Part 36
Niin, aamiainen! Tällä paikkakunnalla huuhdeltiin jokainen kauppasopimus epälukuisilla viinipulloilla. Nuo pitkät istunnot viinituvissa, joille ei edes tämä surullinen aika pannut estettä, olivat Antonille aika kiusalliset. Hän pani merkille, kuinka tässä maassa lörpöteltiin ja ryypättiin paljon enemmän ja tehtiin työtä paljon vähemmän kuin hänen kotimaassaan. Joka kerta, kun hänen onnistui selvittää jokin liikeasia, täytyi hänen myöskin armotta alistua tavanmukaiseen aamiaiseen. Silloin keräytyivät ostaja ja myyjä kaikkine apulaisineen ja ketä tuttuja vain sattuivat kohtaamaan johonkin viinikauppaan pyöreän pöydän ympärille; mässäys alotettiin portterilla, kaviaaria ahmittiin naulakaupalla ja sitten käytiin Bordeaux'n punaviinien kimppuun. Vieraanvaraisesti täytettiin syrjäistenkin lasit; kun tuttu naama nähtiin, vedettiin senkin omistaja mukaan juomapöytään, ja kemuja kesti usein iltaan saakka. Sillä aikaa saivat osanottajain perheenemännät, jotka olivat tottuneet moisiin tapauksiin, kantaa päivällisruoan kolmastikin takaisin keittiöön, ja miesten myöhään viipyessä he hyvänluontoisesti säästivät sen seuraavaksi päiväksi. Anton muisteli näinä päivinä usein Finkiä, joka oli opettanut häntä, vaikka vastoin hänen tahtoaankin, kestämään kunnialla moiset vaikeat voimankoetukset.
* * * * *
Eräänä iltapäivänä Anton istui upseeriseurassa pelaamassa dominoa. Silloin huudahti muuan vanhempi luutnantti sanomalehtensä takaa pelaajille: "Eilen illalla murskautui eräältä meidän husaariltamme kaksi sormea oikeasta kädestä. Se aasi, jonka kanssa hän asui samassa huoneessa, leikitteli karbiinillaan, ennenkuin oli ottanut siitä panoksen pois. Tohtori arvelee leikkauksen välttämättömäksi. -- Vahinko kunnollista miestä, hän oli eskadroonan ripeimpiä poikia. Paraimmille tuollaiset onnettomuudet aina sattuvatkin."
"Mikä sen haavoitetun nimi on?" kysyi herra von Bolling, siirtäen dominonappulataan. "Jefreitteri Sturm."
Anton kavahti pystyyn, niin että nappulat tanssivat pöydällä. "Missä häntä hoidetaan?" hän huudahti.
Luutnantti neuvoi hänelle tien sairaalaan.
Pimeässä huoneessa, joka oli täynnä vuoteita ja sairaita sotilaita, makasi Karl kalpeana ja ojensi Antonille vasemman kätensä. "Nyt on pahin ohitse", hän sanoi, ja "saakelin kipeätä se tekikin, mutta pääsen sentään taas kerran käyttämään kättäni. Kynää voi siinä jo pidellä, ja yritänpä sitten ylös päästyäni muutakin askaretta; mikä ei rupea käymään oikealla kädellä, niin käyhän sitten vasemmalla. Kultasormuksella en vain enää voi komeilla."
"Karl poloinen", huudahti Anton, "nythän sinä et kelpaa enää sotamieheksi."
"Tiedättekö mitä", sanoi Karl, "sen onnettomuuden minä jaksan hyvin kestää, eihän tästä kuitenkaan tule kunnollista sotaa; ensi kevääksi kylvöajaksi olen jälleen täydessä kunnossa. Voisinpa jo nytkin nousta tästä loikoilemasta, jollei tohtori olisi niin ankara. Eihän täällä hauskalta näytä", lisäsi hän anteeksipyydellen; "miehistämme ovat monet sairastuneet ja vieraassa kaupungissa täytyy tulla jotenkuten toimeen."
