Part 44
Ja vapaaherralle oli menetys ollut vielä suurempi; paperien mukana hän oli kadottanut kaikkensa. Juuri äsken hän oli avannut sydämensä kultaiselle toivon säteelle, ollut lähellä pelastusta; nyt hän oli yht'äkkiä vajonnut kadotuksen kuiluun, jonka syvyyttä putoavan silmä ei voinut mitata. Hänen velkakirjansa, tunnusteensa, kirjalliset lupauksensa, kaikki ne olivat joutuneet vieraisiin käsiin. Jos varas osasi käyttää niitä hyväkseen -- niin, vaikkapa varkaudesta vain ilmoitettiin oikeusviranomaisille -- niin hän oli hukassa. Ja jollei papereita löydetty, niin oli hän aivan yhtä varmasti hukassa. Vuosia voi kestää, ennenkuin oikeusistuin korvaisi hänelle kadonneet hypoteekkikirjat uusilla; mutta hänen kohtalonsa täytyi tulla ratkaistuksi muutaman viikon ajalla. Nyt hän ei kyennyt, Ehrenthalin jälleen ollessa vihamielisellä kannalla, selvittämään asioitaan tämän kanssa, eikä hän kyennyt hankkimaan katetta muillekaan velkojilleen. Nyt hän oli auttamattomasti hukassa. Jälleen muistui tuo nuoruudenaikainen kunniaoikeus hänen mieleensä, toverit tuomareina, ja tuo poloinen nuori mies, joka itse oli tuominnut itsensä ja pannut tuomion täytäntöön. Hänen oli silloin ollut pakko olla mukana kuollutta katselemassa, hän tiesi, miltä sellaisen lopun saanut ihminen näytti. Nyt hän myöskin tiesi, mikä miehen saa vapaaehtoisesti käymään sellaiseen kuolemaan. Ennen häntä oli aina puistattanut, kun hänen mieleensä palasi tuo vainajan kuva; nyt häntä ei enää puistattanut. Hänen huulensa liikkuivat hiljaa, ja aivan kuin unessa hän lausui itselleen nuo lohdulliset sanat: "Se on viimeinen apu."
Siten istuivat molemmat miehet toisiansa vastapäätä ja hautoivat myrtyneinä mustia mietteitään, ja minuuttien hiljaa vieriessä vääristyivät heidän kasvonsa ja arvostelukykynsä yhä pahemmin.
Kynttilänliekki rupesi lepattamaan kun ovi tempaistiin auki, ja molemmat istujat käänsivät hitaasti kasvonsa tulijaa kohti. Ruma pää ilmestyi ovelle, ja kuultiin hurja huuto: "Joutukaa ylös, Hirsch Ehrenthal, poikanne kuolee!" Ilmiö katosi jälleen; kovasti parkaisten syöksähti Ehrenthal ovelle; vapaaherra hoippui henkisesti ja ruumiillisesti väsyneenä ulos talosta.
Kun isä lyyhistyi poikansa vuoteen juurelle, kohosi siitä vielä kerran valkoinen käsi uhkaavasti pystyyn, sitten putosi kuollut ruumis raskaasti patjoille. Bernhard oli lähtenyt aurinkoon.
* * * * *
Ulkona oli lämmin ilta. Kevyt auer peitti taivaalta tähdet, mutta salaperäinen valohämy kirkasti kuitenkin maan, Yleisten puistojen kukkapensaista toi tuulenleyhkä suloisia tuoksuja kaupungin kaduille. Viivytellen maleksivat kotiapalaavat iltakävelijät seinävieriä pitkin; heidän oli vaikea erota etelämaisesta ilmasta ja telkeytyä neljän ahtaan seinän sisään. Mukavasti venyttelihe kerjäläinenkin viruessaan kivipalatsin katuportailla; jokainen sälli, jolla oli mielitietty, riensi tänään hänen luokseen noutaakseen hänet iltakävelylle; väsynyt unhotti uupumuksensa päivän työstä, murheellinen tunsi vain puolittain mielihaikeutta; ken koko vuoden istua jurotti yksin, hän etsi tänään naapurinsa juttusille kanssaan. Ovipielissä seisoi ihmisiä rupatellen ja naureskellen, lapset pitivät iloa kadulla, juoksivat hippasilla hämärissä ja tanssivat jalkakäytävän kiviharkoilla. Tänään helähytteli satakieli häkissään parhaimman laulunsa, se julisti että käsissä oli kaunis kevät, se onnellinen aika, jolloin elämä tuntuu kevyeltä ja toiveet puhkeevat ummusta kukkaan.
