Part 51
Perhe kuului Neudorfin saksalaiseen seurakuntaan. Mutta siellä ei ollut erityistä kuorituolia eikä alttarin vierellä edes sivupenkkiäkään, ja alhaalla maalaisten joukossa istuminen olisi ollut perheelle sopimatonta. Senvuoksi vapaaherra antoi järjestää linnaan pienen kappelin ja noutaa papin sinne joinakin sunnuntaina saarnaamaan. Mutta Anton saapui aniharvoin perhejumalanpalveluksiin ja ratsasti mieluummin Neudorfin kirkkoon, jossa istui kylänvoudin rinnalla seurakunnan joukossa.
Eivät hänen taloudellisetkaan toimensa säästyneet häiriöiltä. Erään viinikaupan matkustaja tunkeutui hiekkanummien ja mäntymetsien kautta aina vapaaherran työhuoneeseen asti. Hän oli aika ovela ja suulas veitikka, jolla oli pää täynnä kilpa-ajo- ja uhkaratsastusuutisia. Näitä lasketteli hän isännälleen koko päivän mittaan ja lumosi niillä tämän ostamaan kokonaisen härkätynnörin punaviiniä. Anton silmäsi tyhjään talousrahastoon, manasi härkätynnörin maan alle ja juoksi kiiruimman kautta paroonittaren vastaanottohuoneeseen. Naistenkin kanssa hän sai kiistellä kauan aikaa, ennenkuin viinitilaus rajoitettiin vaatimattomaan määrään.
Vapaaherra oli tyytymätön vaunuhevosiinsa; ne olivat jo vanhanpuoleiset ja sen lisäksi raudikkoja. Viimemainittu seikka olisi voinut olla jokseenkin yhdentekevä parooniparalle, mutta sepä juuri oli hänen mielestään pahin vika. Hänen suvussaan näet jo vanhuudesta pitäen suosittiin muuatta erityistä hevosväriä. Vanhan perinnäistarun mukaan oli suvun kanta-isä jossakin muinaisessa taistelussa suorittanut suuria urotekoja hiirakon selässä istuen; kulkipa suvussa siitä laulukin, jonka eräs säkeistö kuului:
Kenellä mainett' taistelosta? Se jalon onpi ritarin, Vuos _puna_hurme hiirakosta, Sit' tiukkui _satulastakin_ [Rothsattel = punasatula].
Kaksi viimeistä säettä Rothsattelin suku tulkitsi tarkoittavan sitä itseään ja piti senvuoksi punahiirakkoa rakkaampana kuin muita hevosia. Mutta kun tällainen väri on hyvissä hevosissa jokseenkin harvinainen, ei vapaaherraa ollut milloinkaan onnistunut tyydyttää mielihaluaan. Nytpä satutti kohtalo erään lähiseudun hevoskauppiaan tuomaan parin juuri sellaisia hevosia linnaan kaupaksi. Sokea parooni ihastui niihin silmittömästi, niin että naisetkin tulivat liikutetuiksi hänen nykyään niin harvinaisesta ilonpuuskastaan; hän antoi taukoamatta kuljettaa hevosia ohitseen, ratsastaen ja vaunujen eteen valjastettuina, kuunteli tuntijankorvalla niiden jalaniskentää, tunnusteli sormin niiden jäseniä, kysyi Karlinkin mielipidettä ja päätti ilahduttaa puolisoaan antamalla ne tälle lahjaksi. Hätäytyneenä sellaisesta tarpeettomasta rahanmenosta Karl juoksi Antonin puheille ja ilmaisi hänelle uhkaavan vaaran. Anton lähti jälleen vastaanottohuoneeseen, mutta tällä kertaa hän ei tavannutkaan kuulevaa korvaa. Paroonitar myönsi hänen tosin olevan oikeassa, mutta pyysi mitä hartaimmin, että hänen puolisonsa saisi tämän ainoan kerran noudattaa mielihaluaan. Vihdoin vietiin hiirakot kaikessa hiljaisuudessa talliin, ja ostaja antoi kauppiaalle, paitsi molempia raudikoita ja kaiken käteisrahansa, lupauksen, että tämä saisi ensi sadosta ostaa kaksisataa vakkaa [1 vakka = 55 litraa] kauroja ylen alhaisesta hinnasta. Anton ja Karl saivat tietää viimeisestä ehdosta vasta useita kuukausia myöhemmin ja katkeroituivat tietysti kovasti tilan omien etujen vuoksi.