"Mutta sinä et saa jäädä tähän huoneeseen, jos minä vain voin korjata asian", sanoi Anton. "Täällähän on sellainen taudin löyhkä, että siitä tervekin sairastuu; minä pyydän ratsumestariltasi luvan, että saan muuttaa sinut omaan asuntooni."
"Rakas herra Anton", huudahti Karl iloissaan. -- "Ole hiljaa", sanoi tämä, "enhän vielä tiedä, saanko edes luvan."
"Olisi minulla vielä muuan pyyntö teille", sanoi potilas vieraansa lähtiessä. "Ilmoittakaa tästä asiasta Goljathilleni sillä tapaa, ettei hän pahasti hätääntyisi. Jos hän sattumalta saa kuulla siitä syrjäisiltä, niin hän käy vallan raivoon."
Sen Anton lupasi ja riensi sitten rykmentinlääkärin ja ystävällisen ratsumestarin puheille.
"Minä koetan hankkia hänelle loman tästä päivästä alkaen", lupasi viimemainittu. "Koska hänen vammansa epäilemättä vapauttaa hänet kokonaan sotapalveluksesta, niin voihan hän teidän luonanne odotella erokirjaansa." Kolme päivää myöhemmin astui Karl käsi siteessä Antonin huoneeseen. "Tässä minä nyt olen", hän sanoi. "Hyvästi nyt, nyöritakki, hyvästi Selim, kelpo raudikkoni! Viikon päivät te saatte kärsiä minua vielä potilaana, herra Anton, sitte nostan jälleen pöytänne ja tuolinne ilmaan suoralla käsivarrella."
"Tässä on vastaus isältäsi", sanoi Anton. "Hän on osoittanut sen minulle."
"Teille?" ihmetteli Karl, "minkävuoksi teille? Miksei ukko ole kirjoittanut minulle itselleni?"
"Kuulehan itse." Anton otti kuoresta ison paperiarkin, johon oli piirretty puolen tuuman korkuisia kirjaimia, ja luki: "Arvoisa herra Wohlfart, olipa se koko onnettomuus minun poikaparalleni! Kaksi sormea pois kymmenestä, niin jää jälelle vain kahdeksan. Vaikkapa ne sormet ovatkin pikkusia, niin tekee se siltä yhtä kipeää. Suuri onnettomuus on meille kummallekin, kun emme kykene enää kirjoittamaan toisillemme. Senvuoksi pyydän teitä ystävällisesti kertomaan hänelle kaiken, mitä tässä seuraa. Hän ei saa kovin murehtia. Näveriä hän ehkä pystyy vielä käyttämään ja vasaratakin jonkun verran. Ja jos taivaassa on päätetty, ettei sekään käy, niin älköön hän sitä pahoin surko. Hänellä on turvansa rauta-arkussani. Minun kuoltuani hän löytää avaimen liivintaskustani. Niinpä lähetän hänelle, sydämelliset terveiseni. Heti kuin hän pääsee matkustamaan, niin tulkoon suoraa päätä minun tyköni, koskapa en kirjeellisesti voi hänelle muutakaan sanoa, kuin että olen häntä iäti rakastava isänsä Johann Sturm." -- Anton ojensi kirjeen toipilaalle.
"Totta tosiaan", virkkoi Karl alakuloisesti hymyillen, "ukko paha on ensi hädässään saanut päähänsä, että hänkään ei voi enää kirjoittaa minulle, kun luuli minun käteni tulleen käymättömäksi. Mutta kyllä häneltä silmät leviää, kun saa minun ensi kirjeeni."
