Part 4
Antonin arkaillen vastattua, että hän halusi päästä herra Schröterin puheille, astui sisemmästä konttorista ulos kookas mies, jolla oli ryppyiset kasvot, korkea paidankaulus ja koko olennossaan englantilainen sävy. Anton katsahti tulijaa nopeasti kasvoihin, ja tämä ensimmäinen hätäinen katse antoi hänelle jälleen rohkeutta. Hän huomasi noilla kasvoilla kaikkea sitä, mitä hän viime viikkojen aikana oli niin hartaasti toivonut näkevänsä, hyväsydämisyyttä ja rehellistä mielenlaatua. Ja kuitenkin tuo herra näytti sangen ankaralta, ja hänen ensimmäiset kysymyksensä olivat lyhyet ja jyrkät. Anton otti sukkelasti kirjeensä esiin, mainitsi nimensä ja kertoi hätäisesti ja tukahtuvalla äänellä, että hänen isänsä oli kuollut, ja että hän oli kuolinvuoteeltaan lähettänyt tervehdyksensä herra Schröterille.
Ystävällinen välke tuli kauppiaan silmiin, hän avasi kirjeen vaieten, luki sen hitaasti läpi, ojensi sitten Antonille kätensä ja sanoi: "Olkaa tervetullut." Sitten hän kääntyi erään konttoriherran puoleen, jolla oli yllään viheriä takki ja oikeassa käsivarressa harmaa suojahiha: "Herra Anton Wohlfart liittyy tästä päivästä lähtien meidän liikkeeseemme." Silmänräpäyksen ajaksi kaikki kuusi kynää pysähtyivät rapisemasta, ja niiden käyttäjät katsahtivat yht'aikaa Antoniin, mutta johtaja lausui Antonille suopeasti: "Te olette tietenkin väsyksissä, herra Jordan näyttää teille huoneenne. Levätkää kunnollisesti, huomenna puhelemme enemmän."
Näin sanottuaan hän nyökkäsi Antonille keveästi ja palasi sisäkonttoriin, jossa myöskin kuusi kynää rapisi sinisellä kirjepaperilla ja nyt niin vimmattua vauhtia, että sulat tärisivät, sillä vanhan seinäkellon viisari ennusti juuri ratkaisevaa lyöntiä.
Ainoastaan viheriätakkinen herra veti harmaan suojahihan käsivarreltaan, silitti sen suoraksi, lukitsi sen ynnä kasan papereita pulpettiinsa ja kehoitti Antonia käymään kanssaan hänelle varattuun huoneeseen. Jälleen kulki Anton samasta ovesta, josta hän vasta kymmenisen minuuttia sitten oli astunut sisään, mutta nyt hän oli kerrassaan toinen mies; hänen kohtalonsa oli ratkaistu, nyt hänellä oli koti, nyt hän kuului jäsenenä suureen kauppaliikkeeseen. Siksipä hän ohimennessään läimäytti lemmekkäästi isoa tavarakääryä, niinkuin vanhaa tuttavaa läimäytetään olalle, ja viheriätakkinen herra kääntyi hyväntuulisena ympäri ja sanoi hänelle alentuvasti; "Puuvillaa." Kolme askelta myöhemmin Anton taputteli tuttavallisesti suunnatonta tynnöriä, joka seisoi nurkassa mahtavana ja isomahaisena kuin jokin rikas tilan vuokraaja, ja viheriä herra kääntyi jälleen selittämään hänelle: "Korintteja." Nyt ei Anton enää kompastellut vipuvarsiin, jopa hän rohkealla potkaisulla siirsi itsekin sellaisen syrjään, ja vastaantulevaa nahkarintaista jättiläistä hän tervehti varmasti ja tuttavallisesti kuin kotiväkeä ainakin, ja tunsi suloista mielenliikutusta, kun jättiläinen tervehti kohteliaasti vastaan, ja varsinkin kun viheriä herra jälleen lausui alentuvasti: "Lastaajain päällysmies."
