Part 42

Ehrenthal istui aivan kukistuneena sairasta vastapäätä; hänkin huoahti syvään. "Kuule minua, poikani", pyysi hän vihdoin hiljaisella äänellä, "minä tahdon pitää tointa, että saan hankituksi hänelle toisen tilan, jota hän jaksaa hoitaa varoillaan. Oletko kuunnellut minua, oma poikani Bernhard?"

"Mene", huudahti Bernhard, ei tylysti vaan syvän tuskan antamalla ponnekkuudella; "mene ja jätä minut nyt yksikseni."

Ehrenthal nousi ja lähti huoneesta pää kumarassa. Viereisessä huoneessa hän käveli kiivaasti edestakaisin, väänteli käsiään ja puheli itsekseen katkonaisia sanoja. Ja sitten hän avasi uudelleen oven hyvin hiljaa, kävi Bernhardin vuoteen viereen ja kysyi vaikeroiden: "Etkö tahdo antaa minulle kättäsi, oma poikani?"

Bernhard makasi kasvot seinään päin eikä liikahtanut.

* * * * *

Sykkivin sydämin mainitsi Anton vapaaherran palvelijalle nimensä. "Wohlfart?" huudahti vapaaherra venytellen, ja muisto Antonin varoituskirjeestä vihiäsi hänen sydäntään. "Saata hänet sisään." Kylmällä päännyökkäyksellä hän vastasi Antonin syvään kumarrukseen. "Olen kai teille kiitollisuudenvelassa kirjeestänne", hän lausui; "etten ole tullut siihen vastanneeksi, niinkuin hyvä tarkoituksenne epäilemättä ansaitsi, johtuu paljoista töistäni ja suonette sen minulle anteeksi."

"Jos nyt uudestaan tulen saman asian vuoksi", aloitti Anton, "niin pyydän ettette pidä sitä tunkeilevaisuutena. Tulen tänne erään tuttavani pyynnöstä, joka on mitä hartaimmin kiintynyt teihin ja perheeseenne. Se on kauppias Ehrenthalin poika. Sairaus estää häntä itseään käymästä täällä, senvuoksi hän minun kauttani pyytää, että käyttäisitte hyväksenne vaikutusvaltaa, mikä hänellä on isäänsä. Jos arvelette hänen vaikutuksensa jollain tavalla olevan teille hyödyksi, niin piti minun pyytää teitä ilmaisemaan hänelle toivomuksenne."

Vapaaherra heristi korviaan. Nyt, kun onnetar hänet hylkäsi, kun hän itsekin tunsi antautuneensa tuuliajolle, tunkeutui hänen elämäänsä pyytämättä, kutsumatta, vennon vieraita ihmisiä, tuo Itzig, Wohlfart, Ehrenthalin poika. Wohlfartin tarjous kuulosti eriskummalliselta, mutta voisihan siitäkin ehkä olla apua sitä matoa vastaan, joka hellittämättä kalvoi hänen sydäntään, apua Ehrenthalin vaatimuksia vastaan ja sitä hirvittävää vaaraa vastaan, joka uhkasi hänen hyvää nimeään. "Minä tunnen tuota nuorta miestä perin vähän", sanoi hän arvokkaasti; "pyydän teitä ennen kaikkea selittämään minulle mistä johtuu, että tämä herra kunnioittaa minua niin tavattomalla osanotollaan."

Anton vastasi lämpimästi: "Bernhard Ehrenthalilla on jalo sydän ja hänen elämänsä on puhdas. Kirjojensa parissa kasvaneena hänellä on sangen vähän käsitystä isänsä asioista, mutta hän on tullut siihen arveluun, että tämä antaa kehnojen neuvonantajien taivuttaa itseään vihamielisiin toimiin teitä vastaan. Hänellä on vaikutusvaltaa isäänsä, hänen hieno kunniantuntonsa on käynyt hyvin levottomaksi, ja hän haluaa hartaasti pidättää isäänsä ryhtymästä sellaisiin toimiin, joita hän ei voi pitää kunniallisina."

