Part 41

En kuitenkaan halua kuulla sinun ajatustasi siitä, mitä minun pitäisi tehdä, mihin ryhtyä. Se ei minua yhtään hyödyttäisi, sillä tiedänhän sen sanomattasikin. En ylipäänsä halua sinulta ollenkaan kirjettä, sinä yksinkertainen, muinaisfrankkilainen Tony parka, joka uskot että yhtä helppo on toimia rehellisesti kuin levittää voita leivälleen. Sittekuin olen tehnyt kaiken minkä suinkin voin, haudannut toiset, lihoittanut toiset ja suututtanut yhtiötovereitani niin paljon kuin mahdollista, vetäydyn muutamiksi kuukausiksi vielä kauemmaksi länteen, jollekin rehelliselle ruohotasangolle, jossa kuulee vähemmän alligaattorien ja huuhkajain kirkunaa, mutta tapaa enemmän tosi ylimyksellisyyttä kuin täällä. Jos preerialla on saatavana kynää ja mustetta, niin kirjoitan sinulle jälleen. Jos tämä kirje on viimeinen, jonka minulta koskaan saat, niin omista muistolleni kyynelpisara ja huokaa hurskaaseen tapaasi: Sääli miestä, olihan hänellä hyvätkin puolensa!"

Sitten seurasi tarkka selostus Finkin liikeasioista ja siirtolayhtiön säännöistä.

Anton luki tuon lohduttoman kirjeen useampaan kertaan, istahti sitten pöydän ääreen ja ystävän kiellosta välittämättä kirjoitti tälle läpi koko yön.

* * * * *

Vielä lähipäivien levollisemmassa valossakin Anton säilytti juhlatunnelmansa. Kun hän työskenteli konttorissa ja laski leikkiä tovereitten kanssa, tunsi hän koko ajan, kuinka lujaan hänen elämänsä nyt oli juurtunut tämän ison talon muurien sisäpuolelle. Toisetkin sen huomasivat. Päivällispöydässä kävi keskustelu vilkkaammin kuin koskaan ennen. Ei vain johtaja yksin, vaan myöskin Anton ja Sabine pitivät puhetta. Sellaisena aikana, jolloin liike-elämä tarjosi perin vähän ilonaiheita, virisivät nämä kolme uuteen elämään. Kauppias kohdisti puheensa melkein yksinomaan Antonille, ja kun Anton kävi juttelemaan, niin koko pöytäseura kuunteli tarkkaavasti, välistä purskahtivat kaikki toverit iloiseen nauruun tuon muinen niin juhlallisen ruokapöydän alapäässä. Myöskin iltaisin oli Antonilla erinäisiä etuoikeuksia. Usein kutsuttiin hänet kadunvartiseen rakennukseen; silloin hän istui johtajan ja molempain naisten kanssa pieneen pöytään, ja isännästä oli helppo huomata kuinka rakkaaksi hänelle kävi persoonallinen ystävyyssuhde mieheen, joka oli niin hartaasti ja koko sydämestään kasvanut kiinni hänen liikkeensä elinetuihin ja jonka raittiissa ja täsmällisessä mielenlaadussa hän näki oman nuoruutensa kuvan.

Sabine varsinkin nautti näistä iltahetkistä. Hänelle oli iloinen keksintö, kun hän puheltaessa päivän uutisista, jostakin vastaluetusta kirjasta, yhteisistä elämyksistä ja kokemuksista voi panna merkille, että tuo mies, joka niin monet vuodet oli elänyt heidän likimmässä läheisyydessään, niin monissa asioissa ajatteli ja tunsi hänen tavallaan. Antonin sivistysmäärä, hänen arvostelukykynsä hämmästyttivät neitoa, hän näki ennestään rehelliseksi tuntemansa mielenlaadun yht'äkkiä säteilevän loistavissa väreissä, niinkuin matkamies katselee iloisella hämmästyksellä avaraa hohtavaa maisemaa, jonka aaltoileva sumu oli häneltä kauan kätkenyt.

