Part 46

Yksi lohdutus hänellä vain oli: Sabine ei ollut hänelle vihainen. Hän tosin näki tätä enää ylen harvoin. Pöydässäkin neiti istui vaitonaisena ja vältti puhuttelemasta Antonia, mutta tämä tiesi kuitenkin, että hän myönsi hänen olevan oikeassa. Muutamia päiviä tuon kohtalokkaan puhelunsa jälkeen kauppiaan kamarissa Anton seisoi yksin ison vaa'an vierellä, katsellen kuinka makasiinirengit hääräilivät portin edustalla rahtivaunujen kimpussa. Silloin tuli Sabine portaita alas ja kulki niin läheltä yksinäistä mietiskelijää, että hänen hameensa kosketti tätä. Anton kavahti taapäin ja teki kylmän-kohteliaan kumarruksen. "Minulle te ette saa käydä vieraaksi, Wohlfart", sanoi impi hiljaa ja katsahti rukoilevasti nuorta miestä silmiin. Se oli vain haihtuvainen hetki, lyhyt sanaton tervehdys, mutta molempain kasvot hohtivat iloisesta liikutuksesta.

Sitten saapui se ajankohta, jolloin herra Jordanin oli määrä erota liikkeestä. Johtaja kutsui Antonin pieneen konttoriinsa. Ilman tähänastista tylyyttä, mutta myöskin ilman vähintäkään sydämellistä sävyä hän puheli seuraavasti: "Olen teille aikaisemmin lausunut aikomukseni olevan asettaa teidät Jordanin tilalle hoitamaan toiminimen prokuraa. Viime viikkoina ovat voimanne kuitenkin olleet hajoitetut vieraisiin asioihin suuremmassa määrässä kuin minun sijaiseeni nähden on suotavaa; senvuoksi kysyn teiltä itseltänne, luuletteko kykenevänne tästälähin hoitamaan Jordanin tointa?"

"En", vastasi Anton.

"Voitteko ilmoittaa minulle jonkin -- ei vallan etäisen -- aikamäärän, jolloin olette vapaa nykyisistä sivutoimistanne?" kysyi kauppias. "Siinä tapauksessa koettaisin lähiviikkoina pitää jotain neuvoa töitten suorittamiseksi."

Anton vastasi alakuloisesti: "En voi vielä määrätä, milloin olen jälleen täysin aikani herra; tunnen että muutenkin säännöttömyydelläni kiusaan liiaksi kärsivällisyyttänne. Senvuoksi pyydän teitä, herra Schröter, että paikkaa täyttäessänne ette ota minua lainkaan huomioon."

Kauppiaan otsa kävi ryppyihin, ja ääneti nyökkäsi hän Antonille jäähyväisiksi. Sulkiessaan oven perästään Anton tunsi, että tuona hetkenä olivat hänen ja isäntänsä välit rikkoutuneet lopullisesti ja korjaamattomasti. Hän istui työpaikalleen ja nojasi pään käsiinsä. Heti sen jälkeen huudettiin Baumann johtajan puheille, ja hän sai Jordanin paikan. Etukonttoriin palatessaan hän astui Antonin luo ja sanoi hänelle hiljaa: "Minä kieltäydyin rupeamasta toimeen, mutta herra Schröter vaati sitä kivenkovaan. Tunnen tekeväni väärin teitä kohtaan." -- Ja samana iltana herra Baumann luki kamarissaan Samuelin ensimmäisestä kirjasta luvun kiukkuisesta kuningas Saulista, johon hän sydämessään johtajaa vertasi, ynnä Jonathanin ja vainotun Davidin uskollisesta ystävyydestä ja virkisti siten sydäntään.