Tässä oli pelastus! Tässä oli puhdas ilmavirta, joka puhalsi sairashuoneen tukahduttavaan ilmakehään, mutta sairaalle oli tuo puhdas ilma epämieluinen. Nuo rehelliset ihmiset, jotka olivat niin kerkeät tuomitsemaan kaikkea, joka soti heidän kunniallisuuskäsitteitään vastaan, tuntuivat vapaaherrasta kiusallisilta. Ja jo nyt, vaikka hän tajusi mikä arvo tälläkin epävarmalla pelastuksentoiveella voi olla hänen pulassaan, hän tunsi sydämessään vastahakoisuutta ottamaan pelastusta vastaan näiden kahden hätäilijän käsistä. Tuolle ylen innokkaalle Wohlfartille ainakaan, jota kehuttiin niin mallikelpoisen tunnolliseksi ja luotettavaksi, hän ei tahtonut ilmoittaa mitään lähempää asioistaan. Siksipä hän vastasi pakotetun ystävälliseen sävyyn: "Liikesuhteeni ystävänne isään ovat kylläkin sitä laatua, että kolmannen henkilön hyväätarkoittava välitys saattaisi olla meille kummallekin eduksi. Onko nuori Ehrenthal sopiva henkilö välittäjäksi, sitä en nyt tässä voi päätellä. Joka tapauksessa sanokaa hänelle, että olen kiitollinen hänen osanotostaan asioihini ja että aion aikanaan itse lähemmin keskustella niiden johdosta hänen kanssaan." Sen viestin saatuaan Anton nousi pystyyn, vapaaherra saattoi hänet ovelle ja -- merkillistä kyllä -- teki hänelle siellä syvän kumarruksen.

Pelkkä sattumus ei ollut että samana hetkenä, jolloin Anton joutui etuhuoneeseen, Lenorekin astui sinne. "Herra Wohlfart", huudahti neiti iloisesti ja riensi tulijaa vastaan. "Rakas neiti Lenore", huudahti tämäkin, ja molemmat tervehtivät toisiaan niinkuin vanhat ystävät ainakin.

Siinä tuokiossa unohtui kummaltakin välillä olevat vuodet, he olivat jälleen kuten kerran ennen tanssituntien kavaljeeri ja nuori daami. Molemmat kertoivat toisilleen, kuinka paljon vuodet olivat muuttaneet heitä, ja täten tarinoidessa yhteiset muistelot huomaamatta nuorensivat heitä jälleen muinaiseen viattomaan hilpeyteen ja tuttavallisuuteen.

"Kas vain, jälleen te pidätte kaulustanne pystyssä!" huudahti Lenore hiukan moittivasti. Anton sipasi kauluksen kohta alas.

"Vieläkö teillä on sama päähine kuin silloin? Siinä oli punasilkkinen vuori, armollinen neiti", virkkoi Anton puolestaan, "ja se sopi teille ihmeen hyvin."

"Tällä kertaa minulla on sinivuorinen", sanoi Lenore nauraen. "Ja ajatelkaas, tuo pikku kreivitär Lara vihitään ensi viikolla; me äskettäin puhelimme teistä ja päiväkirjasta. Eugenkin on meille kirjoittanut teistä. Kuinka hauskaa, että olette tullut tuntemaan veljenikin! Käykää sisään, herra Wohlfart, minun täytyy saada kuulla, minkälaista teidän olonne on ollut siitä ajasta lähtien."

Hän vei Antonin vierashuoneeseen ja pani hänet istumaan nojatuoliin. Itse hän istui vierastaan vastapäätä ja katseli häntä nauravin silmin, joiden tuikkiva tervehdys oli aikoinaan tehnyt nuoren miehen ylen onnelliseksi. Paljon oli Antonissa muuttunut toiseksi; ehkäpä pudisteli nykyään toinen tytönpää joskus kiharoitaan keltaisen kissan huoneessa; mutta kun hän nyt näki jälleen edessään nuorukaisvuosiensa valtiattaren, tuon huiman, tuiki rehellisen tytön, ylhäisenä nuorena naisena, niin virisivät Antonissa kaikki muinaiset tunteet ja aistimukset jälleen eloon, ja hän hengitti ihastuneena sen komean kodin tuoksuvaa ilmaa, jossa neitonen eleli.

