Part 56
"Se oli tykinlaukaus", väitti itsepintainen Karl. "Joutavia", sanoi vapaaherra, "eihän tykkejä ole monen peninkulman päässä näillä seuduin", mutta itsekin hän rupesi kuuntelemaan jännitettynä.
Samassa tuokiossa kuului karjapihan puolelta joku huutavan: "Rosminissa palaa!" Karl katsahti neitiin, viskasi sitten lapion kädestään ja juoksi karjapihaan. Lenore seurasi kintereillä. "Kuka se sanoi, että Rosminissa palaa?" hän kysyi rengeiltä, jotka juuri marssivat päivälliselleen pihan poikki. Kukaan ei ollut huutanut, mutta kaikki juoksivat säikähtyneinä pihalta maantielle ja koettivat kurkkia Rosminiin päin, vaikka jokainen tiesi kaupunkiin olevan yli kaksi peninkulmaa ja että sinne oli mahdoton nähdä.
"Vast'ikään juoksi naisia tässä tiellä Neudorfiin päin aivan kuin hengenhädässä", sanoi muuan renki, ja toinen huusi: "Tottakin täytyy hirveitä tapahtua Rosminissa, koskapa sieltäpäin näkee savua metsän yli." Kaikki luulivat näkevänsä tumman varjon taivaalla sillä kohtaa, missä kaupunki oli, myöskin Karl. Yhä kiihtyneemmiksi kävivät miehet ilman mitään varmaa perustetta. Kyläläisetkin kokoutuivat maantielle tiheiksi parviksi. Kaikki katselivat Rosminiin päin ja kertoivat toisilleen onnettomuudesta, joka oli kaupunkia kohdannut. "Aateliset ovat siellä tänään koolla", huusi joku, "ne ovat sytyttäneet kaupungin tuleen", ja hänen naapurinsa oli kuullut eräältä pellolla kyntävältä mieheltä, että tätä päivää tulisivat kaikki tilanomistajat vielä kauan muistamaan. Kertoja silmäsi vihamielisesti Karliin ja lisäsi: "Paljon muutakin tapahtuu iltaan mennessä." Kapakan isäntä juoksi paikalle ja huusi Karlille jo kaukaa: "Kunpa tämä päivä vain olisi jo ohi", ja Karl vastasi samassa mielentilassa ollen: "Senpä soisin minäkin." Kukaan ei voinut sanoa, miksi.
Sitten tuli yhä uusia kauhun sanomia metsäntakaisesta maailmasta. "Sotamiehet ja puolalaiset siellä paraikaa tappelevat keskenään", kerrottiin. "Kunaussakin jo palaa", huusivat jotkut peltotöistä palaavat naiset. Vihdoin saapui uudelta ulkokartanolta voudin emäntä henki kurkussa ja kertoi Lenorelle: "Mieheni lähetti minut tänne, kun hän ei itse tällaisena hirmupäivänä rohkene jättää taloa yksin. Hän käski kysymään, tiedättekö te mitään metsänvartijasta. Kaupungissa tapellaan ja murhataan, ja ihmiset sanovat metsänvartijan olevan mukana ampumassa."
"Kuka sitä sanoo?" kivahti vapaaherra.
"Eräs mies, joka juoksi peltojen poikki, kertoi siitä miehelleni", huudahti ylen säikähtynyt emäntä, "ja perää siinä täytyy olla, että siellä kaikki on mullinmallin, sillä kun metsänvartija lähti kaupunkiin, ei hänellä ollut lainkaan pyssyä mukana." Kaikista tuntui tämä seikka osoittavan huhujen todenperäisyyttä. "Ja viime yönä näkyi pelloilla tulinen loimo", valitteli naisparka edelleen, "pirtissämme kävi aivan valoisaksi, ja mieheni hypähti ylös ja juoksi pihalle. Silloin näkyi sininen valo kuin tulikivenliekki kulkevan metsän yli Rosminiin päin."
