Part 58

Tällaisiin varustuksiin turvautuen odotteli kartanon väki joka päivä kapinan puhkeamista heidän metsäsaarekkeellaankin. Missä vain puolalaisia asui tiheästi vieri vieressä, siellä leimusi kapinanliekki kuin kulon roihu yli koko maakunnan, ja reunamilla leimahteli kytö paikoin tuolla, paikoin täällä, niinkuin kasvavaan nuoreen metsään päässyt tuli. Monin paikoin se sammutettiin, jonkun aikaa oli kaikki tyyntä ja hiljaista, ja sitten voi valkea jälleen yht'äkkiä viritä ilmi liekkiin.

Erään sunnuntain iltapäivällä oli liittoutuneiden kyläin suojeluskunnilla yhteinen suuri harjoitus. Lippuineen saapuivat Neudorfin ja Kunaun riuskat miehet, jalkaväki etunenässä, ratsumiehet perässä; linnanpihalta lähti heitä vastaan kartanon pieni ratsasjoukko Karlin johdolla ja näiden lisäksi muutamia jalkamiehiä, joiden etunenässä marssi metsänvartija, joka toimi kaikkien kolmen sotajoukon ylipäällikkönä. Anton oli asettunut metsänvartijan komennon alaiseksi. Kun Lenore näki hänen saapuvan ulos, käski hänkin satuloimaan ponynsa.

"Minä tahdon olla mukana katselemassa", sanoi hän Antonille.

"Mutta ainoastaan katselemassa", pyysi tämä.

"Älkää olko taas koulumestari", huusi Lenore hänen jälkeensä.

Metsän reunalla oli harjoituskenttä. Metsänvartija oli vanhojen sotamuistojensa ja vapaaherran kanssa pitämiensä neuvottelujen perusteella laatinut harjoitusohjeet, jotka jokseenkin riittivät iskemään miesten päihin sen mitä hän tahtoikin; ja Karl komensi eskadroonaansa tulisella ryhdillä, joka sai korvata kaiken sen, mitä muuten puuttui sekä johdosta että suorituksista. Kentän toiseen laitaan oli luotu ampumavalli, ja Karl oli öljyväriensä viimeisillä, rippeillä maalannut muhkean maalitaulun, jossa kolmipyrstöinen ja kuusijalkainen louhikäärme sylki kidastaan punaista tulta, mutta kaikesta kaameudestaan huolimatta tarjosi alttiisti ison sydämensä luotien lävistettäväksi. Ensin harjoitettiin aikansa marssimista, käännöksiä, hajautumista ja viimein lataamista. Rattoisasti pamahtelivat tyhjät kudit metsän ilmaan. Lenore katseli harjoituksia matkan päästä; vihdoin hän ei enää malttanut hillitä haluaan päästä ratsuväen mukaan, hän ratsasti sen kupeelle ja sanoi hiljaa Karlille: "Vain pari silmänräpäystä."

"Mutta jos herra Wohlfart näkee?" kysyi Karl yhtä hiljaa.

"Eikä näekään", vastasi Lenore nauraen. Ja hän asettui pikku ratsuineen miesten riviin. Kylän pojat katselivat uteliaasti ja ihaillen tuota hoikkaa impeä, joka karautti ratsuaan heidän rinnallaan ja suoritti samoja etuvartioliikkeitä kuin hekin. Mutta tuo oli omiaan häiritsemään heidän tarkkaavaisuuttaan, he harjoittelivat huonosti, ja Karl sai paljon moittimisen aihetta. "Neitipä se tekikin kaikki parhaiten!" huudahti väliaikana eräs Neudorfin renkimies, ja ihailijat heiluttivat hattujaan ja hurrasivat reippaalle amatsoonille. Lenore kumarsi kiittäen ja pakotti ponynsa ottamaan tanssiaskelia. Mutta hänen ilonsa ei kestänyt kauan, sillä Anton tuli kuin tuomion enkeli kentän poikki. "Ei tämä todellakaan ole hyväksi", sanoi hän hiljaa, mutta täydellä todella närkästyneenä immen sotaisista puuhista; "te asetatte suotta itsenne alttiiksi rohkeille huomautuksille, jotka eivät tosin ole pahassa mielessä tarkoitetut, mutta saattavat kuitenkin loukata teitä. Täällä ei teidän sovi näyttää ratsastustaitoanne."