Katukävelijäin vilinän halki kulki raskain askelin korkeamittainen mies, pää syvään rinnalle painuneena. Hänen vaunuhevosensa tömistelivät kärsimättömästi jalkakäytävän vierellä ja odottelivat herraansa palaavaksi, viedäkseen hänet työläisvilinästä ylhäiseen kaupunginosaan. Ne saivat odottaa turhaan myöhään yöhön saakka; isäntä oli ilmeisesti unohtanut ne. Hän ei kuullut helkähdystäkään satakielen laulusta, ja hän tunkihe tanssivain tyttöjen piirin läpi erottamatta ollenkaan kirkkaita lapsenääniä ympärillään. Hänen päänsä oli raskas, ja hidas hänen ajatustensa kulku. Sitten hän joutui ulos kaupungista istutusmaille, nousi verkalleen kukkaisen kunnaan huipulle ja istahti siellä uupuneena penkille. Hänen jalkainsa juurella kulki tumma virta merta kohti; häntä vastapäätä nosti vanha tuomiokirkko mahtavia mustia hahmoröykkiöitään. Virrankalvo oli täynnä tukkilauttoja, jotka tulivat kaukaa ylämaasta ja kulkivat nekin meren lähettyville sahattaviksi. Lautoilla seisoi tukkilaisten lautamajoja, ja niiden vierellä tuikki pieniä nuotioita, joilla he keittivät illallistaan. Hiljaisen ilman halki kajahti hänen korviinsa välistä remakka nauru tai karkea kirous tukkilaisten lautoilta. Vyöryvän vedenkalvon, kirkontornien rohkeat rajaviivat, hopeaisen autereen ylhäällä taivaalla -- kaiken tuon hän näki kuin sumun läpi; vain jolloinkin leimahti salaman tavoin jokin selkeä ajatus hänen myrtyneessä mielessään kuten tuolta alhaalta virralta äkkiä tuikahtava valkean loimo. Hänkin oli tehnyt kauppoja uitetuilla tukeilla, ja hänen siitä saamansa voitto oli ollut varastettu toisten taskuista. Ne olivat olleet vieraita rahoja, niinkuin sekin summa, jonka takia tuo nuoruudentoveri oli tarttunut pistooliin viime turvanaan. Hän nousi joutuin pystyyn ja kiirehti rinnettä alaspäin.
Korkeita plataaneja kasvavalla lehtokujanteella hän juoksenteli kiihkeästi edestakaisin, kunnes viimein jäi väsyneenä seisomaan ja nojasi selkänsä puunrunkoa vastaan. Hänen silmiensä edessä kohosivat kaupungin tehdaskorttelin savupiiput, ryhmä jättiläisobeliskeja urkeni korkealle ihmisasumusten kattojen yli. Hänkin tiesi, mitä merkitsi tuollaisen patsaan pystyttäminen pilviä kohti. Hän oli sellaista rakennuttaessaan uhrannut perustukseksi kaikkensa, mikä siihen asti oli suojannut ja tukenut häntä, voimansa, varansa, rauhansa ja kunniansa. Unettomilla öillä, harmailla hiuksilla hän oli maksanut sellaisen muistopatsaan hinnan; hänen sukunsa hautapatsashan se olikin, jonka hän oli pystyttänyt tilalleen puiston reunaan. Ja se, mitä hän nyt näki edessään, tuntui hänestä yön hämärässä kajasteessa suunnattomalta hautausmaalta täynnä patsaita, joiden alle oli haudattu muinen onnellisten ihmisten sielunrauha. Ja hän nyykäytti alakuloisesti päätänsä ja lausui ääneen, niin että itsekin erotti sanansa: "Minun hautani luotiin viimeiseksi." Hän ojentautui suoraksi ja lähti astumaan kaupunkiasuntoaan kohti.