"Kun näen teidät", sanoi Lenore, "niin minusta tuntuu kuin olisivat nuo tanssiharjoituksemme olleet vasta eilispäivänä. Se oli iloinen aika minullekin! Sen jälkeen olen saanut kokea paljon elämän vakavuutta", hän lisäsi huoahtaen ja taivutti päätänsä. Anton puki valittelunsa niin innokkaaseen muotoon, että neidin oli pakko näyttää jälleen iloiselta ja katsella häntä ystävällisesti silmiin.

"Mikä asia teidät on tuonut isäni luo?" hän kysyi viimein muuttuneella sävyllä.

Anton kertoi Bernhardista, ystävän pitkällisestä sairaudesta ja hänen harrasmielisestä kiintymyksestään vapaaherran perheeseen; eikä hän salannut sitäkään, että Lenorella itsellään oli ollut voimakas osa tuon kiintymyksen herättämisessä, mikä lausunto pakotti immen luomaan katseensa alas ja askartelemaan nenäliinansa nipukkain kanssa. "Jos voitte taivuttaa isänne käyttämään hyväkseen Bernhardin välitystä, niin tehkää se. Minä en pääse vapaaksi siitä salaisesta huolesta, että Ehrenthalin konttorissa haudotaan jonkinlaista juonta isäänne vastaan. Ehkä keksitte keinon antaa Bernhardin tai minun tietää, voimmeko ja millä tapaa olla joksikin hyödyksi herra paroonille."

Lenore katseli hätäytyneenä Antonia silmiin ja nykäsi tuolinsa lähemmäksi. "Te olette minulle kuin vanha kelpo ystävä, teille minä voin uskoa huoleni. Isä salaa äidiltä ja minulta, mikä häntä oikein vaivaa -- ah, ja hän itsekin on vuosi vuodelta muuttunut paljon entisestään! Hän on tarvinnut paljon rahoja tehtaaseensa, ja häneltä puuttuu niitä usein vieläkin, sen tiedän. Joka päivä äiti ja minä rukoilemme Jumalaa antamaan meille jälleen rauhan takaisin, samanlaisen ajan kuin silloin, kun tulin teidät tuntemaan. -- Heti kun saan jotain kuulla, pitää teidän saada se tietää. Minä kirjoitan teille", hän huudahti päättäväisesti; "sittekuin Eugen tulee tänne lomalleen, saa hän tulla puheillenne."

Sitten lähti Anton vapaaherran asunnosta mieli kuohuksissa kauniin ystävättären tapaamisesta, täynnä palavaa halua vaikuttaa perheen parhaaksi. Ulko-ovella häntä vastaan tuli herra Ehrenthal. Äänettömästi tervehtien hän riensi tuon vaarallisen miehen ohi, joka huusi hänen peräänsä, että hän kävisi katsomassa hänen poikaansa Bernhardia.

* * * * *

Ehrenthalilla oli ollut moniaita murheellisia päiviä; koko elämässään hän ei ollut huokaillut ja pudistellut päätään niin paljon kuin nyt. Turhaan kyseli rouva Sidonie tyttäreltään: "Mikä tuohon mieheen on oikein mennyt, kun hän niin huokailee?" Turhaan koetti Itzig elähyttää isäntänsä murtunutta mieltä loihtimalla hänen silmäinsä eteen houkuttelevia tulevaisuudenkuvia. Kaikki kauna ja tyytymättömyys, mikä oli keräytynyt kauppiaan sieluun, purkautui nyt hänen kirjanpitäjänsä pään yli. "Te olette se ihminen, joka neuvoitte minua noihin juoniin paroonia vastaan", ärjäsi hän tälle Bernardin vihastumista seuranneen päivän aamulla. "Tiedättekö te, mikä te oikein olette? Epärehellinen mies te olette."

