Part 35
"Isäntä saa maksunsa meiltä", sanoi joukon johtaja ja lykkäsi kapakoitsijan tylysti syrjään. "Ajatelkaa nyt vain itseänne", lisäsi hän osanottavaisesti ja tarttui haavoitetun miehen käsivarteen tukeakseen häntä.
"Suorittakaa te vain, mitä omalta kohdaltamme ja hevosista olemme maksamassa", toisti kauppias Antonille. "Tähän pesään emme saa jäädä mitään velkaan."
Anton otti lompakkonsa esiin, huusi ajomiehet ympärilleen ja antoi näiden nähden isännälle setelin sanoen: "Siksi kunnes saamisenne meiltä on saatu selväksi, maksan teille tämän summan käsirahaksi. Nämä miehet todistavat sen." Ajajat nyökkäsivät kunnioittavasti ja riensivät jälleen hevostensa luo.
Kulkue lähti liikkeelle. Etunenässä marssi osa aseellisia miehiä, sitten seurasivat kuormavaunut hitaasti ja kolisteli kehnolla kivityksellä, jotkut ilman ajajaa, mutta tottuneet hevoset pysyivät silti jonossa. Kauppias seisoi portilla Antoniin nojautuen ja laski hiljaa kuin unessa ollen jokaisen portista lähtevän kuorman; kun viimeinenkin oli kulkenut ohi, sanoi hän: "Valmis olen", ja antoi Antonin ja puolalaisen taluttaa häntä vaunujen perästä.
Lähimmälle poikkikadulle tultua vaunujono kääntyi uuden majatalon avaraan pihaan. Sittekun hevoset oli riisuttu vaunujen edestä ja sotilasvahti oli teljennyt portin sisäpuolelta, pyörtyi kauppias täydellä todella, niin että hänet oli kannettava sisään.
Haavoitetulle saatiin tila pienessä kamarissa, jossa hänet laskettiin vuoteeseen; puolalaiset asettivat vartion oven ulkopuolelle ja toisen ulos pihalle, ja Anton jäi yksin tajuttoman isäntänsä kanssa. Hätäytyneenä hän laskihe polvilleen vuoteen ääreen, avasi haavoittuneen vaatteet ja kostutti hänen kasvojaan kylmällä vedellä. Kotvan perästä kauppias tuli tajuihinsa, avasi silmänsä, katsahti kiittäen Antoniin ja viittasi akkunaan.
Älyten sairaan tarkoituksen Anton kävi akkunaan ja huudahti iloisesti: "Tästä näkee pihalle, ja minä voin pitää vaunuja hyvin silmällä. Täällä luulen meidän olevan jokseenkin turvassa, vaikka olemmekin vankeja. Mutta ennen kaikkea sallikaa minun tarkastaa haavaanne; vaatteennehan ovat aivan veriset."
"Heikkouteni johtuu enemmän ponnisteluista kuin verenvuodatuksesta", vastasi kauppias kohottautuen pystympään.
Anton avasi oven ja pyysi vahdin hankkimaan paikalle haavurin. Mies lupasikin ja päästi pitkän, tuskallisen odotuksen jälkeen sisään resuisen olion, joka näppärästi otti taskustaan esiin partaveitsen ja likaisen nenäliinan, hieroi partaveistä hihaansa ja asetti nenäliinan arveluttavan lähelle Antonin leukaa. Vain työläästi hän pystyi ymmärtämään, mitä varten hänet oikeastaan oli kutsuttu. Anton leikkasi taskuveitsellään kauppiaan takin- ja paidanhihan halki ja kävi itse tarkastamaan haavaa. Isku oli sattunut hauislihakseen, ei tosin syvältä, mutta käsivarsi oli kuitenkin jäykistynyt ja potilas tunsi kovia kipuja. Parturi koetti sitoa haavan ja poistui, luvaten lähipäivinä pistäytyä katsomassa sairasta. Kauppias heittäytyi kivusta ja väsymyksestä uupuneena jälleen pitkäkseen, ja Anton istui lopun päivää hänen vuoteensa vieressä, muutteli haavalle kylmiä kääreitä ja vaarinotti potilaan kuumeunta.