Pihan poikki vei mutkitteleva polku takarakennukseen, jossa he nousivat kolmet kuluneet portaat ylöspäin. Siellä avasi herra Jordan erään huoneen oven ja huomautti Antonille, että se todennäköisesti oli hänen vastainen asuntonsa; aikaisemmin siinä oli asunut muuan herra Jordanin hyvä ystävä, joka äskettäin oli eronnut liikkeestä ja alottanut oman kaupan. Huone oli hyvin pieni, huonekalut yksinkertaiset ja kauan käytetyt, mutta akkunoissa oli valkeat verhot ja valkeat kaihtimet, ja kirjoituspöydällä soma kipsinen kissa, joka nahankeltaiseksi maalattuna näytti aivan elävältä. Kissan oli huoneen entinen asukas jättänyt perinnöksi seuraajalleen.
Herra Jordan kiiruhti takaisin konttoriin, jossa hänen täytyi olla ensimmäisenä ja viimeisenä, koska osa avaimista oli hänen hoteissaan, ja Anton jäi yksin. Ystävällisen palvelijan avulla, joka tuotapikaa laittoi huoneen auttavaan kuntoon, hän siisti ja järjesti pukunsa, kun portailta kuuluva monien jalkojen kopina tiesi kertoa, että hänen uudet virkaveljensä saapuivat kukin huoneeseensa.
Jälleen ilmaantui viheriä herra Antonin luo ja ilmoitti hänelle, että herra Schröter oli mennyt johonkin kokoukseen, joten häntä ei voinut tänään enää puhutella. Sen sijaan hän oli sitä mieltä, että uuden tulokkaan asiana oli käydä tervehtimässä toisia konttoriherroja, jotta pääsisi säädyllisellä tavalla heidän tuttavuuteensa. Hännystakki ei ollut tarpeen.
Anton laskeutui saattajansa kanssa alempaan kerrokseen, ja herra Jordan oli juuri koputtamaisillaan eräälle ovelle, kun huoneen asukas tuli itse ovelle vastaan; solakka, kaunis mies, jonka ylimyksellinen olemus oli omiaan syvästi tehoamaan ujoon sankariimme. Hän oli muuttanut pukua ja vetänyt jalkoihinsa ratsuhousut ja kannussaappaat, päässä hänellä oli jokeylakki ja kädessä ratsupiiska, jota hän heilutteli huolettomasti.
"Joko te taluttelette varsaanne riimusta?" hän sanoi hymyillen Antonin oppaalle. Herra Jordan suoristi juhlallisesti selkäänsä ja esitti: "Herra Wohlfart, uusi konttorioppilas, vasta saapunut -- herra von Fink, suuren hampurilaisen toiminimen Fink ja Beckerin omistajan poika."
"Maailman suurimman valaanihravaraston j.n.e. perillinen", keskeytti herra von Fink hänet huolettomasti. "Kuulkaahan, Jordan, antakaappas minulle kymmenen taaleria, minun on maksettava ratsurengilleni. Kirjoittakaa summa muistiin muiden velkojen joukkoon." Jordan otti hitaasti setelin lompakostaan ja antoi sen jokeylle, joka rypisti sen palloksi ja työnsi liivintaskuunsa, sanoen sitten alentuvan kohteliaalla sävyllä Antonille: "Jos aikomuksenne oli tulla minua tervehtimään, kuten voin huomata Merkuriuksenne juhlallisesta naamasta, niin valitan etten voi nyt pysyä kotona, sillä minun on lähdettävä ostamaan itselleni uusi ratsuhevonen. Oletan siis tervehdyskäyntinne jo tapahtuneeksi ja kiitän siitä kaikella asiaankuuluvalla juhlallisuudella sekä annan teille täten siunaukseni uuteen toimeenne" Hän nyykäytti välinpitämättömästi päätään ja asteli kilisevin kannuksin portaita alas ja kivitetyn pihan poikki.
Tuon herran kylmähkö käytös antoi Antonin mielihyvän tunteelle pahan kolauksen, ja hän ajatteli arkaillen: jos kaikki toisetkin ovat samaa maata, niin tulee sangen vaikeaksi seurustella heidän kanssaan. Myöskin herra Jordan näki tarpeelliseksi hiukan selittää jokeyn silmiinpistävää käyttäytymistä, ja hän sanoi tuttavallisesti: "Fink kuuluu vain puolittain liikkeeseemme; hän on ollut täällä vasta vähän aikaa. Isänsä toimitti hänet New Yorkista tänne saamaan vähän järkeä."
