Part 5

Löbel Pinkus oli talonomistaja ja piti alikerroksessa pientä paloviinakauppaa ja kapakkaa, jossa kävi paljon ihmisiä. Kuitenkin oli arvattavissa, ettei kunnianarvoisen Pinkuksen lihava, rasvaiselta paistava ruho eikä hänen vaimonsa paksu kultainen kaulaketju olleet pelkän kapakkatoimen hedelmiä, ja naapuristossa synnytti paljon päänvaivaa se arvoitus, kuinka ihmeessä rouva Pinkuksen kannatti aina paistaa päivällispöytään kaikkein kalleimmat hanhet, jopa välistä kalkkunoitakin. Mutta koska hänen miehellään oli taattu luonne ja maine, mikä kuvastui hänen käyttämästään karkeasta ja päättäväisestä puhetavasta, koska hän myyskenteli paloviinaa, mikä vanhastaan on kansanomainen ammatti, ja koska hänellä sen lisäksi oli rahoja lainattavaksi tavattoman korkeaa korkoa vastaan, niin kunnioittivat ja pelkäsivät naapuriston pikku käsityöläiset häntä suuresti. Hänen mainettaan ja kansalaiskuntoaan vastaan ei kenelläkään ollut muistuttamista. Vartiopoliisi poikkesi kernaasti ohi astuessaan hänen kapakkaansa ottamaan ryypyn, josta isäntä aina kieltäytyi ottamasta maksua; hän suoritti täsmällisesti kaikki veronsa, ja ihmisten kesken häntä pidettiin ryöstövoudin hyvänä tuttavana, jopa luotettuna ystävänäkin. Mutta itse asiassa herra Pinkus oli niitä onnellisia luonteita, jotka osaavat imeä hunajaa kaikenlaisista kukista, yksinpä pahanhajuisistakin. Talonsa yläkerrassa hän piti hiljaista yömajaa parrallisille ja parrattomille miehille, joita yhdisti yhteinen kammo sian sukua ja kaikkia sen jalostettuja tuotteita kohtaan. Nämä ikivanhan rodun jälkeläiset panivat toisinaan arvoa huokeaan ja piilosalla olevaan yökortteeriin, jonka isäntä ei kirjoitellut kovin isoja laskuja eikä liioin vaatinut vierailtaan passiakaan; he tulivat säännöllisesti myöhään iltahämärissä ja hiipivät jälleen varahin aamulla ulos kaupungin syrjäkujille tahi maantielle -- vaatimattomia reppureja ja lumppusaksoja, jotka laskivat voittonsa grosheneissa ja penneissä. Paitsi näitä yövieraita ilmaantui jolloinkin toisiakin, epäsäännöllisesti kuin pyrstötähdet, vaihtelevaa ikää, sukupuolta ja uskontunnustusta, joilla oli paljon salaisia neuvotteluja isännän kanssa ja jotka eivät voineet sietää, että yöpimeässä raapaistiin tulta rikkitikkuun heidän kasvojensa lähettyvillä. Pinkuksen vanhoilla kantavierailla oli tosin omat ajatuksensa tuollaisesta tahallisesta salaperäisyydestä, mutta he eivät pitäneet viisaana tuhlata liiaksi sanoja sen johdosta.

Tähän taloon tultuaan Itzig kompuroi pimeitä portaita myöten yläkertaan, sitten likaista seinää pitkin eteenpäin, kunnes tuli raskaalle tammiovelle, jossa oli valtainen lukko, ja kun hän sai sen vaivoin avatuksi, joutui hän isoon autioon saliin, joka oli miltei koko rakennuksen pituinen. Keskellä lattiaa seisoi vanha pöytä, sillä kehno öljylamppu ja ympärillä muutamia jakkaroita; oviseinää vastapäätä oli iso seinäkomero ja siinä paljon pikku ovia, joista toiset olivat auki, niin että voi huomata komeron olevan jaetun kapeihin, erillisiin osastoihin, joista toisissa oli vaatekoukkuja, toisissa laatikoita. Kadulle päin antavien pienten akkunain kaihtimet olivat alaslasketut, vastakkaisella pitkällä seinällä olevasta avoimesta ovesta tuli ilta-auringon kajastusta huoneeseen; ovi vei puiselle parvekkeelle, joka kulki talon ulkopuolella koko kapakan pituuden mitan.