"Te ette suo minulle vähintäkään iloa", puuskahti Lenore harmistuneena ja karautti ponynsa syrjään.

Sitten hän yksinään pyöritteli hevostaan, antoi sen erään ison kirsikkapuun luona tehdä ilmahyppyjä ja äkkikäänteitä ja harmitteli itsekseen Antonin käytöstä. "Kuinka epähienosti häneltä tehty, että hän sanoi tuon minulle", ajatteli hän; "isä on oikeassa, hän on perin arkipäiväinen. Silloin kuin me ensi kerran näimme toisemme, istuin myöskin ponyn selässä, ja silloin se oli hänen mieleensä; silloin me olimme molemmat lapsia, mutta hänen olemuksensa oli paljon hienotunteisempi." Ja hän johtui ajattelemaan, kuinka paljon hauskempi, keveämpi, loistavampi ja kauniimpi elämä oli ennen ollut ja kuinka karvas ja katkera oli nykyisyys. Näihin mietteisiin vaipuneena hän antoi ratsunsa tehdä kahdeksikkoja yhden toisensa perään.

"Ei hullumpaa -- mutta lujempi nyrkkiote, neiti Lenore", huusi sointuva miesääni hänen viereltään. Säikähtyneenä Lenore katsahti sivulleen. Puuhun nojautui oudon miehen solakka hahmo, käsivarret ristissä rinnalla, jalopiirteisillä kasvoilla härnäävä hymy. Vieras asteli verkalleen häntä kohti ja kohotti hattuaan. "Tuo käy sille vanhalle herralle jo aika karvaaksi", sanoi hän hevosta osoittaen. "Toivon että vielä tunnette minut."

Lenore tuijotti häntä kasvoihin kuin jotakin aavemaista ilmestystä. Hänen mieleensä nousi elävästi eräs kuva vanhoilta päiviltä; tuon miehen kylmä hymy, siromuotoinen vartalo ja käytöksen huoleton varmuus kuuluivat myöskin siihen menneisyyteen, jota hän juuri oli muistellut.

"Herra von Fink", hän huudahti hämillään, "kuinka iloiseksi Wohlfart tuleekaan teidät nähdessään!"

"Ja minä", vastasi Fink, "olen hänet jo nähnyt kaukaa, ja jollen olisi eräistä pettämättömistä tunnusmerkeistä" -- tällöin hän jälleen katsahti Lenoreen --"voinut päätellä, että se tosiaankin on hän, joka tuolla haarniskoituna uroona kahlaa hiekassa, niin en olisi voinut uskoa silmiäni."

"Tulkaa joutuin hänen luokseen", Lenore huudahti, "teidän saapumisenne on suurin ilo, mikä hänen osakseen voi tulla."

Fink käveli hänen rinnallaan ampumakentälle, jossa miehet juuri varustausivat laskettamaan luotinsa louhikäärmeeseen. Fink astui Antonin taa ja laski kätensä hänen olalleen. "Päivää, Anton", hän sanoi.

Anton käännähti kummissaan ympäri ja kavahti ystävänsä kaulaan. Kiihkeitä kyselyjä ja lyhyitä vastauksia lenteli ristiin rastiin. "Mistä ihmeestä sinä oikein tuletkaan, rakas jälleenlöytynyt?" huudahti Anton viimein.

