Part 59

Sitten palasivat ystävykset linnaan ja muuttivat pukua; Anton katsahti ihmeissään vierashuoneen upeaan sisustukseen; ja kohta nouti palvelija heidät paroonittaren puheille. Nyt, kun huoli vierashuoneen laitoksesta oli ohi, ja lamput levittivät leppoista loistettaan paroonittaren vastaanottohuoneeseen, tunsi isäntäväkikin mieluista kiihoitusta rikkaan maailmanmiehen läsnäolosta. Taas kerrankin monista ajoista he tunsivat kodikkaisuuden tunnetta, puhe luisti keveästi ja lennokkaasti, jokainen piti hellävaroen vaarin että voi korottaa toisten rattoisuuden tunnetta -- kaikki tuo oli heille vanhaa, kaivattua tuttua, sama siro muodollisuus ja välistä samat keskustelunaiheetkin kuin ennen muinen. Ja Fink selviytyi siitä painostavasta osasta, jota vieraan on näyteltävä ensi iltana oudossa perhepiirissä, kaikella sillä luontaisella keveydellä, jota tuo veitikka kykeni käyttämään milloin tahtoi. Hän kohteli vapaaherraa nuoremman säätytoverin kunnioittavalla tuttavallisuudella, paroonitarta hartaan palvelevaisesti ja Lenorea yksinkertaisen avomielisesti. Kernaasti hän suuntasi sanansa neidille ja sai pian voitetuksi tämän ujon kankeuden. Perhe tunsi, että hän kuului heidän keskuuteensa, ja heidän välillään vallitsi jonkinlainen sanaton vapaamuurarius. Antonin teki mieli hieroa silmiään ja kysyä itseltään kuinka oli mahdollista, että Fink uutena vieraana voi kaikessa tehdä talon vanhan ystävän vaikutuksen ja hän itse tuntua vento vieraalta. Ja jälleen palasi hänen vereensä hiukan sitä muinaista palvontaa, jota hän nuorukaisena oli tuntenut kaikkea ylhäistä, siroa ja etuoikeutettua kohtaan. Mutta tuo tunne oli vain kevyt hattara, joka hetkeksi lennähti sumentamaan hänen selkeää arvostelukykyään.

Finkin noustessa lähteäkseen vakuutti vapaaherra hänelle vilpittömän lämpimästi, että hän pitäisi häntä kauankin vieraanaan, ja yksin paroonitarkin sanoi hänen poistuttuaan, että hänen englantilaissävyinen käytöksensä sopi hänelle mainiosti ja että hän todella teki ylimysmäisen vaikutuksen. Lenore ei ajatellut vieraan olemusta, mutta hän oli käynyt puheliaammaksi kuin moniin aikoihin. Hän saattoi äitinsä tämän makuuhuoneeseen, istahti jakkaralle hänen vuoteensa viereen ja rupesi hilpeästi tarinoimaan, ei tosin vieraasta, vaan muista häntä ennen huvittaneista aineista, kunnes äiti viimein suuteli häntä otsalle ja sanoi: "Jo riittää, lapseni; käy levolle, äläkä näe turhia unia."

Fink viskautui pitkin pituuttaan leposohvalle. "Tuo Lenore on kerrassaan mainio nainen", hän huudahti hyvillä mielin. "Yksinkertainen, avomielinen, lyhyesti sanoen vailla teidän tyttöjenne tavallista hempeämielistä haaveilevaisuutta. -- Istuhan vielä hetkinen vierelleni kuten ennen vanhaan, Anton Wohlfart, sinä vapaaherrallinen kirjanpitäjä keskellä slaavilaista Saharaa. Kuuleppas, sinä olet tosiaankin niin tuiki merkillisessä asemassa, että tukkani yhä on vieläkin pystyssä pelkästä ihmetyksestä. Sinä seisoit ennen järkevänä suojelusenkelinä rinnallani monissa hurjissa kepposissa; nyt olet itse keskellä kaikkein hurjinta hulluttelua, ja kun minun on tätänykyä sallittu säilyttää terve kylmä järkeni, niin kieltää omatuntoni minua jättämästä sinut ilman muuta sinulle outojen viettien saaliiksi."