Siten iski huhu mustilla siivillään herpaisevasti ihmisten sydämiin. Työllä ja tuskalla Karl sai rengit jälleen lähtemään hevosineen pelloille kyntämään. Lenore nousi Karlin kanssa torniin tähystämään, näkyisikö mitään uutta. Leijailiko savupilvi kaupungin yllä, sitä Karl ei tahtonut päätellä, mutta useammassa kuin yhdessä kohdassa he näkivät metsänreunan takaa jotakin tulenloimon ja savupilven tapaista. Tuskin he olivat joutuneet alas, kun muuan renki lasketti pellolta hevosineen täyttä karkua ja ilmoitti, että eräs toisesta piirikunnasta oleva talonpoika oli ajanut metsätietä täyttä nelistä ja huutanut hänelle, että koko Rosmin oli täynnä viitakemiehiä ja muuta väkeä, joilla oli punaiset liput käsissä, ja että kaikki maassa olevat saksalaiset joutuisivat ammutuiksi. Paroonitar väänteli käsiään ja rupesi itkemään, ja hänen miehensä menetti viimeisenkin rahtusen levollisuutta, jota hän oli koettanut päivän kuluessa vaivoin säilyttää. Hän morkkasi kiivaasti Wohlfartia, joka sellaisena päivänä ei pysynyt kotosalla, ja antoi huutaa luoksensa Karlin, joka yhtä säikähtyneenä hätäili nyt Antonin kohtalosta. Vapaaherra käski hänen lukita kaikkien latojen ovet, ja sitten hän huudatti hänet uudestaan puheilleen ja käski hänen kieltämään kapakoitsijaa anniskelemasta tänään kyläläisille paloviinaa, ja tavantakaa hän tiedusteli häneltä, mitä uutta oli kuultu. Lenore ei jaksanut enää kestää linnan painostavaa levottomuutta, vaan käveli herkeämättä edestakaisin linnan ja karjapihan väliä ja pysytteli Karlin läheisyydessä, jonka vilpittömistä kasvoista hän nykyisin voi löytää enintä lohtua; samalla hän alinomaa katseli maantielle päin, eikö sieltä mitään näkyisi tulevaksi, vaunut tai ratsastava lähetti.
"Hän on tyyniluontoinen", sanoi hän Karlille, "ei hän tietenkään viskaudu niin hirvittävään vaaraan", ja tällöin hän toivoi lohdullista vastausta.
Mutta Karl pudisti päätään. "Hänen tyyneyteensä ei niinkään ole luottamista, Jos kaupungissa tosiaankin mellastetaan niin kuin ihmiset sanovat, niin ei herra Anton ole viimeinen mies puuttumaan asiaan. Hän ei ajattele itseään."
"Ei, sitä hän ei tee!" parahti Lenore ja väänteli käsiään.
Siten jatkui iltaan saakka. Karl piti palvelusväen, joka seisoskeli kartanolla, tiukasti koossa; itse hän sieppasi karbiininsa, tietämättä itsekään miksi, antoi satuloida itselleen hevosen ja päästi sen kohta takaisin soimensa ääreen. Silloin tuli kapakan isäntä erään rengin kanssa polttimolta henki kurkussa. Tuo hyväluontoinen mies huusi jo kaukaa neidille: "Tässä tulee tieto, hirvittävä tieto herra Wohlfartista!" Lenore kävi oitis vieraan rengin kimppuun. Mies teki puolankielellä sekavasti selkoa Rosminin kauhunpäivästä. Hän oli nähnyt, kuinka kauppatorilla puolalaiset ja saksalaiset olivat ammuskelleet toisiaan, ja kuinka herra kirjanpitäjä oli marssinut saksalaisten talonpoikain etunenässä.
"Tiesinhän sen!" huudahti Karl ylpeästi.