"Jokseenkin suoraa tietä tuolta ison rapakon takaa", vastasi Fink etäisyyteen viitaten; "olen vasta muutamia viikkoja ollut täällä maissa. Viimeinen kirje, jonka sinulta sain, oli viime syksyltä. Siitä pääsin jokseenkin perille, mistäpäin sinua oli etsittävä. Ja kaikessa tässä sekamelskassa, mikä teillä nykyään vallitsee, oli todella ihmeellinen onni, että sinut ollenkaan löysin. Kas tuossahan on myöskin mestari Karl", hän huudahti, kun Karl ilosta luikaten karautti ratsunsa ystävyksiä kohti. "Nythän meitä on jo puoli vanhaa toiminimeä koolla ja me voimme vaikka paikalla alkaa leikkiä konttoria." Hän kääntyi Lenoren puoleen ja jatkoi: "Olen jo käynyt esittelemässä itseni vapaaherralle ja sain kuulla armolliselta rouvalta, että tapaisin sotaisen nuorison täällä ulkona. Nyt tahtoisin vielä anoa teidän esirukoustanne. Minä tunnen hiukkasen tätä miestä ja tahtoisin kernaasti viettää jonkun päivän hänen läheisyydessään. Tunnen kyllä luita ja munaskuita myöten, kuinka kohtuutonta on tällaisena aikana pyytää oudolle muukalaiselle suojaa yksinpä teidänkin vierasvaraisessa talossanne. Tehkää kuitenkin hänen tähtensä, joka sentään on kaiken kaikkiaan kiltti poika, tämä armo ja suokaa minulle ilo saada oleilla täällä edes siksi, kunnes pääsen oikein perille noiden hirvittäväin jahtisaappaiden laadusta, jotka tuo nulikka on kiskonut sääriinsä."

Yhtä kohteliaaseen sävyyn vastasi Lenore: "Isälleni tuottaa teidän vierailunne aina suuren ilon, ja nykyisenä aikana on hyvä ystävä kaksin verroin arvokas saalis. Minä lähden sanomaan väellemme, että asettavat kaikki herra Wohlfartin saappaat esille teidän huoneeseenne, jotta teidän on pakko oikein kauan mietiskellä niiden laatua." Hän kumarsi ja lähti astumaan linnaan päin, taluttaen ponya ohjaksista.

Fink katseli hänen jälkeensä ja huudahti: "Zeus avita! Hänestähän on tullut oikea kaunotar, ryhti on moitteeton, ja osaapa hän tottavie kunnon tavalla kävelläkin. En minä enää yhtään pelkääkään, että häneltä ymmärrystä puuttuisi." Hän tarttui ystävänsä käsivarteen ja talutti hänet ampumakentältä villin kirsikkapuun lehvien alle. Siellä hän puristi sydämellisesti Antonin kättä ja huudahti: "Vielä kerran terveeksi, sinä uskollinen ystävä. Annahan minun sanoa sinulle, etten vieläkään ole selvinnyt ällistyksestäni sinun suhteesi. Jos kuka olisi sanonut minulle, että tapaisin sinut punaiseksi ja mustaksi maalattuna intiaanina, sotakirves kädessä ja päänahkakimppu housunkureessa, niin olisin sanonut sen miehen hulluksi. Sinut -- meidän rauhallisen, tyynesti miettivän Antonimme, joka on syntynyt kelluttimia kantamaan, näen täällä saapastelemassa autiolla nummella murhamietteet mielessä ja, niin totta kuin elän, aivan ilman kaulahuiviakin! Jos me molemmat olemme muuttuneet, niin et sinä suinkaan vähimmän. No, eipä tuo muutos ole sinulle hullummaksi."

"Tiedäthän, kuinka olen tänne joutunut", vastasi Anton.

"Voin tuon arvata", sanoi Fink, "en ole unhottanut tanssitunteja."

Antonin otsa synkistyi. "Suo anteeksi", huudahti Fink nauraen, "äläkä välitä vanhan ystävän naljailusta."

"Sinä erehdyt", vastasi Anton vakavasti, "jos luulet jonkin intohimoisen tunteen ajaneen minut tänne. Kokonainen sarja tapahtumia on saanut aikaan, että olen joutunut yhteyteen vapaaherran perheen kanssa." -- Fink hymyili. -- "Minä tunnustan sinulle, että ne olisivat jättäneet koskettamatta minua, jollei mieleni olisi ollut hyvin herkkä siltä taholta kohtaaville vaikutelmille. Kuitenkin voin hyvällä syyllä sanoa, että sattuman kautta olen joutunut nauttimaan suurta luottamusta. Ajankohtana, jolloin vapaaherra oli hyvin tukalissa olosuhteissa, arvostelivat hänen omaisensa minua mieheksi, jolla oli ainakin hyvää tahtoa olla heille avuksi ja hyödyksi. He lausuivat minulle toivomuksen, että kiinnittyisin joksikin aikaa hoitamaan heidän asioitaan. Kun suostuin tuohon ehdotukseen, niin se tapahtui vasta kovan sisällisen taistelun jälkeen, jota minulla ei ole oikeutta paljastaa edes sinullekaan."