Tiellä sinne hän ajatteli itsekseen, kuinka suloista oli kohta saada tuntea itsensä vapaaksi näistä hirveistä kuvitelmista. Sitten hän nousi ylös asuntoonsa. Hän väänsi kasvonsa ystävällisemmän näköisiksi, kun porraslamppu sattui hänen silmiinsä. Eteiseen tultuaan hän kuuli puhetta puolisonsa huoneesta. Lenore luki siellä äidilleen ääneen. Hän ei saanut säikähdyttää naisia. Mutta huoneuston perällä oli syrjäinen kamari, jonka viereinenkin suoja oli asumaton; sinne hänen täytyi päästä. Hänen vielä epäröidessään avautui sisäovi ja paroonitar silmäsi eteiseen. Tahtomattaan hän peräytyi askeleen taapäin nähdessään miehensä ovella. Vapaaherra hymyili hänelle ja astui reippain askelin sisään. Vaimolleen hän antoi kätensä, siveli Lenoren tukkaa ja kumartui katsomaan mitä hän luki. Paroonitar valitti, että he olivat juoneet teensä ilman häntä, ja hän laski leikkiä puolisonsa kärsimättömyydestä, kun tämä ei jaksanut odotella mielijuomaansa myöhempään. Samalla hän ajatteli, ettei hänelle itselleen suuria merkinnyt tunti sinne tai tänne ratkaisevaa askelta otettaessa. Hän astui häkin luo, jossa kaksi pientä etelämaan lintua istui nukkuen tangollaan, painautuneina toisiinsa kiinni; hän työnsi sormensa metallitankojen lomista silitelläkseen niitä ja sanoi hajamielisesti: "Ne ovat jo käyneet levolle." Sitte hän otti kynttilän palvelijan kädestä ja astui oman huoneensa ovelle. Kädensijaan tarttuessaan hän huomasi puolisonsa tuskallisesti tähystelevän häntä; hän kääntyi vielä kerran kynnykseltä tähän päin ja nyökkäsi hänelle ystävällisesti. Sitten hän sulki oven perästään, otti kirjoituspöytänsä laatikosta esiin kiilloitetun puulippaan ja kantoi sen ynnä kynttilän kulmahuoneeseen. Siellä hän oli varma, siellä hän ei häiritsisi ketään.
Verkalleen hän latasi aseen. Ladatessaan hän tuli katselleeksi sen korusilaista perää. Se oli jonkun köyhän pyssysepän uuraan aherruksen tuote, hänen tuttavansa olivat sitä monesti ihailleet; pistooliparin hän oli saanut lahjaksi kenraaliltaan, joka hänen häissään oli esittänyt hänen orvon morsiamensa isää. Sukkelaan hän työnsi latasimen piippuun ja katsahti sitten taakseen; kaatuessaan hän ei tahtonut joutua makaamaan paljaalle lattialle. Hän muisti, minkä hirveän kuvan tuo muinainen toveri oli tarjonnut viruessaan, lattialla verisenä ja siltä näöltä hän tahtoi säästää huoneeseen tulijat.
Hän laski kylmän raudan ohimoilleen. Silloin kuului oven takaa kimakka kiljahdus, hänen vaimonsa ryntäsi huoneeseen ja tarttui epätoivon voimalla hänen käsivarteensa; hän hätkähti kokoon ja sormensa painoi liipasinta. Tulenliekki ja pamaus seurasi, ja hän vaipui takaperin sohvalle ja vei voihkien molemmat kädet silmilleen.