* * * * *

Seuraavana päivänä Anton astui paroonittaren huoneeseen. Lenore ja hänen äitinsä istuivat ison pöydän ääressä, jolle oli kasattu rasioita ja lippaita jos jonkinkokoisia; vahvasti raudoitettu matka-arkku oli lattialla aatelisrouvan jalkain juuressa. Akkunaverhot olivat lasketut alas, niin että kirkas kevätaurinko loi runsaasti koristeltuun huoneeseen hillittyä valoa; lattiamatossa koreili iäti kuihtumattomia kukkaseppeleitä, ja alabasterikello tikitti rattoisasti uuninkamanalla. Kukkivan myrttipensaan alla oli kaksi kanarialintua hopeoidussa häkissään, ne kiljuivat ja piipittivät herkeämättä toisilleen, ja kun toinen lennähti alemmalle tangolle, kutsui ja maanitteli puoliso sitä niin kauan ja hätäytyneenä, kunnes karkulainen jälleen palasi sen luo. Sitten istuivat molemmat lemmekkäästi toisiinsa kiinni painautuneina. Siten hohti ja helotti ja tuoksui rattoisa huone kodikkaassa kauneudessaan. -- "Kuinkahan kauan enää?" ajatteli Anton itsekseen.

Paroonitar nousi pystyyn. "Jälleen me vaivasimme teitä tänne. Olemme juuri työssä, joka käy meille naisille ylivoimaiseksi."

Pöydälle oli laitettu läjä naiskoruista, kultakäädyistä, jalokivilaitteista, sormuksista ja rannerenkaista. "Olemme tarkastelleet, mitä ilman saatamme tulla toimeen", sanoi paroonitar, "ja pyydämme teitä ottamaan huoleksenne näiden esineiden myymisen. Minulle on sanottu, että osalla niistä on jonkinmoinen kulta-arvo, ja kun nyt raha on mitä kipeimmin tarpeen, niin etsimme näistä koruista apua, joka huojentaisi ystäviämme huolta meistä."

Anton seisoi hämillään ja katseli kimaltelevaa läjää. "Sanokaa suoraan, Wohlfart", pyysi Lenore hätäisesti, "onko tämä tarpeellista ja onko siitä jotain hyötyä? Äiti on päättänyt myyttää kaikki koristeemme ja kaikki hopeakalustomme, jota emme jokapäiväisessä käytössä tarvitse. Mitä minulla itselläni on antaa, se ei ole paljonkaan arvoista, mutta äidin korut ovat kallisarvoiset, niiden joukossa on paljon lahjoja hänen nuoruutensa ajalta ja rakkaita muistoja, joista hän ei saa erota, jollette te pidä myyntiä välttämättömänä."

"Pelkäänpä sen käyvän välttämättömäksi", vastasi Anton vakavasti.

Lenore hypähti pystyyn. "Äiti parka!" hän huusi valittavasti ja kietoi kätensä paroonittaren kaulaan.

"Ottakaa nämä huostaanne", sanoi äiti hiljaa Antonille. "Minä tunnen itseni rauhallisemmaksi kun tiedän, että olemme tehneet kaiken voitavamme."

"Mutta onko hyvä luopua kaikesta", kysyi Anton allapäin. "Joukossa lienee paljonkin, joka ehkä on teille persoonallisesti rakasta, mutta jolle kultaseppä antaa vähemmän arvoa."

"Minä en enää koskaan kanna koruja", sanoi paroonitar kylmästi, "ottakaa vain kaikki, kaikki." Hän piti kättään silmiensä edessä ja kääntyi poispäin.

"Mehän kidutamme äitiä", huudahti Lenore kiihkeästi; "sulkekaa lippaisiin kaikki mitä pöydällä on, ja saattakaa ne pois talosta niin pian kuin suinkin."

"Minä en voi ottaa näitä kalleuksia huostaani", sanoi Anton, "ilman että erinäisillä toimenpiteillä vähennän edesvastuutani. Ennen kaikkea tahdon ainakin teidän läsnäollessanne laatia lyhyen luettelon kaikesta, mitä te jätätte haltuuni."

"Kuinka tarpeetonta ja julmaa!" Lenore huudahti.