Eipä aikaakaan, kun hän itsekin vaipui jonkinlaiseen tympeään horrokseen, pitkällisen jännityksen laukeamiseen; tuli ilta ja tuli yö, ja hiukan virkistyneenä Anton hiipi toisinaan akkunaan katsastamaan vaunuja tahi ovelle vaihtamaan puoliääneen jonkun sanan vartijan kanssa, joka osotti suopeata myötätuntoa vangituille. Kaupungissa riehui edelleenkin tulipalo, ja kaupunginporttien edustalla jyrähtelivät hyökkääväin joukkojen tykit. Anton katseli uupuneena ja jokseenkin välinpitämättömänä taivaan tulimerta, jota tuuli jälleen ajeli onnettoman kaupungin yli, ja kuuli hiukan ihmetellen, kuinka tykkien jyrinä vyöryi yhä lähemmäksi, kunnes se muuttui huumaavaksi räiskinäksi; ja kun kaduilta erotti voivotuksia tahi vihaista karjuntaa, ei se liikuttanut häntä enempää kuin kotona kuulemansa huomenkellojen soitto, joka ei ollut häirinnyt kenenkään muun aamurauhaa kuin korkeintaan jonkun hurskaan vanhan eukon. Väsyneenä hän koko yön kasteli käsiään kylmässä vedessä, hoiteli haavakääreitä ja havahtui täydellisesti, aina kun sairas liikehti levottomasti ja ähkyen. Mutta kun tämä aamupuoleen vajosi rauhallisempaan horrokseen, painui hoitajankin pää käsien varaan pöydälle; hän ei enää nähnyt eikä kuullut mitään; hätähuutojen ja tykkien jyrinän kaikuessa, jotka ilmaisivat kaupungin tulleen valloitetuksi sitkeän vastarinnan jälkeen, hän nukkui sikeästi kuin läksyjensä ääreen kesken uupunut koulupoika.
Kun hän moniaitten tuntien perästä heräsi, oli jo täysi päivä, ja kauppias nauroi hänelle vuoteeltaan ja ojensi hänelle terveen kätensä. Anton puristi sitä iloissaan ja riensi kohta akkunaan. "Kaikki on niinkuin pitääkin", hän huudahti. Sitten hän avasi oven -- vahti oli kadonnut. Ja kadulta kuului rumpujen pärinää ja kaupunkiin marssivain rykmenttien tahdikasta poljentaa.
3.
"Me luulimme teidän jo saaneen surmanne", huudahti sisäänastuva ratsumestari kauppiaalle. "Täällä on ollut aika sekasorto, ja minä sain turhaan tiedustella teitä; olipa onni, että kirjeenne tapasi minut kesken kaikkea hämminkiä."
"Me olemme päässeet tarkoituksemme perille", sanoi kauppias, "vaikka ei vallan ilman vastarintaa, kuten näette", ja hän näytti hymyillen siteissä olevaa käsivarttaan.
"Antakaappa kuulua, mitä kaikkea olette saaneet kokea", sanoi ratsumestari, istahtaen sairaan vuoteen viereen; "teillä on ainakin enemmän taistelun merkkejä näytettävänä kuin minulla." Kauppias kuvasi heidän seikkailunsa. Hän ylisti lämpimästi Antonin urhokkuutta, jonka hän sanoi pelastaneen hänen henkensä, ja päätti selostuksensa sanoen: "Haavani ei kuitenkaan estä minua matkustamasta, ja minua tarvitaankin mitä kiiruimmin kotona. Tavarakuormat otan mukaani rajalle saakka."
"Huomenna palaa kuormastojunamme rajalle, siihen voitte sovittaa vaununne. Muuten on valtamaantiekin nykyään turvallinen. Huomisaamusta alkaa jälleen säännöllinen postinkulku."
"Sillävälin pyydän teidän apuanne, jotta saan vielä tänään toimitetuksi pikalähetin myötä kirjeen kotia."
"Minä pidän myöskin huolta", lupasi ratsumestari, "että huomenna pääsette viipymättä lähtemään paluumatkalle."
Upseerin lähdettyä kauppias sanoi Antonille: "Teille, rakas Wohlfart, minun täytyy nyt valmistaa yllätys, jonka pelkään olevan teille vastenmielinen. Haluan nimittäin jättää teidät tänne jälelle minun edustajakseni." Kun Anton tosiaankin ymmällään astui vuoteen viereen, jatkoi hänen isäntänsä: "Täkäläiseen asiamieheemme me emme nykyoloissa voi luottaa vähintäkään; sen sijaan olen näinä päivinä ilolla huomannut, kuinka lujasti teihin käy luottaminen. Mitä sen lisäksi teitte minun otsanahkani pelastamiseksi, sitä en ikinä unhota. -- Ja istukaahan nyt muistikirja kädessä viereeni, jotta vielä kerran punnitsemme, mitä meidän on tehtävä."