Tyynin mielin tottuivat toveritkin tunnustamaan nuoren miehen tavattoman aseman heidän keskuudessaan. Että hän oli pelastanut johtajan hengen, sen he tiesivät isännän omasta suusta, ja tämä seikka oli riittävä syy yksi herra Pixillekin, jotta hän ilman kärkeviä huomautuksia sieti Antonin tiheitä vierailuja isäntäväen puolella. Anton teki parhaansa säilyttääkseen entiset hyvät välit työtoverien kanssa. Vapaina iltoinaan hän kutsui heistä joitakuita luoksensa, ja usein istui koko seura koossa hänen huoneessaan. Jordan valitti hymyillen, että hänet oli unohdettu hänen vielä eläessään, ja konttoriväki tottui Antonissa näkemään hänen seuraajansa, nuorempain hiljaisen neuvonantajan. Mieluimmin Anton seurusteli Baumannin kanssa, jolla oli taas viime puolenvuoden aikana ollut väkeviä kiusauksia lähetysalalle ja jota pidätteli lähtemästä ainoastaan vakaumus siitä, että liike tarvitsi ehdottomasti tänä vaikeana pula-aikana tottunutta arviolaskelmain tekijää. Kaikkein innokkaimmin pyrki Antonin suosioon alati raisuhenkinen Specht. Hänen mielikuvituksensa oli kutonut matkamiehen pään ympärille oikean pyhimyskehän. Siitä, mitä Anton oli kokenut, loi herra Spechtin vilkas mielikuvitus mitä haaveellisimpia kuvia, ja mitä sankari itse oli kertonut, sitä ihaili ja koristeli ja täydenteli mitä kirjavimmin värein. Hän oli taipuvainen otaksumaan että Anton, paitsi mitä hän toisille tunnusti, oli lisäksi kokenut toisia sanomattoman paljon viehättävämpiä seikkailuja, joista jotkin salaperäiset seikat pakottivat hänet visusti vaikenemaan.

6.

Anton seisoi sairaan Bernhardin vuoteen vieressä ja katseli sydämellisen osaaottavaisesti ystävänsä kuihtunutta muotoa. Nuoren tutkijan kasvot olivat entistäkin ryppyisemmät, hänen kätensä oli läpinäkyvä kuin vaha, kähärätukka riippui sekaisina suortuvina kostealla otsalla, ja silmissä hehkui kuumeen poltto. "Te olitte niin kauan poissa vieraalla maalla!" hän huudahti valittaen; "minä ikävöin teitä luokseni joka päivä. Nyt kun olette palannut, käy minunkin oloni paremmaksi."

"Minä käyn täällä usein, jollei puhelumme ole teille vaivaksi", lupasi Anton.

"Ei ollenkaan", sanoi Bernhard, "minä kuuntelen teitä levollisesti; kertokaa minulle nyt matkastanne."

Anton aloitti. "Noina aikoina minulla oli tilaisuutta nähdä, mitä me molemmat niin usein olimme ikävöineet nähdä, vieraita oloja ja ihmisiä ja myrskyistä riehuntaa. Tapasin kelpo veikkoja vieraallakin maalla, ja kuitenkin olen kaikesta näkemästäni ja kokemuksestani tullut siihen vakaumukseen, että onnellisin on ihminen saadessaan toimia voimainsa ja kykyjensä mukaan omassa kotiseudussa, omien maanmiesten keskuudessa. Paljon olen saanut nähdä, mikä teitäkin olisi ilahduttanut, koskapa se oli runollista ja sielua värähdyttävää, mutta sittenkin oli etualalla kovin paljon vastenmielistä ja inhoittavaa."