Sitten kertoi renki itse paenneensa, juuri kuin kaikki puolalaiset olivat tähdänneet sitä herraa vastaan; oliko tämä kuollut vai elossa, sitä hän ei tiennyt sanoa, mutta luuli itse puolestaan sen herran saaneen surmansa.
Lenore nojautui muuria vastaan; Karl pörrötti epätoivoissaan tukkaansa. "Satuloikaa heti ponyni!" sanoi Lenore soinnuttomalla äänellä.
"Ettehän vain aio lähteä yön selkään ja metsien halki tuota pitkää tietä kaupunkiin?" Karl huudahti.
Mitään vastaamatta lähti tuo urhea tyttö juoksemaan talliin päin, mutta Karl ennätti sulkemaan häneltä tien. "Te ette saa!" hän kiljui, "paroonitar hätäilee kuollakseen teidän tähtenne, ja mitä te saisitte aikaan siellä raivoisan miesjoukon keskellä?"
Lenore jäi seisomaan. "No, hankkikaa te itse siis hänet tänne", huusi hän puolittain mieletönnä, "tuokaa hänet kotiin elävänä tai kuolleena!"
"Pitääkö minun jättää teidät yksin tällaisena päivänä?" huudahti Karl, hänkin ihan jälleen suunniltaan.
Lenore tempasi karbiinin hänen käsivarreltaan ja huudahti: "Joutuin matkaan, jos häntä rakastatte! Minä pidän vartiota teidän sijastanne."
Karl säntäsi karjapihaan, tempasi hevosen tallista ja lähti täyttä karkua ratsastamaan Rosminiin päin.
Hevoskavioiden kopse haihtui kuulumattomiin; kaikki kävi jälleen aivan hiljaiseksi; Lenore asteli kiivain askelin edestakaisin linnan edustalla. Hänen ystävänsä oli kuolemanvaarassa, ehkä hän oli jo kuollut! Ja Lenoren oli syy, sillä hänhän oli houkutellut Antonin tänne. Hän tunsi polttavaa ikävää saada jälleen nähdä tuo uskollinen ystävä, kuulla hänen äänensä. Mitä Anton oli ollut hänelle ja hänen vanhemmilleen, sitä hän nyt ajatteli epätoivoissaan herkeämättä. Hänestä tuntui mahdottomalta jaksaa enää elää täällä yksinäisyydessä ilman Antonia. Äiti lähetti hakemaan häntä, isä huuteli häntä akkunasta, mutta hän kieltäytyi tylysti noudattamasta noita kutsuja; koko hänen sisäinen tuntemuksensa oli sulanut tuohon puhtaan ja sydämellisen myötätunnon tunteeseen, joka oli puhjennut kukkimaan hänen ja kadoksiin joutuneen ystävän välille.
* * * * *
Kaupungissa seisoi Anton maalaisten kanssa odotellen ainakin puolen tuntia "Punaisen hirven" kievarin edustalla. Lakkaamatta kulki säikähtynyttä markkinaväkeä heidän ohitsensa kotikyliinsä, useimmat kiireimmän vilkkaa, mutta monikin jäi seisomaan ja liittyi heihin. Kuuluipa usein puolalainenkin tervehdys, ja monet puolalaiset kävivät Antonin puheille ja kysyivät, voiko hän käyttää heitäkin. Vihdoinkin saapui, ei maanteitse, vaan jotain kiertotietä pitkin ja ravintolan puutarhan kautta pujahtaen, lukkoseppä olkaimilla varustetussa vihreässä univormussaan, seurassaan moniaita muita porvarikaartilaisia.
Anton riensi kohta häntä vastaan ja huusi: "Mitä kuuluu?"