"Fritz, rakas ystävä!" huudahti Anton iloissaan.

"Hyvä on", sanoi Fink. "Haluan siis joksikin ajaksi jäädä sinun läheisyyteesi. Mieti itse, miten se voi parhaiten käydä päinsä. Naisten kanssa sinä kai voit helposti sopia, mutta entä vapaaherran?"

"Kuulithan itsekin", vastasi Anton, "että hänkin pitää suotuisana sallimuksen suomana, että juuri nyt sinun kaltaisesi ritari on saapunut hänen yksinäiseen linnaansa; juttu on vain se" -- hän katseli arvelevaisesti ympärilleen huoneessa -- "että saat tyytyä siihen, mitä sinulle kyetään antamaan."

"Hm, minä ymmärrän", nyökkäsi Fink; "teistä on tullut tarkkoja ihmisiä."

"Niin on laita", sanoi Anton; "kunpa vain voisin lyödä tätä keltaista hiekkaa säkkeihin ja myydä sitä vehnänä; ja monta säkkiä saisinkin myydä voidakseni hankkia kassaamme pienen mutta varman vararahaston."

"Kun sinä kerran olet tunkeutunut tänne rahastonhoitajaksi, niin voinpa arvata että kassakaapin pohja paistaa tyhjänä", virkkoi Fink kuivasti.

"Minun kassakaappini on vanha peilinlaatikko", sanoi Anton, "ja vakuutanpa sinulle, että sinne mahtuisi paljon enemmän kuin mitä siinä yleensä on. Monesti minä silmittömästi kadehdin herra Purzelia ja hänen liituaan siellä vanhassa konttorissa. Olisipa minun kerran sallittu nähdä joukko hänen harmaita palttinapussejaan rivissä; setelipinkkoja ja osakesalkkua en rohkene ajatellakaan."

Fink vihelsi marssia. "Sinä poika parka! Mutta onhan täällä suuret tilukset ja hyvinjärjestetty kartanonhoito; niiden pitää tuottaa joko voittoa tahi tappiota; mistä te siis oikein elätte?"

"Se", sanoi Anton, "on naisten salaisuus, jota tuskin saisin paljastaa. Meidän hevosemme pureksivat timantteja."

Fink kohautti hartioitaan. "Mutta kuinka onkaan mahdollista, että Rothsattelit ovat menneet niin takapajulle?"

Sääliväisesti Anton kuvasi vapaaherraa kohdanneen kovanonneniskun. Sitten hän puhui innostuneena naisten sankarillisuudesta, paroonittaren arvokkaasta päättäväisyydestä ja Lenoren terveestä voimasta.

"Jopa näen, että asiat ovat täällä vielä hullummin kuin osasin otaksuakaan", sanoi Fink. "Ja kuinka on mahdollista, että sinä itse jaksat olla mukana mokomassa taloudenpidossa? Yksinpä linnutkin puunoksalla ovat äveriäitä pohattoja teidän rinnallanne."

"Sillä kannalla kuin asiat nykyään ovat, ei auta muu kuin koettaa kestää siksi kunnes tulee tyynemmät ajat, ainakin sukutilan pakkomyyntiin saakka. Velkojat eivät nykyään hätyyttele, ja oikeusistuinten toiminta on täälläpäin miltei kokonaan tauonnut. Vapaaherra ei voi pitää tätä tilaa hallussaan ilman suuria pääomia, mutta hän ei voi sitä nyt luovuttaakaan käsistään, muuten menisi polusta sekin vähä, mitä vastaisuudessa voi toivoa hyötyä tilan myynnistä, eikä perheelle jäisi kattoa pään päälle. Kaikki yritykseni taivuttaa se lähtemään edes näiksi levottomiksi viikoiksi pois täältä olivat turhat; he ovat kuin epätoivon vimmassa päättäneet jyrkästi varrota täällä, mitä kohtalo tuo heille osaksi. Vapaaherran ylpeys ei salli hänen palata takaisin niihin piireihin, joissa hän on ennen elänyt, eivätkä naiset tahdo jättää häntä yksin."