Täten joutui Karl asumaan Antonin viereisessä huoneessa useiksi viikoiksi. Kohta kun hän voi jälleen liikuttaa kättänsä, kävi hän ystävänsä vaatevaraston kimppuun ja rupesi tekemään tälle samoja pikku palveluksia kuin ennen Schröterin talossa ollessaan. Antonilla oli täysi työ estää häntä rupeamasta hänen vakituiseksi palvelijakseen. "Joko sinulla taasen on minun takkini harjattavana?" sanoi hän, astuessaan Karlin kamariin; "tiedäthän, etten sitä suvaitse." -- "Otin sen vain seuraksi omalle takilleni", puolusteli Karl, "kaksi viihtyy vierekkäin paremmin kuin erikseen. Kahvinne on valmis, mutta tämä väkiviinalamppu ei kelpaa mihinkään, se antaa makunsa kahville." Kun hän ei enää saanut autella Antonia, kuten hän valitti, rupesi hän askartelemaan omaksi ratokseen. Vanhastaan kätevänä nuorukaisena hän oli pian hankkinut itselleen täydellisen valikoiman puusepän työkaluja, ja aina kun Anton oli, poistunut kotoa kaupungille, alkoi Karl käytellä sahaa, näveriä, höylää ja raspia niin innokkaasti, että naapurina asuva kuuro tykistökapteeni luuli nikkarin muuttaneen taloon ja lähetti rikkinäisen sänkynsä korjattavaksi. Kun Karlin yhä edelleen täytyi säästellä oikeaa kättänsä, harjoitti hän vasentaan käyttelemään eri työkaluja vuoron perään ja oli iloinen kuin lapsi nähdessään sen tottuvan askarteluun. Ja kun lääkäri kielsi häneltä nämäkin hommat lähiviikoiksi, rupesi hän kirjoittelemaan vasemmalla kädellään ja näytti Antonille joka päivä käsialaansa. "Tuhertelen vain harjoittelun vuoksi", hän sanoi, "täytyyhän ihmisen tietää, mihin hän pystyy. Ja muutenhan on vain totuttu tapa kirjoittaa käsin; kenellä ei käsiä ole, se opettelee kirjoittamaan jaloillaan; ja luulenpa, ettei niitäkään tarvittaisi, täytyisihän sen käydä päinsä päänkin avulla."
"Nyt sinä päästät palturia", nauroi Anton.
"Kuulkaapa nyt vain", vakuutti Karl tosissaan; "kun ottaa hampaittensa väliin pitkän kynän, joka on kahdella rautalangalla kiinnitetty korvallisille heilahtelemisen estämiseksi, niin totta maar pitäisi kirjoittamisen käydä laatuun. Kas tuossapa on luinen avainkylttinne lohjennut rikki, se meidän on kohta liimattava kiinni".
"Ihmettelenpä, ettei se itsestäänkin liimaudu kiinni," naljaili Anton, "sinun huoneestasihan tulee niin hirveä liiman katku, että luulisi koko ilman muuttuneen liimaksi."
"Herra varjelkoon, sehän on aivan katkutonta liimaa, jotain uutta keksintöä mitä lienee."
Kun tuo uskollinen toveri sai erokirjansa ja lähti kotipuoleensa, tunsi Anton olonsa niin yksinäiseksi, kuin olisi hänet vasta nyt tempaistu ison vaa'an lumopiiristä vieraille maille.
* * * * *
Kerran sattui Anton kulkemaan sen kovanonnen majatalon ohi, jossa hänen isäntänsä oli haavoitettu. Hän pysähtyi hetkiseksi sen kohdalle ja katseli uteliaasti vanhaa talorähjää ynnä portista pihamaalle, jossa nyt puuhaili valkopuseroisia sotamiehiä värjäten ja kiilloitellen satuloitaan ja muita nahkatavaroitaan. Silloin sattui hänen silmänsä mustakauhtanaiseen olentoon, joka varjon tavoin liukui kapakan puolelta portille. Mustista korvalliskiharoista pienestä patalakista, jopa koko miehen luihusta ryhdistä hän tunsi vanhan ystävänsä Schmeie Tinkeleksen. Mutta ah, kasvotpa eivät olleetkaan enää entiset. Muinainen Tinkeles oli tavallaan ollut sievännäköinen veitikka. Hänen molemmat riippukiharansa olivat olleet niin kiiltävät ja keimailevat kuin toimekkaalle liikemiehelle kävi laatuun, hänellä oli ollut pulskat punaiset huulet ja kevyt rusotus keltaisilla poskipäillään. Mutta nykyinen Schmeie oli vain varjo entisestä. Hän näytti aavemaisen kalpealta, hänen nenänsä oli käynyt suipoksi ja teräväksi, ja hänen päänsä nuokkui rinnalle kuin lakastunut lilja Kidronin puron partaalla.