"Niin siellä kuin muuallakin maailmassa", arveli Bernhard. "Missä suuri tunne värisyttää sydäntä ja tahtoisi tempaista ihmisiä eteenpäin, siellä maaperä viskaa kuonansa ylitse, niin että kauneus lakastuu ja kaikki ylevä käy naurettavaksi. Ei liene muuallakaan asiat paremmin kuin täällä."

"Kas siinä taas meidän vanha riitakapulamme", sanoi Anton iloisesti; "ettekö te uskoton ole vieläkään kääntynyt tieltänne?"

Bernhard nyppi sormillaan peitettä rinnallaan ja vastasi syrjään katsoen: "Ehkäpä olenkin, Wohlfart."

"Kas vain", huudahti Anton naljaillen, "ja mikä onkaan aikaansaanut teidän kääntymyksenne? Oliko se jotain itse kokemaanne? Totta varmaan se jotain sellaista oli."

"Olipa mitä oli", vastasi Bernhard, ja hänen kasvoilleen välähti valoisa hymy; "minä uskon että meilläkin tapaa kauneutta ja rakastettavaisuutta; minä uskon että elämä voi meilläkin synnyttää suuria intohimoja, pyhiä iloja ja katkeria suruja. Ja minä uskon", hän lisäsi surumielin, "että meilläkin saattaa ihminen sortua hirvittävän kohtalon painon alle."

Huolestuneena Anton kuunteli tällaista puhetta ja näki, kuinka sairaan suurissa, ylöspäin kääntyneissä silmissä oli haaveellisen innostuksen hehku. "Varmastikin on niin kuin sanotte", hän viimein vastasi, "mutta kaikkein kauneinta tässä elämässä, se mikä elämälle antaa korkeimman arvon, on kuitenkin se asiaintila, kun ihmisen oma voima on suurempi kuin kaikki häneen ulkoapäin tunkeutuva vaikutus. Sitä miestä minä kiitän, joka ei salli intohimojen eikä raskaan kohtalonkaan kasvaa ylivoimaiseksi; joka silloinkin, kun hän on tehnyt väärin, kykenee tempautumaan irti vääryyden lumoista."

"Mutta entä jos se on liian myöhäistä, ja jos olosuhteiden voima käy ihmistä väkevämmäksi?"

"Minä en kernaasti usko olosuhteiden voimaan", sanoi Anton. "Minusta tuntuu, että vaikka ihminen olisi kuinka, ahtaassa asemassa, ja hän tahtoo käyttää kaikkia voimiaan, niin hän pystyy selviytymään ahdingosta; hän saa siitä kyllä kantaa arpia, niinkuin taistelusta suoriutunut soturi, mutta ne vain kaunistavat häntä. Ja vaikkapa hän ei löytäisikään pelastustietä, niin voi hän ainakin taistella urhon tavoin. Ja kun hän sortuu ja kaatuu, niin on kaikkien ihailu ja osanotto hänen palkintonsa. Vain sen, joka vastustuksetta antautuu kun myrsky puhkee soimaan, sen pyyhkäisee tuuli mukanaan pois maan päältä."

"Untuvaista ei mikään rukous pysty muuttamaan kiveksi, sanoo runoilija", vastasi Bernhard ja näpsäytti sormellaan peitteeltään höyhenen ilmaan. "Minä tahdon kysyä teiltä jotakin, Wohlfart", hän jatkoi hetkisen kuluttua, "käykäähän vähän lähemmäksi. Otaksukaa että minä olen kristitty ja te minun rippi-isäni, jolta en saa pitää mitään salassa." Hän katsahti levottomasti sivuhuoneen oveen ja kysyi hiljaa: "Mitä te ajattelette minun isäni liiketoiminnasta?"