Itzig heitti myttynsä seinäkomeroon ja kävi ulos parvekkeelle. Kun hän ei sielläkään nähnyt ketään muuta vierasta, rupesi hän ihailemaan parvekkeelta avautuvaa näköalaa yhtä tarkasti kuin jokin hollantilainen arkkitehtuurimaalari olisi sitä ihaillut, vaikka Itzigin mielessä ei sentään ollut esteettisiä ajatuksia. Rakennuksen juurella vyörytti virta savisia vesiään aika joutua eteenpäin ja muodosti kapean vesiväylän, jota kummallakin rannalla paarsivat rappioituneet puutalot. Miltei joka talossa ja joka kerroksen tasalla oli samanlaisia ulkonevia parvekkeita, joita kannattivat ruskettuneet tukipölkyt. Monesti yhtyi kolme neljä parveketta yhteen; silloin oli kerrosta ylempänä olevien permanto alempien kattona. Vanhoina aikoina oli nahkurien kunnianarvoinen ammattikunta asunut tämän kadun varrella; silloin oli puuaine ollut sileää ja uutuuttaan kiiltävää, ja heleän värisiä lampaan- tai vuohennahkoja oli riippunut kaidepuilla, kunnes olivat käyneet kyllin pehmeiksi ja notkeiksi kelvatakseen kauppaylimysten käsineiksi ja heidän vaimojensa irtotaskuiksi. Nyt olivat nahkurit siirtyneet etäisempiin kaupunginosiin, ja nahkojen asemasta riippui kaidepuilla köyhän kansan kurjia pesuvaatteita. Vielä paistoi päivä sen verran, että sen kajastus synnytti heleitä valkoisia, punaisia ja sinisiä väriläikkiä kuivamassa olevissa ryysyissä, ja kummasti taittui sen valo parvekkeiden pylväisiin ja kannatinpölkkyjen päihin joenpuolisten päätyjen karkeatekoisiin veistoskoristuksiin ja vedestä harvakseen kohoaviin pylväisiin. Ketä hyvänsä olisi kammottanut asua täällä, paitsi taiteilijoita, kissoja ja köyhää väkeä.