Seuraavana aamuna ajoivat postivaunut majatalon edustalle, kauppias kiipesi niihin Antonin avulla ja odotteli, kunnes viimeinenkin tavarakuorma oli vyörynyt portista kadulle. Sitten hän vielä kerran puristi Antonin kättä ja sanoi: "Teidän täälläolonne tulee kestämään viikkoja, ehkäpä kuukausiakin. Työnne on aika tukalaa, ja pettymyksiäkin tulette välistä kokemaan. Ja minä toistan teille uudestaan, älkää olko liian hätäinen, minä luotan teidän arvostelukykyynne yhtä paljon kuin omaani. Älkää peljätkö tuottavanne meille tappiota, kun vaaditte epävarmoja velkamiehiä suorittamaan maksunsa. Tämä paikkakunta on meiltä mennyt piloille pitkäksi aikaa. Jääkää hyvästi, ja tervetuloa sitten jälleen kotiin."
Siten jäi Anton yksinään vieraaseen kaupunkiin -- asemaan, jossa hänelle osotettu suuri luottamus velvoitti myöskin suureen vastuunalaisuuteen. Hän huusi isännän puheilleen ja sopi hänen kanssaan pitemmästä oleskelusta majatalossa. Kaupunki oli täpösen täynnä sotaväkeä, niin että hän piti parhaana jäädä pieneen asuntoonsa ja sietää sen monet vajavaisuudetkin.
Todella vallitsikin kaupungissa hävityksen kauhistus, sen sai Anton todeta, kun hän lähti katuja kiertelemään. Vielä jokunen päivä sitten olivat intohimojen laineet kansoittaneet kadut, hurjilla kasvoilla oli näkynyt vimmainen halu ryhtyä mihin epätoivoiseen tekoon hyvänsä. Missä nyt olikaan kaikkien noiden tuhansien ihmisten uhma, taistelunhalu ja innostus? -- Maalaisparvet, katujen joutoväki, kansallisen armeijan nuoret soturit, kaikki ne olivat hajonneet näkymättömiin kuin aaveet, kun vieraiden sotajoukkojen rummut, pärähtelivät kaupungilla. Kaduilla näki nyt yksinomaan valloittajia, mutta näidenkään kirjavat univormut eivät parantaneet kaupungin yleiskuvaa. Tosin oli jo sammutettu tuhoisa tulipalo, jonka tukahduttava savu viime päivinä oli sumentanut taivaan. Mutta kalpeassa syyspäivän kajastuksessa tulenkoskemattomatkin talot näyttivät autioilta ja kuolleilta. Ovet pysyivät teljettyinä, akkunoista oli ruutuja lyöty rikki, katukivityksellä virui kaikenlaista törkyä, mädäntyneitä olkia, huonekalujen sirpaleita, rikkinäisiä rattaita, satuloita, aseita, hevosenraatoja. Muutamassa kadunkulmassa törrötti vielä pystyssä kaapeista ja tynnöreistä tehty murros, jonka kaupunkilaiset olivat vielä viime tingassa luoneet muuriksi sisään tunkeutuvia joukkoja vastaan, ja sen takana virui olkikuvoilla huolimattomasti peitettyinä puolustajain ruumiit. Antonia puistatti, kun hän äkkäsi olkien alta nuo verettömät kasvot. Toreilla majaili nuotioittensa ympärillä vastatulleita vereksiä sotajoukkoja, hevoset: kiinnitettyinä yhteen ryhmään ja vierellä ladatut tykit; kaikilla kaduilla kumisi vahvojen vartio-osastojen askeleita; aniharvoin kiirehti jokin siviilihenkilö joutuisin askelin kadun poikki, hattu syvään silmille painettuna ja vilkuillen arasti vieraisiin sotamiehiin; toisinaan saattoivat aseelliset välissään kalpeata miestä, jota lykittiin kiväärinperillä eteenpäin, jos hän hidasteli kulkiessaan. Kaupunki oli näyttänyt kaamealta edellisen levottomuuden aikana, mutta vielä kaameamman vaikutuksen se teki nykyisessä kalmanrauhassaan.