* * * * *
Juutalaisen rahamiehen talossa laskeutui isä kynttilä kädessä kuolleen poikansa luota alas konttoriinsa. Tuskallisesti hän kynttilän valossa tarkasteli pulpettia, rahakaappia, huoneen joka soppea, istahti sitten tuoliin, pudisteli päätään ja koetti selvittää ajatuksiaan. Sitten hän lähti konttorista, lukitsi sen oven, nousi vitkalleen portaita ylös ja heittäytyi parkuen ja ähkien vuoteen juureen lattialle. Siten kului häneltä koko yö, etsien ja vaikeroiden; ja hän itse oli luita ja ytimiä myöten järkytetty, perin uupunut, maahan lyöty vanha mies.
8.
Schröterin talossa kulki elämä jälleen tasaista latuaan. Antonin palauksen aiheuttamat pienet pyörteet olivat vähitellen painuneet pinnan alle, joka oli sileä kuin ennenkin. Pähkinäpuukaapin tavattomat loistonumerot olivat saaneet väistyä toisten vähemmän silmäänpistävien tieltä, jotka nekin tosin olivat erinomaiset, mutta eivät saattaneet tätiä niin kovasti kuohuksiin. Siinäkin oli täti ennustanut oikein, että Anton ei ollut ollenkaan huomannut voittoa, jonka vanhemman naisen rauhallinen järkevyys oli salaa saavuttanut nuoremman ylitulvivasta kiitollisuudentunteesta. Ainoastaan yksi muutos oli pysynyt edelleenkin voimassa, yksi ainoa, mutta suurin ja kunniakkain kaikista: takapihan puolisen rakennuksen asukas oli säilyttänyt etuoikeutetun paikkansa talon nuoren valtiattaren sydämessä, ja hänen reipas, komea hahmonsa esiytyi monesti niiden mielikuvien joukossa, joita Sabine kokosi ympärilleen työvasunsa ääressä istuessaan tahi aarrekammiossaan häärätessään.
Tänään asteli Sabine päivällisen edellä levottomana edestakaisin huoneessaan. Täti, jolla aina oli kaikki tiedossaan, oli juuri käynyt hänelle kertomassa, että Ehrenthalin talosta oli palvelustyttö äskettäin juossut konttorissa ilmoittamassa Bernhardin kuolemasta hänen ystävälleen. "Kuinka hän jaksaa kestää tuon sanoman?" ajatteli Sabine itsekseen. Ja Ehrenthalin nimi palautti hänen mieleensä erään toisen, joka nyt eli kaukana, kaukana täältä; ja hänen täytyi muistella hetkeä, jolloin nyt kuolleen nuorukaisen talosta salaa tullut kirje oli tehnyt äkkilopun hänen sielunsa horjumisesta. Ja Antonkin tiesi tuosta hänen salatusta, ammoin sitte jo tukahdetusta tunteestaan; ah, kuinka usein olikaan Sabine pannut sen merkille hänen huolestuneesta katseestaan, hänen sääliväisestä puheestaan! Kuinka hienotunteinen hänen käytöksensä aina oli ollut Sabinea kohtaan, kuinka ritarillisesti hän oli kiirehtinyt avuksi, kun kuulustelu uhkasi saada neitoselle epämieluisen käänteen. Olikohan Antonilla edes aavistustakaan siitä urheasta voitosta, jonka tämä oli vähitellen saanut ensimmäisestä nuoruudenhulluudestaan? Sabine pudisti päätänsä. "Ei, hän ei tiedä siitä mitään; yhä vieläkin hän näkee minussa muinoisen lapsellisen tyttösen, joka antoi ensi tunteensa tyyten huumata itsensä." Hän jäi seisomaan kukkapöytänsä ääreen. "Tällä kohtaa sattuma hänelle silloin paljasti minun sydämeni tilan. Vielä tänäpäivänäkin on tuo menneisyyden varjo kuin musta seinä hänen ja minun välillä. Kaikkialla