Itzig oli jo jolloinkin ennen käynyt tässä talossa, mutta aina suuremman seuran matkassa. Tänään hän huomasi, että hänen parvekkeensa päästä vei pitkä katettu porras alas aivan veteen asti; hän näki myöskin lähellä tätä porrasta toisen samanlaisen naapuritalossa ja päätteli siitä, että portaalta toiselle voi hyvin kulkea kastelematta enempää kuin kenkänsä! edelleen hän keksi, että tämänkesäisen vedenvähyyden aikana oli mahdollista kulkea taloriviä pitkin sangen kauas veteen, ja ihmetteli mielessään, olikohan ketään, jota sellainen kävely olisi miellyttänyt tai hyödyttänyt. Yövartioita ja poliiseja ei siellä ainakaan tarvinnut pelätä. Tällaiset mietteet kiihottivat niin suuresti hänen mielikuvitustaan, että hän palasi juoksujalkaa vierassaliin, ryömi auki oleviin seinäkomeroihin ja tunnusteli koputellen ja raoitellen niiden lautaseiniä. Ällistyksekseen hän keksi, että myöskin takaseinä oli laudoista ja kumahteli ontolta. Kun hän tiesi tällä kohtaa sen ulkoseinän kulkevan, joka erotti Pinkuksen talon naapuritalosta, tuntui tuo ontto ääni hänestä merkilliseltä; ja hän oli juuri aikeissa käydä erään suljetun lokeron kimppuun tarkastaakseen, eikö sen takaseinässä ollut rakoa, josta pääsi pitemmältä näkemään, kun äkkiä kuulemansa kumea murina pidätti hänen kättään. Hän käännähti ympäri ja näki -- ei vallan pahasti rohkeuttaan häveten -- että hän ei enää ollutkaan yksin salissa. Sen perimmäisessä nurkassa makasi kauhtanaansa kietoutuneena ja musta patalakki päässä muuan galizialainen kulkukauppias olkipatjalle käpristyneenä. Hän oli pannut tavaramyttynsä samaan komeroon, jonka kimppuun Itzig oli juuri ollut aikeissa käydä, ja piti nyt tarpeellisena ilmaista murinalla vastalauseensa moisen tungettelun johdosta. Itzig koetti päästä puheisiin yövieraan kanssa; mutta kun tällä näkyi olevan enemmän halua nukkumaan kuin juttelemaan, asettui hänkin vastakkaiseen nurkkaan toiselle olkipatjalle ja istua kyyrötti siellä tehden innokkaasti laskelmia ja suunnitellen kauppoja mielessään, auttaen toisinaan mielikuvitustaan vilkkailla käsien ja jalkojen liikkeillä, kunnes parvekkeen puoleisesta ovesta kuumotti sisään musta yö ja pieni öljylamppu rupesi öljyn puutteesta ratisemaan ja käryämään. Vielä kävi isäntä Pinkus itse salissa kynttilä kädessä katsastamassa vieraitaan; hän laski vesikannun pöydälle ja lukitsi poismennessään oven ulkopuolelta. Pimeässä Itzig otti taskustaan kuivan leipäkannikan ja nakerteli sen loppuun; sitten hän vihdoin nukahti huonetoverinsa kuorsaukseen, ohut olkipatja allaan ja peittonaan vanha takkirisansa.

* * * * *

Samaan aikaan hänen matkatoverinsa kauppiasylimyksen talossa kääriytyi tikattuun vuodepeitteeseensä, katsahti vielä kerran väsynein silmin ympäri huonetta ja oli unenpöpperössä huomaavinaan, että kirjoituspöydällä oleva keltainen kissa liikutteli jalkojaan, rupesi käpälillään sukimaan karvaansa, jopa viimein heitteli hänelle lentomuiskujakin, Ennenkuin hän oli kerinnyt ruveta mietiskelemään syytä kipsikuvan tavattomaan ystävällisyyteen, oli hän jo nukahtanut sikeästi. Molempain nuorukaisten sisäisten silmien eteen laskeutui se harmaja harsoverho, jolle unettaren on tapana kutoa kirjavia kuviaan. Anton näki itsensä istuvana isolla tavarakääryllä ja lentävänsä sen kera ilmojen halki, erään tietyn neitosen jäädessä kurottelemaan käsivarsiaan hänen peräänsä; ja Veitel Itzig keksi suureksi riemastuksekseen, että hänestä oli tullut parooni, jolta Hirsch Ehrenthal kerjäsi almua. Hän oli näkevinään, kuinka hän antoi vanhalle Ehrenthalille nuo kuusi tukaattiaan, ja kuinka tämä siitä mauruten häntä kiitteli. Moisesta jalomielisyydestä hän itsekin säikähti unipäissään niin, että potki ja viuhtoili ankarasti jaloillaan ja käsillään.

Seuraavana aamuna molemmat nuorukaiset kävivät uuteen toimeensa. Anton istui konttoripaikalleen ja jäljensi kirjeitä, ja Veitel seisoi, sittekun ensin oli harjannut kaikkien Ehrenthalin perheen jäsenten saappaat ja kengät ja tunnustellut Bernhardin taskuja, väijymässä kaupungin suurimman hotellin edustalla erästä maalaisherraa, joka oli riitautunut Ehrenthalin kanssa liikeasioissa ja jonka nyt pahoin peljättiin kutsuneen toisia liiketuttuja puheilleen hotellihuoneesensa. Anton oppi kirjeitä jäljentämällä oikeata liikemieskieltä ja -tyyliä, ja Veiteliä kohtasi hotellin edustalla vaaniessaan sellainen onnenpotkaus, että hän pääsi puheisiin erään ohimenevän ylioppilaan kanssa, joka taloudellisista syistä tahtoi myydä hopeaisen taskukellonsa.