Kun Anton tällaisin vaikutelmin palasi kierrokseltaan, tapasi hän huoneensa ovella husaarin, joka asteli edestakaisin kuin vahtisotilas.
"Herra Wohlfart!" huusi husaari ja riensi tulijaa vastaan.
"Katsoppas vain, rakas Karlini", huudahti Anton. "Tämäpä on ensimmäinen ilo, mikä minulle on sattunut tässä surullisessa kaupungissa. Kuinka, te tänne olette joutunut?"
"Tehän tiedätte, että minä nykyään suoritan asevelvollisuuttani. Me yhdyimme rajalla oleviin tovereihimme muutama tunti teidän sieltä lähdettyänne. Sikäläiseltä kapakanisännältä, joka tunsi minut vielä asiamatkoiltani, sain tietooni teidän osoitteenne. Voitte ehkä arvata, minkälaisessa hädässä minä olin. Vasta tänään sain ensi kerran lomaa, ja onni oli, että satuin kyselemään teitä eräältä portilla maleksivalta ajomieheltä, muuten en vieläkään olisi löytänyt teitä. Ja nyt, ennenkuin muusta puhelemme, sanokaas, mitä isäntämme hommailee ja mitä hyvää tavaroista kuuluu?"
"Käykäähän ylös huoneeseeni", vastasi Anton, "siellä saatte kuulla kaiken mitä haluatte tietää."
"Seis", huudahti Karl, "ensin on tässä jotain korjattavaa. Te teitittelette minua, ja sitä en kärsi kuulla. Tehkää minun mielikseni ja puhutelkaa minua aivan kuin olisin vielä pikku Karl liikkeen makasiinissa."
"Mutta ettehän enää ole se", väitti Anton nauraen.
"Tämä on vain maskeraatipuku", sanoi Karl, viitaten univormuunsa, "sydämessäni olen yhä edelleenkin T. O. Schröterin liikkeen vapaaehtoinen lastaaja. Jotta hyvin viihtyisin teidän seurassanne, niin sinutelkaa minua kuten ennenkin."
"No, kuten tahdot, Karl", Anton vastasi; "käyhän nyt sisään ja kuule mitä minulla on kerrottavaa."
Karl leimahti vihan vimmaan kuullessaan edellisen majatalon isännän kehnoudesta. "Se kelmi ja varas! Meidän toiminimeämme hän on rohjennut loukata, meidän ylimpään johtajaamme käydä käsiksi! Mutta huomenna minä vien kokonaisen osaston meidän poikia sen kurjan majataloon. Omassa pihassaan me hänen kanssaan leikimme, panemme hänet hyppypukiksi ja loikahdamme joka mies vuoron perään hänen ylitseen, antaen joka kerralla aika täräyksen hänen kehnoon kalloonsa."
"Herra Schröter jätti hänet rankaisematta", huomautti Anton, "älä sinäkään ole häntä julmempi. -- Mutta kuulehan, sinusta on tullut sorja poika."
"Mukiin menee", vastasi Karl hyvillään. "Maanviljelykseen minä todenperään mielistyin. Enoni on kelpo mies. Ajatelkaapa isä ukkoani puolta pienemmäksi, yhtä laihaksi kuin hän on lihava, pieni pystynokka ison kömönenän asemasta, kasvot pitkät eikä pyöreät, yllä aasinvärinen takki ilman nahkaista esiliinaa, jaloissa pitkävartiset saappaat, niin saatte hyvän kuvan enostani. Oikein potra pikku äijä! Hän tarkoittaa minulle pelkkää hyvää. Aluksi minusta siellä maalla oli liian hiljaista ja nuupunutta, naapureina pelkkiä vesipuolalaisia [Schlesian puolalaisten nimitys.]; mutta alkoihan se menetellä ajan pitkään. Maanviljelyshommissa on suurimpana ilona, että näkee aina omin silmin, mitä on saanut valmista käsistään. Harmaatakkista enoani harmitti, kun minun täytyi ruveta sotilaaksi; minulle sen sijaan oli mieleen, että pääsin kerran täydellä todella hevosen selkään ja näkemään tällaista käsirysyä vähän lähempääkin. Kurjalla kannalla on maanviljelys tässä maassa, herra Wohlfart. Entä tämä pesä, se vasta on oikea erämaa!" Siihen tapaan Karl tarinoi hyväntuulisesti edelleen. Vihdoin hän tarttui lakkiinsa. "Jos viivytte täällä pitemmältikin, niin sallikaa minun pistäytyä tänne jolloinkin neljännestuntiseksi."