"Eikö hän sitten olekaan oikein järjissään?" kysyi Anton uteliaasti.
"Hän on vain liiaksi raju ja urheiluvimmainen, mutta muuten hyvä seuramies", sanoi herra Jordan. "Muut herrat olen kutsunut omaan huoneeseeni, jotta yhdellä kertaa tulette jokaisen tuttavaksi; juomme siellä kupin teetä. Huomenna käytte sitten tervehtimässä kutakin erikseen heidän huoneissaan."
Herra Jordanin huone oli suurin takarakennuksen pienistä huoneuksista, joissa konttoriherrat asuivat yksin tai kaksi yhdessä, ja sen perusteella sekä isäntänsä vierasvaraisen luonteen takia sitä välistä käytettiin yhteisenä salonkina; siksipä siinä olikin oikein fortepiano ja muutamia nojatuoleja. Seinillä riippui paljon posliinikuvia, jotka enimmäkseen esittivät jaloa naisellisuutta keskiajan pyhimysten, madonnain ja Loreleyn hahmossa. Huoneessa herrat istuallaan tai seisoallaan odottelivat uutta tulokasta. Anton suoriutui kunnialla yhteisesittelystä, puristi jokaisen kättä erikseen ja pyysi perästäpäin kaikilta yhteisesti osakseen herrojen hyväntahtoisuutta ja ystävällistä apua, koska hän oli aivan kokematon liike-elämässä ja muutenkin tottumaton olemaan vieraiden ihmisten parissa. Tällainen avomielisyys teki läsnäolijoihin ilmeisesti hyvän vaikutuksen. Sitten alkoi rauhallinen seuranpito, jota suolattiin monin pikku kaskuin ja viittauksin, jotka uudelle tulokkaalle olivat niin käsittämättömät kuin suinkin saattoi olla. Anton kuunteli äänettömästä päästä ja koki parhaansa mukaan päästä perille kunkin herran yksilöllisestä luonteenlaadusta. Ensiksi tuli kysymykseen kirjanpitäjä, herra Liebold, vanhanpuoleinen pieni mies, jolla oli huilumainen ääni ja kasvoilla arkaileva hymy, jolla hän näytti tahtovan pyydellä koko maailmalta anteeksi, että häntä ylipäänsä oli olemassakaan. Hän puheli sangen vähän, ja kun hän jolloinkin puhui, oli hänellä tapana peruuttaa jälkilauseessa se, mitä hän etulauseessa oli sanonut, esim. "Luulenpa melkein, että tämä tee on liian heikkoa, mutta toisekseen on väkevä tee sangen epäterveellistä." Sitten seurasi herra Pix, tuo mustan siveltimen itsevaltias heiluttaja eteisestä, sangen päättäväinen ja jyrkkäsanainen mies, joka näytti olevan taipuvainen pitämään kaikkia inhimillisiä olosuhteita joukkona pieniä, vaikkakin huomioonotettavia vähittäiskauppatehtäviä. Kun huoneessa oli liian vähän tuoleja sellaiselle joukolle, veti hän häikäilemättä pienen pöydän teevehkeiden viereen ja istui koko illan sillä hajareisin kuin satulassa. Edelleen herra Specht, joka puhui paljon ja teki rohkeita väitteitä, joita kaikki muut kohta kävivät kumoamaan. Hän esim. väitti, että Kiinassa oli perustuslaillinen hallitusmuoto, joka vain aivan vähän erosi Englannissa vallitsevasta, ja kannatti kiivaasti sitä mielipidettä, että etanasoppa oli ollut Herrassa nukkuneen keisari Napoleonin lempiruoka. Sitten sillä oli vielä heiveröinen ja hurskasmielinen herra Baumann, joka piti tukkaansa lyhyeksi leikattuna ja kävi joka pyhä kirkossa, antoi raha-apua kaikille lähetysseuroille ja, kuten hänen toverinsa väittivät, hautoi vahvasti ajatusta ruveta itsekin myöhemmin lähetyssaarnaajaksi. Toistaiseksi häntä oli sitä toteuttamasta pidättänyt jonkinlainen lapsellinen kiintymys kotimaahan ja siihen kauppaliikkeeseen, jonka hyödyksi hän tätänykyä aherteli. Anton huomasi ilokseen, että herrojen kesken vallitsi kohtelias ja hienotunteinen käytöstapa ja puheensävy. Tuntien itsensä hyvin uupuneeksi hän sanoi pian toisille hyvästit, ja kun hän ei ollut puhunut ketään vastaan, vaan päinvastoin käyttäytynyt huomaavaisesti kaikkia kohtaan, oli hänen poistuttuaan herrain yksimielinen mielipide, että siitä pojasta lupasi tulla hyvä toveri.