Ensimmäisinä lomahetkinään Anton piirusti muististaan linnan, sen seiniä kiertelevät köynnöskasvit, parvekkeen ja nurkkatornit parhaalle paperille, mitä hänen onnistui koko kaupungista saada. Hän panetti kuvan kultakehyksiin ja ripusti sen sohvansa yläpuolelle.

5.

Antonilla oli ensi viikkoina aika työ perehtyessään oikein siihen uuteen maailmaan, johon hän niin äkkiä oli tullut siirretyksi. Rakennus itsessään, taloudenpito ja kauppaliike olivat niin vanhanaikaisen vankkaa ja suurenmoista tyyliä, että niiden olisi täytynyt vaikuttaa valtavasti kokeneempaankin maailmankansalaiseen.

Schröterin liike oli kauppa- ja välitysliike, jommoiset nykyään käyvät yhä harvinaisemmiksi, kun rautatiet ja sähkölennätin yhdistävät meren ja sisämaan suoraan toisiinsa, kun jokainen merikaupunkien kauppias voi asiamiesten välityksellä myydä tavaransa kauas sisämaahan jo melkeinpä ennen niiden satamaan saapumistakaan; -- niin harvinaiseksi, että jälkeläisistämme tällainen kaupanteko saattanee tuntua yhtä oudolta kuin meistä Timbuktun markkinat tai tsulukafferikylän tanhualla tapahtuva vaihtokauppa. Ja kuitenkin oli tämä vanha, laajalti tunnettu sisämaankauppaliike ylpeässä, jopa ruhtinaallisessa maineessa, ja mikä vielä enemmän, se oli alustapitäen perustettu ja sitten kaiken aikaa johdettu sellaisten periaatteiden mukaan, että sen omistajilla ja asiakkailla oli varma itsetunto ja luja luottamus siihen. Sillä siihen aikaan oli meri vielä kaukana, hyvät liiketilaisuudet harvinaisemmat mutta sitä edullisemmat, ja siksipä täytyi kauppiaankin silmän kantaa paljon kauemmas ja hänen toimintansa olla itsenäisempää. Kauppaliikkeen arvo ja merkitys perustui silloin tavarain paljouteen, jotka se oli hankkinut omilla varoillaan ja piti omalla uhallaan varastoituina. Virran vierisissä pitkissä makasiiniriveissä säilytettiin enempi osa ulkomaisia tavaroita, pieni osa vanhan liiketalon omissa kellariholveissa ja loput naapuristossa olevissa suojuksissa ja aitoissa. Monilukuiset maaseudun kauppiaat hankkivat tämän liikkeen varastoista kaikki kaupaksi pitämänsä siirtomaantavarat ja ulkomaantuotteet, jotka ovat tulleet meille yhtä välttämättömiksi kuin jokapäiväinen leipä. Mutta myöskin avaralta oman maan rajojen ulkopuolella, itään ja etelään päin, aina Turkin rajoille saakka, oli liikkeellä asiamiehensä, ja tätä liikehaaraa pidettiin tähän aikaan kaikkein tuottoisimpna, vaikka se kenties olikin säännöttömämpää ja epävarmempaa kuin kotimaankauppa.

