Part 45

"Kernaasti minä siihen suostun", vastasi Anton vakavasti, "ja toivon että isäntäni hyvyydessään myöntää minulle siihen tarvittavan ajan, jollette te itse pidä tarkoituksenmukaisempana uskoa tätä työtä puolisonne kokeneelle asianajajalle."

"Myöhemmin saanemme tilaisuutta kysyä tämän herran neuvoa", sanoi paroonitar pidättyvästi.

Anton nousi pystyyn. "Milloin käskette meidän aloittamaan?"

"Hetikohta", vastasi paroonitar; "pelkään ettemme saa hukata ainoatakaan päivää. Minä koetan minkä voin auttaa teitä papereita läpikäydessä." Hän vei Antonin viereiseen huoneeseen, kutsui Eugenin paikalle ja pisti avaimen vapaaherran asiakirjakaappiin. Kun sen ovi aukeni, kadotti hän hetkiseksi itsehillitsemiskykynsä, ja hänen huuliltaan luiskahtivat sanat: "Vainajan perut!" Hän hoiperteli akkunaan, ja verhojen tärinä ilmaisi hänen mielenkuohunsa.

Surullinen työ alkoi, jatkui tunti tunnilta; Eugen ei kestänyt kauankaan paperien katselemista, mutta äiti ojensi Antonille kaikki kirjeet ja asiakirjat, joiden tarkastamista hän piti hyödyllisenä, ja vaikka hänenkin voimansa jolloinkin yrittivät pettää, kesti hän kuitenkin urheasti kovan koettelemuksen. Anton järjesti kaikki saamansa paperit ja koetti niitä pikimältään silmäilemällä muodostaa itselleen pintapuolisen käsityksen asiaintilasta.

Oli jo ilta, kun vanha palvelija avasi peljästyneen näköisenä oven ja huusi huoneeseen: "Se mies on taasen täällä!" Paroonitar päästi hiljaisen huudahduksen ja teki kädellään torjuvan eleen.

"Minä olen hänelle sanonut, että ketään ei ole kotona, mutta siitä hän ei piittaa vaan meluaa portaissa, enkä minä saa häntä lähtemään."

"Olisi kuolemakseni, jos minun täytyisi jälleen kuunnella hänen solvauksiaan", supisi paroonitar puolittain itsekseen.

"Jos se mies on Ehrenthal", sanoi Anton nousten tuoliltaan, "niin minä koetan saada hänet poistumaan. Välttämättömimmät paperit olemme läpikäyneet; suvaitkaa säilyttää ne erillään ja sallikaa minun tulla huomenna uudelleen." Paroonitar viittasi äänettömän myönnytyksen ja vajosi nojatuoliin. Anton otti hattunsa ja riensi eteiseen, josta kuuli jo kauas Ehrenthalin meluavan äänen.

Anton säikähtyi kauppiaan muuttunutta ulkomuotoa Hattu oli kaukana niskalla, tukka pörrössä, kalpeat kasvot kuin juopottelun turvottamat, lasimaiset silmät verestävinä -- sellaisena seisoi Ehrenthal hänen edessään ja huuteli katkonaisesti vapaaherraa, kiroillen ja vaikeroiden vuoroonsa. "Hänen on tultava näkyviini", äyski hän, "hänen on tultava hetipaikalla, sen kehnon miehen. Aatelismies hän on olevinaan; konna hän on, jonka minä luovutan poliisin käsiin. Missä ovat minun rahani, missä kiinnekirjani? Minä tahdon takaisin vakuuteni tuolta mieheltä, jonka ne eivät sano olevan kotona."

Anton astui aivan lähelle häntä ja sanoi lujalla äänellä: "Tunnetteko minut, herra Ehrenthal?" Ehrenthal kohotti lasimaiset silmänsä hänen kasvoihinsa ja tunsi vähitellen poikavainajansa ystävän.

"Teitä hän rakasti", huusi hän vaikeroiden, "teidän kanssanne hän puheli enemmän kuin koskaan isänsä kanssa. Te olitte ainoa ystävä, mitä hänellä oli koko maan päällä. -- Oletteko kuullut, mitä Ehrenthalin talossa on tapahtunut?" hän jatkoi kuiskuttaen. -- "Kun nuo paperit varastettiin, kuoli hän. Hän kuoli, ja piteli kättään tällä tapaa." Hän puristi kouransa nyrkkiin ja löi sillä otsaansa. "Oo minun poikani, minun poikani, ettäs et antanut anteeksi isällesi!"