"Tinkeles, tekö se tosiaankin olette?" huudahti Anton hämmästyneenä ja astui miestä vastaan. Tinkeles lysähti kokoon kuin salaman iskemänä ja tuijotti silmät seljällään Antoniin. "Vanhurskas Jumala!" muuta ääntä ei päässyt hänen verettömiltä huuliltaan.
"Mikä teitä vaivaa, Tinkeles? Tehän näytätte kerrassaan vaivaiselta syntiseltä! Mitä te täälläpäin hommailette, ja kuinka hitoilla te olette joutunut juuri tähän taloon?"
"En mie mitä sille voi, että mie täällä olen", vastasi juutalainen vielä puolittain typerryksissään, "minkä mie sille mahdoin, ett' teidän herra joutui semmottiseen onnettomuuteen tuon ihmisen kanssa. Hänen verens' vuoti just' niihin tavaroihin, jotka Mausche Fischel oli hänelle lähettänyt ja joista Mausche nosti rahat etukäteen. Mie olen ihka viaton, hyvä herra Wohlfart, kautta sieluni autuuden, mie en tiennyt ett' tuo juupelin isäntä oli semmottinen kehno ihminen. Ajatellapas, että hän kohottaa kätens' herraa vastaan, joka seisoo hänen edess' lakitta päin. -- Lakitta päin", toisti Tinkeles vaikeroiden yhä äänekkäämmin, "ihka paljain päin! Ajatelkaas kuinka se minuun koski, kävi ihan kuin miekka miun sydämen läpi, kun näin, kuinka isäntä oli niin julma herraa vastaan, joka seisoi hänen edess' pää pystyss' kuin ainakin kunnianmies, mikä hän on ollutkin koko elämäns' ajan."
"Kuulkaapas, Schmeie", sanoi Anton, katsellen ällistyneenä galizialaiseen kauppuriin, joka yhä kamppaili väkevää mielenkuohuaan vastaan, "kuulkaapas, junkkari, te olitte saapuvilla, kun tässä majatalossa ryöstettiin meidän tavaroitamme, ja te katselitte jostakin piilopaikasta meidän riitaamme isännän kanssa. Te näytte hyvin tuntevan tuon riiviön ja asutte edelleenkin hänen luonaan. Nytpä sanon teille suoraan sen, minkä itsekin tulitte jo puolittain tunnustaneeksi. Te tiesitte tuosta ryöstöstä, ja teille itsellennekin piti tuleman jotain hyötyä siitä, että ajomiehet jäivät tähän varkaanpesään; te vehkeilitte yksissä neuvoin majatalon isännän kanssa, se on varmaa. Nytpä en päästäkään teitä käsistäni, ennenkuin olen saanut kuulla koko jutun. Joko te tulette minun asuntooni ja kerrotte vapaaehtoisesti kaiken minkä tiedätte, tahi vien teidät suoraapäätä sotilaspäällystöön kuulusteltavaksi."
Tinkeles lysähti aivan lamaan. "Herra meidän isäimme Jumala, tämä on hirmuista, ihka hirmuista!" hän höpisi hiljaa tuskissaan, ja hänen hampaansa kalisivat kuuluvasti.
Anton tunsi jonkin verran sääliä hätäytynyttä miestä kohtaan. "Lähtekää nyt mukaani, Tinkeles; minä lupaan ettei teille tapahdu mitään pahaa, jos tunnustatte rehellisesti kaiken."