Siten tarjoutui uudelle oppilaalle joka päivä miltei rajaton määrä tilaisuuksia saada mitä erilaisimpia vaikutelmia ja tutustua jos jonkinlaisiin ihmisiin ja oloihin. Paitsi merikaupunkien asiamiehiä, jotka melkein päivittäin toivat tavaranäytteitä, ja pörssivälittäjiä, jotka hoitivat talon raha-asioita, ostivat ja möivät vekseleitä, kävi etukonttorin läpi aamusta iltaan kirjava kulkue jos jonkinlaista väkeä. Siinä oli maaseudun siirtomaatavarainkauppiaita, vanhanaikaisia miehiä, joiden lakinkuosi vaihteli yhtä rajattomasti kuin heidän sivistys- ja luotettavaisuustasonsa; he ostivat tarpeensa, puristelivat käsiä ja vaativat osakseen vanhoille kauppatutuille tulevaa kohtelua; edelleen maakunnan kaikensäätyisiä tilanomistajia, jotka myyskentelivät peltojensa tuotteita, viljaa, heiniä, väri- ja juurikasveja j.n.e.; sitten Puolan juutalaisia, joilla oli pitkät mustat kähärät korvallisilla ja pitkät mustat silkkikauhtanat yllään, ja jotka välistä ostivatkin jotakin, mutta tavallisesti tarjoskelivat kotiseutunsa tuotteita, villoja, hamppua ja pellavaa, potaskaa ja talia. Heidän kanssaan kävi kaupanteko vähimmin vakavasti, ja heidän ilmestymisensä konttoriin synnytti joka kerta suurta iloa nuoremman henkilökunnan keskuudessa. Välillä kävi kerjäläisiä ja kaikenlaisia muita avunpyytäjiä, talon liiketuttuja, kuorma-ajureita, jotka vaativat rahtiseteleitään, lastaajia ja makasiinirenkejä, jotka saivat asiatoimituksia. Antonin oli hyvin vaikea tässä loppumattomassa ovienavailussa ja sekavassa puheenhälinässä keskittää ajatuksiaan siihen yksinkertaiseen työhön, jonka hän oli saanut tehtäväkseen.

Äsken oli juuri saapunut herra Braun, erään hampurilaisen liittolaisliikkeen asiamies, ja oli taskustaan ottanut esille joukon kahvinäytteitä. Johtajan näitä tarkastellessa tuo pieni ja terhakka asiamies heilutteli kultanuppikeppiään kiihkeästi Antonin läheisyydessä ja kertoi kotipaikallaan vallinneesta ankarasta lumimyrskystä ja sen aiheuttamista vahingoista. Silloin narahti ulko-ovi ja köyhästi puettu nainen astui sisään. Herra Specht kavahti pystyyn ja tiukkasi tältä: "Mitä te haluatte?" Kuultiin surkeita ääniä, jotka muistuttivat kipeän kanan piipitystä, kauppias sieppasi nopeasti kukkaronsa esiin, ja piipitys muuttui imaraksi kotkotukseksi. "Huoneenkorkuisia laineita, sanon minä!" huusi hampurilainen. -- "Jumala sen teille tuhatkertaisesti kostakoon", kotkotti pyytelijä. -- "Summa on 550 markkaa 10 killinkiä", ilmoitti herra Braun johtajalle.

Nyt tempaistaan ovi kiivaasti auki ja sisään käy tanakka mies, rahapussi kainalossa, jonka hän viskaa voitonriemuisesti marmoripöydälle ja huutaa kajahuttaa kuin ainakin mies, joka suorittaa kelpo teon: "Kas tässä minä olen, ja tässä ovat rahat!" Kohta nousee herra Jordan sijaltaan, käy tulijan luo ja sanoo hänelle tuttavallisesti: "Hyvää päivää, herra Stephan, mitä Wolfsburgiin kuuluu?" -- "Hirvittävä hiirenkolo", päivittelee herra Braun. "Missä niin?" kysyy Fink. -- "Ei kaupunki itsessään niin kehno ole, mutta vähän on liikettä siellä", puolustelee herra Stephan. -- "Tietystikin laivan runkoon", jatkaa herra Braun äskeistä kertomustaan. -- "Viisikahdeksatta säkkiä Kuba-kahvia", vastaa johtaja erään konttoriapulaisen kysymykseen.