* * * * *
Tällävälin asteli Veitel Itzig tottuneen kuljeskelijan huolettomuudella ja syntyperäisen suurkaupunkilaisen varmuudella pitkin häliseviä katuja. Ilta-auringon punertava hohde oli katukivitykseltä kiivennyt talojen seinille, siirtynyt akkunarivistä ylempään aina katoille asti, ja iltahämärä peitti jo verhoonsa ahtaat kujat vanhassa kaupunginosassa, joka sijaitsee pitkin virran viertä. Erään sellaisen kujan varrella oli iso, leveäpäätyinen talo. Sen alikerroksen akkunat olivat varustetut rautaristikoilla, ylemmässä kerroksessa reunustivat valkeiksi maalatut kehykset isoja peililasiruutuja, mutta katonrajassa olivat vintinakkunat aivan sokeat, paksun lian tahrimat ja paikotellen ruutuja vailla. Talo oli kaikkea muuta kuin arvokkaan näköinen, se oli kuin vanha mustalaisakka, joka on kietaissut uuden kirjavan huivin resuisen hameensa päälle.
Tähän taloon kävi Veitel Itzig sisään, viskaten ovella seisovalle pyntätylle palvelustytölle mäjähtävän lentomuiskun, jonka tämä torjui kädellään kuin surisevan paarman. Likaiset portaat johtivat valkeaksi maalatulle paraatiovelle, jolla paistoi isossa messinkikilvessä nimi "Hirsch Ehrenthal". Veitel tarttui soittokellon paksuun porsliinikahvaan ja helisti, kunnes vanhanpuoleinen nainen rypistynyt myssy päässä avasi oven raolleen, työnsi siitä ulos nenänsä ja kysyi hänen asiaansa; sitten hän avasi takanaan olevan huoneenoven ja huusi: "Täällä on joku Ostrausta, sanoo nimekseen Itzig Veitel ja tahtoo tavata herra Ehrenthalia". Huoneesta kuului vastaan isännän ääni: "Odottakoon!" ja lautasten helinä tiesi kertoa, että arvoisa liikemies ensin tahtoi nauttia perheonnen suloista illallispöydässä ennenkuin otti vastaisen miljoonienomistajan puheilleen. Ovenvartijatar katsahti epäluuloisesti tungeksijaan ja paiskasi ulko-oven kiinni hänen nenänsä edessä.