"A, mitä mie tunnustan", ähkyi Tinkeles. "Ei miull' mitä tunnustamist'."
"Jollette tule hyvällä, niin huudan sotamiehiä", tiuskasi Anton ankarasti.
"Herran nimess', ei mitä sotamiehii", rukoili Tinkeles vapisten. "Mie lähden kernaast' ja kerron teille ihka kaikki, mitä vain miull' on tiedoss', jos te lupaatte miulle, ettette anna mua ilmi teidän herralle eikä Mausche Fischelille eikä myöskään tälle kehnolle isännälle eikä sotamiehille."
"Tulkaa nyt vain rauhassa", sanoi Anton ja viittasi, minnepäin oli lähdettävä. Sitten hän kuljetti herpaantunutta miestä kuin vankia, irroittamatta hänestä hetkeksikään katsettaan, jottei Schmeie pääsisi noudattamaan pahan omantuntonsa neuvoja ja pujahtamaan pakoon jollekin syrjäkadulle.
Mutta niin paljon rohkeutta ei reppuriparalla ollut; hän taapersi pää kumarassa Antonin rinnalla, luimisteli väliin varkain häneen syvästi huoahtaen ja mutisi käsittämättömiä sanoja hampaittensa välistä. Antonin huoneeseen tultua hän sitten aloitti omasta ehdostaan: "Tää on ollut raskas taakka miun sydämell', en ole voinut nukkua, en syödä enkä juoda, ja kun mie olen juossut kauppoi tekemäss', niin on se maannut raskaast' miun sielun' pääll' kuin iso kivi juomaklasin pääll'; kun klasist' yrittää juoda, niin kivi putoo hampait' vasten ja vesi läikkyy rinnalle. Ai vai, kuinka se on läikkynyt miun rinnalle!"
"Puhukaapas nyt suunne puhtaaksi, Schmeie", kehoitti Anton, jota juutalaisen vilpitön valitus hellytti.
"Mie totta tulinkin tänne niiden teidän vaunujen vuoksi", jatkoi Tinkeles kiireisesti ja vilkuen arasti Antoniin. "Mausche on tehnyt kauppoi teidän kanss' jo kymmenen vuotta ja aina rehellisest', ja te olette ansainnut hänelt' paljon rahoi; sikspä hän aatteli, että nyt oli hänenkin aika hyötyä ja tulla kuitiks' teidän kanssa. Hän tuli miun tykö ja sanoi: Schmeie, hän sanoi, sie et oo mikään pelkuri, hän sanoi. Anna niiden paukuttaa pyssyjään ja mene heidän joukkoons' ja katso, ett' saat vaunut pidätettyä mua varten. Ehkäpä sie myyt tavarat matkan varrell', ehkäpä tuot ne takaisin miun tykö; paremp' on, että ne jää meille kuin ett' joutuvat vieraitten ihmisten käsiin. Sikspä mie sitt' tulin tänne ja oottelin sikskun vaunut saapuivat; sitt' mie juttusin isännän kanssa näin: Koskapa nää tavarat ei kuitenkaan joudu teidän hyväks', niin paremp' on, että ne tulevat takaisin meidän käsiin. Mutt' ett' se isäntä on semmottinen verikoira, sit' mie en osann' arvata enkä sit' ikinä tahtonutkaan; ja kun mie näin, kuinka hän löi teidän herralt' sen hienon takin halki, niin en enää yhtään saanut rauhaa, aina vain miun silmäin edess' oli tuo verinen paita ja se hieno vihreä verkatakki, johon sapeli teki ison reiän."
Anton kuunteli juutalaisen tunnustusta inhon sekaisella mielenkiinnolla, ja hän tyytyi sanomaan katuvalle syntiselle: "Siis teidän roistomaisuuttanne herra Schröter saa kiittää haavastaan, ja jos emme olisi joutuneet estämään vehjettänne, olisitte varastanut meiltä kaksikymmentätuhatta taaleria."