Herra Stephanin kertoillessa kotikaupunkinsa kuulumisia, muun muassa jonkin oppipojan surullisesta lopusta, joka oli isosta avaimesta tekemällään pistoolilla ampunut itsensä, ja herra Jordanin kuunnellessa kärsivällisesti tätä välttämätöntä johdantoa uusien kauppojen solmiamiseen, avautuu ovi jälleen ja sisään astuu yht'aikaa liveripukuinen palvelija ja muuan Brodyn juutalainen. Palvelija tuo johtajalle kutsun joillekin päivällisille, ja juutalainen hiipii siihen nurkkaan, missä Fink istuu.

"Mitä te taas täältä haette, Schmeie Tinkeles?" ärähtää Fink tuikeasti; "olenhan teille jo sanonut, ettemme ryhdy mihinkään kauppoihin teidän kanssanne."

"Mihinkä kauppoin?" parkasee poloinen Tinkeles, rääkyen niin kurjaa saksankieltä, että Antonin on vaikea häntä ymmärtää. "Vot villa semmotti, kuin minä tuon ei olemas koko maass'."

"Mitä sentneri maksaa?" kysyy Fink, kirjoittaen edelleen ja katsahtamattakaan juutalaiseen.

"Sanomas se jo viimest' kerta", vastaa juutalainen.

"Te olette narri", sanoo Fink, "suittikaa tiehenne!"

"Eikä mikään luotsi voinut sitä auttaa", jatkoi herra Braun järkähtämättä myrskyjuttuaan.

"Kunnioittavat terveiseni herra kauppaneuvokselle", sanoo johtaja palvelijalle.

"Tulitikulla hän sen lataamansa avaimen sytytti", huudahtaa herra Stephan ja silmää ylös kattoon.

"Ai vai!" parkasee kauhtananiekka, "mitäs tämä: suittimas tiehes? Tiellä ei mikä kauppa syntymäs."

"Mitä siis tahdotte villastanne?"

"41 2/3", sanoo Tinkeles.

"Ulos!" komentaa Fink.

"A miks' te alituisest' sanomas 'ulos'?" vaikeroi epätoivoinen juutalainen. "Sanomas itte, mitä antamas?"

"Jos te niin hävyttömästi vaaditte, niin emme anna mitään", vastaa Fink ja alottaa kirjeessään uuden sivun.

"A sanomas toki itte, mitä tahtomas maksaa?" pyytelee juutalainen.

"Sitten vasta sanon, jos osaatte käyttäytyä siivosti", sanoo Fink ja katsahtaa ensi kerran juutalaiseen.

"Vot siivo mies minä olemas", vastaa juutalainen hiljaa, "mitä siis antamas?"

"39", sanoo Fink.

Nyt joutuu Schmeie Pinkeles vallan suunniltaan, pudistelee mustia korvalliskutriaan ja vannoo sielunsa autuuden nimessä ja vahvasti parkuen, että hän ei voi myydä alle 41:n, johon Fink vastaa huomauttamalla, että makasiinirenki viskaa hänet ulos kadulle, jos hän jatkaa sellaista räyhäämistä. Sitten lähtee juutalainen katkeruudesta puuskuttaen ulos, mutta pistää heti jälleen ovenraosta päänsä sisään ja huutaa: "Mitä te antamas?"