"Se ei vie paljon aikaa." Anton repäsi taskukirjastaan muutamia lehtiä ja merkitsi esineet muistiin kappale kappaleelta.

"Sinä et saa katsoa tänne, äiti, minä en kestä sitä", hoputti Lenore paroonitarta ja talutti hänet ulos huoneesta; sitten hän astui Antonin viereen ja katseli kuinka tämä kääri joka esineen paperiin, merkitsi kääreeseen numeron ja sijoitti ne raudoitettuun arkkuun.

"Nämä markkinavalmistelut ovat kamalia", valitti Lenore. "Koko äidin elämä tulee siten paloitellen myytäväksi, sillä jokaiseen esineeseen liittyy hänellä kalliita muistoja. Katsokaappas, Wohlfart, tämän timanttikoristeen hän sai prinsessalta mennessään isäni kanssa naimisiin."

"Nepä ovatkin komeita jalokiviä!" huudahti Anton ihaillen.

"Tämä sormus on peräisin isoisältäni, ja nämä ovat isä raukan antamia lahjoja. -- Ah, kukaan mies ei voi käsittää, kuinka rakkaat nämä korut meille ovat. Minullekin oli joka kerta oikein juhlapäiviä, kun äiti kantoi jalokiviään yllään. -- Nyt me tulemme minun pikku rihkamaani, joka ei ole paljonkaan arvoinen. Onkohan tämä rannerengas hyvää kultaa?"

"Sitä en tiedä."

"Me panemme sen kuitenkin muiden joukkoon", sanoi Lenore, irroitti kultarenkaan käsivarreltaan ja laski sen pöydälle. -- "Niin, te olette hyvä ihminen, Wohlfart", jatkoi hän ja katsoi luottavaisesti toisen kosteisiin silmiin; "älkää vain hyljätkö meitä hädässämme. Veljeni on aivan kokematon ja vielä avuttomampi kuin me. Minullakin on hirveä aika. Äidin nähden koetan hillitä itseäni minkä voin, mutta mieluimmin tahtoisin parkua ja itkeä aamusta iltaan." Hän vajosi tuolille ja piteli Antonin kädestä lujasti kiinni. "Rakas Wohlfart, älkää hyljätkö meitä."

Anton kumartui neidon yli ja katseli kiihkeän liikutuksen lumoissa tuota hänen puoleensa taipuvaa kukkeata impeä, joka niin luottavaisesti loi häneen ihanat, kyyneleiset silmänsä. "Minä tahdon olla teille hyödyksi missä vain voin", hän vakuutti ankaran mielenkuohun vallassa ollen, "tahdon olla lähellänne milloin vain tarvitsette minua. Teillä on liian hyvä käsitys minun tiedoistani ja voimistani; vähemmän minä kykenen auttamaan kuin luulette. Mutta minkä minä voin, sen teen, joka tavalla ja kaikella toimella."

Lämpimästi puristaen toisiaan irtautuivat heidän kätensä jälleen. Sopimus oli tehty.

Paroonitar palasi huoneeseen. "Asianajajamme oli aamulla puheillani. Nyt pyydän teiltä neuvoa. Asianajajan mielestä ei ole vähintäkään toivoa, että vapaaherra voisi pitää sukutilan hallussaan."

"Tähän aikaan, jolloin raha on niin kallista ja vaikeata saada, se käykin mahdottomaksi", vastasi Anton.

"Oletteko tekin siis sitä mieltä, että meidän on käytettävä kaikki varamme ja voimamme pelastaaksemme itsellemme tuon puolalaistilan?"

"Olen", Anton lausui.