"Mitä kakskymment' tuhatt' taalerii", huusi Schmeie kiemurrellen; "villa on nykyisin perin alhaisess' arvoss', ja talill' ei tee ollenkaan kauppoi. Vähemp', paljon vähemp' se summa oli kuin kakskymment' tuhatt' taalerii."
"Vai niin", virkkoi Anton ylenkatseellisesti, "ja mitä minun nyt pitäisi tehdä teidän suhteenne?"
"Ei teke yhtikä mitä", pyysi Schmeie tuskallisesti ja laski rukoilevasti kätensä Antonin käsivarrelle. "Antaa unohtua koko jutun. Tavarat on jälleen teillä, te voitte olla tyytyväiset. Mausche Fischelille siit' lupasi tulla kaunis kauppa, mut te teki kaikki tyhjäks'."
"Vieläkö te sitä harmittelette?" virkkoi Anton, närkästyneenä.
"Minust' on aivan oikein, ett' tavarat on jälleen teill'", sanoi juutalainen lepytellen, "koska teilt' vuoti verta niiden takia. Ja sikspä te annatte miun olla rauhass'; mie koetan katsoa, ett' voin toisiss' asjoiss' olla teille avuks'. Jos teill' on täällä mitä pikku asjoit' miull' antaa, niin mie mieluust' teitä palvelen."
Anton vastasi kylmästi: "Vaikka olenkin luvannut olla ilmoittamatta vehkeistänne viranomaisille, niin ei siitä seuraa, että enää rupeisimme minkäänlaisiin asioihin teidänlaisenne miehen kanssa. Te olette kehno ihminen, Tinkeles, ja olette käyttäytynyt kunniattomasti meidän liikettämme kohtaan. Tästälähtien ovat meidän välimme lopussa."
"Miks' te sanotte, ett' mie oon kehno ihminen", vaikeroi Tinkeles tuskissaan. "Te tunnette miun jo monta vuott', kuinka te voitte sanoa, ett' mie oon kehno ihminen, kun kerran yritin tehdä hyvän kaupan, josta perin vain pelkkää onnettomuutt'. Onko se kehnoa, ettei mies onnistu kaupoissaan?"
"Jo riittää", sanoi Anton käskevästi, "voitte mennä matkoihinne." Mutta Tinkeles jäi seisomaan paikalleen, vilkutti silmiään ja kysyi: "Ehkä teill' on tarvis uusii keisarin tukaattii? Mie voin hankkia teill' sellaisii vain viidest' ja puolest' taalerist kappaleen." -- "En tahdo teiltä mitään", sanoi Anton, "lähtekää tiehenne."
Juutalainen meni vastahakoisesti ovea kohti, mutta kääntyi kynnyksellä ympäri. "Tääll' sopis' tehdä kauniit' kauppoi kauroill'; jos te rupeette hankkimaan niit' sotaväelle, niin mie ostan teille kaikki valmiiks'. Siit' voi hyötyä hyvät rahat."
"Minä en rupea mihinkään kauppoihin teidän kanssanne, Tinkeles. Lähtekää nyt Herran nimessä!"
Juutalainen hiipi ovesta ulos; vielä kerran hän kuului rapistelevan lukkoa, mutta omatunto lienee niin raskauttanut tuota veijaria, ettei hän enää rohjennut palata sisään. Hetken perästä Anton näki akkunasta, kuin hän alakuloisena talsi kadun poikki.