"39", sanoo Fink ja katselee juutalaisen kiihkoista viittoilua ja irvistelyä samanlaisella kylmällä mielenkiinnolla, jolla fysiikantutkija seuraa galvaaniseen elementtiin ripustetun sammakon potkimista. Luku 39 synnyttää juutalaisen sielussa uuden räjähdyksen, hän käy uudestaan sisään ja vannoo sielunsa hornan alimmaiseen höyrykattilaan ja julistaa olevansa maailman inhottavin aatta, jos uskaltaisi myydä alle 41:n. Kun hän ei voi malttua noudattamaan Finkin monia kehotuksia olla ihmisiksi, huudetaan makasiinirenki todella sisään. Tämän jättiläisen ilmautuminen vaikuttaa niin tyynnyttävästi herra Tinkeleksen tunteisiin, että hän sanoo voivansa lähteä omin avuin ja lähtevänsäkin omin avuin, mutta jää siitä huolimatta aloilleen ja vaatii 40 1/2. Hampurilainen asiamies, maaseutukauppias ja konttorin muu henkilökunta ovat tällävälin vaienneet ja kuuntelevat jännitettyinä kaupanhierontaa; tällä kertaa Fink tyytyy lausumaan Schmeie paralle sydämellisen toivomuksen, että hän vihdoinkin suittisi matkoihinsa, koska hän oli täydellinen hupsu, jonka kanssa kukaan järki-ihminen ei ruvennut kauppoihin. Sen kuultuaan juutalainen kääntyy loukkautuneena ovea kohti ja katoaa todellakin näkyvistä. Ja jälleen alottaa uupumaton Braun keskeytyneen kertomuksensa: "Tämä myrsky oli tavallaan harvinainen onnettomuus, ja seurauksena siitä on, että kahvin hintain täytyy kohota"; ja herra Stephan todistelee, että itsemurhat ja muut tihutyöt ovat lisäytyneet luvussa sen jälkeen kuin rikkitikut keksittiin; ja Fink sanoo johtajalle, joka lukee äsken saamaansa kirjettä: "Hän suostuu kyllä kauppaan, jos lisään vielä puoli taaleria. Tahdotteko maksaa 39 1/2 taaleria?"

"Kuinka paljon villoja on?" kysyy kauppias.

"120 sentneriä", sanoo Fink.

"Ostakaa ne", sanoo kauppias ja lukee edelleen.

Jälleen tempaistaan ovi auki, sorina ja hälinä jatkuu entistä menoaan, ja Anton koettelee turhaan ymmärtää, kuinka on mahdollista tehdä villakauppoja, kun kerta myyjä on lähtenyt niin päättäväisesti matkoihinsa. Mutta silloin, juuri kun kolme tai neljä ääntä puhelee yht'aikaa ristiin rastiin huonetta, ovi avautuu jälleen aivan hiljan, ja Tinkeles hiipii varpaisillaan Finkin tuolin taa, laskee kätensä arastellen tämän olkapäälle ja kysyy alakuloisen tuttavallisesti: "Vot, mitä te oikke antamas?"

Fink käännähtää ympäri, hymyilee hänkin tuttavallisesti ja sanoo: "No, koska myyjänä olette juuri te, Tinkeles, niin annamme 39 1/2, mutta ainoastaan sillä nimenomaisella ehdolla, ettette hiisku siitä kellekään, muuten tarjous peruutetaan."

"Ei hiiskumas mittä", vastaa juutalainen, "siis antamas 40?"

Fink tekee närkästyneen eleen ja viittaa ovelle päin. Juutalainen meneekin, mutta pyörähtää kynnyksellä ympäri.

"Nyt se tulee", sanoo Fink. Jonka jälkeen juutalainen palaa takaisin hänen luokseen ja sanoo tavallista arvokkaammin: "Olkko menneks' 39 l/2, jos ottamas koko parttia."

Hetken epäröityään Fink vastaa kuin sattumoilta: "Olkoon menneeksi." Ja silloin on Schmeie Tinkeles aivan toista miestä, vannoo olevansa kauppaliikkeen uskollisin ystävä ja palvelija ja tiedustelee kohteliaasti johtajan vointia.

Ja jälleen narahteli ovi tämän välinäytöksen päätyttyä narahtelemistaan, uusia ostajia ja myyjiä saapui, kaikki puhuivat kilpaa, kynät ratisivat paperilla ja rahavirta vyöryi katkeamatta.

* * * * *

Myöskin se uusi kotipiiri, johon Anton nyt oli liitetty jäseneksi, tuntui hänestä oudolta ja suurenmoiselta.