Hämmästyneenä Anton hätkähti hiukan taapäin, Bernhardin katsellessa tuskallisen jännitettynä hänen kasvoihinsa ja jatkaessa kiireisesti: "Minä ymmärrän niin vähän näistä asioista, ah, ehkäpä liiankin vähän. En tahdo tietää, pidetäänkö häntä rikkaana miehenä vai köyhänä, vaan kysyn teiltä vielä kerran kuten ystävältäni ainakin, mitä syrjäiset ajattelevat siitä tavasta, jolla hän hankkii rahansa? On hirmuista ja ehkä kovin väärinkin että minä, hänen poikansa, kysyn sellaista, mutta minua pakottaa siihen voima, jota en kykene vastustamaan. Olkaa rehellinen minua kohtaan, Wohlfart." Hän kohosi vuoteessaan istualleen, laski kätensä Antonin kaulaan ja kuiskasi hänen korvaansa: "Pitävätkö teidänluontoisenne miehet isääni kunniallisena miehenä?"

Harras sääli puristi Antonin sydäntä kokoon; hän ei rohjennut sanoa mitä hän ajatteli, mutta ei rohjennut valehdellakaan. Sen vuoksi hän pysyi vaiti kotvan aikaa; sairas vaipui jälleen vuoteeseen, ja hiljainen ähkinä värisi huoneessa.

"Rakkahin Bernhard", sanoi Anton viimein, "ennenkuin vastaan pojalle sellaiseen kysymykseen hänen isästään, niin täytyy minun ensiksi saada tietää, minkä vuoksi hän sitä kysyy vieraalta henkilöltä. Sillä jos tuon teette ainoastaan täydentääksenne minun mielipiteeni avulla omaa arvosteluanne isänne liiketoimista, niin täytyy minun kieltäytyä vastaamasta, tulisipa vastaukseni minkälainen tahansa. Sillä minä tunnen ainoastaan syrjäisten kylmiä, kenties vihamielisiäkin lausuntoja, ja sellaista käsitystä ei liikemiehen poika saa koskaan omaksua isästään."

"Minä kysyn", lausui Bernhard juhlallisesti, "senvuoksi, että olen suuressa huolessa toisten ihmisten menestyksestä; ehkäpä teidän vastauksenne voi säästää moniltakin tuskaa ja hätää."

"Silloin tahdon vastata teille. En tunne yhtään tekoa isänne puolelta, jota kauppakäsityksen mukaan voisi sanoa kunniattomaksi. Tiedän vain, että hänet luetaan kuuluvaksi siihen suureen liikemiesluokkaan, jotka liiketoimissaan eivät paljonkaan välitä siitä, ostavatko he voittonsa toisten ihmisten häviöllä. Herra Ehrenthalia pidetään varovaisena ja taitavana miehenä, joka panee enemmän arvoa vakavaraisten miesten hyvään ajatukseen hänestä kuin satojen syrjäisten mielipiteeseen. Hän voi ehkä tehdä paljonkin sellaista, jota itseään kunnioittava kauppias välttää, mutta varmasti on hänelle monikin toimi vastenmielinen, joihin tunnottomat keinottelijat hänen ympärillään ryhtyvät."

Jälleen kuului sairaan huulilta värisevä huokaus, ja tuskallinen äänettömyys seurasi. Vihdoin kohottautui Bernhard uudelleen istualleen ja puhui Antonin korvaan niin läheltä, että hänen kuuma hengityksensä poltti tämän poskea: "Minä tiedän että te tunnette parooni Rothsattelin." Anton katsahti hämmästyneenä häntä kasvoihin. "Neiti on itse minulle sanonut olevansa teidän tuttavanne."

"Neiti Lenore sanoikin oikein", myönsi Anton, vaivoin salaten mielenkuohunsa.

"Tiedättekö te, että isäni ja vapaaherran välillä olisi jonkinlaista liikeyhteyttä?" kyseli Bernhard edelleen.