tunnen tuon poissaolevan kuvaisen vierelläni, kun iltasin istun Wohlfartin kanssa pöydässä, kun hän tervehtii minua ja puhelee kanssani. Aina sanoo hänen äänensävynsä: tyttö parka ei ole yksin, tuo toinen elää hänen mielessään." Sabine sykähti kokoon ja silitteli kädellään hiljaa kukkiensa lehtiä, ikäänkuin siten pyyhkäistäkseen pois kiusalliset ajatukset mielestään. Eihän hän voinut sanoa Antonille olevansa nyt täysin vapaa kauan salatusta sydänsurustaan. Mutta tänään, kun Anton oli kadottanut rakkaan ystävän, täytyi Sabinen jollain tapaa näyttää hänelle, että oli vielä toisiakin sydämiä, jotka olivat hellästi kiintyneet häneen. Ja jälleen hän rupesi astelemaan huoneensa lattialla miettien keinoa, miten päästä kahdenkeskiseen puheluun Antonin kanssa.
Palvelija kutsui ruokapöytään. Anton saapui toisten herrojen kanssa ja istui kohta paikalleen. Pöydässä ei tarjoutunut kertaakaan tilaisuutta puheluun hänen kanssaan. Mutta hän katsahti Sabineen niin surullisesti, jotta tämä ei voinut pidättyä nyökkäämästä hänelle sydämellisesti. "Hän ei syö tänään mitään", kuiskasi täti; "ei maista edes paistiakaan", toisti hän moittivasti. Sabine kävi hyvin levottomaksi ja huolestuneeksi. Nyt oli herrojen kohta noustava pöydästä, Anton lähtisi sitten heidän kanssaan ulos salista, eikä Sabine näkisi häntä enää koko päivänä. Jo nousi herra Jordan ylös ja lykkäsi tuolinsa paikoilleen; silloin Sabine huudahti Antonille pöydän yli: "Herra Wohlfart, suuri kalla on juuri puhjennut kukkaan; tehän ihailitte tuonaan sen nuppua, viipykää vielä hetkinen, niin näytän teille kukkaa." Anton kumarsi ja jäi paikoilleen. Vielä moniaita kiusallisen pitkiä minuutteja, sitten nousi velikin pöydästä, Sabine kiiruhti Antonin luo ja vei hänet omaan huoneeseensa kukkapöydän eteen.
"Te olette tänään saanut surullisen viestin", aloitti hän hiljaa.
"Viesti itsessään ei minua hämmästyttänyt", vastasi Anton; "lääkäri ei antanut enää yhtään toivoa hänestä. Mutta minä kadotin paljon hänessä."
"Minä en koskaan nähnyt häntä", sanoi Sabine, "teiltä olen vain kuullut, että hän oli hyvin yksinäinen eläessään, vailla iloa ja rakkautta."
Hän veti Antonille jakkaran istua ja pyysi häntä kertomaan ystävästään. Lämpimällä osanotolla Sabine kuunteli jokaista sanaa, kysellen ja lohduttaen häntä hellästi. Antonilla olikin tarve saada puhella ystävästä, jonka hiljaista olemusta, oppineisuutta ja puhdasta, innokasta mielenlaatua hän kuvasi kaunopuheisesti. Hänen vaiettuaan syntyi lyhyt äänettömyys, sitten katsahti Sabine häntä sydämellisesti silmiin ja kysyi: "Oletteko saanut herra von Finkiltä mitään tietoa?"
Ensi kerran hän nyt mainitsi tuon nimen Antonin kuullen. Tämä tuli liikutetuksi hänelle osotetusta luottamuksesta, että neiti juuri tänä hetkenä tiedusti häneltä sydämensä lemmittyä. Liikutuksessaan hän tarttui immen käteen, joka lepäsi hänen edessään pöydällä. Hitaasti veti Sabine kätensä takaisin ja loi katseensa alas. Mutta vain silmänräpäyksen ajaksi, sitten hän jälleen silmäsi nuorta miestä ystävällisesti kasvoihin.