Metsänvartijalla oli alusta pitäen se paha onni, että hänen persoonansa ei ollut isäntäväen mieleen. Kenties riitti vapaaherran mieltä kääntämään hänelle epäsuosiolliseksi pelkästään jo se seikka, että Anton oli elävästi kuvaillut ensi yhtymistään tuon metsähiiden kanssa, joka kantoi kaunaa kaikkia entisiä tilanomistajia kohtaan. Paroonitarta loukkasi vanhuksen karkea käytös, häneltä kun pitkässä yksinäisyydessään oli kadonnut kaikki siloinen notkeus, jollaista herrasperhe odotti alustalaisiltaan. Eräänä iltana teetä juotaessa sai Anton kummakseen kuulla, että aikomuksena oli erottaa metsänvartija toimestaan, ennenkuin hän palvelusvuosiensa perusteella voisi vaatia vanhuudeneläkettä. Sijaan piti otettaman nuorempi mies, joka tarpeen tullen voisi vapaaherran liveriin puettuna tehdä palvelusta kuskipukilla ja pöytätarjoilussa. Antonin oli vaikea salata närkästystään selittäessään, että rajun ja epävarman naapuriston takia tilalla tarvittiin juuri tuollainen kokenut mies, jota jokainen seudun metsärosvo pelkäsi ja jonka entisyys takasi paljon suurempaa luotettavuutta kuin mitä vento vieraalta voi odottaa. Tässä asiassa asettui Lenore hänen puolelleen, ja vapaaherran vetäytyessä jäätävään jäykkyyteensä ja paroonittaren rypistäessä otsaansa tuuma sai hiljaisen hautauksen.
Eikä Lenorekaan ollut sellainen, joksi Anton oli häntä unelmoinut. Alati hän oli Lenorea kunnioittanut ylhäisenä neitosena ja vastaanottanut tämän sydämellisen luottavaisuuden jonain erityisenä suosionosotuksena. Mutta nyt hälveni tuo ylimyksellinen harhakuva. Anton tunsi jokapäiväisestä näkemistään tarkoin neitosen pitsihihain mallin ja huomasi hyvin repeämänkin arkihameessa, josta huoleton Lenore ei pitänyt väliä. Keskusteltaessa hän tuli pakostakin panneeksi merkille hänen puuttuvan tietomääränsä. Neidin suuret elämänvaatimukset eivät häneen tehonneet enää vähääkään, ja tuskinpa hän enää olisi pieksänyt Fink ystäväänsä tämän ivallisen kysymyksen johdosta, oliko neidillä henkevyyttä. Hän kyseli sitä nyt itseltäänkin ja vastasi kysymykseen kylmän järkevästi. Lenore ei ollut hankkinut itselleen niin paljon oppia kuin eräs toinen hänen tuntemansa impi, eikä edes hänen tunne-elämänsäkään ollut erityisen hienostunut; mutta hän oli hyvä ja terve luonne, tunteissaan raittiin voimakas ja johtopäätöksissään rehellinen. Ja kaunis hän oli. Aina oli Anton pitänyt häntä kauniina, mutta nuorukaisen hellä kunnioitus oli kauan ympäröinyt immen persoonan jonkinlaisella pyhyyden pilviverholla. Nyt, kun hän näki tämän joka päivä, yksinkertaisessa aamupuvussa ja työpäivän arkitunnelmassa, katosi tuo sädekehä, mutta sen sijaan Anton tunsi neitosen kukoistavan nuoruuden koko lumousvoiman.