"Kahdeksantoista miestä on tullut", sanoi lukkoseppä, "kaikki varmaa väkeä. Torilta kansa hajaantuu edelleen, eikä viinituvassa istuvain lukumäärä ole paljonkaan vahventunut. Nyt ne ovat paraikaa puuhassa erottaa viranomaiset toimistaan. Meidän kapteenimme on urhakka kuin itse paholainen. Jos tahdotte auttaa häntä, niin hän on valmis uskaltamaan jotakin. Me voimme pujahtaa takapuolelta Löwenbergin taloon, minä olen itse tehnyt lukon takaporttiin ja tiedän kuinka se avataan, ja ehkäpä se ei olekaan lukittuna. Jos liikumme taitavasti, niin voimme yllättää sisällä istuvat johtajat, saada heidät kiinni ja riistää heiltä aseet."
"Meidän täytyy yht'aikaisesti hyökätä etu- ja takapuolelta", vastasi Anton, "silloin saamme heidät varmasti valtaamme."
"Ni-in". sanoi lukkoseppä hiukan ällistyneenä, "jos te väkinenne käytte etupuolelta."
"Meillähän ei ole lainkaan aseita", Anton huudahti. "Minä käyn kyllä teidän kanssanne etupuolelta, ja metsänvartija myöskin ja ehkä vielä jokunen muu; mutta mahdotonta on aseettoman joukon käydä viitakkeita ja toistakymmentä kivääriä vastaan."
"Niin, katsokaappas", virkkoi rehellinen lukkoseppä, "on se vaikeata meillekin. Joka ensimmäisessä säikähdyksessään juoksee ulos eukon ja tenavain luota, niin senkään ei ole vallan helppo asettaa rintansa kohta paikalla ampumatauluksi. Onhan meidän miehillä kyllä hyvää tahtoa, mutta nuo toiset penteleet ovat raivoisia kuin paholaisen sikiöt. Ja senvuoksi käykäämme kaikessa rauhassa takatietä; jos yllätämme ne vietävät äkkiarvaamatta, niin tulee vähemmän verta vuodatetuksi, ja sehän sittekin on pääasia. Kiväärejä minulla ei ole mukanani, ainoastaan teille itsellenne sapeli."
Ääneti lähti joukko liikkeelle lukkosepän johtamana. "Meidän tarkk'ampujamme ovat kokoutuneet kapteenimme taloon", hän sanoi, "sinne me pääsemme puutarhan kautta, ilman että meitä kaupungin portilta huomataan." Viljelysmaiden kautta kävi kulku, toisinaan täytyi heidän kavuta epälukuisten matalien aitojen yli, sitte he harppasivat joutuin kaupunginmuuria kiertävän tien poikki, kulkivat muutamia lautoja pitkin puron yli ja tunkeutuivat kaupunkiin eräästä takaportista, josta joutuivat erään nahkurin pihamaalle.
"Odottakaa täällä", huudahti lukkoseppä hiukan levottomana. "Nahkuri on meidän tarkk'ampujiamme, hänen ulko-ovestaan pääsee samalle takakujalle, jonka varrella takaportti on Löwenbergin pihamaalle. Minä lähden ilmoittamaan kapteenille ja yhdessä noudamme teidät."
Vain moniaita minuutteja tarvitsi maalaisten odottaa parkkiammeiden vierellä, kun katuovella vahtina seisova metsänvartija ilmoitti porvarikaartin tulevaksi. Takakujalla tapasivat molemmat joukot toisensa, vaihtaen vain lyhyitä tervehdyksiä. Kapteeni, lihava teurastaja, vaati Antonia astumaan hänen vierellään ja liittämään joukkonsa tarkk'ampujiin. Ääneti etenivät miehet Löwenbergin talon takaportille, se ei ollut lukittu eikä miehitetty; lukkoseppä kurkisti sälöjen läpi tyhjään pihaan. Joukon pysähtyessä hetkiseksi metsänvartija riensi päämiesten luo. "Meillä on enemmän väkeä kuin talossa tarvitaan", hän puhui kiireisesti. "Täällä vieressä on leveä poikkikuja, joka vie torille. Antakaa minun mukaani rumpali, joukkue tarkkampujia ja puolet maalaisista, niin me juoksemme torille ja miehitämme suurella melulla poikkikujan suun. Siitä torilla seisovat viitakemiehet käyvät sekaannuksiin, ja kun ne tarkkailevat meitä, tunkeudutte te muut sisään ja otatte koko rosvojoukon vangiksi. Kohta kuin annan rummuttaa, karkaa herra kapteeni pääjoukon kera pihan kautta kadunvartiseen taloon, jonka ovet te heti miehitätte."