"Hän ei tunne olevansa onnellinen uudessa elämässään", sanoi Anton totisesti. "Viime kirjeessään hän oli oikein hirtehisen tuulella, ja siitä päättelen vielä enemmän kuin hänen sanoistaan, että hänen kohtaamansa olosuhteet olivat aivan toisenlaiset kuin hän oli odottanut. Ne liikeyritykset, joihin hän sai setänsä kuoleman johdosta antautua, eivät miellytä häntä ollenkaan."
"Ne ovatkin kai aivan hirveät", huudahti Sabine nopeasti.
"Eivät ainakaan sellaisia, joita tässä talossa pidettäisiin kunniallisina", vastasi Anton. "Fink ajattelee liian ylevästi ja hän on siksi kauan elänyt veljenne läheisyydessä, ettei häntä ilahduta joutua mukaan sellaisiin hurjiin keinotteluihin, jotka siellä ovat tavallisia. Hänen liikeystävänsä ovat suurelta osalta vailla omaatuntoa, ja hänen sydäntään pöyristää olla heidän yhtiötoverinsa."
"Ja voiko herra von Fink sietää tuollaista yhtiötoveruutta edes päivääkään?" kysyi Sabine.
"On merkillinen kohtalo", Anton vastasi, "että juuri hän, joka on niin tottunut hallitsemaan toisia omalla ylivoimaisella tahdollaan -- hän, joka kaikkein vähimmin on taipuvainen sietämään niskoillaan vierasta pakkoa, on nykyisessä liiketoiminnassa sidottu käsistä ja jaloista. Kaikki tuollainen keinottelutoiminta Amerikassa on järjestetty niin kiinteisiin muotoihin, että yksityinen osakas ei siinä voi aikaansaada juuri mitään muutoksia. Ja siksipä on Finkin asema nykyisin, jolloin hän on päässyt suurten toiveittensa perille, perinyt suuria pääomia ja saanut vapaan hallinto-oikeuden moniin neliöpenikulmiin maata, paljon epävarmempi kuin koskaan ennen hänen elämässään. Hän oli aina vaarassa ajatella toisista ihmisistä liian vähän hyvää, mutta nyt hätäännyttää minua se katkera ylenkatse, jolla hän puhuu omasta elämästään. Hänen viime kirjeensä kuvasi hänen asemansa kerrassaan sietämättömäksi ja pani aavistamaan jotain väkivaltaista ratkaisua."
"Hänelle saattaa vain yksi ratkaisu tulla kysymykseen", huudahti Sabine. "Saanko kysyä, mitä te olette hänelle vastannut?"
"Olen vaatinut, että hän hetipaikalla ja millä ehdoilla hyvänsä irtautuu moisista liikeyrityksistä. Hänen luja tahtonsa keksii kyllä siihen jonkin keinon, vaikkapa minun ehdottamani osottautuisikin mahdottomaksi. Ja minä pyysin häntä joko pysymään alkuperäisessä suunnitelmassaan ja rupeamaan todelliseksi tilanhaltijaksi Amerikassa tahi sitten palaamaan takaisin meidän luoksemme."
"Minä arvasinkin että te niin kirjoittaisitte", sanoi Sabine syvään hengähtäen. "Niin, hänen täytyy palata, Wohlfart", sanoi hän hiljaisemmalla äänellä, "mutta meidän luoksemme hän ei saa tulla." -- Anton vaikeni.
"Ja luuletteko te herra von Finkin noudattavan teidän neuvoanne?"
"En voi sanoa", vastasi Anton väkinäisesti; "ainakin oli neuvoni sangen vähän amerikkalainen."