Usein hänellä oli syytä olla tyytymätön Lenoreenkin. Kohta ensi päivinä tämä oli hartaasti pyydellyt saada jotain hyödyllistä askaretta talossa. Anton vastasi, että talouden silmälläpito ja varsinkin tarkka keittiön kirjanpito oli varsin hyödyllistä askaretta. Hän viivoitti neidille tilikirjan valmiiksi, ja kun tämä oli tottumaton seuraamaan suoria sarekkeita, tunsi Anton salaista iloa saadessaan opettaa häntä siihen. Lenore antautui erinomaisella innolla uuteen tehtäväänsä ja juoksi sen kymmenet kerrat päivässä keittiöön saamaan vanhalta Babettelta tarvittavia tietoja. Mutta hänen laskelmansa näyttäytyivät sangen epävarmoiksi ja Babetten salamyhkäiset merkinnät niitä paljon luotettavammiksi. Ja kun Lenore oli viikon päivät hoitanut tunnollisesti tilikirjaa, tuli kauniita päiviä, jolloin aurinko paistoi niin houkuttelevasti; silloin hän ei voinut pidättyä lähtemästä metsänvartijan kanssa metsästämään tahi hyppäämästä ponynsa selkään ja laskettamasta kauas kotitilan rajojen taa; silloin unohtuivat tykkänään mielestä kaupunkitilaukset, keittäjätär ja kirjanpito.
Sitten hän tahtoi lueskella historiaa ja opiskella Antonin johdolla hiukan englanninkieltä. Anton oli mielissään siitä päähänpistosta. Mutta vuosiluvut olivat mahdottomat muistaa, vieraan kielen sanat olivat hirvittäviä -- Lenore pakeni noiden hieroglyyfien äärestä ja juoksi talliin hevosten luo tahi aina voudin asuntoon saakka, missä hän suuresti huvitettuna katseli Karlin näppärää askartelua höylä- ja sorvipenkin ääressä. Kun Anton kerran kävi hakemassa häntä englannintunnille, löysi hän neitosen viimein Karlin kamarista, missä hän höylä kädessä innokkaasti valmisteli kuskipukkia uuteen rekeen. Hyväluontoisesti hymyillen Lenore sanoi ankaralle oppimestarilleen: "Älkää te vaivatko itseänne niin paljon minun tähteni, Wohlfart. En minä opi mitään, minulla on aina ollut kova pää."
* * * * *
Jälleen peitti lumi maan, ja auringonpaisteessa, kimmelsivät metsä ja lakeus miljoonin jääkristallein. Karl laitteli kohta rekiä kuntoon, vanhan kaksi-istuimisen sekä Lenoren kilpa-ajoreen, jonka hän itse oli valmistanut ja neidin avulla maalannut korealla öljyvärillä. Aamuvastaanotossa Anton oli sanonut paroonittarelle, että hänen täytyi iltapäivällä lähteä Tarowiin erään poliisiasian vuoksi. "Me tunnemme Tarowskin perheen vesikylpylän ajoilta", vastasi paroonitar. "Siellä seurustelimme ahkeraan rouva von Tarowskan ja hänen tyttärensä kanssa. Toivoisin hartaasti, ettei vapaaherra aivan pysyisi erillään naapureistaan; ehkäpä voin hänet taivuttaa siihen, että hän tänään lähtee meidän kanssamme sinne vierailulle. Joka tapauksessa me naiset tahdomme käyttää tätä tilaisuutta hyväksemme, ja rohjeta teidän turvissanne lähteä rekiretkelle sinne."