Siitä päivästä lähtien katuvainen Tinkeles pani Antonin oikeaan piiritystilaan. Ei mennyt päivääkään, jolloin reppuri ei olisi tunkeutunut hänen asuntoonsa ja koettanut omalla tavallaan rakentaa sovintoa hänen kanssaan. Milloin hän karkasi uhrinsa kimppuun kadulla, milloin kuului hänen arasteleva koputuksensa ovelta Antonin istuessa kirjoituspöytänsä ääressä tärkeässä työssä; ja aina oli hänellä jokin uusi kauppajuoni kehuttavana tai jokin tärkeä tieto tuotavana, jolla hän koetti saavuttaa armon julmistuneen liikeystävän silmissä. Hänen kekseliäisyytensä oli kerrassaan liikuttava; hän tarjoutui ostelemaan tai myymään Antonille mitä hyvänsä, juoksemaan hänen asioillaan, nuuskimaan ja vakoilemaan hänen hyväkseen. Ja kun hän keksi, että Anton seurusteli paljon upseerien kanssa, ja että etenkin muuan nuori punaposkinen ja pieniviiksinen luutnantti välistä kävi Antonin asunnossa tai lähti yhdessä hänen kanssaan ravintolaan, rupesi Tinkeles tekemään sellaisiakin tarjouksia, jotka hänen käsityksensä mukaan olivat omiaan miellyttämään upseereita. Anton tosin edelleenkin kieltäytyi jyrkästi rupeamasta mihinkään kauppoihin veitikan kanssa, mutta toiselta puolen hän ei hennonut kohdella tätä karkeastikaan; ja Tinkeles voi monesti huomata Antonin pidätetystä hymystä tai lyhyistä kysymyksistä, ettei tämä enää kantanut vihaa häntä kohtaan, vaan kukaties puhuisi sanasen hänen puolestaan isännälleenkin. Ja sitä päämäärää takaa-ajaessaan Tinkeles osotti samaa hellittämätöntä sitkeyttä kuin aikoinaan hänen kantaisänsä Israel.
Eräänä aamuna astui nuori Rothsattel kannuksiaan kilistellen Antonin asuntoon. "Minut on ilmoitettu sairaaksi; kova yskä pakottaa minut pysymään ikävässä majapaikassani", sanoi hän, heittäytyen huolettomasti sohvaan. "Te saatte tänä iltana auttaa minua kuluttamaan aikaani. Me pelaamme vähän whistiä. Olen kutsunut tohtorimmekin ja muutamia tovereita luokseni, Tottahan tekin tulette?" -- Mielissään ja hiukan imarreltuna Anton lupasi. -- "Hyvä", jatkoi nuori herra, "sittepä saatte auttaa minua, jotta kykenen häviämään rahojani teille; minulta näet eilisiltainen peli pani taskut aivan tyhjiksi. Lainatkaahan minulle viikon päiviksi kaksikymmentä tukaattia." -- "Mielihyvällä", vastasi Anton ja otti joutuin kukkaronsa esille.
Kun luutnantti työnsi rahat huolettomasti lakkariinsa, kajahteli kadulta hevoskavioiden kopsetta; kiireesti hän kävi akkunan luo. "Katsoppas hitoilla, siinähän on kaunis eläin, aito puolalaista verta. Tuo veijari on varastanut sen kapinallisilta ja tahtoo nyt narrata sillä rahat joltain rehelliseltä sotilaalta."
"Mistä te tiedätte, että hevonen on kaupan?" kysyi Anton, joka kirjoituspöytänsä ääressä sinetöi asiakirjeitään. "Ettekö näe, että jokin hirtehinen taluttaa sitä edestakaisin paraatimarssissa?"
Samassa kuului oven takaa hiljainen koputus, ja Schmeie Tinkeles työnsi raosta sisään ensin kähäräisen päänsä ja sitten mustan kauhtanansa ja kakisteli alamaisesti: "Mie vain tahdoin kysyä armollisilt' herroilt', ettekö tahdo katsella kaunist' hevoist', joka on yhtä monen tukaatin arvoinen kuin se maksaa taalerii? -- Jos menisitte akkunaan, herra Wohlfart, niin näkisitte tekin; katsominen ei viel' ole ostamist'."
"Onko tämä merkillinen haamu teidän kauppatuttujanne, Wohlfart?" kysyi luutnantti nauraen.