"Lähetä heidät edes johonkin isompaan lähikaupunkiin, äläkä jätä heitä alttiiksi humalaisten moukkajoukkojen rynnäköille."

"Minä olen tehnyt mitä olen voinut; siinä kohden olen voimaton", vastasi Anton synkästi.

"Silloin, poikaseni, salli minun sanoa, että sinun sotaiset varustelusi eivät ole vallan rohkaisevaa laatua. Noilla kymmenkunnalla miehellä, jotka sinun ensin pitää hälyyttää paikalle kylästä, sinä tuskin pystyt potkimaan kokonaista rosvojoukkoa hajalle. Niillä et voi edes puolustaa linnanpihaa, et edes turvata naisten pakoyritystä. Eikö teillä ole ollenkaan toiveita saada tänne sotaväkeä?"

"Ei vähintäkään", Anton vastasi.

"Totta tosiaan sangen lohdullinen ja rattoisa tilanne!" huudahti Fink. "Ja kaiken tuon ohella te olette saaneet pellot kynnetyksi, ja pikku taloutenne luistaa siloista latuaan. Karlilta kuulin, millaiselta tila näytti kun hän tänne saapui, ja mitä parannuksia te olette saaneet täällä aikaan. Kohotan hattuani teille molemmille. Tuota ei amerikkalainen olisi vienyt perille eikä mikään muukaan maailmanmatti; näin epätoivoisessa tilanteessa ylistän saksalaisteni sitkeyttä. Naiset sekä teidän nuori taloudenhoitonne täytyy kuitenkin saada paremmin suojelluksi. Palkkaa sinä parikymmentä tukevakouraista miestä vartioimaan tätä taloa."

"Sinä unhotat, että meidän on yhtä mahdoton kuin tornipöllön elättää pariakymmentä joutilasta leivänlappajaa."

"Niiden pitää käydä työhön", huudahti Fink kärsimättömästi. "Teillähän on täällä maata jos kuinka paljon, jossa sadat käsivarret löytävät hyödyllistä askaretta. Eikö sinulla ole soita kuivatettaviksi ja viemäreitä kaivettaviksi? Tuolla alhaallahan on kokonainen sarja murheellisia vesilätäkköjä."

"Se työ vaatii toisen vuodenajan", väitti Anton; "nyt on maaperä liian märkä."

"Anna sitten kylvää tai istuttaa uutismetsää muutamille sadoille auranaloille. Riittääkö purossa vettä koko kesän ajan?"

"Olen kuullut riittävän", vastasi Anton.

"No, anna sen tuottaa jotakin hyötyä."

"Älä unohda", sanoi Anton hymyillen, "kuinka vaikeaksi käy hankkia luotettavia työmiehiä, joilla lisäksi vielä pitää olla sotaisia taipumuksia, juuri tähän aikaan meidän huonomaineiselta seudultamme."

"Juokse järveen kaikkine arveluinesi!" huusi Fink. "Lähetä Karl saksalaiseen seutuun värväämään miehiä, hän kyllä löytää niitä sinulle riittämään asti."

"Meillä ei ole siihen varaa, kuulithan sen. Vapaaherra ei kykene toimeenpanemaan ainuttakaan suurempaa maanparannusta, joka vasta tulevaisuudessa korvaisi kustannuksensa."

"Anna sitten minun tehdä se", sanoi Fink.

"Käsitäthän itsekin, Fritz, että se on mahdotonta. Vapaaherra ei voi vastaanottaa vieraaltaan sellaista uhrausta."