"Siihenkin tarvitaan varoja. Ehkä voin sukulaisiltani saada käytettäväksenne jonkin vaikka pienoisenkin summan; niiden täytyy yhdessä noiden kanssa" -- hän viittasi koruarkkuun -- "riittää ensimmäisen kaluston hankkimiseen. Minä en tahdo että korut myydään täällä, ja toivomani lainasummankin vuoksi tulee välttämättömäksi lähteä pääkaupunkiin. Vapaaherran asianajaja on puhunut suurella arvonannolla teidän järkevyydestänne ja huolellisuudestanne. Hänen lausumaansa toivomusta noudattaen teen teille nyt tarjouksen. Tahdotteko te omistaa kaiken aikanne yksinomaan meille lähivuosiksi, ainakin siihen saakka kunnes pahimmista vaikeuksista on selvitty? Olen tästä neuvotellut lasteni kanssa, ja molemmat he minun tavallani näkevät teidän toimissanne meidän ainoan pelastuksemme. Myöskin vapaaherra on asiaan suostuvainen. Kysymys on nyt siitä, sallivatko teidän olosuhteenne teidän myöntää jatkuvasti apuanne meille poloisille. Ehtonne saatte itse määrätä, me olemme teille vain kiitolliset. Jos huomaatte, että voimme jossakin muodossa ulkonaiseen asemaannekin nähden ilmaista suurta kiitollissuudenvelkaamme niin pyydän teitä mainitsemaan sen."

Anton seisoi kuin kivettyneenä. Paroonitarhan ei vaatinut häneltä sen enempää eikä vähempää kuin täydellistä eroamista kauppaliikkeestä ja eroamista johtajasta ja Sabinesta. Olikohan sama ajatus jo aikaisemmin välähtänyt hänelle itselleenkin, kun hän seisoi puhellen Lenoren edessä tahi istui kumartuneena vapaaherran kirjeiden yli? -- Nyt, kun sana tuli lausutuksi, järkytti se häntä olemuksensa juuria myöten. Hän silmäsi Lenoreen, joka äitinsä takana risti rukoilevasti kätensä. "Minä olen palvelussuhteessa", lausui hän viimein, "jota en voi purkaa ilman toisen puolen suostumusta. En ole osannut tällaista tarjousta odottaakaan ja pyydän senvuoksi että te, armollinen rouva, myönnätte minulle miettimisaikaa. Tämä askel nimittäin muuttaa koko tulevaisuuteni."

"Minä en tyrkytä tätä teille", paroonitar vastasi, "pyydän sitä teiltä vain. Minkä ratkaisun te asialle annattekin, meidän lämmin kiitollisuutemme pysyy iäti; jollei teillä ole tilaisuutta tukemaan meidän heikkoja voimiamme, niin pelkään ettemme löydä toistakaan auttajaa. Ajatelkaa myöskin sitä", pyysi hän hartaasti.

Hehkuvin poskin Anton riensi katua pitkin. Aatelisrouvan rukoileva katse, Lenoren ristissä olevat kädet maanittelivat häntä pimeästä konttorista ulos suurempaan vapauteen, kohti tavatonta tulevaisuutta, jonka hämärästä kohdasta eräitä houkuttelevia kuvia välähteli hänelle salamain tavoin. Ylevämielinen vaatimus oli hänelle asetettu ja veti häntä väkevästi puoleensa. Väsymätön, uhrautuva auttaja oli noille naisille välttämättömästi tarpeen, jotta he varjeltuisivat äärimmäisestä kovanonnen iskusta. Ja jos hän noudatti haluaan, teki hän hyvän työn, täytti velvollisuutensa viimeistä myöten.