Anton mainitsi varovaisesti kadoksiin joutuneesta Bratzkysta ja omasta epäluulostaan tämän asian johdosta. "Sehän on vain epäluuloa", vastasi paroonitar sovitellen, "ja meillä on epäämätön velvollisuus käydä tervehdysvierailulla sen perheen luona. Enkä minä muuten voi uskoakaan, että herra von Tarowski itse olisi ryöstöön ottanut osaa."
Iltapäivällä ajoivat reet valtaoven eteen, paroonitar istui puolisonsa kera isompaan, ja Lenore tahtoi välttämättä itse ajaa uutta kilparekeään. "Wohlfart istuu taakseni takaistuimelle", hän määräsi. Vapaaherra kysyi puolisoltaan hiljaa: "Wohlfartko?"
"Minä en päästä Lenorea yksin ajamaan", vastasi paroonitar tyynesti. "Ole huoletta. Sitäpaitsi onhan Wohlfart sinun palveluksessasi, joten sitä ei voi pitää sopimattomana seuratapojenkaan kannalta. Ja mehän ajamme yksissä."
Tiu'ut helisivät lumilakeutta pitkin, Lenore istui onnenautuaana pähkinänkuoressaan ja kiihoitti hevostaan reimoilla huudoilla. Hän kääntyi usein taaksensa ja näytti Antonille nauravat kasvonsa, jotka tänään säteilivät tumman päähineen sisältä niin kauniina, että nuoren miehen sydän lennähti immelle vastaan. Lenoren vihreä harso hulmusi tuulessa ja hiveli Antonin poskea ja peitti välistä hänen kasvonsa kokonaan. Silloin hän näki tuon turkiksiin verhotun norjan vartalon edessään ikäänkuin matkan päästä vihertävän autereen läpi; ja pian kosketti hänen suunsa huounta nauharuusua neitosen niskalla, ja hän huomasi, että vain tuo ohut silkkinen verho erotti hänen kättään tämän kultakiharoista ja valkeasta kaulasta. Anton antautui näihin viehättäviin mietelmiin ja voi tuskin pidättyä sivelemästä rukkasellaan neitosen samettipäähinettä, kun yht'äkkiä jänönen hypähti aivan hänen vieressään pystyyn lumikuopasta. Jänis liputti uhkaavasti korvillaan ja teki varoittavan kuperkeikan Antonia kohti. Tämä ymmärsi ystävällisen varoituksen ja tempasi rukkasensa sukkelaan, takaisin; jänönen taas mielissään hyvästä työstään laukkasi vinhaa vauhtia hankea pitkin tiehensä.
Anton antoi ajatuksilleen toisen suunnan. "Valkealla tiellä ei näy ihmisjälkeä, ei reenlatua, ei jalan painannaista; missään ei näy muuta elonmerkkiä kuin luonnon äänetöntä unta. Me olemme matkustajia, jotka tunkeudumme vieraaseen maahan, minne ei vielä milloinkaan ennen meitä ole ihmisjalka astunut. Puu tien vieressä on samanlainen kuin toinenkin, lumikenttä on rajoja vailla, ylt'ympärillämme haudanhiljaisuus ja ylhäällä naurava päivänpaiste. Tahtoisinpa että tätä menoa jatkuisi koko päivän."
"Minä olen niin onnellinen, kun kerrankin saan kyyditä teitä", huusi Lenore, kääntyen ympäri häntä kohti ja ojentaen hänelle kätensä. Anton unohti oitis jänöjussin ja sen varoituksen ja kumartui suutelemaan hansikoitua kätöstä. "Turha vaiva", nauroi Lenore, "siinä on nahkaa välissä."
"Mutta tässäpä on aukko", sanoi Anton ja valmistautui uudistamaan yritystään.
"Tänäänpä te olette oikein kohtelias", huudahti Lenore, vetäen verkalleen kätensä takaisin; "tiedättekös, se sopiikin teille ihmeen hyvin, Wohlfart."