Veitel istahti portaille ja tuijotteli jäykästi messinkikilpeä ja valkoista ovea, ihaili messinkilevyn pyöreitä nurkkia ja koetti mielessään kuvitella, miltä Itzigin nimi näyttäisi samanlaisella kilvellä ja samanlaisella valkealla ovella. Siitä hänen ajatuksensa välittömästi siirtyivät siihen tosiasiaan, että paljon vielä puuttui, ennenkuin hän rikkaudessa pääsi Hirsch Ehrenthalin rinnalle; hän tunnusteli puolta tusinaa tukaatteja, jotka hänen äitinsä oli neulonut nahkapalasen suojaan hänen liivinvuoriinsa, ja punnitsi mielessään, kuinka paljon hänen onnistuisi päivittäin säästää kokoon -- edellyttäen, että tuo rikas mies antoi hänelle ansiotilaisuutta. Hän oli vajonnut syviin mietteisiin kiiltonahkaisen saapasparin hinnasta, jotka hän kuvitteli kuuluviksi jonkin nuoren teikarin jalkoihin ja jotka hänen olettamuksensa mukaan olivat kolmesti sen neljän groshenin kolikon arvoiset, jonka hän aikoi niistä teikarille tarjota; silloin avautui ulko-ovi paukahtaen, ja herra Ehrenthal ilmestyi omassa persoonassaan reppuriparan eteen. Hän ei enää ollut sama mies kuin aikaisemmin iltapäivällä vapaaherran tilalla; hänen nöyristelevä ystävällisyytensä oli haihtunut jäljettömiin kuin ruusun tuoksu helteisen päivän illalla, hän oli pelkkää majesteetillisuutta, itsetuntoa ja hirmuvaltaisuutta; tuskinpa mikään aasialainen keisari voi sen ylpeämmin silmätä jalkainsa juuressa ryömiviin maan matosiin kuin hän tuohon Ostraun kasvattiin. Itzig tajusi suuren miehen mahtavuuden yhtä hyvin kuin oman mitättömyytensäkin -- noista kuudesta liivinvuoriin neulotusta tukaatista huolimatta --, kavahti pystyyn kuin vieterin kohottamana ja seisoi pää nöyrästi painuksissa mestarinsa edessä. "Tässä on kirje Baruch Goldmannilta, jolle herra Ehrenthal on luvannut ottaa minut liikkeeseensä", hän alotti ja kurotti mahtavalle miehelle kirjeen.
"Minä olen kirjoittanut Goldmannille, että hänen pitää lähettää joku ihminen nähtäväksi, jotta saan päätellä kelpaako hän mihinkään; mutta sen pitemmälle ei asiassa ole vielä sovittu", lausui Ehrenthal ylhäisesti ja avasi kirjeen.
"Olen kuitenkin tullut teidän nähtäväksenne", vastasi Veitel.
"Ja miksi tulet niin myöhään, nuori Itzig? Ei nyt ole enää aika puhella liikeasioista", murisi talonisäntä.
"Tahdoin ilmoittautua herra Hirsch Ehrenthalin palvelukseen vielä tänä iltana, jos hänellä olisi antaa minulle jotain tehtävää huomisaamuksi."
"Siitä kerkiää puhua huomenaamulla", sanoi Ehrenthal ärtyneesti, sillä hänestä oli edullista antaa tarjokkaan jo ensi hetkestä lähtien kokea, miten vähän arvoa ja merkitystä hänen persoonallaan oli. Itzigistä tällainen menettely oli vallan paikallaan, ja huomatessaan tilanteen hänelle toistaiseksi vielä epäsuotuisaksi hän kiiruhti parantamaan sitä käymällä suoraapäätä asioihin käsiksi: "Ehkä minä voin olla joksikin avuksi huomisaamuna, kun silloin on toripäivä, sillä minä tunnen useimpain niiden herrain kuskit, jotka tuovat lanttukuormia kaupunkiin."
"Mitä lantuista? Mitä minä lantuilla teen? Mitä hän liikeasioista lörpöttelee?" jyrisi Hirsch Ehrenthal entistä tuimemmin nöyrälle orjalleen.
Mutta järkähtämättä silitteli Veitel edelleen kelpoisuuttaan kuin silkkistä kaulahuivia: "Minä olen muutenkin kaupungissa tunnettu, minä tunnen kaikki välittäjät ja pikku kauppiaat, ja minä pystyn auttamaan herraa missä liikeasiassa hyvänsä sekä kotona että kaupungilla." Ja saattaakseen pestijutun lopulliseen päätökseen hän lisäsi alistuvaisesti: "Minä en ole niin ylpeä, että tahtoisin asua herra Hirsch Ehrenthalin luona; jollei herra Ehrenthalilla ole talossaan minulle vuodetta, niin tahdon etsiä itselleni yösijan jossakin läheisessä majatalossa."
Tällainen vaatimattomuus liikutti herra Ehrenthalia siihen määrään, että hän vielä kerran silmäsi paikananojaa kiireestä kantapäähän ja kysyi sitten suopeammin: "Ovatko paperisi kunnossa, niin etten joudu sinun takiasi mihinkään hankauksiin poliisin kanssa?"
Veitel kykeni tämän tärkeän kohdan suhteen antamaan rauhoittavan vastauksen; ikivanha iso lompakko lennähti äkkiä jollain salaperäisellä tavalla näkyviin hänen risaisen takkinsa poimuista; siitä hän kaivoi passinsa esiin.