"Me lähdemme nyt poikanne luo", sanoi Anton ja tarttui vanhusta kainaloon. Ehrenthal ei pannut vastaan ja antoi taluttaa itsensä kotia.

Sieltä Anton kiiruhti oikeusneuvos Hornin luo ja neuvotteli pitkään tämän kanssa.

Suuren mielenliikutuksen vallassa hän vasta myöhään illalla tuli kotia. Huoli ihmisistä, joiden turvallinen onni oli ollut hänelle niin kallis jo monet vuodet, oli syvästi järkyttänyt hänen sydäntään; se luottamus, jolla he olivat uskoneet hänelle onnettomuutensa kaikki surkeat yksityisseikat, täytti hänet ylpeydellä. Hän paloi halusta päästä auttamaan heitä; hän toivoi, että hänen uskolliselle palvelusintoisuudelleen onnistuisi keksiä jokin pelastuksen keino. Mitään sellaista hän ei tosin vielä nähnyt.

Kun hän kuutamossa näki edessään suuren liiketalon mahtavat hahmopiirteet, alakerran akkunat varustettuina rautaristikoilla, kellarien ja maanalaisten holvien rautaovet, selvisi hänelle pulmansa yht'äkkiä: jos kuka mies kykeni auttamaan, niin se oli hänen isäntänsä. Tämän terävä silmä pystyi tunkeutumaan kaikkiin salaperäisiin ongelmiin, joiden uhriksi parooni oli sortunut; hänen rautaisen voimansa tieltä täytyi niiden roistojen väistyä, jotka pitelivät tilanomistajaa ja hänen maatilaansa kynsissään. Niin, ja hänellä oli suuri sydän, hän osui kohta oikeaan, vaivatta ja taistelutta. Anton katsahti ensi kerroksen akkunoihin. Koko kadunvartinen pääty oli pimeänä, ainoastaan kulmahuoneesta häämötti vielä valoa. Se oli kauppiaan työhuone. Tehden nopean päätöksen etsi Anton palvelijan käsiinsä ja pyysi ilmoittamaan tulonsa herra Schröterille. Kummastuneena tämä katsahti sisäänastuvaan Antoniin. "Mikä asia teidät tuo näin myöhään? Onko jotain tapahtunut?"

"Pyydän teiltä neuvoa, pyydän teiltä apua", huudahti Anton.

"Itsellennekö vai toisille?"

"Eräälle perheelle, jonka tuttavaksi olen sattuman kautta tullut. Se sortuu peräti, jollei väkevä ystävänkäsi käy torjumaan tuhoa sen päältä." Sitten Anton kertoi hätäisesti tämäniltaiset kokemuksensa, ja tarttuen kiihkossaan kauppiasta käteen hän huudahti: "Mitä siellä sain nähdä, oli minusta hirmuista. Armahtakaa te noita onnettomia naisia ja käykää auttamaan heitä."

"Auttamaan?" kysyi kauppias totisesti. "Kuinka sen voisin tehdä? Onko teille annettu toimeksi pyytää minun apuani, vai oma lämmin myötätuntonneko se asettaa tämän vaatimuksen minulle?"

"En ole mitään sellaista tointa saanut", myönsi Anton; "ainoastaan osanottoni vapaaherran naisten suruun saa minut vetoomaan teihin."

"Ja millä oikeudella te ilmaisette minulle nämä asiat, jotka tuon tilanomistajan rouva on varmaankin vain syvimmässä luottamuksessa kertonut teille itsellenne?" kysyi kauppias pidättyvästi.

"En luule sanovani liikoja kun mainitsen teille, että ne muutaman päivän perästä eivät enää ole salaisuus syrjäisillekään."

"Te olette tällä haavaa tavattomasti kiihoittunut, muuten ette unhottaisi että missään tapauksessa ei kauppias, konttorini ensimmäinen kirjeenvaihtaja, saa ilmoittaa vieraille moisia asioita ilman asianomaisten erityistä suostumusta. Itsestään on selvää, että minä en tule väärinkäyttämään hätiköityä luottamustanne; mutta kaikissa tapauksissa, Wohlfart, menettelynne oli ristiriidassa liiketapojen kanssa." Anton vaikeni hämillään. Hän tajusi isäntänsä olevan oikeassa, mutta sittekin hänestä tuntui kovalta, että tämä kävi sellaisena hetkenä moittimaan häntä liiasta luottavaisuudesta. Kauppiaskin käveli kotvan aikaa vaitonaisena kamarinsa lattialla; vihdoin hän pysähtyi Antonin eteen. "Minä en nyt kysy, mikä teidät on saanut ottamaan niin lämpimästi osaa tuon perheen kohtaloon; pelkään vain, että tuttavuudestanne saatte kiittää Finkiä."