Itzig katsahti ällistyneenä isäntänsä kasvoihin ja kohautti olkapäitään. "Mitä te oikeastaan epärehellisellä miehellä tarkoitatte? Älkää puhuko niin pehmeitä, Ehrenthal." Silloin päästi Ehrenthal jälleen yhden syviä huokauksiaan, loi äkäisen katseen Veiteliin ja hautasi päänsä sanomalehden taa.

Kahta päivää kauemmin hän ei jaksanut kestää poikansa tuskaa; Bernhard kävi ilmeisesti huonommaksi ja torjui ärtyneesti kaikki vanhempain suostuttelut. "Minun täytyy uhrata jotakin", sanoi Ehrenthal itsekseen; "minun täytyy hankkia hänelle jälleen lepoa öiksi, niin että hän lakkaa huokailemasta ja ähkimästä. Minä tahdon ajatella poikaani ja hankkia paroonille tuon toisen tilan Rosminin luota, johon hänen rahansa ovat kiinnitetyt, ja jollei se käy päinsä, niin pelastan hänelle rahansa ilman vähäisintäkään voittoa itselleni. Minä menetän silloin kaupoissa, jotka voisin tehdä Löwenbergin kanssa, enemmän kuin tuhannen taaleria. Arvaanpa että se liikuttaa Bernhardin mieltä." Sitten hän pani päättäväisesti hatun päähänsä, veti sen syvään otsalle, siten kukistaakseen aivoissaan kuohuvat kapinalliset ajatukset, ja lähti velkamiehensä asuntoon.

Vapaaherrassa tuo odottamaton vierailu herätti suurta hätää, niinkuin tätänykyä jokainen rahamiesten käynti hänen luonaan oli salvata häneltä hengen. Tuskin on varoittaja ennättänyt lähteä, kun itse vihollinen saapuu. Nyt hän varmaankin vaatii minulta hypoteekin virallista luovutusta ja sitten seuraa armotta loppu kaikesta! Mutta iloisesti hän tuli yllätetyksi, kun Ehrenthal vapaaehtoisesti ja kohteliain sanoin tarjoutui matkustamaan hänen puolestaan Rosminiin ja tarvittaessa sieltä etemmäksikin edustaakseen häntä puolalaisen herraskartanon myynnissä. "Minä tahdon ottaa avukseni luotettavan miehen, oikeuskomissaario Waltherin Rosminista, jotta tiedätte kaiken käyvän niinkuin pitääkin. Te annatte minulle valtakirjan, jolla voin tehdä tarjouksia, tilasta ja kiihottaa ostajien kauppaintoa siihen saakka, että hypoteekkinne tulee katetuksi kauppasummalla, jonka toinen maksaa."

"Tiedän kyllä että tämä käy välttämättömäksi", sanoi vapaaherra; "mutta Jumalan tähden, Ehrenthal, mitenkäs sitte, jos kartano jää meidän käsiimme?"

Ehrenthal kohautti hartioitaan. "Tiedättehän etten minä suositellut teille hypoteekin ostamista, voinpa sanoa että kieltelinkin teitä siitä, jos oikein muistan. Jos olisitte silloin seurannut neuvoani, niin ehkä ette olisi ostanutkaan koko hypoteekkia."

"Se on nyt kerran tapahtunut, minkäpä sille enää tekee", vastasi parooni ärtyneesti.

"Ensin pyydän kuitenkin, herra parooni, että todistatte minun olevan tässä asiassa syyttömän."

"Sehän on samantekevää."

"Teille se on samantekevää", sanoi Ehrenthal, "mutta ei minulle eikä minun liikemieskunnialleni."

"Mitä te tuolla puheella tarkoitatte?" kivahti vapaaherra niin tulisesti, että Ehrenthal poukkosi pystyyn. "Te uskallatte väittää että minulle on samantekevää, mikä teille itsellenne ei ole kunniaksi."