Nahkarukkanen kurottautui tavoittamaan poisväistyvää hansikasta. Siitäpä joutui puunoksalla ajavain päitten päällä kaksi varista toraamaan, ne kirkuivat kuin kilpaa, lehahtivat ilmaan ja lensivät toruen Antonin pään ylitse. "Menkää hitoille, mokomat", ärähti hehkumaan syttynyt Anton itsekseen, "enpä anna teidän enää toistamiseen itseäni häiritä."
Mutta Lenore katsoi häneen luottavaisesti. "En sentään tiedä, sopiiko teille tuollainen liika kohteliaisuus minua kohtaan", hän jatkoi vakavampaan sävyyn. "Te ette saa suudella minun kättäni, sillä minua ei yhtään haluta tehdä samoin teille, ja mikä toiselle on oikein, sen pitää toisellekin olla kohtuullista. Heleijaa, heposeni, anna luistaa!"
"Olenpa utelias näkemään, miten puolalaiset meidät vastaanottavat", aloitti Anton jälleen tavalliseen sävyyn.
"Eiväthän ne voi olla muuta kuin kohteliaita", vastasi Lenore. "Me olemme asuneet rouva von Tarowskan kanssa viikkomääriä samassa talossa ja yhdessä tehneet kaikki huvimatkat. Hän oli koko kylpylän hienoin nainen, sekä hän että hänen tyttärensä olivat kuuluisat rakastettavuudestaan ja ylhäisestä esiytymisestään."
"Mutta hänen miehellään on silmät kuin metsänvartijan ketulla", virkkoi Anton; "häneen en luota niin hiventäkään."
"Minäpä laitoin tänään itseni oikein kauniiksi", nauroi Lenore ja kääntyi jälleen taaksensa, "sillä tyttäret siellä ovat kuuluja kaunottaria, eikä puolalaisten pidä saaman sanoa, että me heidän rinnallaan jäisimme vallan varjoon. Mitä pidätte puvustani, Wohlfart?" Hän taivutti turkkinsa helmaa syrjään.
"Ette siinä tule vallan hullulta näyttämään", sanoi Anton hyvin viisaan näköisenä, "sillä siinä on vivahdus ruskeatakin, ja niinmuodoin se on ihmeen ihana."
"Te uskollinen herra Wohlfart!" huudahti Lenore ja ojensi jälleen kätensä reen laidan yli. Ah, nyt oli metsän pienten eläjäin voima liian heikko poistamaan lumousta, joka veti nahkarukkasta hienoa hansikasta kohti; jotain enempää täytyi tapahtua. Kun Anton kolmannen kerran kurotti kätensä, huomasi hän sen vasten hänen omaa tahtoaan kohoavan yhä korkeammalle ja piirtävän ilmaan ison kaaren, samalla kuin hän itse painui yhä alemmaksi, kunnes vihdoin makasi kyljellään lumessa. Ällistyneenä hän kohotti päätänsä ja näki Lenoren jonkun askeleen päässä istuvan kumoon kaatuneella reellä, ja hevonen seisoi rauhallisesti tiellä ja nauroi omalla tavallaan ajaville tekemänsä kepposen johdosta. Lenore oli liian kauan katsellut rekitoveriaan ja liian vähän eteensä tielle, ja silloin oli onnettomuus tapahtunut. Iloisesti nousi kumpikin pystyyn ja pudisteli lumen vaatteistaan, Anton käänsi reen pystyyn ja sitten mentiin jälleen nelistä eteenpäin. Mutta rekisatu oli lopussa, Lenore piti tarkempaa vaaria tiestä, ja Anton pudisteli lunta hihoistaan.