Herra Ehrenthal tarttui paperiin, kasvoillaan ovelasti osattu inhon ilme sen kellastunutta väriä kohtaan, ja luki sen tarkoin lävitse, allekirjoitukset, sinetit ja kaikkityyni, jopa piti sitä päivääkin vastaan. Veitel odotteli jännityksellä, pitäisikö hän sen itsellään: jos niin kävi, niin oli pestiasia selvä.
Kun herra Ehrenthal huolettomasti kiikutteli paperia hyppystensä nenässä, yritti Itzig jouduttaa häntä ratkaisuun hymyilemällä nöyristelevästi. "Jos otan sinut palvelukseeni", lausui talonisäntä, "niin tulee sinun tehdä talossani kaikki mitä annan toimeksesi, tahikka mitä rouva Ehrenthal tahi poikani Bernhard Ehrenthal antaa; sinun on aamuisin harjattava saappaat ja rouvani kengät, sinun on noudettava keittiöön, mitä keittäjätär käskee, liikkeessäni saat juosta kaikilla asioilla, minne sinut lähetän, ja mitä poissaollessani tulee tilauksia, ne sinä kirjoitat muistiin."
"Sen tahdon, herra Ehrenthal", lupasi Veitel nöyrästi, "minä tahdon tehdä kaikki mitä vaaditaan, niin että varmasti tulette olemaan minuun tyytyväinen."
"Aamiaista ja päivällistä antaa sinulle keittäjätär, iltaisin kello seitsemästä olet oma herrasi." -- Veitel alistui yhtä alttiisti näihinkin ehtoihin, huomauttaen vain: "Enkö voi saada aamuisin pari tuntia omalle varalleni?"
"Et", sanoi Ehrenthal jyrkästi; "en voi sietää, että minun palveluksessani oleva henkilö tekee kauppoja omaan laskuunsa."
Koska Veitel oli lujasti päättänyt kaikesta huolimatta tehdä kauppoja omaan laskuunsa, ja herra Ehrenthal tiesi sen yhtä hyvin kuin Veitel itse, niin ei tähän arkaan kohtaan sen enempää kajottu.
"Palkkaa saat joka kuukausi kaksi taaleria, ja jos teen kauppoja sinun avullasi, niin saat sinäkin voitosta osuutesi."
"Kuinka suuren osuuden tulen saamaan?" kiirehti Veitel kysymään.
"Kuinkako suuren osuuden?" tärähdytti herra Ehrenthal tylysti; "mitä sinulle tulen osuutta antamaan, se sinulle on tarpeeksi suuri."
"Suuri kyllä herralle itselleen, mutta ei minulle", intti Veitel rohkeasti vastaan, sillä hän ymmärsi, että tähän pääpykälään nähden päättäväisyys oli paikallaan.
"Se tullaan näkemään, kun olet palvellut koeaikasi. Neljä viikkoa on sinun palveltava kokeeksi, sen jälkeen voimme ruveta puhumaan sinun ansiostasi."
Sen enempää Veitel ei kohtuuden mukaan voinut vaatiakaan, hän nosti myttynsä portailta ja sanoi alamaisesti: "Minä olen tyytyväinen, jos herra Ehrenthal vielä tahtoo antaa minulle vanhat housut ja takin, etten häpäise häntä ihmisten edessä."
"Housuista ja takista ei puhettakaan", vastasi herra jyrkästi.
"Antakaa sitten housut ja takki neljän viikon kuluttua, kun koeaikani on päättynyt." Tämä vaatimus tiesi lumppupörssin taksan mukaan kolmen tai neljän taalerin lahjaa, mikä Ehrenthalin mielestä oli aivan liian paljon; hän katsahti vielä kerran tutkivasti poikaa, tämän nöyrää asentoa ja tavattoman julkeita silmiä, ja päätteli näkemästään, että veitikkaa voi käyttää johonkin, jonka vuoksi hän oli taipuvainen osoittamaan jalomielisyyttä. "Olkoon menneeksi", sanoi hän, "neljän viikon päästä sitten. Yömajasi voit ottaa Löbel Pinkuksen luona tuolla lähimmässä kadunkulmassa, jotta tiedän mistä sinut tavoitan." Sen jälkeen herra Ehrenthal avasi ulko-oven ja huusi sisään: "Rouva, Bernhard, Rosalie, tulkaa ulos." Kaksi kamarinovea ja keittiönovi aukenivat ja talonväki ilmestyi näkösälle, takana keittäjätär rypistynyt esiliina yllään.