"Kuinka te kiivastuttekaan, herra parooni", huudahti kauppias; "enhän minä puhu mitään pahaa teidän kunniastanne, Jumala siitä minua varjelkoon!"

"Puhuittehan te siitä kumminkin", ähkyi onneton mies.

"Kuinka voitte sillä tapaa käsittää väärin vanhan tuttavan", vaikeroi Ehrenthal. "Minä en tahdo muuta kuin kuulla teidän omasta suustanne, että minulla ei ole syytä hypoteekin ostamisessa."

"Olkoon menneeksi, ei syy teidän olekaan", ärähti vapaaherra ja polki jalkaansa.

"No nyt on kaikki hyvin", sanoi kauppias rauhoittuneena. "Ja jos käy niin onnettomasti että saatte pitää puolalaisen tilan itsellänne, niin koetamme katsoa mitä silloin on tehtävä. Nykyään on kovin kireä raha-aika, mutta minä tahdon kuitenkin myöntää teille ostotakuuseen ja oikeudenkäyntikuluihin menevät rahat hypoteekkia vastaan tuohon tilaan."

Sitten hän rupesi puhelemaan valtakirjan sanamuodosta ja matkastaan myyntipaikalle. Hänen lähtiessään vapaaherran luota jäi tämä ristiriitaisten mielialojen leikkikaluksi.

Oliko hän hukassa? Vai oliko hän pelastettu? Hänet valtasi ahdistava huoli, että tuo hypoteekki tuli ratkaisemaan hänen kohtalonsa. Hän päätti itse matkustaa huutokauppatilaisuuteen eikä uskoa Ehrenthalin toimeksi mitään. Mutta sitten hän jälleen ajatteli hätäytyneenä, että juuri nyt hänen oli pakko osoittaa tuolle miehelle suurta luottamusta, jotta tämä ei vain rupeisi häntäkin epäilemään. Siten hän ajelehti avuttomasti vaaroja täynnä olevalla ulapalla. Laineet löivät korkealle joka haaralla ja uhkasivat hukuttaa hänet.

* * * * *

Saman päivän illalla Ehrenthal kävi taasen Bernhardin sairaskamariin ja laski hänen nimeensä kirjoitetun valtakirjan poikansa peitteelle.

"Voitko nyt ojentaa minulle kätesi?" kysyi hän sairaalta, joka tuijotti synkästi eteensä. "Minä matkustan paroonin puolesta ostamaan hänelle uuden maatilan. Me olemme puuhanneet kaiken valmiiksi keskenämme. Tämä on valtakirja, jonka hän on laatinut minun nimeeni; minä annan hänelle ennakkolainaakin; ja jos hänellä on yhtään ymmärrystä, niin voi hänestä jälleen tulla varakas mies."

Bernhard katseli isäänsä surullisesti ja pudisti päätään. "Se ei ole vielä kylliksi, isä parka", hän sanoi.

"Mutta olenhan minä tullut sovintoon paroonin kanssa, ja hän on itse minulle tunnustanut, että minussa ei ole ollut syytä hänen onnettomuuteensa. Eikö siinä ole kylliksi, poikani?"

"Ei", sanoi sairas. "Niin kauan kuin sinä siedät konttorissasi tuota kehnoa ihmistä, tuota Itzigiä, ei minulla ole rauhaa elämässäni."

"Hän saa laputtaa", huudahti Ehrenthal innokkaasti; "jos poikani Bernhard sitä vaatii, niin hän saa lähteä tämän neljännesvuoden lopussa."

"Ja sinä tahdot luopua aikeestasi paroonin maatilan suhteen?" ahdisti Bernhard edelleen, kääntyen isäänsä päin.