"Kaikki tuo on sangen kaunista", vastasi Fink, "mutta kun kauppias ostaa itselleen tuliluikun ja sapelin, niin täytyyhän hänen toki tietää, miksi hyväksi hän alistuu moisiin menoihin. Ja siksipä suo anteeksi, kun kysyn sinulta summamutikassa: mitä sinä oikeastaan aiot täällä?"

"Aion viipyä täällä niin kauan kuin tunnen minua täällä tarvittavan, ja sitten etsiä itselleni jälleen konttoripaikan", vastasi Anton.

"Vanhan isäntämmekö luona?"

"Siellä tai muualla."

"Hittoja kanss'!" huudahti Fink, "tuo ei ainakaan tunnu suoralta tieltä eikä myöskään täysin vilpittömältä tunnustukselta; kuitenkaan ei sinulta ensi hetkenä saa vaatia liian paljon. Minä tahdon olla rehellisempi sinua kohtaan. Minä tein itseni vapaaksi mieheksi tuolla meren takana. Ja minä kiitän sinua kirjeestäsi ja siitä neuvosta, jonka viisautesi soi minulle. Minä käytin hyväkseni sanomalehdistöä, niinkuin määräsit, räjähdyttääkseni siirtolaisyhtiöni ilmaan. Tietysti lensin itsekin mukana. Muutamilla tuhansilla dollareilla ostin avukseni puolisen tusinaa kynäniekkoja ja annoin täyttää herkeämättä New Yorkin sanomalehdet ja monet muutkin selkäpiitä karmivilla selostuksilla kalliin yhtiömme kelvottomuudesta. Joka äänilajissa annoin niiden valittaa ja sadatella minua ja väkeämme vastaan. Asia herätti huomiota. Veli Jonathan [Yhdysvaltain pilanimitys, samoin kuin 'setä Sam' (Uncle Sam = United States.)] heristi korviaan, kaikki kilpailijamme toitottivat minun torveeni. Ja minulla oli ilo nähdä itseäni ja yhtiötovereita maalattavan joka päivä kymmenkunnassa sanomalehdessä maailman verenhimoisimmiksi nylkyreiksi ja syöpäläisiksi. Kaikki oman kukkaroni kululla. Se vasta oli hassua ajojahtia. Neljän viikon kuluttua oli siirtolaisyhtiö niin polkeennuksissa, ettei edes koirakaan olisi ottanut leivänpalaa sen kädestä. Silloin tulivat johtajatoverini itsestään minun puheilleni ja tarjosivat minulle tilaisuuden lunastaa itseni irti heidän seurastaan. Arvaatkos, kuinka iloista poikaa minä silloin olin! Muutenkin sain ostaa vapauteni kalliista hinnasta ja jätin, kesken puhein mainiten, itsestäni sinne sen jälkimaineen, että olin oikea paholainen. Pyh, siitä vähät, olenhan kumminkin vapaa mies! -- Mutta nyt olen etsinyt sinut käsiini kahdestakin syystä: ensiksikin saadakseni jälleen nähdä sinut ja tarinoida kanssasi, ja toiseksi haastellakseni sinun kanssasi vakavasti tulevaisuudestani. Ja suoraan sanoen, minä haluan värvätä sinut juuri omaa tulevaisuuttani varten. Sinä olet puuttunut rinnaltani koko ajan. En tiedä mitä minä sinussa oikein löydän, sillä itse asiassa sinä olet aika kuiva veikkonen ja paljon härkäpäisempi kuin minulle monestikaan on mieleen. Mutta kaikesta huolimatta minä tuolla vieraassa maailmassa sinua kaipasin jossain määrin. Olen myöskin selvittänyt asiat isäni kanssa; ilman kuumia kahakoita ja niitä seuraavaa jääkellari-ilmanalaa se ei käynyt. Siksipä toistan sinulle jälleen vanhan esitykseni: lähde minun mukaani. Merelle, Englantiin, suolameren toiselle puolelle, minne vain. Me käymme yhdessä pohtimaan, kuinka oikein aloitamme. Olemmehan nyt kumpikin vapaita miehiä, maailma on meille apposen avoinna."