"Te saatte kuulla kaiken", virkkoi Anton nopeasti.

"Ei vielä", vastasi kauppias torjuvasti. "Nyt tahdon vain vielä kerran toistaa teille, että minun on aivan mahdoton sekautua vieraisiin asioihin ilman asianomaisten suoranaista kehoitusta. Lisään vielä, etten halua vastaanottaa sellaista kehoitusta. En salaa teiltä, että todennäköisesti siinäkin tapauksessa kieltäytyisin tekemästä mitään vapaaherra von Rothsattelin hyväksi."

Anton joutui kuohuksiin. "Kysymyksessähän on pelastaa rehellinen mies ja rakastettavat naiset veijarien käsistä, jotka ovat heidät kietoneet pauloihinsa. Minusta tämä tuntuu jokaisen kunnon miehen velvollisuudelta, ja nimenomaan minä kohdaltani pidän sitä kalliina velvoituksena, josta en saa kieltäytyä. Mutta ilman teidän apuanne en voi yhtään mitään."

"Kuinka te sitten ajattelette voitavan auttaa tuota velkaantunutta tilanomistajaa?" kysyi kauppias käyden istumaan.

Hiukan levollisemmin Anton vastasi: "Lähinnäkin siten että kokenut liikemies, semmoinen kuin te, koettaa päästä selville selkkauksista ja salajuonista. Jokin kohta täytyy löytyä, josta pääsee noiden konnien kimppuun. Teidän neuvokkaisuutenne, teidän terävänäköisyytenne sellaisen kyllä löytäisi."

"Molempia ominaisuuksia on millä asianajajalla hyvänsä enemmän kuin minulla", vastasi kauppias; "ei käyne vapaaherralle vaikeaksi saada älykkäitä ja rehellisiä lakimiehiä ajamaan hänen juttuansa. Jos hänen vastapuolensa ovat jollain tapaa rikkoneet lakia vastaan, niin keksii lakimiehen vainu sen aivan kohta."

"Valitettavasti vapaaherran asianajaja antaa siinä suhteessa sangen vähän toiveita."

"Silloin, rakas Wohlfart, se kävisi vaikeaksi kaikille muillekin. Näyttäkää minulle mies, joka on joutunut pulaan ja jolla on voimaa selvitä siitä vieraan käden avulla, ja sanokaa: auttakaa häntä! Silloin en kiellä kättäni pulaan joutuneelta, koska olen teidän ystävänne ja olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa. Arvelen teidän olevan tästä vakuutettu."

"Olen kyllä", myönsi Anton alakuloisesti.

"Mutta sen mukaan mitä olen kuullut, ei vapaaherran tilanne ole tällainen. Mikäli ymmärrän hänen olosuhteitaan teidän kertomanne ja kaupungilla kuulemani perusteella, on hän ainoastaan sen kautta voinut langeta nylkyrien käsiin, että häneltä puuttuivat ne ominaisuudet, jotka antavat jokaisen ihmisen elämälle suurimman arvon -- terve arvostelukyky ja vakava työteliäisyys."

Antonin täytyi huoahtaen myöntää tämäkin todeksi.

"Sellaista miestä käy perin tukalaksi auttaa", jatkoi kauppias säälimättä, "ja terve järkikin panee hyvällä syyllä sitä vastaan. Ei tosin kenenkään ihmisen suhteen saa menettää toivoa, että hän voi muuttua toiseksi, mutta juuri puuttuvaan voimaan nähden se on kaikkein vaikeinta. Meidän kykymme työskennellä toisten hyväksi on rajoitettu, ja ennenkuin käy uhraamaan aikaansa velton ihmisen edestä, täytyy kysyä itseltään, eikö sen kautta menetä tilaisuutta auttaa kelvollisempaakin miestä."

Anton kysyi levottomasti: "Eikö hän sentään ansaitse jonkin verran sääliä? Hän on kasvanut toisenlaisissa olosuhteissa, hän on tottunut vaatimaan elämältä paljon valmista; hän ei ole meidän tavallamme oppinut kohottamaan itseään omilla ponnistuksillaan."