"Te maksatte minulle takaisin kun olette rahoissa", koetti Fink taivutella.

"Epävarmaa on, pystyisimmekö koskaan maksamaan velkaa takaisin."

"No niin, eihän hänen tarvitse niin tarkalleen tietää, mitä nuo miehet tulevat maksamaan."

"Hän on sokea", vastasi Anton hienostaan nuhdellen, "ja minä olen hänen palveluksessaan ja olen velvollinen tekemään hänelle kaikesta tiliä. Hän ehkä kyllä ottaisi sinulta vastaan lainan, ensin lausuttuaan joitakin kavaljeerimaisia arveluja, sillä hänen mielipiteensä omasta asemastaan vaihtelevat aina sen mukaan millä päällä hän sattuu olemaan. Mutta naiset eivät anna pettää itseään. Sinä nöyryyttäisit heitä läsnäolollasi joka hetki, jos he tuntisivat että saavat kiittää sinun omaisuuttasi elämänsä keventymisestä."

"Ja paljon suuremman uhrauksen, jonka sinä olet heille tehnyt, he ovat kuitenkin ottaneet vastaan", sanoi Fink totisemmin.

"Ehkäpä he eivät pidä minun vaatimatonta toimintaani minään uhrauksena", vastasi Anton punastuen. "He ovat tottuneet näkemään minussa vain kirjanpitäjän, vapaaherran palkatun luottamusmiehen. Sinä sen sijaan olet heidän vieraansa, heidän itsetuntonsa vaatii heitä voimainsa mukaan salaamaan sinulta heidän arveluttavan asemansa. -- Voidakseen saada huoneesi asuttavaan kuntoon he ovat rosvonneet omia huoneitaan; leposohvakin, jolla nyt lojut, on neidin makuusuojasta."

Fink katseli sohvaa uteliaasti ja asettui jälleen mukavaan asentoon. "Kun minua ei haluta puikkia kohta taas täältä matkoihini", hän sanoi, "niin suvaitse sinä hyvyydessäsi neuvoa minulle keinot, miten voin säädyllisesti viipyä täällä jonkun aikaa. Kerro minulle lyhyesti tilan kiinnityksistä ja vastaisista toiveista. Oleta, että minä olisin jokin tämän paratiisin kovaonninen ostelija."

Anton antoi halutut tiedot.

"No, ei tuo sentään kuulosta niin vallan hullulta", sanoi Fink. "Kuulehan nyt minun ehdotustani. Tähänastiseen tapaan ei asiainmeno täällä saa jatkua, tämä nirsu taloudenpito on epäterveellistä kaikille asianomaisille, enimmän sinulle itsellesi. Tilukset saattavat olla hirvittävän huonosti hoidetut, mutta minusta tuntuu sittekin mahdolliselta, että niistä saa parannellen jotakin. Onko teissä miestä pitämään tilaa hallussanne, sen jätän ratkaisematta; jos sinulla on halua käyttää siihen joitakin elinvuosiasi ja jatkuvasti uhrautua vierasten ihmisten hyväksi, niin ei se mahdotontakaan ole, edellyttäen että te pystytte rauhallisempana aikana hankkimaan tarvittavaa liikepääomaa. Sillävälin minä annan jonkin summan, vaikkapa viisituhatta taaleria, ja vapaaherra myöntää niistä minulle kiinnityksen tähän tilaan. Tämä laina ei saata teitä paljon huonompaankaan asemaan, ja se tekee teille helpommaksi kestää tämän hullun vuoden lävitse."

Anton nousi pystyyn ja käveli levottomasti edestakaisin huoneessa. "Ei se käy päinsä", hän viimein huudahti, "me emme saa vastaanottaa sinun ylevämielistä tarjoustasi. Katsoppas, Fritz, viime vuonna, ennenkuin tunsin nämä ihmiset niin tarkoin kuin nyt, halusin vaikka turhaan mitä hartaimmin taivuttaa vanhaa isäntäämme kiinnittämään huomionsa paroonin asioihin; silloin olisin ollut ylen onnellinen, jos sinä olisit tehnyt minulle tämän saman tarjouksen. Mutta sikäli kuin nyt tunnen vapaaherran ja hänen asemansa, pidän vääryytenä sekä sinua että perheen naisia kohtaan, jos hyväksyisin sen."