Näissä mietteissä hän saapui liiketaloon. Ah, kaikki, mihin hänen silmänsä täällä vain sattui, kurottautui pitelemään hänestä kiinni. Hän katsahti hämäriin tavaraholveihin, makasiinirenkien uskollisiin kasvoihin, ison vaa'an ketjuihin ja rehellisen Pixin väripötsyyn, ja kaikki näkemänsä muistutti hänelle, että täällä oli hänen kotinsa, tänne hän kuului. Sabinen koira suuteli hänen kättään kostealla turvallaan ja juoksi hänen perässään aina hänen huoneensa ovelle saakka. Hänen ja Pinkin huone! Täällä oli orpopojan lapsellinen sydän löytänyt ystävän, hyviä tovereita, kodin, kiinteän, kunniakkaan päämäärän elämälleen. Ja hän silmäsi akkunasta alas pihamaalle, valtavan talon komeroihin ja ulkonemiin, rautaristikko-akkunaan, jonka takana herra Liebold hoiteli isoa pääkirjaansa, konttoriin, jossa hänenkin pulpettinsa seisoi, ja pieneen peräkamariin, jossa isäntä työskenteli -- hän, joka nyt oli hänelle niin äreä ja joka kuitenkin vuosikausia oli ollut hänen isällinen ystävänsä. Sitten sattui hänen silmänsä Sabinen varastohuoneen akkunaan; usein oli hän siitä nähnyt eteenpäin kulkevan valojuovan, joka valaisi koko suuren pihan ja lähetti ystävällisen pilkahduksen hänenkin huoneeseensa. Ja nopeasti suoristautuen hän lausui itselleen: "_Hänen_ pitää ratkaista tämä asia!"

Sabine nousi hämmästyneenä seisomaan, kun Anton kerkein askelin saapui hänen eteensä. "Vastustamaton pakko ajaa minut teidän luoksenne", toimitti nuori mies kiihkeästi. "Minun pitää nyt ratkaista koko tulevaisuuteni, mutta tunnen itseni epävarmaksi enkä uskalla luottaa omaan arvostelukykyyni. Te olette aina ollut minulle suopea, ylevämielinen ystävä, jo ensi päivästä alkaen kun tähän taloon tulin. Minä olen tottunut katselemaan ylös teihin ja ajattelemaan teitä kaikessa, mikä täällä mieltäni liikuttaa. Antakaa minun nyt tänäänkin kuulla teidän suustanne, mitä te hyvänä ja oikeana pidätte. Minulle on rouva von Rothsattel tehnyt tarjouksen, että rupeisin vapaaherran valtuutettuna asianhoitajana vakinaisesti hänen palvelukseensa. Pitääkö minun ottaa tämä tarjous vastaan vai jäädäkö tänne? Itse en tiedä mitä tehdä; sanokaa te minulle, mikä on oikein minulle ja toisille."

"En minä", sanoi Sabine peräytyen taapäin, ja hänen poskensa kalpenivat. "Minä en uskalla käydä sitä päättämään. -- Ja itse te ette sitä enää tahdo tehdä, Wohlfart, sillä te olette jo tehnyt päätöksenne."

Anton katseli vaieten eteensä.

"Te olette ajatellut erota tästä talosta, ja ajatuksesta on tullut halu. Ja minun pitäisi nyt myöntää teidän olevan oikeassa ja ylistää päätöstänne jaloksi. Sitä te minulta vaaditte", jatkoi hän katkerasti. -- "Mutta minä en sitä voi, Wohlfart, sillä minua murehduttaa teidän eronne meiltä."

Hän kääntyi selin neuvonpyytäjään ja tuki itseään tuoliin.

"Oi älkää suuttuko minuun, neiti Sabine", rukoili Anton, "sitä en jaksaisi enää kestää. Minä olen viime viikkoina kärsinyt paljon. Herra Schröter on yht'äkkiä riistänyt minulta mielisuosionsa, jota kauan pidin elämäni suurimpana aarteena. Minä en ole ansainnut hänen kylmyyttään.

"Eihän se ole ollut mitään väärää, jota viime aikoina olen tehnyt, ja hänen suostumuksellaan minä sen olen tehnyt. Hänen hyvyytensä oli kaiketi hemmoitellut minua liiaksi, senvuoksi olen myöskin sitä syvemmin tuntenut hänen nurjuutensa. Ja jos mikään oli omiaan rauhoittamaan minua, niin oli se ajatus että te ette ainakaan minua tuomitse. Älkää siis olko nyt kylmä minua kohtaan, se tekisi minun kurjuuteni ikuiseksi. Minulla ei ole maan päällä ainuttakaan sielua, jolta voisin pyytää rakkautta ja ymmärtämystä epäilyksissäni. Jos minulla olisi sisar, niin hänen sydämelleen minä tänään kolkuttaisin. Te ette tiedä, mitä teidän tervehdyksenne, teidän iloinen kädenlyöntinne on merkinnyt minulle yksinäiselle tähän päivään asti. Älkää kääntykö kylmästi pois minusta, neiti Sabine."