"Sitä mieltä olen minäkin", sanoi paksu kapteeni punoittavana ja tuntien sitä ahdistusta, joka äkkirynnäkön edellä vaivaa urheankin miehen mieltä. "Siis heti matkaan vain!"
Metsänvartija haali kokoon kuusi tarkkampujaa, viittasi kylän voudille ja parvelle maalaisia ja johti joukkonsa huomiota herättämättä avoimelle syrjäkadulle. Antonkin tunsi veren hakkaavan ohimoillaan lähimpiä silmänräpäyksiä odotellessa. Vihdoin kuului rummunpärrytystä, heti sen jälkeen kovaääninen eläköönhuuto. Kuin leijonat karkasivat porvarit pihamaalle, päällikkö edellä sapeliaan heilutellen ja Anton vierellään. Sitten he tunkeutuivat laajaan eteiseen, ennenkuin kukaan kerkisi heitä huomata. Kaikki talossa olevat säntäsivät akkunoille ja oville.
"Hurraa!" karjui kapteeni, "nyt ne ovat kiikissä", ja hän tarttui erästä eteiseen juoksevaa herraa niskaan. "Ketään ei saa päästää karkuun. Sulkekaa ovi!" hän huusi ja piteli uhriaan kauluksesta kuten lehmää sarvista. Kymmenen miehen voimalla tempaistiin katuovi kiinni ja teljettiin, jolloin he innoissaan työnsivät ovella seisovat vihollisetkin ulos kadulle. Sitten ryntäsivät tarkkampujat tarjoilusaliin, osa myöskin yläkertaan. Keitä herroja oli salissa, ne syöksyivät kaikki ulos akkunoista. Siten ei porvariskaarti saanut viinituvasta saaliikseen muuta kuin nimiluettelon, kimpun yhteenniputettuja viitakkeita ja nurkasta puolisen tusinaa kivääreitä, jotka kuuluivat puolalaisille herroille itselleen. Lukkoseppä sieppasi oitis kiväärit kainaloonsa ja juoksi Antonin ynnä eräiden nimeltä huutamainsa kera jälleen takapihalle ja siitä oikokujalle yhtyäkseen metsänvartijan johtamaan joukkoon.
Tämän joukon he tapasivat varsin arveluttavassa asemassa. Se oli urheasti rynnännyt metsänvartijan kintereillä kujansuuhun saakka. Rummunpärrytys ja äänekäs hurraaminen sekä melkein samanaikuisesti tapahtunut vihollisryntäys takapihalta itse taloon oli tosin saattanut vastustajan hämmennyksiin niinkuin oli laskettukin. Viitakemiehet olivat karanneet rintamastaan talon edustalta ja seisoivat sekavana, avuttomana ryhmänä keskellä toria, jota vyöhytniekka herra, itse aivan aseettomana, koetti saada järkiinsä. Sen sijaan kivääreillä asestettu osasto, jossa oli pehtoreita, jääkäreitä ja moniaita nuoria aatelismiehiä, urhokkaasti marssinut hyökkääjiä vastaan ja asettunut rintamaan kiväärit ojossa. Asestettua vastarintaa kohdatessaan porvariskaartilaiset hölmistyivät ja pyrkivät takaisin oikokujan turviin, jättäen metsänvartijan seisomaan yksiksensä molempain sotaakäyväin valtojen keskelle. Siinä hätäännyksissään rupesi rumpali päristämään kaikista hengenvoimistaan, puolalaiset nostivat kiväärit poskelle, metsänvartija samoin komensi: "Tähdätkää!" -- ja molemmat vihollisjoukot jäivät seisomaan pyssyt poskella toisiaan vastapäätä, kumpikin näköjään valmiit ampumaan, mutta pidättyen siitä arastellessaan niitä hirvittäviä seurauksia, joita ensimmäinen komentosana aiheuttaisi. Silloin ryntäsi lukkoseppä seuralaisineen esiin, kiväärit jaettiin salamannopeudella niihin käsiin, jotka ensinnä kurottautuivat niitä vastaanottamaan. Anton ja urhakka lukkoseppä juoksivat hyökkääjäin eturiviin. Verinen taistelu näytti peruuttamattomasti alkavan katukivityksellä.