Kauppias laski kätensä nuoren miehen olkapäälle. "Juuri senvuoksi. Uskokaa minua kun sanon, että suurtakaan osaa noista herroista, joita vanhat perinnäiset tavat kahlehtivat, ei voida auttaa. Minä olen viimeinen kieltämään, etteikö tämänkin ihmisluokan keskuudessa olisi koko joukko kunnollisia miehiä. Ja milloin siitä kohoaa jokin erikoinen kyky tahi jalo persoonallisuus esiin, niin sellaisen on erikoisen suotuisa kehittyä juuri tässä suojatussa asemassaan; mutta keskinkertaisten ihmisten suurelle enemmistölle tuo asema ei ole lainkaan suotuisa. Joka lapsuudenkodista lähtien on tottunut vaatimaan elämältä valmista ja vaatii esi-isäinsä ansion perusteella itselleen erikoisasemaa, hän ei useastikaan kykene kehittämään ja säilyttämään sitä voimaa, joka tuon aseman pitämiseen on tarpeen. Sangen monet meidän vanhoista aatelisperheistämme ovat tuomitut menemään perikatoon, eikä niiden perikato ole miksikään onnettomuudeksi valtiolle. Perinnäismuistonsa tekevät ne ylpeiksi ilman mitään oikeutusta, rajoittavat niiden näköpiiriä, hämmentävät niiden arvostelukykyä."

"Mutta vaikkapa kaikki tuo onkin totta", huudahti Anton, "niin eihän toki mikään saa pidättää meitä auttamasta jotain yksityistä heistä lähimmäisenämme, jos hänen asemansa herättää meissä osanottoa."

"Ei suinkaan", johtaja vastasi, "missä osanottavaisuus vain tulee herätetyksi. Mutta vanhemmalla iällä se ei enää viriä yhtä helposti kuin nuoruudessa. Vapaaherra kuuluu työskennelleen siihen päämäärään päästäkseen, että hänen omaisuutensa eristyisi kokonaan pääoman ja ihmistyön mahtavasta, alati vaihtelevasta kymestä, ja siihen päämäärään hän luuli pääsevänsä määräämällä omaisuutensa ikuisiksi ajoiksi perheelleen koskemattomaksi sukuomaisuudeksi. Ikuisiksi ajoiksi! Te itse kauppiaana tiedätte, mitä moisesta pyrkimyksestä on ajateltava. Tosin kyllä järkevä mies toivoo, että keinottelu aatelistiloilla lakkaisi maassamme; jokainen pitää edullisena, että sama maakamara periytyy isältä pojalle, koskapa sen kautta pellon kasvuvoima tulee lemmekkäästi ja suuntaperäisesti korotetuksi. Pidämmehän me arvossa huonekaluakin, jota esi-isämme ovat käyttäneet, ja Sabine avaa ylpeänä teille jokaisen huoneen tässä talossa, jonka avaimia jo hänen isoisänäitinsä on kantanut vyössään. Siksipä onkin luonnollista, että maanviljelijänkin rakkain halu on säilyttää omaisilleen ja jälkeentulevilleen se palanen luontoa, joka häntä ympäröi ja josta hän itse ammentaa voimaa ja hyvinvointia. Mutta siihen päämäärään vie vain yksi keino, yksi ainoa, se nimittäin, että omistaja uurastaa pontevasti koko elämänsä ajan säilyttääkseen maansa hallussaan ja enentääkseen perintöomaisuutta. Missä voima ja kyky tähän työhön uupuu perheeltä ja yksityiseltä, siellä täytyy myöskin sukuomaisuuden tauota olemasta, rahojen täytyy vieriä vapaasti yritteliäämpiin käsiin ja aurankurjen siirtyä toisen miehen käteen, joka osaa paremmin kyntää maata. Ja perheen, joka veltostuu ja menettää voimansa työttömyydessä ja nautinnossa, täytyy jälleen madaltua kansanelämän lakealle pohjalle, antaakseen tilaa vereksille voimille ja hankkiakseen itsekin uutta elinvoimaa. Jokaista, ken vapaan yhteiskuntaliikkeen vahingoksi pyrkii luomaan itselleen ja jälkeläisilleen ikuisia etuoikeuksia, minä pidän valtiomme terveen kehityksen vastustajana. Ja jos sellainen mies tässä pyrkimyksessään ajaa karille ja menee perikatoon, niin näen sen tosin ilman vahingoniloa, mutta sanon samalla, että hänen on käynyt niinkuin hän on ansainnut, koskapa hän on tehnyt syntiä erästä elämämme suurta johtavaa periaatetta vastaan. Ja kaksin verroin vääränä pidän tämän miehen avustamista, niin kauan kuin minun täytyy peljätä, että apuani käytettäisiin tuollaisen epäterveen perhepolitiikan kannattamiseksi."