Reet ajoivat avaraan pihaan. Sen perällä kohosi pitkä yksikerroksinen ristikkorakennus, seinät olivat valkeiksi kalkitut ja katto paanuilla katettu, ja sokeat päätyakkunat vilkuttivat tuttavallisesti silmää vieressä oleville hirsitalleille. Anton hypähti reestä ja kysyi esiinrientävältä liveripukuiselta mieheltä armollisen herran asuntoa. "Tämä tässä on palatsi", vastasi puolalainen palvelija syvään kumartaen ja auttoi herrasväkeä alas reestä. Hämmästyneinä katsahtivat Lenore ja paroonitar toisiinsa. He nousivat likaiseen eteiseen, yhä useampia, viiksiniekkoja ilmestyi näkyviin, ne kiskoivat palvelusintoisesti talvitamineet vieraiden yltä ja tempasivat matalan oven selälleen. Avarassa asuinhuoneessa oli lukuisa seura koolla. Korkeavartaloinen, mustaan silkkiin puettu naishahmo astui vieraita vastaan ja tervehti heitä aito pariisilaisella siroudella. Tyttäretkin riensivät ympärille, hoikkia neitosia, joilla oli äitinsä tummat silmät ja maailmannaisen käytös. Useita herrojakin mainittiin nimeltä, herra von ja kreivi von, kaikki jalokäytöksisiä ja hännystakkisia nuoria miehiä. Viimein saapui isäntäkin tervehtimään. Hänen kettumaiset kasvonsa säteilivät sydämellistä ihastusta, ja ketunsilmät loistivat viatonta iloa. Vastaanotto oli moitteeton, kummallakin puolella tunnettiin varman itsetunnon hyväätekevää keveyttä. Vapaaherraa ja hänen naisiaan tervehdittiin arvossapidettyinä tuttavina, saipa Antonkin osansa lämpimästä kohteliaisuudesta. Hän suoritti virallisen asiansa muutamin sanoin, ja herra von Tarowski huomautti hymyillen, että he olivat jo kerran ennen pikaisesti tavanneet toisensa. "Se teidän pehtorilurjuksenne livisti käsistänne", sanoi hän valitellen, "mutta olkaa huoletta, ei hän kohtaloaan vältä."
"Toivon, etteivät hänen apurinsakaan", vastasi Anton. Tarowin herran silmät koettivat säilyttää kyyhkymäisen ilmeensä, kun hän jatkoi: "Veitikka on varmastikin jossain piilossa." -- "Todennäköisesti hyvinkin lähellä", virkkoi Anton ja loi akkunasta epäilevän silmäyksen kehnoihin piharakennuksiin.
Turhaan etsi Anton katseillaan läsnäolevasta miesparvesta sitä salaperäistä vierasta, jonka hän oli ennen jo kahdesti nähnyt ja jonka hän hyvin uskoi haluavan pysytellä piilossa saksalaisten silmiltä. Sen sijaan oli saapuvilla eräs toinen hyvin päättäväisen näköinen herra, jota toiset kohtelivat erittäin kunnioittavasti. "Ne tulevat ja katoovat", ajatteli Anton itsekseen, "ne ratsastavat yhdessä ja hajautuvat sitten jälleen, kuten kapakanisäntä sanoi; nämä täälläkään eivät ole yksilöitä, joiden kunkin kanssa joutuisi erikseen tekemisiin, vaan koko suku on samanlaista." Samassa tuokiossa astui tuo ylhäinen tuntematon hänen luokseen ja aloitti kohteliaan keskustelun. Mutta vaikka hän yrittikin esiytyä niin luonnollisesti kuin suinkin, huomasi Anton hänen ilmeisesti tahtovan johtaa puhetta ja tutkistella hänen, saksalaisen, ajatussuuntaa ja sympatioja. Senvuoksi Anton koetti olla niin pidättyväinen kuin taisi, ja kun puolalainen sen huomasi, kadotti hän kaiken mielenkiinnon tähän umpimieliseen vieraaseen ja kääntyi naisseuraan.