Itse talo oli vanha, epäsäännöllinen rakennusryhmä, jossa oli siipi- ja takaosia ja niiden välillä pikku pihoja, täynnä jykeviä muureja ja pieniä portaita, salaperäisiä läpikäytäviä, joissa saattoi vastaansa odottaa vaikka mitä, korridooreja, isoja ja pieniä seinäkomeroita ja lasiaitauksia.

Se oli kerrassaan monimutkainen rakennus, jota esivanhemmat olivat vuosisatojen kuluessa lisäilleet ja muutelleet tehdäkseen jälkeentulevaisilleen olon siinä niin vaikeaksi ja käsittämättömäksi kuin mahdollista. Ja kuitenkin se kokonaisuutena oli sangen rattoisa talo ja sulki ulkomuuriensa sisään kokonaisen maailman monenlaisia ihmisluonteita ja ihmisharrastuksia. Koko rakennuksen itsensä, jopa pihamaankin alla oleva tila oli holvattu kellareiksi ja luotu katonrajaa myöten täyteen tavaroita; koko pohjakerros oli varattu kauppaliikkeelle ja sisälsi pelkkiä konttorihuoneita ja varastosuojia. Seuraavassa kerroksessa kadun puoleisessa osassa olivat isännän itsensä asumat huoneet. Herra Schröter oli ollut naimisissa vain perin lyhyen ajan ja kadottanut samana vuonna sekä vaimonsa että lapsensa, niin että vanhempainsa kuoltua hänellä oli perhettä vain ainoa sisar.

Kauppias piti liikkeessään ankarasti kiinni vanhoista perinnäistavoista. Kaikki konttorin naimattomat herrat asuivat hänen talossaan, kuuluivat hänen talouteensa ja söivät säännöllisesti päivällistä kello yhdeltä isännän pöydässä. Antonin tulon jälkeisenä aamuna herra Schröter oli vaihtanut hänen kanssaan vain muutaman sanan ja sijoittanut hänet herra Jordanin johtamaan maaseutuosastoon. Nyt, moniaita minuutteja ennen päivällisen alkamista, Anton oli käsketty saapumaan yläkertaan tullakseen esitellyksi talon emännälle. Jännitettynä hän nousi leveitä matollisia portaita myöten asuinkerrokseen, missä miespalvelija avasi hänelle oven ja johdatti hänet monien huoneiden halki vastaanottosuojaan. Matkallaan Anton katseli ihmetellen levollisen loistoisaa sisustusta, isoja seinäpeilejä, raskaita ikkuna- ja oviverhoja, tauluja, kukkapöytiä ja monilukuisia vaaseja ja hedelmämaljakkoja kivestä ja käsinmaalatusta posliinista. Sitten palvelija veti eräät oviverhot syrjään, ja Anton teki liukkaalla parkettilattialla syvän kumarruksen, kun johtaja esitti hänet aivan nuorelle naiselle, lisäten: "Sisareni Sabine."

Neiti Sabinella, joka oli puettu upeaan kesäpukuun, oli hienot kalpeat kasvot, joita reunusti korpinmusta tukka. Hän ei ollut Antonia vanhempi, mutta hänen ryhtinsä ja käytöksensä oli arvoltaan emäntämäinen. Hän pakotti nuorukaisen istumaan ja kyseli osanottavaisesti, miten tämä oli järjestänyt huoneensa ja kaipasiko hän sinne vielä jotakin.

"Sisareni hallitsee meitä kaikkia", sanoi kauppias, katsahtaen ystävällisesti neitoseen; "tulkaa tekin tänne tunnustuksille, jos teillä sattuu olemaan joitakin taloutta koskevia toivomuksia; hän on se hyvä hengetär, joka pitää kotimme järjestyksessä."

Anton loi katseensa hengettäreen ja vastasi ujosti: "Minusta on tähän saakka kaikki ollut paljon loisteliaampaa, kuin mihin lapsuudenkodissani olen tottunut."