Anton katseli murheellisesti alas; hän oli odottanut tapaavansa osanottavaisuutta ja lämmintä yhtymistä omiin toiveisiinsa, ja nyt hän kohtasikin tuon miehen puolelta, jota hän niin suuresti rakasti ja kunnioitti, vain jäätävää kylmyyttä, joka oli syöstä hänet epätoivoon. "En voi väittää sanojanne vastaan", lausui hän viimein, "mutta tässä tapauksessa en voi ajatella teidän tavallanne. Minä olen omin silmin nähnyt vapaaherran perheen suunnattoman tuskan, ja sieluni on täynnä alakuloisuutta ja myötätuntoa ja harrasta halua tehdä edes jotakin noiden ihmisten hyväksi, jotka ovat luottavaisesti avanneet minulle sydämensä. Kaiken sen jälkeen, mitä olette sanonut, en rohkene enää pyytää teitä itseänne huolehtimaan heidän asioistaan. Mutta minä olen luvannut paroonittarelle auttaa häntä niiden järjestämisessä, sikäli kuin vähät voimani myöntävät ja teidän hyvyytenne suo minulle tilaisuutta. Pyydän senvuoksi teiltä lupaa siihen. Minä koetan parhaani mukaan suorittaa säännölliset konttorityöni, mutta jos lähiviikkoina sattuisin joskus laiminlyömään jonkin tunnin, niin pyydän ettette siitä minulle pahastu."

Jälleen asteli kauppias vaitonaisena edestakaisin kamarinsa lattialla, ja kun hän viimein pysähtyi Antonin eteen, katseli hän hyvin vakavasti tämän kiihoittuneihin kasvoihin, ja näyttipä murheellinen ilme välähtävän hänen omillekin kasvoilleen, kun hän väkinäisesti vastasi: "Ajatelkaahan myöskin sitä, Wohlfart, että kaikki sellainen toiminta, jossa mieli helposti kiihoittuu, helposti voi muuttua ihmistä johtavaksi voimaksi, joka yhtä hyvin saattaa pilata hänen elämänsä kuin edistääkin sitä. Tästä syystä minun on vaikea myöntyä teidän toivomukseenne."

"Olen itsekin kuluneiden viikkojen varrella aavistellut jotain sellaista", sanoi Anton hiljaa. "Nyt en kuitenkaan voi tehdä mitään muuta."

"No niin, tehkää siis niinkuin teidän on pakko tehdä", päätti kauppias synkästi keskustelun; "minä en tule panemaan eteenne minkäänlaisia esteitä. Ja minä toivon, että muutamien viikkojen perästä kykenette itsekin punnitsemaan asioita tyynemmin." Anton lähti huoneesta hiukkasen toivehikkaampana. Mutta kauppias tuijotti otsa rypyssä kauan siihen kohtaan, jossa hänen nuori apulaisensa oli äsken seisonut.