"Pitääkö Lenoren makuusuojasta tuodun leposohvan siis tulla saastutetuksi teille majoitettujen miesten tupakantuhasta? Nyt teen minä sen, myöhemmin puolalaiset viitakemiehet."

"Meidän täytyy sekin kestää", vastasi Anton surullisesti.

"Sinä härkäpää", huudahti Fink, "et sinä vain niin helposti pääse minusta eroon. Nyt laittaudu täältä matkoihisi, mokoma paksunahkainen Tony!"

Tästä keskustelusta lähtien Fink ei enää sanallakaan maininnut ystävälleen lainasuunnitelmastaan, mutta seuraavana päivänä hänellä oli monia kahdenkeskisiä neuvotteluja entisen husaarin kanssa. Ja illalla hän sanoi vapaaherralle: "Saanko pyytää huomiseksi teidän ratsuhevostanne? Se on minun vanhoja tuttaviani. Minä tahtoisin vähän ratsastella tiluksillanne. Älkää pahastuko, armollinen rouva, jollen ilmesty huomenna päivälliselle."

"Hän on rikas, hän on tullut tänne hieromaan kauppoja", ajatteli vapaaherra itsekseen. "Tuo Wohlfart on ilmoittanut ystävälleen, että täällä ehkä saa kaupat syntymään. Pitääpä olla varuillaan!"

2.

Oli aurinkoinen huhtikuun aamu. Eräs noita ihania päiviä, jolloin kostea lämpö kehittää puissa silmuja ja kiihoittaa ihmissydämenkin sykkimään entistä lujemmin. Hatulla ja päivänvarjolla varustettuna lähti Lenore linnasta karjakartanoon ja asteli navetassa sarvipäiden riviä pitkin. Suurin silmin tuijottivat lehmät hänen peräänsä, kaikki nostivat leveitä leukojaan, välistä mylvähti jokin iloinen hieho ja pyyteli makupalaa hänen kädestään.

"Onko herra Wohlfart täällä?" kysyi Lenore voudilta, joka kiiruhti navetan oven ohi.

"Hän on linnassa, armollinen neiti."

"Hänellä on kai vieraansa luonaan?"

"Herra von Fink ratsasti jo varahin aamulla Neudorfiin. Hänellä ei ole rauhaa sisällä, parhaiten hän viihtyy hevosen selässä. Hänestä olisi pitänyt tulla husaariupseeri."

Saatuaan kuulla, minnepäin herra von Fink oli mennyt, lähti Lenore, jotta ei sattuisi vierasta vastaan, kävelemään toiseen suuntaan puron yli ja peltojen poikki metsään päin. Hän katseli siniselle taivaalle ja taimivaan muohkeaan maahan. Kirkkaassa aamuvalossa helottivat talviviljan oraat ja nurmen nuori nukka niin iloisesti, että hänenkin sydämessään kumpusi nauru. Puron vartisissa pajupensaissa lepäsi kevään tuoreus kuin läpinäkyvä huuru, kullankeltaiset varvut pursusivat mehua ja täyteläisistä silmuista puhkesivat ensimmäiset lehdet esiin.