"Jos se tulee myytäväksi, niin tahdonpa ajatella mitä olet puhunut", vastasi isä välttelevästi. "Mutta älä puhele enää koko tilasta; kun olet jälleen minun terve poikani, niin voimme ottaa sen uudelleen puheeksi." Ja sitten hän tarttui ahnaasti käteen, jota Bernhard viivytteli hänelle antamasta, piteli sitä lujasti omiensa välissä ja istui vaitonaisena poikaansa katsellen.

Jos hän voi sanoa olleensa milloinkaan elämässään tyytyväinen, niin oli hän sitä nyt, tingittyään ja ostettuaan sovinnon.

7.

Aallot löivät korkealle hukkuvan pään yli.

Tehdas oli talvella työskennellyt vain muutamia kuukausia. Tilan juurikassato oli mennyt piloille, naapuriseudun juurikasviljelys, johon vapaaherra oli paljon perustanut, oli aivan riittämätön. Monet pikku talollisista eivät olleet täyttäneet sitoumuksiaan, toiset olivat tuoneet kehnoa tavaraa. Raaka-ainetta siis puuttui, puuttui käyttöpääomaakin; tehdas joutui seisomaan, työläiset hajautuivat mikä minnekin.

Ehrenthal oli matkustanut puolalaiselle tilalle. Vapaaherraa värisytti odottelun kuume. Hän tilasi jo postihevoset lähteäkseen asiamiehensä perään, mutta hän peruutti ne, sillä häntä kammotti huutokauppapäivä, tarjoilu ja tinkiminen ja koko sen tuskallinen jännitys aina pöytäkirjan allekirjoittamiseen saakka. Ja jollei hän luottanut asiamieheensä, niin Rosminin lakimieheen hän ainakin voi luottaa. Sitten tuli se synkeä päivä, jolloin Ehrenthal matkalta palattuaan astui vapaaherran eteen ja jätti hänelle oikeuskomissaario Waltherin kirjeen. Vapaaherran pääoma oli voitu pelastaa ainoastaan siten, että Ehrenthal osti tilan vapaaherralle itselleen. Ensimmäisen sadantuhannen taalerin suuruisen hypoteekin omistajat olivat kohottaneet hintaa sataan neljääntuhanteen, sitten he olivat ajaneet matkoihinsa, eikä ketään toista huutajaa ollut ilmestynyt.

"Hovi kuuluu nyt teille, herra parooni", päätti kauppias kertomuksensa. "Jotta kykenette pitämään tilukset hallussanne, olen sopinut ensimmäisen kiinnityksen haltijain kanssa, että he pitävät nuo satatuhatta taaleria edelleen tilaan kiinnitettyinä. Itse olen puolestanne suorittanut neljätuhatta taaleria ynnä oikeuskulut." Vapaaherra ei vastannut sanaakaan, hänen päänsä vaipui raskaasti kirjoituspöydän levyä vastaan. Poislähtiessään Ehrenthal murahteli itsekseen: "Ei hänessä ole miestä enää mihinkään. Ensi neljännesvuoden alkuun mennessä hän menettää vanhan tilansa, eikä hänellä ole voimia pitämään hallussaan uuttakaan. Siunatuksi lopuksi minun täytyy ostaa sekin itselleni."

Nyt lähestyi se määräaika, jolloin vapaaherran piti suorittaa kaikkien velkojensa korot. Hän lähti jälleen kiertelemään ympärinsä ja etsimään rahoja. Viimeksi hän tuli Georg Wernerin luo, joka oli lunastanut äitinsä tilan. Hämillään otti hänet vastaan tuo nuori herra, joka oli moniaan Vuoden liehakoinut Lenorea ja sitten hyvin varovaisesti peräytynyt. Vapaaherran tiukka tila ei ollut enää kellekään salaisuus. Naapuri osotti vieraalleen sitä myötätuntoa, joka sellaisissa tapauksissa tulee kysymykseen. Hän valitti hartaasti, että vapaaherra oli menettänyt niin suuren pääomakiinnityksen uuden tilan ostaessaan. "Kenen te lähetitte puoltamaan etuanne huutokappatilaisuudessa?"