Mutta sielussaan ei Anton ollut käynyt levollisemmaksi. Isäntänsä kylmä, jopa epäsuosiollinen vastaus hänen pyyntöönsä loukkasi häntä syvästi. "Niin tyly, niin säälimätön!" hän huudahti heittäytyessään väsyneenä sohvaansa. Hänen mielessään virisi epäluulo, että johtaja olikin itsekkäämpi ja vähemmän hyväsydäminen kuin hän oli olettanut. Moni Finkin arvostelu johtui hänen mieleensä, samaten se ilta, jolloin nuori Rothsattel oli poikamaisessa yltiöpäisyydessään kohottanut harjaansa kauppiasta vastaan. "Onko mahdollista, että hän ei ole voinut unohtaa taota nulikkamaisuutta?" kyseli hän itseltään epäröiden. Ja aatelisnaisten valoisten hahmojen takana hälvenivät kauppiaan syväryppyiset kasvot olemattomiin. "Enhän tee mitään väärää", huudahti hän kiivastuneena; "sanokoon hän mitä tahtoo, minä olin oikeassa häntäkin vastaan. Minun osakseni jää tästä illasta lähtien koettaa yksin etsiä tietä, jota minun on kulkeminen." Näissä mietteissä hän istui kauan pimeässä, ja yhtä synkkä kuin hänen huoneensa, oli hänen mielialansakin. Vihdoin hän kävi akkunaan ja katseli allansa olevaan pimeään pihaan. Silloin äkkäsi hänen silmänsä iltapilvistä kajastavassa valjussa valossa jotain valkoista, joka kumotti aavemaisesti hänen kyynärpäänsä vieressä. Hämmästyneenä hän sytytti valkean ja näki edessään Sabinen kukkapöydältä kotoisin olevan muhkean kallakukan. Sabine oli salaa tuonut sen hänen huoneeseensa, mutta nyt se nuokkui surullisesti alaspäin katkenneessa varressaan. Tuo pieni onnettomuus tuntui hänestä pahalta enteeltä. Hän irroitti kukan tykkänään varresta ja asetti sen eteensä pöydälle, ja kauan istui hän ääneti tuijotellen törrömäisesti kiertyneeseen valkeaan kukkalehteen. --

Sabine astui kynttilä kädessä veljensä huoneeseen. "Hyvää yötä, Traugott", hän sanoi tälle nyökäten. -- "Wohlfarthan oli tänä iltana sinun puheillasi; kuinka myöhään hän lähtikään luotasi?"

"Hän lähtee tykkänään meidän luotamme", vastasi kauppias synkästi.

Sabine säikähti; kynttilänjalka kilahti hänen kädestään pöydälle. "Jumalan tähden, mitä onkaan tapahtunut? Onko Wohlfart sanonut, että hän tahtoo erota meiltä?"

"Sitä hän ei vielä tiedä itsekään, mutta sinne päin näen asian kehittyvän askel askeleelta. Enkä minä ja vielä vähemmin sinä voi tehdä mitään pidättääksemme häntä siitä. Kun hän tuonaan seisoi tässä edessäni ja rukoili palavin poskin ja vapisevin äänin apua itsensä perikatoon saattaneelle miehelle, niin älysin kohta mikä hänellä on kiihoittimena."

"En ymmärrä mitä tarkoitat", sanoi Sabine ja katsoi silmät suurina veljeensä.

"Häntä haluttaa ruveta erään rappiolle joutuneen tilanomistajan uskotuksi neuvonantajaksi. Pari sinisiä tytönsilmiä vetää häntä eroon meistä; hänen kunnianhimolleen tuntuu arvokkaalta päämäärältä päästä Rothsattelin perheen asiainhoitajaksi. Häntä sanotaankin konttorissa Finkin perilliseksi. Tämäkin tuttavuus aatelisen tilanomistajan kanssa on Finkin jälkeensä jättämiä peruja."

"Ja oletko sinä kieltänyt häneltä apusi?" kysyi Sabine hiljaa.

"Kuolleet haudatkoot kuolleitansa", sanoi kauppias tylysti ja kääntyi kirjoituspöytäänsä päin. Ääneti lähti Sabine hänen luotaan. Kynttilä vapisi hänen kädessään, kun hän kulki pitkän huonerivin läpi. Hätäisesti kuunteli hän omia askeleitaan, ja äkisti tunsi hän jäätävää puistatusta ruumiissaan -- hänestä tuntui kuin liukuisi jokin vieras olento näkymättömänä hänen rinnalleen. Tämä oli taasen Finkin kosto. Tuo menneisyyden varjo, joka oli laskeutunut sumentamaan hänen viatonta elämäänsä, karkoitti nyt uskollisen ystävän pois hänen kotipiiristään. Toiseen naiseen oli Antonin sydän ennättänyt kiintyä; itse hän oli jäänyt tälle vieraaksi olennoksi, joka oli ensin lempinyt ja sitten hyljeksinyt kaukomailla olevaa ystävää, ja joka nyt sai leskiharson lävitse katsella nuoruutensa kuluttavaista tunnehehkua.