"Sinun on oltava täällä kuin kotonasi", sanoi Anton. "Jos satun tullessasi olemaan kaupungilla, niin isännällä on avain, ja tässä ovat sikarit."
Siten oli Anton löytänyt vanhan ystävän. Mutta Karl ei jäänyt hänen ainoaksi nyöritakkiseksi tuttavakseen. Ratsumestari oli hyvin mielistynyt reippaaseen maanmieheensä, joka oli niin urhokkaasti käyttäytynyt kapinoitsijoita vastaan. Hän esitteli hänet everstille, joka komensi kaupunkiin tunkeutunutta joukko-osastoa. Antonin täytyi tällekin kertoa seikkailunsa ja sai suuressa upseeripiirissä paljon kiitosta osakseen, ja sitten esitti ratsumestari lähipäivinä hänet eskadroonansa upseereille. Antonin tyyni vaatimattomuus teki hyvän vaikutuksen koreatakkisiin herroihin. Varsinaisessa majoituspaikassaan näitä olisi oman suuruutensa tunto epäilemättä estänyt seurustelemasta niin tuttavallisesti nuoren kauppamiehen kanssa, mutta sotaretkellä he itsekin olivat oivallisempia miehiä kuin yksitoikkoisissa rauhan oloissa, heillä oli vähemmän ennakkoluuloja ja he tunnustivat vilpittömämmin siviilimiehen rohkeuden, niissä sellaista näkivät. Täten he jo alusta pitäen pitivät reipasta konttoristia vietävän kelpo poikana, he tottuivat leikillä puhuttelemaan häntä ristimänimeltä, ja kun he kahvilassa tyhjensivät kuppinsa ja pelasivat dominoa, huusivat he säännöllisesti Antonin joukkoonsa. Jälleen nousi vuosien pimennosta esiin hämärä taru tuon siviilimiehen suunnattomasta omaisuudesta ja salaperäisestä sukulaisuudesta kruunupäiden kanssa, mutta eskadroonan kunniaksi on mainittava, ettei tuo seikka ollut pääsyynä heidän toverilliseen käyttäytymiseensä nuorta maanmiestänsä kohtaan.
Anton puolestaan tunsi suurempaa mielihyvää ritarillisten nuorukaisten suopeudesta kuin olisi tahtonut myöntää itselleen tai herra Pixille. Hän nautti vapaasta seurustelustaan noiden sangen vaateliaiden ihmisten kanssa ja oli mielestään tasa-arvoinen monenkin kanssa, jota hän ennen oli konttorituoliltaan katsellut hartaan kunnioittavasti. Vanhat muistot virisivät hänessä eloon, hän tunsi jälleen hurmausta kuuluessaan seurapiiriin, joka hänestä oli vapaa, loistava ja ylhäinen. Myöskin luutnantti von Rothsattelista tuli pian Antonin hyvä tuttava. Anton kohteli häntä mitä huomaavaisimmin, ja luutnantti, joka pohjaltaan oli hemmoiteltu, kevytmielinen ja hyväluontoinen ihminen, otti kernaasti vastaan Antonin sydämellisen kiintymyksen ja palkitsi sen hilpeällä tuttavallisuudellaan.