Anton heitti käsivartensa ystävän kaulaan. "Rakas Fritzini", hän huudahti, "otaksu jo sanotuksi kaikki se sydämellinen tunnustus, jolla kiitän sinua jalomielisestä tarjouksestasi. Mutta näethän sinä, että minulla on täällä vielä velvollisuuksia suoritettavana."

"Siitä päättäen, mitä itse juuri virallisesti ilmoitit, eivät ne sentään jatku iänkaiken."

"Se on totta, mutta sittenkään ei meidän laitamme ole sama. Katsoppas", sanoi Anton ja ojensi kättään, "niin suloa vailla kuin tämä maisema onkin ja niin epämiellyttäviä kuin on suurin osa niistä ihmisistä, joiden parissa täällä elämme, niin katselen niitä kuitenkin toisin silmin kuin sinä. Sinä olet paljon enemmän maailmankansalainen kuin minä, sinulla ei ole paljonkaan mielenkiintoa ja harrastusta sen valtion elämää kohtaan, josta tämä lakeus ja sinun ystäväsi ovat osia vaikka pieniäkin."

"Ei", sanoi Fink, katsahtaen kummastuneena Antoniin, "paljonkaan mielenkiintoa niitä kohtaan ei minulla ole, ja mitä nyt olen nähnyt ja kuullut täällä teidän toimistanne ja puuhistanne, se ei tottakaan koroita silmissäni sen valtion arvoa, josta kerskaat olevasi osanen."

"Mutta minäpä ajattelen toisin", keskeytti Anton hänet. "Kenen ei ole suorastaan pakko, hän ei juuri nykyhetkellä saa kääntää selkäänsä tälle maalle."

"Mitä minä kuulenkaan?" huudahti Fink. "Hurjana hetkenä olen tullut tuntemaan", jatkoi Anton, "kuinka lujasti sydämeni on kiintynyt tähän maahan, jonka kansalainen olen. Siitälähtien tiedän, miksi minut on tänne sijoitettu. Meidän ympärillämme on tätänykyä kaikki laillinen järjestys hajonnut, minä kannan asetta oman henkeni varjelukseksi, ja minun tavallani sadat muut vieraan rodun keskellä asuvaiset. Mikä seikka minut, yksityisen henkilön, on tänne viskannutkin, niin olen nyt täällä yhtenä valloittajista, jotka ovat vallanneet tämän maaperän heikommalta rodulta rakentaakseen sille vapaata työtä ja inhimillistä kulttuuria. Me ja slaavit, siinä ikivanhat taistelijat. Ja ylpeys täyttää mielemme tuntiessamme, että meidän puolellamme on sivistys, työnhalu, luottopuoli. Mitä puolalaiset tilanomistajat näillä seuduilla ovat kasanneet kokoon -- ja heidän joukossaan on paljon rikkaita ja älykkäitä miehiä -- niin joka taalerin, jonka he voivat hellittää kukkarostaan, on heille tavalla tai toisella hankkinut saksalaisten työteliäisyys. Meidän lampaamme ovat jalostaneet heidän villit katraansa, me rakennamme koneet, joiden avulla he täyttävät paloviinasammionsa; saksalaiseen luottoon ja saksalaiseen luottamukseen perustuu se raha-arvo, mikä heidän tiloillaan ja heidän velkakirjoillaan on tähän saakka ollut. Yksinpä ne kivääritkin, joilla he nyt koettavat surmata meidät, ovat valmistetut meidän asetehtaissamme tahi ainakin saksalaisten toiminimien heille hankkimat. Ei kettumaisella politiikalla, vaan rauhallista tietä, omalla työllämme me olemme hankkineet itsellemme tämän maan tosiasiallisen herruuden. Ja senvuoksipa mies, joka jäsenenä valloittajakansasta seisoo tämän maan kamaralla, mutta jättää vartiopaikkansa nykyisenä hetkenä, menettelee kehnosti ja pelkurimaisesti."