Hiekkakaan ei tänään ollut hänelle harmiksi, kevein askelin hän kulki metsänreunaa paartavan leveän keltaisen vyön yli ja riensi männikön läpi poimuttelevaa metsäpolkua metsänvartijan asunnolle. Metsässä piti pieni kiljahteleva ja murahteleva eläinmaailma iloaan. Missä lehtipuita kasvoi petäjän alla, sieltä helähti hänelle joka kerran vastaan urospeipposen voimakas virsi tai jonkin vastanaineen pikkulintuparin innokas sipatus puolisoiden kiistellessä keskenään, mille oksalle pesä oli tänä vuonna rakennettava. Mustassa haarniskassaan terhentelivät turilaat nuorten koivunsilmujen ympärillä, välistä kuului talviunestaan aikaisin heränneen herhiläisenkin unelias surina; marjanvarsien yllä lepatteli ruskeasiipisiä perhosia, ja missä maaperä oli matalampi, loistivat varjopaikoissa vuokkojen valkeat tähdet ja keltaiset kevätesikot. Lenore otti olkihatun päästään ja antoi lämpimän ilman puhallella ohimoilleen, ja syvin vedoin hän hengitti keuhkoihinsa nuorten mäntyjen pihkaista tuoksua. Usein hän pysähtyi kuuntelemaan metsän ääniä läheltään, katseli puiden hentoa vihannuutta ja sipaisi kädellään koivujen valkeaa nahkahaarniskaa; hän seisoi lorisevan puron partaalla metsänvartijan talon edustalla ja otti hyväillen käteensä aitauksen vieressä kasvavain pienten näreiden pitkäripsuisia oksia. Hänestä tuntui, kuin ei hän olisi vielä koskaan ennen nähnyt metsää niin elävänä. Metsänvartijan koirat rupesivat pihalla vimmatusti haukkumaan; hän kuuli ketun helistelevän ketjuaan ja näki punatulkun akkunassa hyppelevän häkissään ja yrittävän matkia isojen herrain ääntä, koirien haukkumista.

"Hiljaa Hektor, hiljaa Bergmann!" huusi Lenore koputtaen portille. Koirain raivoisa temmellys vaihtui ystävälliseksi tervehdykseksi. Kun hän avasi portin, tuli häntä vastaan Bergmann, leveäsäärinen mäyräkoira ja pieksi riihottomasti suipolla hännällään, ja Hektor teki rohkeita ilmahyppyjä hänen ympärillään ja nuuski hänen taskujaan, yksinpä kettukin ryömi takaisin koppiinsa, laski päänsä viekkaasti viistoon kaukalonsa yli ja vilkutti hänelle silmää. Mutta aitauksen toisella laidalla hän näki hevosenpään kohoavan näreenlatvojen yli -- juuri se, jota hän oli tahtonut vältellä, oli ennen häntä ennättänyt tähän erakkomajaan. Lenore seisoi hetkisen epäröiden ja aikoi aivan hiljaa pyörähtää takaisin, kun metsänvartija astui kynnykselle ja tervehti häntä. Nyt hän ei voinut enää kääntyä paluutielle, vaan seurasi vanhusta tupaan. Keskellä huonetta seisoi Fink; koko hänen ruumiinsa valaisi pikku ruuduista sisäänpaistava keltainen auringonsäde. Hän astui kohteliaasti neitiä vastaan. "Minä lähdin tervehtimään virkaveljeä", hän sanoi metsänvartijaa osottaen, "ja ihailen parastaikaa teidän yrmeätä vasallianne ja hänen rattoisaa asuntoaan."

Metsänvartija veti tuolin esiin, Lenoren täytyi käydä istumaan, Fink nojautui vastapäiseen seinään ja katseli häntä, ihailuaan ollenkaan salaamatta. "Te olette todellakin mitä voimakkain vastakohta tälle vanhalle veikolle ja tälle huoneelle", hän sanoi katsellen ympärilleen. "Pyydän ettette viittaa päivän varjollanne, kaikki nuo täytetyt linnut odottelevat vain teidän käskyänne ruvetakseen jalkojenne juureen. Haikara tuolla jo nostaa päätänsä korkeuteen."

"Se on vain auringonkajastusta", sanoi metsänvartija rauhoitellen.