"Hyvin vähän siitä tiedän", Anton vastasi; "ainoastaan sen mitä itse aikoinaan minulle kerroitte, että herra Ehrenthal on lainannut vapaaherralle rahoja kiinnitystä vastaan tämän maatilaan. Nyt vieraalla maalla ollessani olen saanut kuulla, että vapaaherraa uhkaa jonkinlainen vaara, ja se antoi minulle aihetta varoittamaan häntä eräästä juonittelijasta." Bernhard tuijotti hätäytyneenä Antonin huuliin, mutta tämä pudisti päätään. "Tuo juonittelija ei kuitenkaan ole mikään vieras tässä talossa", hän lisäsi, "se on teidän kirjanpitäjänne Itzig."

"Se mies onkin konna", huudahti Bernhard kiivaasti ja puristi laihan kätensä nyrkkiin. "Hän on kehno, halpamainen luonne. Jo ensi päivästä alkaen, kuin hän tuli meidän taloomme, olen vihannut häntä kuin saastaista eläintä."

"Minusta näyttää siltä", Anton selitti, "että Itzig, jonka tunnen lapsuuteni ajoilta, vehkeilee isänne selän takana vapaaherraa vastaan. Se varoitus, jonka minä sain vapaaherran asioista, oli kuitenkin niin hämärä, etten siitä paljon viisastunut, vaan olin pakotettu ilmaisemaan sen vapaaherralle samassa muodossa kuin sen sainkin."

"Tuo Itzig hallitsee isääni", kuiskutti Bernhard, "hän on perheemme paha henki; jos isäni menettelee voitonhimoisesti vapaaherraa kohtaan, niin syy on Itzigin."

Sääliväisesti Anton myönsi sen. "Minun täytyy saada tietää, minkälaisissa suhteissa vapaaherra ja isäni ovat toisiinsa", jatkoi Bernhard; "minun täytyy tietää, mitä on tehtävä, jotta paroonin perhe voidaan auttaa pulastaan. Minä voinkin auttaa", huudahti sairas, ja jälleen valaisi valju ilon säde hänen kuihtuneita kasvojaan. "Isäni rakastaa minua. Hän rakastaa minua suuresti; nyt heikkona ollessani olen oikein saanut tuntea, kuinka hänen sydämensä on minuun kiintynyt. Illoin, kun hän tulee vuoteeni viereen ja sivelee kädellään otsaani, kun hän istuu minua vastapäätä, niinkuin te nyt istutte, ja katselee minua murheellisesti tuntikausia. -- Wohlfart, onhan hän kuitenkin minun isäni!" Hän löi kätensä yhteen ja peitti kasvonsa pielukseen. "Teidän täytyy auttaa minua, rakas ystävä", aloitti hän jälleen, "teidän täytyy sanoa minulle, millä tavalla vapaaherra voidaan pelastaa. Minä vaadin sitä teiltä. Minä kysyn itsekin isältäni. Minä pelkään sitä hetkeä, jolloin rupean puhumaan hänelle tästä, mutta siitä päättäen mitä olette sanonut, ei hänkään tiedä kaikkea, tahi", lisäsi hän hiljaa supisten, "hän ei tahdo sanoa minulle kaikkea. Mutta teidän pitää mennä vapaaherran itsensä puheille."

"Älkää toki unohtako, Bernhard", vastasi Anton, "että paraimmalla tahdollakaan ei kenenkään ole sallittu sekautua sillä tapaa toisten asioihin. Kuinka hyvä tarkoituksemme saattaa ollakin, niin olen kuitenkin ummikko vieras vapaaherralle. Minun välitykseni voi hänestä, kuten teidän isästännekin, helposti tuntua julkealta tunkeilevaisuudelta, ja minä pelkään ettemme sillä keinoin saa paljonkaan hyvää aikaan. En sano että pidän tätä keinoa hyödyttömänä, mutta minä pidän sitä epävarmana. Ennemminkin on mahdollista, että te itse voitte vaikuttaa isänne toimenpiteisiin."