Sabine oli kauan vaiti, ja yhä pois kääntyen hän viimein kysyi: "Mikä teitä oikeastaan kiehtoo noihin vieraisiin ihmisiin? -- Onko se jokin iloinen toivo -- vai pelkkä säälikö vain? Olkaa ankarampi itseänne kohtaan kuin minä voin teille olla, kun siihen kysymykseen vastaatte itsellenne."

"Mikä minulle nyt tekee mahdolliseksi erota täältä, sitä en tiedä itsekään. Jos tuolle tunteelle koetan etsiä nimeä, niin on se kiitollisuutta erästä kohtaan heistä. -- Hän se ensimmäisenä lausui ystävällisen sanan kulkijapojalle, kun tämä yksinään vaelsi maailmalle. Olen ihaillut häntä hänen entisen elämänsä rauhallisessa loistossa. Olen usein lapsellisesti hänestä unelmoinut. Oli aika, jolloin hellä tunne häntä kohtaan täytti koko sydämeni; silloin luulin olevani iäksi kahlittu hänen kuvaansa. Mutta vuodet kasvattivat nurmea tuolle tunteelle, minä katselin ihmisiä ja elämää toisin silmin. Sitten tapasin hänet jälleen, hädissään, onnettomana, epätoivoissaan, ja sääli ja liikutus kävivät minussa ylivoimaisiksi. Ollessani etäällä hänestä tiedän, että hän on minulle vieras olento, mutta kun seison hänen edessään, en tunne muuta kuin hänen vihlovan tuskansa. Silloin, kun minun täytyi erota hänen seurapiiristään äkkiä kuin ilmijoutunut pahantekijä, silloin riensi hän jälkeeni, ja ivallisesti hymyilevän seuran nähden hän ojensi minulle kätensä ja tunnusti olevansa ystäväni. Ja nyt hän tulee ja vaatii minun kättäni auttamaan ja tukemaan hänen isäänsä. Pitääkö minun kieltää se häneltä? Minä en itse tiedä, eikä kukaan voi sitä minulle sanoa, ei kukaan muu kuin ainoastaan te."

Sabine oli notkistanut päänsä aina tuolin selkänojaan saakka. Nyt hän oikaisi nopeasti itsensä suoraksi ja huudahti kyyneleet silmissä, rakkaudesta ja tuskasta väräjävällä äänellä: "Seuratkaa te ääntä, jonka tunnette kutsuvan itseänne! Lähtekää, Wohlfart, lähtekää!"

NELJÄS KIRJA.

1.

Kylmänä lokakuunpäivänä ajoi kaksi miestä Rosminin kaupungin portista alas tasangolle, joka levisi heidän edessään yksitoikkoisena ja loppumattomana. Anton istui turkkiinsa kääriytyneenä, hattu syvään otsalle painettuna, ja hänen vieressään nuori Sturm, yllään vanha husaarinvaippa ja sotilaslakki veikeästi toisella korvallisella. Etuistuimella kyyrötti olkikasalla maalaisrenki ja suomi ahkeraan pieniä hevosiaan. Tuuli lakaisi jättiläisluudallaan hiekkaa ja oljenkorsia sänkipeltojen yli; maantie oli vailla ojia ja reunuspuita, ja hevoset kahlasivat milloin isoissa lätäköissä, milloin syvässä hiekassa. Keltainen hiekka paistoi peltojenkin niukasta vihannuudesta, missä peltohiiret tai uutterat myyrät olivat kaivaneet pintaa koholle. Alavilla paikoilla oli kuraista vettä; sellaisissa kohdissa vanhain piilipuiden ontot rungot kurottelivat kiemuraisia haarojaan ilmaan, niiden oksat pieksivät tuulessa yhteen ja lakastuneet lehdet lentelivät lätäköihin. Siellä täällä kasvoi surkastuneita kääpiömäntyjä, mielipaikkoja variksille, jotka vaunujen säikyttäminä nousivat kovasti kirkuen ilmaan. Taloa ei näkynyt missään tien varrella, ei jalkamiestä eikä ajoneuvoja.