Lenore nauroi. "Tuon verukkeen me kyllä tunnemme", huudahti Fink. "Te olette mukana juonessa, te olette tämän kuningattaren kotihaltia. Jollei täällä nyt mitään taikuutta harjoiteta, niin tahdon nukkua ikäni kaiken. Merkki vain tuolla sauvalla, niin avautuvat tämän ison lintuhäkin kattolaudat ja te lennätte seurueinenne ulos päivänpaisteeseen. Sitä ei ole epäilemistäkään, näreitten latvoissa tuolla ulkona on teidän kuningaslinnanne, se ilmava halli, jossa valtaistuimenne seisoo, te metsäpirtin mahtava valtiatar ja kevään kultakiharainen kuningatar."

"Minun lohdutuksenani on", sanoi Lenore hiukan hämillään, "etten minä saa teitä keksimään moisia sepittelyjä, vaan itse sepittämisen ilo sellaisenaan. Minä jouduin vain sattumoilta teidän päähänpistonne arvottomaksi esineeksi, mutta itse te olette runoilija."

"Huh, kuinka te voitte sellaista minusta sanoakaan", huudahti Fink, "minäkö runoilija! Lukuunottamatta muutamia veikeitä merimieslauluja, joiden sanat armelias kohtalo pitäköön kaukana korvienne kuuluvilta, en osaa ainuttakaan runoa ulkoa. Runoudesta panen arvoa vain joillekin vanhemman koulun katkelmille, esimerkiksi: 'Hurre, hurre, hop, hop, hop' [Fink tarkoitti kai Bürgerin ballaadia 'Lenore'], joka kuuluu johonkin runoon, joka kantaa teidän nimeänne, ellen erehdy. Ja yksin näitäkin klassillisia säkeitä tekisi mieleni moittia, sillä ne ilmaisevat paremminkin maalaiskaakin raskasta ravia kuin aaveratsun sujakkata lentoa. Mutta kynänvarren herrojen suhteen ei saa koskaan olla kovin tarkka. Paitsi tuota säettä muistan tällä kertaa vain suuren Schillerin miellyttävän säkeen: 'No totta vie, se itse Gustel von Blasewitz lie!' Niissä sanoissa on paljon totuutta."

"Te pidätte minua pilanne esineenä", sanoi Lenore loukkautuneena.

"En totta tosiaankaan", vakuutti Fink. "Jos teille tuottaa iloa, niin tahdon kernaasti myöntää arvoa jollekin runolliselle pikkurihkamalle, vaikkei minulla ole ollutkaan juuri tilaisuutta lukea niitä. Mitäpä meidän aikanamme oikeastaan tarvitseekaan lukea runoja, saatikka sepitellä niitä, kun itse saa joka päivä elää todellisen runoelman. Siitä hetkestä alkaen kuin laskin jalkani tämän vanhan maan kamaralle, menee tuskin tuntiakaan etten näkisi tai kuulisi jotain, mikä sata vuotta sitten olisi saanut herrat kynänritarit ilon hurmioihin. Jos kova onneni olisi pannut minut syntyinään runoilijaksi, niin tänä siunattuna silmänräpäyksenä olisi minun pakko haltioissani karata ulos ja kätkeytyä ketunkoppiin sepittääkseni siellä turvallisen matkan päässä intohimoni lähteestä tulisen sonetin, vähääkään välittämättä siitä että kettu puree minua sääreen. Mutta kun en ole kynämies, niin pidän parempana pysyä siivosti sisällä ja nauttia kauneudesta, jonka näen silmieni edessä, rustaamatta sitä riimeihin ja rytmeihin." Ja jälleen hän katseli ihaillen neitoon.

"Lenore!" huusi käreä ääni karsinan puolelta. Lenore ja Fink silmäsivät toisiinsa kummissaan.

"Sen se on oppinut", sanoi metsänvartija osoittaen korppia, "muuta se ei enää opi, ja tuolla se istua kyyröttää ja äkäilee kaikkia muita luontokappaleita vastaan, mutta senpäs se kuitenkin on oppinut."