"Lähtekää kuitenkin vapaaherran puheille", pyyteli Bernhard hartaasti, "ja jos hän itse asettuu nurjaksi neuvoillenne, niin kääntykää neidin puoleen. Minä olen nähnyt hänet", jatkoi hän puolittain uneksivasti, "olen sen teiltä salannut, niinkuin ihminen salaa kalleimman salaisuutensa, mutta tänään pitää teidän saada tietää siitäkin. Minä tiedän kuinka kaunis hän on, kuinka ylväs hänen ryhtinsä, kuinka jalot hänen liikkeensä. Kun hän asteli nurmikon yli, oli hän kuin itsensä luonnon kuningatar; kirkas sädekehä loisti hänen päänsä ympärillä, ja minne hän vain katsahti, siellä kaikki kumartui hänen edessään... Hänen hampaansa olivat niinkuin helmet ja hänen rintansa kuin ruusuiset kummut", sanoi hän hiljaa ja vaipui jälleen patjoilleen, kädet ristissä ja sädehtivin silmin.

"Hänkin, poloinen poika!" huudahti Bernhard hiljaa sydämessään. "Bernhard parka, nyt te haaveilette."

Bernhard pudisti hymyillen päätään. "Siitä päivästä lähtien tiedän, että elämämme ei ole pelkästään harmaa", hän sanoi; "se ei ole harmaa, mutta se on kolea. Tahdotteko siis lähteä puhumaan vapaaherran ja hänen tyttärensä kanssa?"

"Minä tahdon", vastasi Anton ja nousi pystyyn. "Mutta minä toistan teille vielä kerran, että teen silloin jotain tavatonta, joka helposti voi johtaa uusiin selkkauksiin, kenties meidät molemmatkin."

"Ken on siinä tilassa kuin minä, hän ei pelkää selkkauksia", sanoi Bernhard; "ja te", hän jatkoi ja katseli Antonia tutkivasti, "te tulette koko elämänne ajan olemaan sama kuin mistä tänään minulle puhuitte: mies, joka taistellen raivaa tiensä vapaaksi, vaikkapa se maksaisi hänelle haavojakin, ja jonka tehtävänä on kamppailla kohtaloa vastaan. Minut, Anton Wohlfart, myrskytuuli lakastuttaa ja pyyhkäisee mukanaan pois."

"Te heikkouskoinen", huudahti Anton heltyneenä, "nyt puhuu sairaus teidän suustanne. Rohkeutenne palaa jälleen terveytenne mukana."

"Niinkö toivotte?" kysyi potilas epäillen. "Usein toivon sitä itsekin; vain jolloinkin voittaa lamaannus mieleni. Niin, minäkin tahdon elää, ja elää toisin kuin tähän asti, tahdon ponnistaa kaikella tarmolla tullakseni väkevämmäksi, en tahdo enää unelmoida niin paljon kuin tähän asti, enkä enää kiihoittaa ja kiusata itseäni lukukammiossani. Minäkin tahdon maistaa minkälaista elämä on, kun miehessä on pontta ja hän osaa antaa iskun iskusta takaisin", huudahti hän punoittavin poskin ja ojensi kätensä ystävälle.

Anton kumartui hänen puoleensa ja suuteli häntä, sitten hän poistui huoneesta.

* * * * *

Illalla saapui Ehrenthal poikansa vuoteen ääreen, niinkuin hänen tapansa aina oli lukittuaan konttorinsa ja kätkettyään avaimen makuuhuoneeseensa. "Mitä lääkäri on tänään sanonut, oma Bernhardini?"

Bernhard oli kääntänyt päänsä seinään päin; nyt hän käännähti äkkiä ympäri ja sanoi kiihkeästi: "Isä, minun täytyy puhua vähän sinun kanssasi. Sulje ovi, jotta kukaan ei pääse meitä häiritsemään."

Säikähtyneenä Ehrenthal juoksi molemmille oville, lukitsi ja telkesi ne tottelevaisesti ja kiiruhti sitten takaisin poikansa viereen. "Mikä sinulla on, mikä asia sinua huolestuttaa, oma Bernhardini?" hän kysyi ja tunnusteli kädellään sairaan otsaa. Bernhard nykäsi päänsä syrjään, ja isän käsi putosi peitteelle.