"Eräs upseeri haluaa puhutella herra Wohlfartia", keskeytti heidät sisäänastuva palvelija. -- Anton kavahti pystyyn. Sabine kävi kukkiensa luo ja kumartui murhemielin niiden isojen vihreiden lehtien yli. Vielä liihotteli tuon toisen varjo hänen ja Antonin välillä.
Palvelijan kiireinen ilmoitus herätti Antonin mielessä hämärää aavistusta jostain uudesta kohtalon iskusta, ja hän riensi joutuin eteiseen. Siellä seisoi Eugen von Rothsattel. Anton yritti tervehtiä häntä lämpimästi, mutta nähdessään toisen järkytetyn kasvojenilmeen hän hätkähti askeleen taapäin. Eugen kuiskutti hänelle aivan kuin pahan omantunnon vaivaamana: "Äitini haluaisi puhutella teitä. Meillä on tapahtunut hirveitä asioita."
Anton sieppasi hattunsa ja riensi konttoriin, jossa hän pyysi Baumannin selittämään johtajalle hänen poismenonsa; sitten hän lähti luutnantin kanssa vapaaherran asuntoon. Aivan kuin kuumeessa astui Eugen Antonin vierellä; hän oli kadottanut kaiken malttinsa. Sekautuen ja tuskin ymmärrettävästi hän koetti selittää Antonille asianlaitaa: "Isäni käsitteli eilen illalla varomattomasti ampuma-asetta ja haavoitti itseään; -- ratsastava pikalähetti nouti minut majoituspaikastani tänne; -- kun pääsin perille, tapasin äitini tainnoksissa. Hyvän aikaa hän lienee maannut pyörtyneenä. Sisareni ja minä emme tiedä minkäänlaista neuvoa. Lenore on polvillaan rukoillut äitiä lähettämään hakemaan teitä avuksi. Te olette ainoa ihminen, johonka me hädässämme voimme luottaa. Minä en ymmärrä liikeasioista hölynpölyä, mutta isän asiain täytyy olla hyvin huonosti. Äiti on aivan suunniltaan. Koko talo on ylösalaisin."
Kaikesta siitä, mitä hän sanoi ja mitä hän koetti salata, hänen katkonaisista lauseistaan ja epävakaisista katseistaan Anton voi aavistella edellisen illan hirmuja. Paroonittaren huoneessa hän tapasi Lenoren itkettyneenä, ja uupuneena horjui tämä häntä vastaan. "Rakas Wohlfart", hän huudahti, tarttuen hänen käteensä, ja sitten rupesi hän uudestaan rajusti nyyhkyttämään, ja hänen päänsä vaipui voimattomana nuoren miehen olkapäälle. Sillävälin Eugen asteli käsiään väännellen edestakaisin, kunnes viimein istahti sohvankulmaan ja rupesi hiljaa itkemään.
"Tämä on hirmuista", valitti Lenore kohoutuen jälleen pystyyn. "Kukaan ei saa mennä isän luo, ei edes Eugen enkä minä, äiti vain ja vanha Johann hoitelevat häntä. Ja aikaisin tänä aamuna oli täällä kauppias Ehrenthal, hän tahtoi väkisin päästä isän puheille, karjui kovaa äidille ja haukkui isää petturiksi, niin että äiti pyörtyi lattialle. Kun minä ryntäsin huoneeseen, lähti tuo hirveä ihminen pois ja heristi meille vielä nyrkkiäkin."
Anton vei Lenoren nojatuoliin ja odotti kunnes neiti oli rauhoittunut. Minkäänlainen lohduttelu ei tässä ollut paikallaan; Anton oli itsekin järkytetty sydänjuuriaan myöten. "Huuda äitiä, Eugen", sanoi Lenore vihdoin. Veli riensi ulos. "Älkää hyljätkö meitä hädässämme", pyysi Lenore käsiään väännellen. "Onnettomuus on koko kauheudessaan kohdannut meitä, ei edes teidänkään apunne kyennyt estämään sitä."