Nyt oli Antonilla tilaisuutta katsella ympärilleen huoneessa. Kylänikkarin kyhäämien tökeröiden huonekalujen joukossa oli wieniläinen flyygeli, akkunaruudut olivat paperiliuskoilla paikkaillut, mustunutta permantoa peitti sohvan läheisyydessä risainen matto. Naiset istuivat samettipäällyksisillä tuoleilla kuluneen pöydän ympärillä. Talon rouva ja hänen täyskasvuiset tyttärensä kantoivat siroja pariisilaispukuja, mutta kun muuan sivuovi tuontuostakin aukeni, näki Anton hämärässä syrjähuoneessa joukon lapsia niin vajavaisesti puettuina, että hän sydämestään sääli heitä tällaisessa talvipakkasessa. Lapset eivät tuntuneet tuosta välittävän, sillä ne telmivät ja melusivat kuin pikkupaholaiset.
Horjuvalle pöydälle levitettiin hieno damastiliina ja sille asetettiin hopeinen teekeittiö. Puhelu sujui ihmeteltävän liukkaasti. Kevyitä ranskankielisiä kompia ja vilkkaita huudahduksia sointuvalla puolankielellä sateli ristiin, ja jolloinkin kuului yksitoikkoisia saksalaisiakin lauseita. Naurun heläjävästä nopeudesta, puhujain vilkkaista ilmeistä ja puhelun tulisuudesta Anton voi huomata joutuneensa muukalaisten joukkoon. Sanat sinkosivat sukkelaan, silmissä ja poskilla loisti hilpeän kiihoituksen haihtuva tuli. Se oli liikkuvaista rotua, joustavampaa, lennokkaampaa, helpommin kuohahtavaa kuin mihin hän oli tottunut. Ällistyksekseen Anton näki, kuinka helposti ja nauttien Lenorekin keinuili tuon kevyen seurustelun kareilussa. Hänenkin kasvoillaan säteili vilkkaampi puna, hän nauroi ja teki eleitä niinkuin toisetkin, ja rohkeasti hänen silmänsä katsoivat ympärillä olevien herrojen kohteliaisiin kasvoihin. Samaa heläjävää naurua, samaa herttaista huolettomuutta, joka rekimatkalla oli niin suuresti Antonia viehättänyt, tuhlasi impi nyt vennon vieraille, jotka olivat yöllisinä maantierosvoina tehneet hänen isälleen vahinkoa. Se harmitti Antonia tavattomasti. Lisäksi oli huone niin merkillisesti koristettu, tapeetit likaisia ja rikkinäisiä, sivuhuoneessa lapset paljain jaloin, ja talon herra suuren konnan salainen suojelija ja epäilemättä jotain vielä pahempaakin! Niinpä Anton tyytyi kylmästi pidättyen vaarinottamaan seuraa syrjästä ja vastailemaan vain niukasti isännän ja tämän vieraiden kohteliaisiin sanoihin.