"Istu tähän", sanoi poika synkästi, "ja vastaa minulle yhtä vilpittömästi kuin jos puhelisit oman itsesi kanssa."

Vanhus istahti ja sanoi: "Kysy, poikani, minä tahdon vastata sinulle kaikkeen."

"Sinä olet sanonut minulle, että olet lainannut parooni Rothsattelille paljon rahaa, että et tahdo enää lainata hänelle taaleriakaan, ja että tuo aatelismies ei enää kauan kykene pitämään maatilaansa hallussaan."

"Niin on laita kuin olen sanonut", vastasi isä, varovaisesti kuin oikeuden kuulustelussa.

"Ja mitä sitten tulee paroonista ja hänen perheestään?"

Ehrenthal kohautti hartioitaan. "Hän joutuu pois tilaltaan, ja kun se päivä tulee, jolloin tuomioistuin myy hänen tilansa pakkohuutokaupalla, niin täytyy minun rahojeni takia tehdä siitä tarjoukseni, ja toivonpa että saan sen ostetuksi. Minulla on siihen suuri hypoteekki, joka on varma, ja toinen pieni kiinnitys aivan viimeisenä, joka on huono. Tuon huonon hypoteekin takia minä tahdon ostaa tilan."

"Isä", huusi Bernhard vihlovalla äänellä, niin että Ehrenthal hätkähti koholle, "sinä tahdot etsiä itsellesi etua tuon miehen onnettomuudesta, sinä tahdot asettua hänen sijalleen! Niin, sinä olet ajellut vapaaherran luo ja ottanut minutkin mukaasi ehkä siinä tarkoituksessa, että käyttäisit hyväksesi aatelismiehen pulaa. Se on hirmuista, hirmuista!" hän heittelehti rauhattomasti vuoteessaan ja väänteli käsiään.

Ehrenthal liikehti levottomasti tuolillaan. "Älä puhu tuolla tapaa asioista, joita et ymmärrä. Liikeasiat ovat päivää varten; kun iltaisin tulen luoksesi, niin sinä et saa hätäillä minun asioistani. Minä en tahdo, että sinä vääntelet käsiäsi ja sanot: hirmuista."

"Isä", huudahti Bernhard, "jollet tahdo, että minun pitää menehtyä häpeään ja suruun, niin luovu noista aikeistasi."

"Luopuako!" parahti Ehrenthal hirmustuneena. "Kuinka minä voin luopua rahoistani? Kuinka voin luopua tuosta maatilasta, jota saadakseni olen ahertanut päivät ja yöt? Kuinka voin luopua kaikkein suurimmasta liikeasiasta, mitä minulla on ollut koko elämässäni? Sinä olet tottelematon lapsi ja teet meille surua tyhjän takia. Mitä vääryyttä minä siinä olen tehnyt, että olen antanut rahani? Hän on itse niitä tahtonut. Mitä vääryyttä siinä teen, että ostan hänen tilansa? Siten pelastan vain rahani."

"Kirottu olkoon jokainen taaleri, jonka siihen tarkoitukseen olet käyttänyt! Kirottu olkoon se päivä, jolloin teit tuon onnettoman päätöksesi!" huusi Bernhard ja heristi kättänsä uhkaavasti isäänsä kohti.