"Sinä puhut niin ylpeästi vieraasta maankamarasta", huomautti Fink, "ja kotona teillä kuitenkin vapisee ja järähtelee oma manterekin. [Tämän romaanin ensi painos ilmestyi 1855, jolloin Saksan valtakunnan yhteys, ei ollut vielä luotu, vaan maa vapisi synnytystuskissaan.]"

"Kuka on tämän maakunnan hankkinut Saksalle?" kysyi Anton, ojentaen kättään maisemaa kohti.

"Ruhtinaat teidän omasta heimostanne, sitä en kiellä", sanoi Fink.

"Entä kuka on valloittanut sen suuren maakunnan, missä minä olen syntynyt?" kyseli Anton edelleen.

"Eräs, joka oli tosiaan miehinen mies."

"Uhkapäinen maanviljelijä se oli", huudahti Anton, "hän ja toiset hänen kaltaisensa. Miekalla tai viekkaudella, sopimuksilla tai hyökkäyksillä, joka tavalla he ovat anastaneet itselleen maaperää sellaisena aikana, jolloin muualla Saksassa miltei kaikki nukkui kuoleman ja surkeuden unta. Uljaina miehinä ja kelpo talonpitäjinä he ovat viljelleet ja hallinneet maatansa. He ovat ojittaneet nevat, istuttaneet ihmissukua autiomaille ja kasvattaneet rodun, joka on yhtä luja ja taipumaton, yhtä työteliäs ja ahne kuin he itsekin olivat. He ovat muodostaneet valtion rappiolle tai pirstaleiksi menneistä heimoista; ylväin mielin ja kaukonäköisin katsein he ovat luoneet omasta kodistaan keskuksen miljoonille ihmisille ja ovat epälukuisten mitättömien pikkuherruuksien taikinasta synnyttäneet elävän voiman."

"_Niin_ oli _ennen_", sanoi Fink, "tuon kaiken tekivät esi-isät."

"He loivat omaksi hyväkseen, kun meidät loivat", myönsi Anton, "mutta me olemme nyt perineet heiltä elonvoiman, ja uusi saksalainen kansa on syntynyt. Nyt me vaadimme heiltä, että he tunnustavat meidän nuoren elämämme. Se käy heille vaikeaksi, nimenomaan niille, jotka ovat tottuneet pitämään kokoonhaalittua maata oman miekkansa saaliina ja valtapiirinä. Kukapa voi sanoa, milloin päättyy tämä taistelu; ehkäpä saamme vielä kauankin kirota sen aiheuttamia inhoja ilmiöitä. Mutta tulipa päätös milloin ja millainen tahansa, siitä olen kuitenkin yhtä varmasti vakuutettu kuin tämän päivän kirkkaudesta, että heidän luomansa valtio ei enää säry niiksi sirpaleiksi, joista se on kasvanut ja luotu kokoon. Jos sinä olisit elänyt, niinkuin minä viime vuosina, monenlaisilla eri toimialoilla ja paljon vähäväkisen kansan keskuudessa, niin uskoisit varmastikin sanani. Vielä me olemme kansana köyhät, vielä on voimamme heikko, mutta me ponnistamme eteen ja ylöspäin; joka vuosi kasvaa työstämme älykkäisyys, hyvinvointi ja yhteenkuuluvaisuuden tunne. Ja nykyhetkenä me rajamaan miehet tunnemme kuuluvamme yhteen, kuten veljet. Vaikkapa sisämaassa yhä vielä jatkettaisiinkin kiukkuisia riitoja, olemme me yksimieliset, ja meidän taistelumme on puhdas."

"No niin", sanoi Fink nyökäten myöntyvästi, "tuo oli puhuttu aito saksalaisen suusta. Mitä kuivempi aika, sitä vihannampi on toivo. Kaiken kaikkiaan siis näen, mestari Wohlfart, ettei sinua nyt haluta lähteä minun mukaani."

"Minä en saa lähteä", vastasi Anton liikutettuna; "älä sentakia minuun suutu."