* * * * *
Anton sai kiittää tärkeitä asiatoimituksiaan siitä, ettei hän uusien ystäväinsä joukossa kadottanut itsenäisyyttään. Tosin oli liike-elämä tyyten tauonnut tuosta hävitetystä kaupungista: kaikki rauhallinen toiminta oli kokonaan lamassa. Jokapäiväiset elintarpeet kallistuivat kovin, eikä kannattavaan työteliäisyyteen ollut paljonkaan tilaisuutta. Moni, joka ennen oli kävellyt saappaat jalassa, kävi nyt avojaloin, ja ken toisina aikoina olisi ostanut itselleen uuden takin, panetti nyt vanhaan takkiinsa paikan toisen viereen; suutari ja räätäli nauttivat aamiaisekseen vesivelliä kahvin ja sokerin asemasta, rihkamasaksa ei maksanut velkaansa kauppiaalle, eikä kauppias kyennyt suorittamaan laskujaan tukkuliikkeelle. Jonka moisena aikana täytyi vaatia maksua sellaisilta, jotka allapäin ruikuttivat suuria tappioitaan, sillä oli todellakin kova urakka edessään. Antonkin sai sitä kokea. Kaikkialla hän kuuli valitusvirsiä, joissa sen pahempi oli paljon todellista perää, monin paikoin yritettiin hänen vaatimuksiaan torjua kaikenlaisilla ovelilla liiketempuilla. Joka päivä hänellä oli kiusallisia kohtauksia, usein täytyi jonkin asianajajan luona pitää loppumattomia neuvotteluja, joita käytiin puolankielellä ja joissa hän senvuoksi tunsi olevansa kuin pimeässä säkissä, vaikkakin liikkeen asiamies toimi tulkkina. Sikäläinen kauppiasluokka oli mitä kirjavin kokoelma kaikilta Europan ääriltä ajelehtineita liikemiehiä. Itse liiketoimintakin oli saksalaisen silmissä hurjaa ja säännötöntä. Ja sittekin totuttu tapa suorittaa sitoumuksensa vaikutti taikavoimallaan tympeisiinkin mieliin, niin että Antonin sitkeys pääsi useammin kuin kerran voitolle.
Hänen kauppaliikkeellään oli suurin vaatimus eräältä herra Wendeliltä, pieneltä vähäpuheiselta mieheltä, joka teki hiljaista kauppaa kaikille tahoille. Hänen väitettiin rikastuneen salakuljetuksella, mutta nyt hän oli vaarassa menettää kaiken omaisuutensa. Hän oli vastaanottanut hyvin uhkamielisesti herra Schröterin itsensä, ja Antonia kohtaan hän pitkän aikaa käyttäytyi kuin vararikon partaalla oleva raukka. Anton oli taasen kerran pidellyt äreätä vanhusta hyvän aikaa pihdissä, mutta kuinka sitten kävikään ja kuinka äijä väänteli ja kiemurtelikaan, joutui hän kuitenkin puheistaan kiinni. Silloin Wendel tuskastuneena viimein parahti: "Jo riittää, minä olen häviöön joutunut mies, mutta te ansaitsette saada rahanne. Teidän liikkeenne on aina menetellyt jalomielisesti minua kohtaan. Te saatte katteen saatavallenne. Lähettäkää vielä tänä iltana asiamiehenne puheilleni ja tulkaa itse huomenaamuna luokseni."
Kun Anton seuraavana aamuna saapui asiamiehen seurassa velallisen asuntoon, tervehti tämä heitä jurosti, tarttui isoon ruosteiseen avainkimppuun, veti hartioilleen nukkavierun viitan, jossa oli kauluksia päällekkäin kuin olkikupoja vajan katolla, ja saattoi vieraansa syrjäiseen kaupunginosaan erään rappiolla olevan luostarin portille. Kauppiaan avattua oven he joutuivat pitkään ristikäytävään. Anton ihaili holvin taiteellista rakennetta; siihen oli ajan hammas uurrellut syviä halkeamia ja paikoittain pudottanut alas holvikupujakin, joiden rauniot viruivat korjaamatta kivipermannolla. Seiniin oli muurattu luostarin entisten asukkaiden hautakiviä, joiden rapistuneet kirjoitukset kertoivat levottomasti häärivälle nykypolvelle, että muinoin hurskaat slaavilaismunkit olivat näissä hiljaisissa suojissa etsineet iäistä rauhaa. Tässä ristikäytävässä he olivat päivittäin astelleet rukouskirja kädessä, täällä he olivat rukoilleet ja unelmoineet, kunnes aika tuli uskoa sieluparka suojeluspyhimyksen turviin. Sisemmälle tultua Wendel avasi salaisen oven ja johti seuralaisensa kiertoportaita alas isoon maanalaiseen holviin. Täällä oli aikoinaan silloisen rikkaan luostarin viinivarastoa säilytetty, näitä kiertoportaita myöten oli hurskas veli kellarimestari laskeutunut, ties kuinka usein; hän oli astellut mahtavien tynnöririvien välissä ja maistellut eri lajeja, ja kun ylhäältä oli kuulunut pienen rukouskellon ääni, oli hän sukkelaan notkistanut päänsä ja höpissyt lyhyen rukouksen, käyden sitten uudelleen maistelemaan varastojaan tahi astelemaan hyvillä, mielin edestakaisin niiden välillä. Luostarin kellot oli jo kauan sitten sulatettu, munkkien tyhjiin kammioihin oli ratkennut ammottavia repeämiä, ja muinaista ruokailuhuonetta käytettiin nykyään viljasäiliönä. Kaikki muu oli tärveltynyt ja rappeutunut, kellari yksin oli maan uumenissa säilynyt entisellään, ja kuten ajassa neljäsataa vuotta sitten, makasi nytkin mahtavia tynnöreitä täynnä tulista Unkarin viiniä kapeilla alustoillaan. Yhä vieläkin yhtyivät kauniit holvikaaret isoiksi tähdiksi, yhä vieläkin olivat seinät valkaistut ja lattialle sirotettu puhdasta hienoa hiekkaa; yhä vieläkin oli tapa, että kellarimestari sai vain vahakynttiläin valossa lähestyä jaloja viinejä. Tynnörit eivät enää olleet samat, joista muinaiset munkit olivat särpineet, mutta sisällys oli samaa Hegyallan, Menesin, Oedenburgin ja Rustin milloin mietoa, milloin ylpeän tulista kasvua.