"Mitä tämä on?" parahti Ehrenthal kavahtaen pystyyn. "Mikä paha henki on mennyt poikani sydämeen, että hän tuolla tapaa puhuu isälleen? Mitä minä olen tehnyt, kenen hyväksi sen olen tehnyt? En itseni enkä vanhojen päivieni hyväksi. Sinua minä olen ajatellut joka päivä tässäkin asiassa, sinua, poikani, joka olet toisenlainen mies kuin isäsi. Minulle jää murheet, ja sinun pitää käyskennellä linnasta puutarhaan ja puutarhasta jälleen linnaan, ja kun sinä käyskentelet ulkona, niin pitää voudin paljastaa päänsä ja renkien karjapihalla ottaa lakit päästänsä, ja heidän pitää sanoman hiljaa keskenänsä: tuo tuolla on nuori herra Ehrenthal, joka on meidän herramme ja isäntämme."

"Niin", sanoi Bernhard katkerasti, "sellainen on sinun rakkautesi. Minut sinä tahdot tehdä kanssarikolliseksesi väärään tekoon. Sinä erehdyt, isä; en ikinä minä lähde tuosta linnasta puutarhaan kirjoineni; ennen tahdon köyhänä mierolaisena anella armopalaa kunnasta, kuin astun jalallanikaan maatilalle, joka on anastettu syntisin keinoin."

"Bernhard!" huudahti vanhus käsiään väännellen, "sinä heität kiviä minun isänsydämelleni, niin että näännyn taakan alla maahan asti."

"Ja sinä tahdot turmella poikasi!" huudahti Bernhard intohimoisella kiivaudella. "Katsele itsellesi joku toinen, jonka hyväksi elät nylkyrinä ja valehtelijana; mutta niin totta kuin meillä on taivas yllämme, sinä et ole kellekään sanova, että se on tapahtunut onnettoman poikasi hyväksi."

"Poikani, poikani", vaikeroi isä, "älä ruoski minun sydäntäni kirouksellasi! Siitä lähtien kuin olit pieni vekara, joka kannoit rukouskirjaasi kouluun ja synagoogaan, on minun ylpeytenäni ollut katsella sinua. Minä olen antanut sinulle vapaan vallan tehdä kaikki, mikä vain on ollut mieleesi; olen ostanut sinulle kirjoja ja antanut sinulle enemmän rahoja kuin olet huolinut ottaakaan; mitä halua vain luin sinun silmistäsi, sen kiiruhdin sinulle hankkimaan. Kun olen saanut koko päivän harmitella alhaalla konttorissani, täytyi minun aina ajatella: poikani pitää nauraman ja minun hätäilemän." Hän otti yötakkinsa helman ja pyyhki sillä silmiään, koettaen turhaan saada takaisin mielenmalttinsa. Niin hän istui, onneton isä, lyötynä miehenä poikaansa vastapäätä.

Bernhard katseli vaieten isänsä kumaraista vartaloa; viimein hän kurotti kätensä ja huudahti heltyneenä: "Isäni!" Ehrenthal tarttui molemmin käsin tarjottuun käteen ja piteli sitä lujasti, aivan kuin ei olisi tahtonut siitä ikinä hellittää; hän lykkäsi tuolinsa lähemmäksi, hyväili ja suuteli poikansa kättä. "Siis sinä olet jälleen minun hyvä poikani", sanoi isä liikutettuna. "Nyt et enää puhele tuollaisia pahoja asioita, etkä riitele enää minun kanssani tuon paroonin takia."

Bernhard nykäsi kätensä nopeasti takaisin.

"Minä en tahdo ahdistaa häntä, en kiusaa häntä korkojen takia", pyyteli isä hätäillen ja tavoitteli uudelleen poikansa kättä.

"Oi, hänen kanssaan on turhaa puhua", huudahti Bernhard mitä syvimmän tuskan vallassa, "hän ei ymmärrä minun puhettani!"

"Minä tahdon ymmärtää kaiken", vaikeroi Ehrenthal, "kunhan vain annat minulle jälleen kätesi."

"Tahdotko luopua aikeistasi maatilan suhteen?" kysyi Bernhard ankarasti.

"Älä puhu maatilasta", rukoili vanhus. "Turhaa kaikki", huoahti Bernhard, kääntyen seinään päin ja kätkien kasvot käsiinsä.