Tänä jännittävänä hetkenä kajahti viinituvan akkunasta kapteenin ääni yli koko kauppatorin: "Kansalaiset, ne ovat meidän vallassamme. Tässä on vankimme. Se on Tarowin herra itse!"
Kaikki laskivat kiväärinsä alas kuullessaan tuon huudon. Kapteeni piteli vankinsa päätä ulos akkunasta, ja alistuen kohtaloonsa ei tämä yrittänytkään rimpuilla vapaaksi epämukavasta asennostaan. "Ja kuulkaappa nyt mitä sanon", jatkoi urhakka kapteeni. "Jok'ikinen ikkuna tässä talossa on miehitetty, kaikki kadut ovat miehitetyt, niinkuin tuolta vierestä näette; kohta kuin kohotan sormeani, ammutaan teistä joka sorkka maahan."
"Hurraa, kapteeni", huusi ääni torin vastakkaisen laidan keskellä olevasta talosta, ja siinä asuva kauppamies työnsi haulikkonsa piipun ulos ensi kerroksen akkunasta, ja hänen vierellään tekivät saman uhkaavan liikkeen apteekkari ja postimestari, jotka kaikki olivat kaupungin metsästysmaiden vuokraajia.
"Huomenta, hyvät herrat", huusi teurastaja ylen iloissaan sanojensa tehosta, sillä hänet oli vallannut tavaton uljuus ja itsevarmuus. "Siinä näette, veitikat", hän jatkoi, "että kaikki vastarinta on turhaa, heittäkää siis alas viitakkeenne tahi olette kaikki kuoleman omia." Joukko viitakkeita kilahti kadulle.
"Ja te, herrat jääkärit", jatkoi kapteeni puhettaan, "pääsette vapaasti lähtemään, jos luovutatte kiväärinne, mutta jos vain yksikään teistä irvistää vastaan, niin lankee tämän miehen veri teidän päänne päälle." Näin sanoen hän iski jälleen kiinni Tarowskin kalloon, työnsi sen ulos akkunasta ja veti julman teurastuspuukon esiin vyöstään. Hän heitti tupen kadulle ja heilutti asettaan niin hirvittävästi vangin pään päällä, että kunnon teurastaja tässä tuokiossa todella näytti muuttaneen hahmoa ja muuttuneen kamalaksi ihmissyöjäksi.
Silloin huusi metsänvartija haltioissaan: "Hurraa, pojat, nyt ne ovat vallassamme, eteenpäin mars!" Rumpali alkoi jälleen päristää, ja rynnäkkömarssissa tunkeutuivat saksalaiset eteenpäin. Myöskin viinituvassa olevat tarkkampujat riensivät ulos portaille ja kadulle. Puolalaiset kiväärimiehet joutuivat hämmennyksiin, jotkut urheat miehet heistä ampuivat, ja hyökkääjienkin riveistä kuului laukauksia. Loputkin viitakkeet pudotettiin katuun ja niiden kantajat hajosivat hurjaan pakoon, ja kohta heidän jälestään pakenivat pyssymiehetkin. Saksalaiset karkasivat heidän peräänsä, vielä muutamia laukauksia pamahti, pakolaisia ajettiin takaa ympäri toria, jotkut heistä piiloutuivat taloihin, toiset juoksivat kaupunginportista ulos maantielle. Rumpali asteli pitkin toria ja löi hälytyksen. Joka tahoilta juoksi paikalle asestettuja kaupunkilaisia, ilmestyivätpä nahjustelleet tarkk'ampujatkin yksi toisensa perästä. Kapteeni luovutti vankinsa eräiden lujakouraisten miesten huostaan ja huusi, torjuen kädenviittauksella ystäväinsä onnitteluja: "Palvelus ennen kaikkea, hyvät herrat! Tärkeintä nyt on, että suljemme portit ja miehitämme ne. Missä on meidän liittolaistemme kapteeni?"