Viimein helähytti muuan nuori herra muutamia ääniä flyygelistä, kaikki hypähtivät pystyyn ja tahtoivat tanssittavaksi. Armollinen rouva soitti palvelijoita, jolloin neljä hurjannäköistä miestä syöksyi huoneeseen, tarttui isoon flyygeliin ja raahasi sen rajusti ulos. Seurue tungeksi eteisen läpi toisella puolella olevaan saliin. Kun Anton sinne pääsi, täytyi hänen hieroa silmiään; mitä hän näki, tuntui hänestä uskomattomalta. Sali oli aivan autio ja alaston huone, seinät karkeasti kalkitut ja niitä pitkin lautapenkkejä, nurkassa hirvittävä takkauuni. Keskellä salia riippui pesuvaatteita nuorilla; Antonin oli vaikea ymmärtää, miten siellä kävi tanssiminen. Mutta yks kaks sieppasivat palvelijat vaatteet alas, eräs heistä juoksi liedelle ja puhalsi valkean palamaan, ja kohtapa pyöri lattialla kuusi paria katriljin vuoroissa. Kun naisia oli herroihin verraten liian vähän, sitoi muuan nuori kreivi, jolla oli mustat sametinpehmeät viikset ja pari mitä kauneimpia sinisilmiä, nenäliinan käsivarteensa ja selitti sirosti niiaten olevansa daami. Heti kutsui eräs toinen herra ritarillisesti kumartaen hänet tanssitoverikseen. Autuaallisesti keinui tanssivain piiri lattialla. Kesken kaikkea huoletonta velttoutta, jota sivistyneen Europan muoti vaati tanssijoilta, leimahti heidän rotunsa luontainen tulisuus välistä näkyviin. Lenore pyöri mukana. Paroonitar oli vilkkaassa keskustelussa talon isännän kanssa, ja rouva von Tarowska otti urakakseen pitää seuraa sokealle vapaaherralle. Kaikki tämä oli jälleen sitä ylhäistä, läikehtivää eloa, kevyttä hetken nautintoa, jota Anton oli niin usein ihaillut; mutta tänään hän hymyili sille kylmän halveksivasti. Hänestä ei tuntunut lainkaan miehuulliselta eikä edes arvokkaaltakaan, että saksalainen perhe antautui niin alttiin huolettomasti vastustajainsa tasolle, jotka ehkä juuri tässä tuokiossa hautoivat vihamielisiä aikeita sitä ja sen kansallisuutta vastaan. Kun Lenore ensi tanssin päätyttyä astui Antonin ohi ja kysyi hiljaa: "Miksi ette pyydä minua tanssiin?" vastasi tämä: "Odotan joka hetki näkeväni herra Bratzkyn kasvot jossain salin sopessa."
"Kukapa sellaista nyt ajattelee?" huudahti Lenore ja kääntyi loukkautuneena pois.
Tanssi seurasi tanssia, nuorten päät olivat kuumina, huoneen hikevä lämmin suoristi kiharat. Seisoaltaan, kesken tanssihyppyään, joivat tanssijat tarjoiltua kylmää juomaa, ja samalla huudettiin joka haaralta flyygelin ääressä istuvalle kotiopettajalle, että hän soittaisi masurkkaa. Nyt liehuivat puvut, herrat ponnahtivat kuin vieterien viskaamina ylös korkeuteen ja salin yhdestä nurkasta toiseen. Ah, Lenore oli siinäkin mukana! Anton seisoi ylhäisen puolalaisen kanssa koettaen ylläpitää kankeaa keskustelua ja kuunteli vastenmielisesti, kuinka tämä kehui saksalaisen neitosen liikkeiden sulavuutta. Mikä puolalaisille tytöille oli niin luonnollista, nopeat liikkeet, väkevä tunnekuohu, se teki Antonin mielestä Lenoren epämiellyttävän raivoksi, jopa epänaiselliseksikin. Ja Lenoresta hänen katseensa kulki jälleen karkeisiin seiniin, pölyiseen uuniin, jonka takassa paloi korkea pystyvalkea, ja kattoon, mistä lepatteli alas pitkiä harmaita hämähäkinseittejä.
Oli jo myöhä, kun paroonitar kiirehti kotiinlähtöä. Turkit tuotiin saliin, vieraat kääriytyivät niihin, aisakello kilahti ja tiu'ut helisivät jälleen hankea pitkin. Mutta Anton oli tyytyväinen, että tytär ajoi nyt isänsä kanssa ja hän itse paroonittaren takana istuen hoiti toisia ohjaksia. Vaieten kului matka, yhä uudelleen täytyi Antonin ajatella, kuinka eräs toinen hänen tuntemansa neitonen ei olisi milloinkaan vihollistalossa liehunut masurkan pyörteissä pölyisten hämähäkinseittien alla. -- Ja tänään näki hän Lenorenkin päälaella eristävän teräskypärän.
4.