Fink katseli synkästi eteensä. "Kuuleppas nyt", hän aloitti vihdoin, "sitten meidän viime eromme jälkeen meidän osamme ovat vallan vaihtuneet. Kun minä vuosia takaperin lähdin sinun luotasi, olin kuin juhta korvessa, joka vainuaa tuoreen veden lähdettä; minä toivoin pääseväni ikävästä elämästä teidän parissanne virkistävään vehmauteen, mutta tapasinkin matkan päässä vain haisevan nevan. Ja nyt minä palajan väsyneenä miehenä sinun luoksesi ja näen sinun reippaasti heittävän arpaa kuoleman ja paholaisen kanssa. Sinä olet terveempi ja raittiimpi kuin ennen olit. Samaa en voi itsestäni kehua. Ehkäpä se johtuu siitä, että sinulla on kotimaa, mutta minulla ei. -- Mutta riittäköön jo kaikki viisastelu; tulehan ja opeta minulle, millä tapaa sinä täällä sotaasi käyt. Esittele minut noille farmareille ja näytä minulle, jos suinkin mahdollista, edes neliöjalankaan verta maata tässä ihastuttavassa seudussa, jossa ei uppoisi nilkkojaan myöten hiekkaan."

Anton vei ystävänsä kyläläisten luo, sitten metsän halki aina naapurikylien ulkovartioille saakka; hän näytti hänelle hälytyslaitesarjat ja selitti, mihin toimenpiteisiin oli ryhdytty varjellakseen linnaa äkkirynnäköltä. Fink perehtyi tulisella innolla kaikkiin yksityiskohtiin ja sanoi vihdoin: "Pääasian te olette joka tapauksessa ajaneet perille, te ylläpidätte järjestystä väkenne kesken ja reipasta rohkeutta."

* * * * *

Sillävälin linnassa varustauduttiin ottamaan vierasta vastaan. Vapaaherra lähetti palvelijan ottamaan selvää, oliko kellarissa riittävästi valko- ja punaviinipulloja, ja torui renkiä, joka oli jättänyt korjaamatta ratsastusvehkeisiin tulleen vian; paroonitar otatti esiin puvun, jota hän linnassa ollessaan ei ollut kertaakaan edes katsellutkaan; ja Lenorekin tunsi salaista ahdistusta ajatellessaan tuota korskeaa miestä, joka jo tanssitunneilla oli vaikuttanut häneen niin valtavasti ja jonka hän sittemmin oli usein nähnyt aatoksissaan jonkinlaisena hämäränä unikuvana.

Myöskin linnan alikerroksessa vallitsi ainakin yhtä kuumeinen kiihko, sillä olihan tämä talon ensimmäinen vieras, lukuunottamatta liikemiesten tilapäisiä käyntejä. Vanha keittäjätär päätti valmistaa taidokkaan jauhoruoan, mutta sitä varten häneltä puuttui tässä onnettomassa maassa kaikki tärkeimmät ainekset; hän ajatteli nujertaa niskat moniailta karjapihalla käyskenteleviltä kanoilta, mutta sitä vastusti tulisesti pieni puolatar Suska, Lenoren lemmikkipalvelija, joka vuodatti katkeria kyyneliä keittäjättären julmuuden vuoksi ja uhkasi vedota neitiin, kunnes keittäjätär tuskastuneena lähetti paljasjalkaisen poikanulikan metsänvartijan luo vaatimaan tältä jotakin tähän vuodenaikaan nähden tavatonta metsänriistaa. Tomua ja seitinverkkoja vastaan alettiin säälimätön sota, ja vieraalle varustettiin huone Antonin kamarin vieressä. Lenoren pieni leposohva ynnä hänen äitinsä samettipäällyksinen nojatuoli ja jalkamatto kannettiin sinne edustamaan perheen muinaista hyvinvointia.

Aavistamatta vähääkään, kuinka paljon levottomuutta ja häiriötä hänen tulonsa aiheutti, vaelteli Fink Antonin rinnalla pelloilla ja niityillä, mieli keveämpänä kuin pitkiin aikoihin. Hän kertoili kokemuksistaan uudessa maailmassa, sen julkean-älykkäistä rahakeinotteluista ja jättiläiskehityksestä. Ja Anton kuuli ilokseen, kuinka ystävän leikinlaskusta voi erottaa hänen syvän paheksumisensa kaikesta kokemastaan kehnoudesta. "Siellä eletään valtavaa elämää", hän sanoi, "mutta siinä hälinässä minä vasta oikein selvästi tajusin, että on teilläkin täällä jotain arvoa."