"Hirsch Ehrenthalin", vapaaherra vastasi masentuneena.

Nyt kävi naapuri puheliaaksi. "Minä pelkään, että tuo mies hyvin huonosti ajoi asiaanne. Minä tunnen sen nylkyrin. Meiltä hän monia vuosia takaperin keinotteli konnankujeillaan suuren rahasumman. Isäni oli tuolla ylämaassa hakkauttanut maahan kokonaisen metsän ja luovuttanut tukit eräälle puusaksalle myytäväksi. Ehrenthal ryhtyi veijarikauppoihin tämän kanssa, osti häneltä puut pilahinnasta, ja toinen livisti sitten Amerikkaan. Molemmat roistot jakoivat keskenään isäni rahat."

Vapaaherran posket lennähtivät tuhkanharmaiksi, hän nousi seisomaan, puhumatta asiastaan enää sanaakaan, ja puikki tiehensä naapurin kynnykseltä niinkuin ilmijoutunut varas.

Siitä päivästä lähtien hän istui vain kirjoituspöytänsä ääressä synkkiä aatoksiaan hautoen; jos hän lähti ulos, niin hän teki sen vain huumatakseen itsensä. Puolisoaan kohtaan hän oli tyly, tytärtään hän ei laskenut puheilleenkaan. Naiset kärsivät siitä sanomattomasti.

Vielä muuan valju toivonkipinä häämötti hänelle: turvaaminen Bernhardin välitykseen. Ja tällä kertaa hän oli oikeassa; sitä tietä käyttäen voi pelastuksen löytää. Mutta hän ei tarttunut siihen käteen, joka epäitsekkäästi oli tarjoutunut johtamaan hänet tälle tielle; hän ei kutsunut Antonia puheilleen, vaan erään toisen, jonka muisto oli hänelle kaamea, kun se ei ollut hänen silmiensä edessä, mutta jonka nöyristelevä olemus oli hänelle mieleen, kohta kuin se ilmestyi näkyviin. Vielä ratkaisun hetkenä soi laupias kohtalo hänelle vapaan valintavallan omaan tulevaisuuteensa nähden. Mutta itse hän, ah, ei ollutkaan enää vapaa. Kehnon teon kirous hämmensi hänen punnitsemiskykynsä.

Jälleen seisoi Itzig hänen edessään. Vapaaherra katsahti syrjäkarin tuohon kumaraiseen hahmoon ja sanoi: "Nuori Ehrenthal on tarjoutunut selvittämään välini hänen isänsä kanssa."

Veitel poukkosi koholle kuin pyssynluodin satuttamana. "Bernhardko?" hän huudahti käheästi.

"Se hänen nimensä lienee; hän kuuluu olevan sairaana."

"Hän kuolee", sanoi Veitel tylysti.

"Milloin?" kysyi vapaaherra, ajatellen yksinomaan omia asioitaan, mutta korjasi sitten kohta häveten: "Mikä häntä vaivaa?"

"Vika on tässä", sanoi Veitel osottaen rintaansa; "se pihisee ja puhisee kuin sepänpalje; kun siihen tulee repeämä, lakkaa ilma kulkemasta."

Vapaaherra veti kasvonsa sääliväisiin kurttuihin, mutta hän ajatteli ainoastaan omaa kiireellistä hätäänsä. "Sairaalla kuuluu olevan suuri vaikutusvalta isäänsä, niin että hänen kauttaan saa Ehrenthalin taivutetuksi sovintoon."

"Mitä Bernhard liikeasioista ymmärtää, hänhän on aivan höperö", huudahti Itzig kykenemättä hillitsemään harmiaan. "Jos hänen eteensä panee vanhan nahkarisan, johon on piirretty kirjaimia, niin antaa hän sen edestä vaikka kaiken maailman hypoteekit. Hänellä ei ole käsitystä mistään."

"Huomaan, että tämä keino ei liene teidän mieleenne?" virkkoi vapaaherra neuvottomana.