Rouva Ehrenthal oli täyteläinen nainen, vahvat kulmakarvat ja riippukiharat korpinmustat ja puku mustaa silkkiä; hänellä oli suuret taipumukset olla miellyttävä, ja hän miellyttikin useimpia ihmisiä. Ainakin sitä väittivät enemmän tai vähemmän siivoin sanoin nuoret aatelisherrat, jotka toisinaan varhaisina aamuhetkinä tulivat herra Ehrenthalin puheille raha-asiain vuoksi; ja vaikka tällaiset vakuuttelut olivat tavallisesti sitä lämpimämmät, mitä kylmempi vastaanotto oli ollut talonisännän taholta, niin totta puhuaksemme pitivät sellaisetkin ihmiset, joiden ei ollut tarvis pyytää maksuajan pitennystä, rouva Ehrenthalia sangen muhkeana naisena. Mutta hänen tyttärensä vasta oli oikea kaunotar, vartalo kookas ja jalomuotoinen, silmät säkenöivät, iho mitä puhtain ja nenä vain aivan vähäsen kyömy. Mutta mikä käenpoikanen perheen perillinen olikaan! Hän oli miltei lapsellisen pieni varreltaan, kasvot olivat kalpeat ja ryppyiset, ryhti kumara; nuorukaiseksi hänet tunsi vain herkkäpiirteisestä suusta ja silmien kirkkaasta katseesta; hänen pukunsakin oli huolimattomampi kuin herra Ehrenthalin pojalle olisi sopinut, ja ruskeassa tukassa riippui vielä näin myöhäisenä iltahetkenäkin pieluksesta irtautuneita höyheniä. Talonväki ja Veitel mittailivat ääneti toisiaan katseillaan, mutta herra Ehrenthal huomautti jonkinlaisen itsetyydytyksen sävyllä: "Tämä on Veitel Itzig, jonka olen ottanut palvelukseemme." Reppuri parka oli yhdellä silmäyksellä käsittänyt äidin mahtailevan ylpeyden, tyttären nenännyrpistyksen ja pojan hajamielisen katseen; hän päätti kohta mielessään olla äärimmäisen nöyrä ja alamainen äidille, rakastua tyttäreen ja harjata huonosti Bernhardin saappaat, tarkastellen samalla sopivan tilaisuuden tullen, eikö harjattavan takin taskuun ollut sen hajamieliseltä omistajalta unohtunut joku taalerinraha.
Tämän esittelyn jälkeen herra Ehrenthal sanoi, että Veitel sai lähteä matkoihinsa ja palata huomisaamuna kello kuudelta. Ulko-ovi sulkeutui kauppiaan perheen jälkeen, mutta portaille jäänyt nuori veitikka tunsi, että nyt oli hänessäkin jo kauppamiehen vikaa, olihan hänet otettu liikkeen toimimieheksi. Hän hymyili tyytyväisesti astuessaan portaita alas; ilmeisesti hän oli tulokseen tyytyväinen. Olihan hän jo mitellyt voimiaan mahtavan liikemiehen kanssa ja päässyt siinä voiton puolelle. Sillä vaikka hän olisi ottanut pestin ilman lupausta vanhoista vaatteistakin, niin piti hän neljän viikon kuluttua perittäviä housuja ja takkia nerokkaana liikevoittona ja arvosteli uutta isäntäänsä sen mukaan. Tosin ajatus: "mutta entäpä jos se onkin vain kesätakki!" lennähti mustana pilvenä hänen sieluunsa; mutta sen karkoitti lohdullisempi miete: "housut ovat varmaankin Bernhardin, ja hän käyttää verkahousuja helteisenä kesäpäivänäkin!" Siispä hän rauhoittuneena heitti mytyn selkäänsä ja lähti astua patistelemaan Löbel Pinkuksen majataloon.