"Ei enää, herra von Rothsattel", vastasi Anton samaan sävyyn, "hän on langennut epäsuosioon ja saanut potkut. Tällä kertaa hänen vierailunsa epäilemättä kohdistuu teihin. Pitäkää varanne, ettei hän vain houkuttele teitä ostamaan tuon hevosen."
Kauppuri kuunteli tarkkaavaisesti herrojen keskustelua ja katsahti uteliaasti luutnanttiin, "Jos armollinen herra parooni ostaa miult' tuon hevon", hän sanoi, työntyen kursailematta luutnantin eteen ja tirkistellen häntä hellittämättä silmiin, "niin saa hän komian ratsun, jolla kelpaa ajella maatilallannekin."
"Mitä hittoja tuo kelmi lörpöttelee minun maatilastani?" ihmetteli luutnantti; "eihän minulla ole mitään tilaa."
"Ka, miks'en mie teitä tuntisi, jolla on iso hovi teidän maass' ja joka nyt rakentaa isoa tehdast', kuss' tehdään sokerii karjanrehust'."
"Hän tarkoittaa isäänne", selitti Anton luutnantille. "Tinkeleksellä on kauppasuhteita meidän maakunnassammekin, jossa hän usein viipyy kuukausimääriä."
"Mitä mie kuulenkaan!" huudahti galizialainen kuin hyvinkin ihmeissään; "onko se siis tään upseeriherran isä? Mie pyydän nöyrimmäst' anteeks', herra Wohlfart, te siis olette tuttu sen parooni herran kanss', joka on tään upseeri herran isä?" -- Luutnantin viikset värähtelivät pidätetystä naurusta.
"Olen ainakin nähnyt tämän herran isän", vastasi Anton harmissaan kauppurin tungettelevasta kysymyksestä ja siitäkin, että tunsi punan nousevan poskilleen.
"Anteeks' siis jos kysyn, että tunnetteks te tään upseeriherran niin tarkoin kuin hyvä ystävä tunnetaan..."
"Mitä se teitä liikuttaa", tuiskahti Anton ärtyneesti ja punastui vielä enemmän, kun ei oikein ymmärtänyt, mitä juutalainen kärhentelyllään oikeastaan tarkoitti.
"Aivan niin, juutalainen, hän on minun hyvä ystäväni", sanoi luutnantti lyöden Antonia olkapäälle. "Hän on minun rahainhoitajanikin; äsken hän lainasi minulle kaksikymmentä tukaattia, mutta hevosesi ostoon hän ei anna minulle killinkiäkään. Niin että paina nyt hitoille vain!"
Juutalainen kuunteli kaula kurollaan upseerin sanoja ja katseli molempia nuoria miehiä uteliaisuudella, jossa Anton oli huomaavinaan jonkinlaista osanottoakin, mikä muuten oli aivan outoa hänen tavalliselle väjyvälle katseelleen. "Kakskymment' tukaattii hän siis lainasi teille", virkkoi Tinkeles miettiväisesti; "no, hän kyll' lainaa teille enempikin, jos hänelt' pyydätte. Mie tiedän sen", mutisi hän puoliääneen, "mie tiedän sen."
"Mitä te sitten olette tietävinänne?" kysyi Anton.
"Ka, tiedänhän mie, kuink' nuoret herrat ovat keskenään, kun he kerran ovat hyvii ystävii", pakisi juutalainen nyökyttäen merkitsevästi päätänsä. "Te ette siis tarvitse miun hevosta, herra Wohlfart? Hyvästi sitt', herra Wohlfart." Näin sanoen hän pyörähti ovelle ja katosi. Kohta sen jälkeen kuultiin hevosen loittonevan hyvää vauhtia.
"Onko tuo mies päästä pyörällä?" huudahti luutnantti, katsellen akkunasta hevosen perään.
"Ei hän muuten ole niin kerkeä poistumaan luotani", Anton vastasi, hänkin aika lailla ihmeissään juutalaisen salamyhkäisen käytöksen johdosta. "Epäilemättä teidän univormunne antoi hänelle kiirettä."