Korppi köyristi kaulaansa uuninpankolta ja katseli terävillä silmillään molempia vieraita, se liikutteli nokkaansa ja näytti puhelevan itsekseen, milloin nyökäten milloin pudistaen päätänsä.

"Jo alkavat täällä linnutkin puhua", huudahti Fink käyden korpin luo, "tuossa paikassa nousee pirtinkatto ilmaan ja minä jään tänne yksin Bergmannin ja Hektorin kera katselemaan surumielin teidän jälkeenne. No, noitamestari, joko vesi kiehuu?"

Metsänvartija katsahti liedelle. "Kiehuupa kovinkin", hän sanoi, "mutta mitäs sitten tehdään?"

"Me pyydämme neitiä avuksi", vastasi Fink. "Aikomukseni näet on", hän sanoi Lenoren puoleen kääntyen, "ratsastaa perhekonkarillanne metsän halki viinapolttimolle ja sieltä edelleen; tässä on minulla mukanani evästä, joka tavallisesti saa ratsastusmatkoillani korvata minulle aamiaisen ja päivällisen."

Hän kaivoi taskustaan esiin muutamia suklaatitankoja. "Koettakaamme näistä saada aikaan jotain juoman tapaista. Jollette halveksi pitää meille seuraa, niin ehdotan että koetamme mikäli mahdollista saattaa nämä sulaan tilaan. Tekisitte minulle ihanan ilon jos lausuisitte mielipiteenne, mihin toimeen meidän ensin on ryhdyttävä."

"Onko teillä riivinrautaa tai huhmarta?" kysyi Lenore metsän vartijalta.

"Semmoisia kapineita en pidä luonani", vastasi metsähiisi.

"Mutta entä vasara", kysyi Fink, "ja arkki puhdasta paperia?"

Vasara löytyikin heti, mutta paperia sai kauan etsiä. Fink otti urakakseen iskeä suklaatin muruiksi, metsänvartija nouti raikasta vettä lähteestä, Lenore huuhteli joutuin muutamia laseja puhtaiksi ja Fink paukutteli ahkeraan pöydänkulmalla. "Tämä paperi on peräisin ajoilta ennen vedenpaisumusta", hän sanoi, "ainakin sellaiselta aikakaudelta, jolloin ei paperikoneita ollut; sen on täytynyt maata joitakin vuosisatoja kellastumassa ja kovettumassa tässä lumotussa linnassa." Lenore kaasi murskatun suklaatin kiehuvaan veteen saviruukkuun ja sekoitteli sitä kauhalla. Sitten he istuivat kaikki kolme metsänvartijan pöytään ja nauttivat suurella mielihyvällä kättensä työtä.

Kultaisina kimmelsivät valonsäteet matalaan pirttiin, ne etsivät mielihalulla valaistakseen kauniin tytön vaaleakutrisen pään ja häntä vastapäätä istuvan miehen voimakaspiirteiset kasvot; sitten ne lankesivat seinälle, jolla kirjasivat korein värein haikaran pään ja haukan siivet. Korppi päätti itsepuhelunsa, lentää lehahti alas ylhäiseltä istuinpaikaltaan, terhenteli lattialla neidin jaloissa ja rääkkyi sieltä uudelleen ainoan äänekkään viisautensa: Lenore, Lenore!

Lenore ja Fink tarinoivat rauhallisesti keskenään, ja väliin virkkoi metsänvartijakin älykkään sanan mukaan. He puhelivat maakunnasta ja sen asukkaista.

"Missä olen tavannut puolalaisia vierailla mailla", lausui Fink, "niin aina olen tullut hyvin toimeen heidän kanssaan. Nyt pahoittaa mieltäni, että välien kireys täällä estää minua käymästä heidän kodeissaan, sillä totta on että ihmisiä oppii parhaiten tuntemaan, kun heidät tapaa oman ortensa alla."