Itzig mietiskeli pitkään ennenkuin vastasi, ja hänen katseensa pälyili vapaaherrasta huoneen pimeimpiin nurkkiin. Vihdoin hän vastasi äkkinäisen ystävällisesti: "Armollinen herra on oikeassa. Parasta on että käytte Ehrenthalin kanssa Bernhardin sairasvuoteen ääreen ja siellä sovitte valinne." Hän vaikeni tuokioksi, ja hänen kasvonsa punoittivat myrskyisistä ajatuksista. "Tahtooko teidän armonne antaa minun tehtäväkseni ilmoittaa teille päivän ja hetken, jolloin voitte paraiten mennä Bernhard Ehrenthalin puheille? Kun olette saapunut konttoriin, juoksen minä sukkelaan sanomaan Bernhardille teidän tulostanne. Sillä aikaa teidän armonne odottaa konttorissa, ja vaikkapa kestäisi puolen tuntiakin ennenkuin palaan, niin odotatte kuitenkin; ja vaikka Ehrenthal kuinka teille huutaisi ja pauhaisi, niin te odotatte vain rauhallisesti. Kun sitten noudan teidät ylös, niin kaikki järjestyy kohdalleen, sillä mitä ikinä Bernhard tahtoo isältään, sen tämä tekee."

"Minä jään odottamaan ilmoitustanne", päätti vapaaherra väsyneenä keskustelun. Koittavan vaikean ratkaisupäivän ajatteleminen täytti hänen mielensä tuskalla.

* * * * *

Vapaaherran luota Itzig riensi hurjan mielenliikutuksen vallassa majapaikkaansa Pinkuksen taloon. Kiihtyneenä hän juoksenteli edestakaisin pienen huoneensa lattialla ja pui nyrkkiä näkymätöntä Bernhardia vastaan. Sitten hän avasi vanhassa kirjoituspöydässä salalaatikon ja otti sieltä kaksi avainta, jotka hän laski pöydälle; yhä uudelleen hän juoksussaan pysähtyi pöydän eteen niitä tuijottelemaan. Vihdoin hän työnsi ne taskuunsa ja lähti joutuin vierastuvan puolelle. Siellä istua kyyhötti puuparvekkeen nurkassa herra Hippus, Veitelin viisas ystävä ja lainopillinen neuvonantaja. Olosuhteiden painostus oli viime vuosina estänyt Hippusta kehittymästä nuoremmaksi, pulskemmaksi ja rehellisemmäksi entistään; pikemminkin oli kehitys käynyt päinvastaiseen suuntaan, niin että hän näytti entistäkin kuluneemmalta ja pahemmin nukkavierulta sekä ulkonaisesti että sisällisesti. Nyt hän oli painautunut parvekkeen perimmäiseen nurkkaan, jonne pilkisti valju päivänsäde, ja lueskeli likaista romaania. Kuullessaan Veitelin lähenevän nopein askelin työnsi vanhus nokkansa vielä syvempään kirjaan ja näytti enemmän välittävän jok'ainoasta kirjaimesta kuin nuoren liikemiehen läsnäolosta.

"Pankaa kirjanne kiinni ja kuunnelkaa minua", sanoi Veitel kärsimättömästi. "Rothsattel saa Ehrenthalilta takaisin velkakirjansa, hän antaa minulle hypoteekin ja minun on hankittava hänelle puuttuvat kahdeksantuhatta taaleria."

"Katsoppas, katsoppas vain", vastasi vanhus huojutellen rumaa kalloansa, "kaikkea sitä pitää kuulemankin! Jos Ehrenthal lahjoittaa rahansa hulttiolle, joka on rikkonut hänelle antamansa kunniasanan, niin onpa aika että mekin muutumme hurskaiksi ja käymme ripille. Mutta ennenkuin jatkamme puhetta, voit käydä noutamaan alhaalta jotakin, jonka tiedät minulle hyvin maistuvan. Minä tunnen kurkkuni kuivaksi enkä puhu enää halaistua sanaakaan."