin hän oli taipuvainen käyttämään muita ihmisiä vaihtelevien oikkujensa mukaan hyväkseen ja puolittain ylenkatseellisesti kohtelemaan heitä leikkikaluinaan. Hänen elinvoimansa oli entisellään. Vaikka hän aamuisin hääräili työmiestensä kanssa uudisniityillä, päivällä kierteli metsänvartijan kanssa metsiä ristiin rastiin, iltapäivällä ratsasti Antonin varoituksista huolimatta peninkulmamääriä epävarmaan ympäristöön hankkimaan tietoja ja solmiamaan uusia yhteyksiä, paluumatkallaan tarkastellen kartanon ja lähikylien etuvartioita, niin oli hän illalla paroonittaren teepöydässä yhä entinen iloinen seuranpitäjä, väsymättömän kekseliäs ja rattoisa, kunnes Antonin täytyi monesti merkeillä varoittaa, etteivät emännän voimat olleet yhtä tyhjentymättömät kuin hänen omansa.
Vapaaherran hän oli piankin saanut täydellisesti valtaansa. Isäntä paran tottumukseksi tullutta äreämielisyyttä hän ei säälinyt vähääkään, eikä hän sallinut hänen puhjeta katkeroihin valitusvirsiin tai tuikeisiin hyökkäyksiin Antonia tai omaa tytärtään vastaan, antamatta hänen hetipaikalla tuta tehneensä vääryyttä. Siten hän sai vapaaherran pysymään kauniisti aisoissa ainakin hänen läsnäollessaan. Sen sijaan hän teki hänelle monessa asiassa mieliksi, milloin se vain sopi yhteen hänen oman mukavuutensa kanssa. Hän auttoi häntä pelaamaan whistiä, neuvoen puhkomaan pieniä merkkejä korttilehtiin jotta tuntisi ne; Lenorelle hän opetti pelin aakkoset ja kiskoi Antonin säälittä neljänneksi mieheksi pelipöytään. Siten hän auttoi vapaaherraa entistä hauskemmin kuluttamaan pitkät ikävät illat ja totutti ystävänsä istumaan miltei joka ilta perheen seurassa.
Ainostaan linnan naiset eivät näyttäneet tuntevan niitä etuja, joita Finkin läsnäolo ja väsymätön vireys tuotti kaikille muille. Paroonitar sairastui. Se ei ollut mikään ankara taudinpuuska, vaikka se tulikin äkisti. Vielä iltapäivällä hän oli puhellut iloisesti Antonin kanssa ja ottanut häneltä vastaan muutamia kirjeitä, jotka kaupunkilähetti oli tuonut vapaaherralle. Illalla hän ei sitten saapunutkaan teepöytään; vapaaherra itse piti hänen pahoinvointiaan pian ohimenevänä. Hän ei valittanut muuta kuin heikkouttaan ja lääkäri, joka puoliväkisin tuotiin Rosministä, ei osannut antaa nimeä hänen taudilleen. Hymyillen hän torjui kaikki lääkkeet luotaan ja sanoi itse olevansa varmasti vakuutettu, että hän kohta kääntyisi jälleen paremmaksi. Jotta ei sitoisi puolisoaan ja Lenorea yhtämittaa sairashuoneeseen, halusi hän välistä ottaa osaa perheen seurusteluiltoihin; silloin hän ei jaksanut kauan istua pystyssä, vaan laski päänsä lepäämään sohvan pielukselle.
Siten hän piti ääneti seuraa toisille; hänen katseensa seurasi levottomasti vapaaherra ja tutkivaisesti Lenorea, kunnes molemmat istahtivat pelipöydän ääreen; silloin hän helpotuksesta huoahtaen kallistui lepäämään kuin ainakin rasittavan päivätyön jälkeen.
Anton katseli potilasta sydämellisen osanottavaisesti. Kun hänen vuoronsa oli pelissä "passata", ei hän koskaan laiminlyönyt käydä varpaisillaan sohvan luo ja kysellä sairaan vointia. Hän oli iloinen saadessaan ojentaa tälle vesilasin tai toimittaa joitain tehtäviä. Alati hän ihaili noita hienoja kasvoja, jotka kalpeina ja laihtuneinakin olivat säilyttäneet jalot piirteensä. Paroonitar oli hänestä ylimysnaisen ihannekuva, laatuaan niin täydellinen, että jokaisen sydän ilahtui, kenellä vain oli onni olla hänen läheisyydessään. -- Anton ei voinut päästä eroon epäluulosta, että paroonittaren sairauteen oli syynä jokin ulkonainen aihe, kenties jokin niistä kirjeistä, jotka hän itse oli tälle jättänyt hänen sairastumispäivänään. Muuan niistä oli ollut ulkoasultaan törkeän näköinen, sen osoite oli kirjoitettu vapisevalla mieskädellä, ja Anton oli jo silloin aavistellut, että sen täytyi sisältää jotain ikävää. Eräänä iltana, toisten istuessa pelipöydässä, oli silkkipielus pudonnut alas sairaan pään alta. Kun Anton oli kiirehtinyt korjaamaan pieluksen paikoilleen ja sairas laskenut sille vaivaloisesti päänsä, katsahti hän kiitollisesti Antonia silmiin ja sanoi hänelle hiljaa, kuinka heikko hän oikein oli. "Minä haluan vielä kerran puhella kahdenkesken teidän kanssanne", hän jatkoi hetken vaiti oltuaan; "ei nyt, mutta se aika ehkä on piankin tuleva"; ja tällöin hänen ylöspäin suunnatussa katseessaan oli niin tuskallinen ilme, että Antonin mieli tuli täyteen pahoja aavistuksia.