Karl katsahti tuon tuostakin vaitonaiseen matkatoveriinsa ja sanoi viimein hevosia osoittaen: "Minkälaisia takkukarvoja nuo hiirakot ovatkaan! Tahtoisinpa tietää, montako kappaletta tuollaisia elukoita menee vanhan vahtimestarini hepoon. -- Kun otin isältäni jäähyväiset, sanoi ukko minulle: 'Ehkäpä tulen katsomaan sinua jouluna, kun joulukuuset sytytetään.' -- 'Ei siitä tule mitään', sanoin minä. 'Ka, miksi ei?' hän kysyi. -- 'No, sinä et uskalla istua postivaunuihin', sanoin. -- Silloin huudahti äijä: 'Ohoo! Postivaunut ovat vankkarakenteiset, kyllä minä niissä uskallan ajaa.' -- Nytpä tiedän, herra Anton, ettei isä tule koskaan meitä katsomaan."

"Miksi ei?" kysyi Anton.

"Voi olla mahdollista, että hän tulee Rosminiin saakka. Tosin ei vaunuissa, vaan niiden vierellä. Sillä kohta kun hän tietää, että hänellä on vaunuissa tilattuna paikka tai pari, ravaa hän uskollisesti niiden vierellä. Mutta kun hän näkee mokomat hevoset ja tällaisen tien, kääntyy hän paikalla takaisin. 'Mitä minulla on tekemistä sellaisella seudulla, jossa hiekka virtaa jaloissa kuin vesi ja valjaisiin pannaan hiiriä?' hän sanoo; 'maakamara ei täällä kannata minua.'"

"Hevoset eivät kuitenkaan ole kaikkein huonompia tällä seudulla", Anton vastasi hajamielisesti, "katsohan vain, juoksevathan nämäkin."

"Niin tekevät", sanoi Karl, "mutta ei oikeaan hevostapaan. Ne viskelevät kinttujaan sikinsokin niinkuin kissat, jotka tappelevat ryytimaassa. Ja minkälaiset kengätkin niillä on, ihan kuin mitkäkin hanhenjalat mokomiin kavioihin ei vielä ole oikeita rautakenkiä keksitty."

"Kunhan vain pääsemme eteenpäin", virkkoi Anton; "tuuli käy kylmästi ja minua paleltaa turkissakin."

"Herra valtuutettu onkin viime öinä nukkunut huonosti", sanoi Karl kunniaa tehden; "ja täällä tuulee niinkuin riihenlattialla. Maa ei täällä päin ole pyöreä niinkuin muualla, vaan latuskainen kuin pannukakku. Juuri näillä kohdin on oikea erämaa; jo tuntikauden me olemme ajaneet näkemättä kylää missään."

"Niin onkin, oikea erämaa", huokasi Anton; "toivokaamme, että perillä näyttää paremmalta."

Sitte jatkui matka äänettömästi. Vihdoin ajuri pysähdytti hevoset erään lätäkön viereen, riisui ne valjaista, välittämättä yhtään matkustajista, ja vei ne lätäkön partaalle.

"Mitä hittoa tämä tietää?" huudahti Karl hypähtäen alas vaunuista.

"Ruokin niitä", murahti renki nyreästi ja murtaen oudosti.

"Olenpa utelias näkemään miten se käy", sanoi Karl matkatoverilleen. "Ei ainakaan vaunuissa ole kauranhiventäkään."