Anton astui esiin. "Herra toveri", sanoi uljas teurastaja sotilaallisesti tervehtien, "minä ajattelen että me kokoamme joukkomme, pidämme katselmuksen ja jaamme vahtivuorot."
Eri osastot asettuivat riviin torille, ensin tarkk'ampujat, heidän vierelleen metsänvartijan johtamat maalaiset ja torin toiselle puolelle vapaaehtoisten parvi, joka kasvamistaan kasvoi. Siitä tuli pitkät rintamat, ja ylpeyden tunne paisutti rosminilaisten povia heidän nähdessään, mikä voima heillä oli. Kapteeni antoi joukkojen tehdä käännöksiä ja marssia hänen ohitseen joukkueittain. Sitten järjestettiin vartiopalvelus, kaupunginportit miehitettiin ja virastojen edustalle asetettiin kunniavartiot, puoleksi kaupunkilaisia ja puoleksi maalaisia. Alasreväistyt vaakunakilvet puhdistettiin, jotkut naiskädet poimivat kaupungin puutarhoista ensimmäiset kevätkukkaset ja koristivat kilvet seppeleillä ja köynnöksillä. Juhlallisessa saatossa ne kuljetettiin veronkantolaitokseen ja postikonttoriin, koko sotilasmiehistö marssi kumpaankin paikkaan, teki kivääreillä kunniaa ja kapteeni kohotti koko joukon isänmaallisia eläköönhuutoja, joihin monet sadat kurkut vastasivat. Anton seisoi syrjässä, ja kun hän näki kevätkukkaset vaakunakilvillä, muistui hänen mieleensä, kuinka hän aamulla vielä oli epäillyt, tokko hän tänä vuonna sellaisia näkisikään. Nyt loistivat niiden värit niin heleinä hänen isänmaansa tunnuskuvilla. Mutta mitä kaikkea hän olikaan saanut kokea aamusta lähtien!
Näistä ajatuksista hänet havahdutti kapteeni, joka kutsui hänet mukaan raatihuoneelle turvallisuusvaliokunnan istuntoon. Siten hän näki yhtäkkiä istuvansa neuvostosalissa vihreäverkaisen pöydän ääressä ja umpi outojen miesten parissa, yhtenä heistä. Pian hän sai kynän käteensä ja kirjoitti ylemmille viranomaisille lähetettävän selostuksen päivän tapahtumista. Valiokunta osoittautui ylen toimeliaaksi: sananviejiä lähetettiin lähimmäisiin sotilaspäällystöihin, epäluulonalaisissa taloissa etsiskeltiin kätkeytyneitä kapinallisia; ja maalaisille, jotka olivat lupautuneet jäämään kaupunkiin iltaan saakka, hankittiin yleisellä keräyksellä ruokaa ja juomaa, kulkuvahteja lähetettiin joka suuntaan, yksityisiä vankeja kuulusteltiin ja tietoja koottiin lähiympäristöstä. Joka haaralta tulikin ilmoituksia. Useista kylistä oli puolalaisjoukkioita matkalla kaupunkia kohti, naapuripiirikunnassakin oli yritetty samanlaista kapinaa ja siellä oli onnistuttukin, sikäläinen kaupunki oli puolalaisen nuorison vallassa; pakolaiset kertoivat ryöstelyistä, merkkitulista, joita leimusi halki koko maan, yleisestä puolalaiskapinasta, joka uhkasi hukuttaa saksalaiset verilöylyihin. Rosmanilaisten naamat venyivät melkoista pitemmiksi, voitonriemu, joka vast'ikään oli vallinnut raatihuoneen salissa, vaihtui huoleksi tulevaisuuden vaaroista. Monet puhuivat siihen suuntaan, että kaupungin pitäisi neuvotella vangitun Tarowin herran kanssa, koskapa kaupunkilaiset eivät tunteneet itseään turvallisiksi omien muuriensakaan sisällä, missä tiettiin paljon puolalaismielisiä oleskelevan ja viholliskiväärejä piilotetun. Kuitenkin voitti enemmistön sotainen rohkeus pelokkaiden vastarinnan. Päätökseksi tuli, että koko yö pysytään aseissa ja puolustetaan kaupunkia vihollisjoukkioita vastaan, kunnes sotaväkeä saapuisi.