"Hän, joka ehkä olisi siihen kyennyt, on nyt kuollut", vastasi Anton surullisesti. "Voinko minä olla teille joksikin hyödyksi, se on epätietoista; mutta hyvää tahtoani te ette voi epäillä."
"Ei", huudahti Lenore, "Eugenkin ajatteli kohta teitä."
Paroonitar saapui sisään. Hän astui raskaasti Antonin luo ja nojasi toisella kädellään tuoliin pysyäkseen pystyssä, mutta vierastaan hän tervehti ryhdikkäästi. "Me olemme joutuneet sellaiseen asemaan että tarvitsemme ystävän apua, joka tietää liikeasioista enemmän kuin me. Onneton tapaturma estää vapaaherraa, ehkä pitemmäksikin aikaa, huolehtimasta asioistaan; ja niin vähän kuin minä niitä ymmärränkin, niin käsitän kuitenkin että nopea toiminta käy välttämättömäksi meidän puoleltamme. Lapseni ovat maininneet minulle teidän nimenne; minä vaadin teiltä todellakin paljon, kun pyydän teitä uhraamaan aikaanne meidän asiaimme selvittämiseen." Hän istuutui, viittasi Antoniakin istumaan ja sanoi lapsilleen: "Jättäkää meidät kahdenkesken, minä voin helpommin sanoa herra Wohlfartille sen vähän minkä tiedän, kun ei teidän surunne ole silmäini edessä."
Heidän yksin jäätyä hän viittasi Antonia käymään lähemmäksi ja yritti puhua, mutta hänen huulensa vapisivat, ja hän kätki kasvonsa nenäliinaansa.
Anton katseli liikutettuna, kuinka kovaa taistelua aatelisnaiselta kysyi asian puheeksiottaminen, ja senvuoksi hän sanoi: "Ennenkuin voin sallia että te, armollinen rouva, osoitatte minulle niin kunniakasta luottamusta, täytyy minun kysyä teiltä oman etunne vuoksi: eikö teidän puolisollanne ole jotain sukulaista tahi läheistä ystävää, jolle teidän kävisi helpommaksi uskoa huolenne? Minä pyydän teitä muistamaan, että minun kokemukseni liikeasioissa on vielä vähäinen, ja että minun asemani ei ole sellainen, että olisin oikeutettu päteväksi neuvonantajaksi herra paroonille."
"Minä en tiedä ketäkään", vastasi paroonitar lohduttomasti ja tuijotti eteensä. "Minun on helpompi kertoa teille, mitä en saa salata, kuin jollekin perheemme tuttavalle. Pitäkää itseänne lääkärinä, joka on kutsuttu sairaan luokse."
-- Vapaaherra ilmoitti minulle tänä aamuna jonkin verran omaisuussuhteistaan.
Ja nyt hän kertoi kuulijalleen kaiken, minkä oli saanut selville puolisonsa rahallisista selkkauksista, sukukartanoa uhkaavasta vaarasta, uudesta pääomasta, joka tarvittaisiin puolalaisen herraskartanon hallussapitämiseen. Hänen tietonsa ja mainintansa olivat sangen vajavaiset, mutta nekin riittivät täyttämään Antonin mielen synkeällä surulla perheen tulevaisuudesta.
"Mieheni on jättänyt minulle kirjoituspöytänsä avaimet; hän toivoo että Eugen neuvottelisi asioistamme jonkun asiantuntijan kanssa levollisemmin kuin hän itse nykyhetkellä voisi tehdä. Teitä minä pyydän käymään yhdessä poikani kanssa tähän toimeen. Niin usein kuin papereita katsellessanne tarvitsette joitakin tietoja, koetan hankkia niitä vapaaherralta. Kysymys on siitä, oletteko te suostuvainen ottamaan kantaaksenne tämän vaivan meidän hyväksemme, jotka kuitenkin olemme teille vieraat."