* * * * *

Seuraavat viikot Antonilta kuluivat uuvuttavassa työssä. Hän koetti tuskallisen tarkasti täyttää velvollisuutensa konttorissa. Illat sensijaan ja kaikki vapaahetkensä hän vietti asiakirjoihin syventyen tahi neuvotellen asianajajan ja paroonittaren kanssa. Sillävälin kulki paroonin kohtalo onnetonta uraansa. Hän ei ollut viime määräaikana maksanut tilaansa rasittavien kiinnelainojen korkoja, kokonainen sarja hypoteekkeja sanottiin irti samana päivänä ja sukutila joutui maakuntapankin hallinnon alaiseksi. Mitä sekavimpia oikeusjuttuja syntyi. Ehrenthal valitti, vaati kahdenkymmenen tuhannen taalerin ensi kiinnitystä nimiinsä ja uutta kiinnekirjaa hänelle tehtäväksi; ja hän oli myöskin taipuvainen esittämään vaatimuksensa viimeiseenkin kiinnitykseen nähden, jonka vapaaherra oli tuona onnettomana hetkenä hänelle tarjonnut. Löbel Pinkus samoin vaati itselleen ensimmäistä kiinnitystä ja väitti sen hyväksi maksaneensa täyden summan kaksikymmentä tuhatta taaleria. Ehrenthalilla ei ollut minkäänlaisia todisteita näytettävänä, ja hän hoiti juttuaan hyvin epätäsmällisesti ollen monesti viikkomääriä aivan kyvytön huolehtimaan asioistaan; Pinkus sensijaan ajoi asiaansa kaikilla mahdollisilla juonilla, mitä paatunut vehkeilijä vain kykenee keksimään, ja sen sopimuksen, jonka vapaaherra oli kirjallisesti tehnyt hänen kanssaan, oli taitavana nurkkasihteerinä tunnettu Hippus osannut sommitella niin mestarillisesti, että vapaaherran asianajaja jo riitajutun alkaessa voi antaa sangen vähiä toiveita sen kumoamisesta. Juttu päättyikin Pinkuksen voittoon, hypoteekki tunnustettiin hänelle ja uusi kiinnityskirja valmistettiin.

Anton oli vähitellen päässyt perehtymään vapaaherran liikeasioihin. Ainoastaan sen seikan tämä salasi koko ajan huolellisesti puolisoltaan, että hän oli myynyt ensimmäisen kiinnityksen kahteen kertaan. Hän väitti Ehrenthalin vaatimusta perusteettomaksi ja lausui epäilevänsä, että Ehrenthal oli itse toimeenpannut tuon varkauden konttorissaan. Se oli todenteolla käynyt hänen vankaksi vakaumuksekseen. Siten ei Itzigin nimeä mainittu ollenkaan Antonin kuullen, ja asianajajankin epäillessä Ehrenthalia kävi Antonin mahdottomaksi koettaa saada tältä itseltään minkäänlaista selvitystä asiaan.

* * * * *

Antonin ja johtajan välit olivat käyneet niin kireiksi, että koko konttori joutui siitä kummiinsa. Otsa rypyssä katseli kauppias Antonin tyhjää paikkaa, kun tämä jolloinkin oli poissa työaikana; ja tämän läsnäollessa, mielenliikutusten ja yövalvonnan kalventamana, ei hän tuntunut panevan apulaiseensa ollenkaan huomiota. Hän näytti tulleen yhtä välinpitämättömäksi Antonin konttoritoiminnasta kuin aikoinaan Finkin epäsäännöllisestä työskentelystä. Yksin sisartaankin kohtaan hän pysyi äreän vaitonaisena; Sabinen yrittäessä arkaillen siirtää puhetta Wohlfartiin hän lopetti keskustelun lyhyeen. Antonin sydän nousi kapinaan tällaista kylmyyttä vastaan. Kotia palattuaan häntä oli kohdeltu kuin omaa lasta, ylistelty ja hemmoiteltu; ja nyt häntä nureksittiin kuin päiväpalkkalaista, joka ei edes ansainnut leipää mikä hänen eteensä viskattiin. Hän tunsi tulleensa käsittämättömien oikkujen leikkikaluksi. Sellaista kohtelua hän ainakaan ei ollut talonväen puolelta ansainnut. Siksipä hän murjotti pahantuulisena perheen päivällispöydässä, äreänä ja vähäpuheisena työpöytänsä ääressä; mutta iltaisin, huoneensa yksinäisyyteen vetäydyttyään, hän tunsi usein niin vihlovaa tuskaa verratessaan nykyisyyttä ja entisyyttä toisiinsa, että hän hypähti vimmoissaan pystyyn ja tömisteli kiivaasti jalkaansa permantoon.