Sitten tuli ilta. Silloin lähti Anton, huolestuneena lukuisista sanomista maaseudulla tehdyistä ryöstelyistä, raatihuoneen neuvostosalista ja lähetti kylänvoudin kokoamaan oman paikkakunnan saksalaisia yhteistä poislähtöä varten. Tarkk'ampujakapteenin ja lukkosepän välissä hän asteli rumpujen päristessä ja porvarikaartin hurratessa väkineen kaupunginportista esikaupungin viimeisten talojen kohdalle asti. Siellä puron poikki vievällä puusillalla kaupunkilaiset ja maalaiset ottivat toisiltaan veljelliset jäähyväiset.
"Teidän vaununne ovat viimeiset, jotka tänään pääsevät tästä ylitse", sanoi lukkoseppä; "teidän selkänne takana murramme siltalankut ja asetamme tähän vartion." Kapteeni kohotti hattuaan ja lausui: "Kaupungin ja suuresti ylistettävän porvarien tarkk'ampujakomppanian nimessä kiitän teitä kaikkia ystävällisestä avustanne. Jos raskaat ajat tulevat, niinkuin me kaikki pelkäämme, pitää meidän saksalaisten aina pysyä yksissä."
"Se sana pidettäköön", huusi kylänvouti, ja muut maalaiset huusivat saman hänen jälkeensä.
Sitten lähtivät maalaiset tarpomaan hämärtyvää lakeutta. Anton antoi vaunujensa seurata hiljalleen perästä ja astui jalkaisin muun joukon mukana. Metsänvartija haali kokoon moniaita nuoria miehiä, joilla oli vallatut kiväärit olalla, ja muodosti niistä jonkinlaisen etujoukon. Kunaun seppä, joka tunsi jokaisen miehen piirikunnassa, toimi tiedustelijana. Kaikki pensaikot ja epäilyttävät kohdat tien varrella nuuskittiin tarkoin, joitakin vastaan sattuneita henkilöitä siepattiin kiinni ja kuulusteltiin. Paljon kaameata saatiin kuullakin, mutta mitään väijytyksiä ei kohdattu. Siten astui miesjoukko maantietä vakaisin mielin. Kaikki tunsivat mielenylennystä päivän toimista, mutta kukaan ei salannut itseltään, että tämä oli vasta alkua ja että paljon raskasta vielä seuraisi elettäväksi. "Kuinka kestämmekään me maalaiset tämän ajan?" sanoi kylänvouti. "Kaupunkilaisilla on muurinsa, ja he asuvat tiheästi yhdessä, mutta me olemme alistetut jokaisen konnan kostonhimolle, ja jos puolisenkaan tusinaa maankiertäjää pyssyineen tulee kylään, niin olemme heidän armoillaan."