Mutta hevosetpa näyttivät, että ne tulivat toimeen kauroittakin; ne kurottivat takkuiset kaulansa maaperään ja hamusivat suuhunsa ruohoja ja lehtiä lätäkön reunalta; laihan rehun huuhtimeksi ne särpivät lätäköstä kuravettä. Mutta itseään varten renki otti istuimensa alta esiin laukun ja leikkasi puukolla leipää ja juustoa, katsomattakaan matkustajiin.

"Kuulehan, Ignaz tai Jakob tai mikä sinä olet", huudahti Karl tuupaten häntä kylkeen, "kuinka kauan tulee aamiaisesi kestämään?"

"Tuntikauden", vastasi mies suu täynnä.

"Entä kuinka pitkältä vielä on tilalle?"

"Kahden tunnin matka, jollei enemmänkin."

"Et sinä hänestä mitään selvää saa", sanoi Anton, "meidän täytyy mukautua maan tapoihin." Hänkin nousi vaunusta ja kävi hevosten luo.

Anton on matkalla puolalaiselle maatilalle. Hän on nyt vapaaherran asiainhoitaja. Surullisia kuukausia on hän elänyt. -- Ero isännästä ja liiketalosta oli ollut perin katkera. Anton oli viime aikana tuntenut olonsa hyvin yksinäiseksi, jopa toveripiirissäkin; ainoastaan hiljainen Baumann oli hänen puolellaan, koko muu henkilökunta piti häntä menneenä miehenä. Jäätävän kylmästi oli kauppias ottanut vastaan hänen erohakemuksensa, vielä jäähyväisiäkin sanoessa oli hänen kätensä levännyt Antonin kädessä jäykkänä kuin kova metallipala. -- Sen jälkeen Anton oli vapaaherran asioissa tehnyt joitakuita matkoja, pääkaupunkiin, velkojien puheille. Nyt hän matkusti Karlin kanssa, jonka hän oli suostuttanut vapaaherran voudiksi, uudelle tilalle panemaan siellä asioita vähän järjestykseen. Ehrenthal oli huutokauppatilaisuudessa valtakirjansa nojalla lunastanut tilan paroonille, olipa hän myöskin taivuttanut puolalaisen tilanhoitajan jäämään toimeensa. Lunastus ei ollut käynyt rehellisesti päinsä, ja Rosminissa tiedettiin tilanhoitajan sen jälkeen tehneen itsensä syypääksi moniin kavalluksiin. Antonia eivät siis odottaneet levolliset päivät.

"Nytpä on aika, että suoritan minulle uskotun tehtävän", huudahti Karl ja kävi etsimään oljista vaununpohjalla. Hän kaivoi esiin ison lakeeratun peltisäiliön ja tarjosi sen Antonille. "Tämän on neiti Sabine antanut mukaan teitä varten." Tyytyväisesti hän avasi kannen ja purki säiliöstä esiin runsaat aamiaisvarat ynnä viinipullon ja hopeapikarin. Anton tarttui säiliöön. "Se on aika sukkela laite", selitti Karl, "ja neiti on sen vasituisesti teettänyt teitä varten." Anton katseli säiliötä joka puolelta ja asetti sen huolellisesti pehmeälle ruohomättäälle, tarttui sitten pikariin ja näki sen kylkeen kaiverretun oman nimensä ja sen alla sanan "Terveydeksesi!" Sitten hän unohti aamiaisensa ja koko ympäristönsä ja tuijotti mietteissään pientä astiaa. "Älkääpä unohtako aamiaistanne, herra valtuutettu", muistutti Karl.

"Istu viereeni, uskollinen ystäväni", sanoi Anton, "ja syö ja juo minun kanssani. Kohteliaista leikinlaskuistasi saat luopua; vähänhän meillä tulee olemaan mistä elää, mutta mitä saamme hankituksi, sen tahdomme jakaa veljellisesti keskenämme. Ota pullo, jos sinulla ei ole lasia."