"Sata viisikymmentä tynnöriä, tynnöri kahdeksaantoista, neljäänkolmatta, kolmeenkymmeneen tukaattiin", sanoi asiamies, ja sitten alettiin tehdä tavaraluetteloa. Pää kumarassa kulki Wendel tynnöriltä toiselle vahakynttilä kädessä. Jokaisen eteen hän jäi seisomaan ja pyyhki puhtaalla palttinarievulla huolellisesti vähimmänkin homeen merkin, jonka astian pinnalla huomasi. "Tämä oli minun mieluisin kävelymatkani tähän saakka", sanoi hän Antonille. "Kahdenkymmenen vuoden aikana matkustin Unkariin jok'ainoaan viininkorjuuseen ja tein mieskohtaisesti ostokseni itse paikalla. Ne olivat iloisia päiviä, herra Wohlfart, mutta nyt ne ovat iäksi ohi. Usein olen astellut täällä edestakaisin ja katsellut auringonsädettä, joka luukusta lankesi alas tynnöreille, ja ajattelin muinaisia munkkeja, jotka täällä astelivat ennen minua. Tänään käyn viimeistä kertaa elämässäni tässä kellarissa. Mikä kohtalo tulee nyt tämän viinin osaksi? Te kuljetatte sen pois, vieraassa maassa särpivät sen suihinsa ihmiset, jotka eivät ymmärrä sen jaloutta; ja tässä kellarissa rupeaa jokin viinatehtailija polttamaan löyhkäävää sikunaa tahi joku uusi oluenpanija panemaan baijerilaista olutta. Vanha aika on kulunut loppuun, niin viinille ja kellarille kuin minullekin. -- Tässä on Unkarin jalointa kasvua", hän sanoi, pysähtyen erään tynnörin kohdalle. "Sopimusta tehdessämme olisin voinut pidättää tämän itselleni. Mutta miksikä hyödyksi? Tyhjentääksenikö itse sen? Minä en enää juo mitään viiniä. Menköön se vain toisten tynnörien mukana. Mutta jäähyväiset tahdon kumminkin siltä ottaa." Hän täytti lasinsa. "Oletteko koskaan maistanut moista viiniä?" hän kysyi ja tarjosi alakuloisena Antonille lasin. Anton vakuutti mieluusti, ettei hän ikänä ollut.
Hitaasti he nousivat jälleen kiertoportaita ylös. Kynnykselle tultua kauppias vielä kerran pysähtyi ja katseli pitkän aikaa alas kellariin. Sitten hän käännähti päättäväisesti poispäin, lyödä rämäytti kellarinoven kiinni ja lukitsi sen, irroitti avaimen ketjusta ja laski sen juhlallisesti Antonin käteen. "Tässä on avain teidän tavaroidenne luo, välimme ovat nyt selvät. Jääkää hyvästi, herrani." Vitkalleen ja pää kumarassa hän asteli ristikäytävää poispäin; käytävän puolihämyssä hän näytti joltakin luostarin muinaiselta kellarimestarilta, joka vielä aaveenakin liihotteli entisillä rapistuneilla tyyssijoillaan. Asiamies huusi hänen jälkeensä: "Mutta entä aamiaisemme, herra Wendel?" Vanhus pudisti päätään ja heilautti torjuvasti kättään.