Part 34

Se tehtävä oli kerrassaan nuoren puolalaisen mieleen; hän otti hymyillen pistoolin käteensä ja sanoi kohteliaasti Antonille: "Tehkää samoin kuin minä ja suvaitkaa seurata minua." Sitten hän tarttui pitkää ajomiestä kaulukseen, pudisteli häntä kuin ammuttua jänistä ja raahasi hänet portaita alas eteiseen. "Missä isäntä?" huusi hän niin peljättävällä äänellä kuin taisi. "Se koiramainen isäntä heti tänne ynnä sytytetty lyhty!" Kun lyhty viimein tuotiin, vei hän koko merkillisen karavaaninsa: molemmat matkustajat, kauluksesta talutetun ajomiehen, paksun isännän ja keitä muita melu oli tuonut paikalle, ulos pihamaalle. Siellä hän asetti vankinsa keskelle piiriä, antoi isännälle vielä moniaita koirannimiä, iski ajomiestä pistoolinperällä kalloon ja virkkoi kauppiaalle kohteliaasti ranskaksi: "Tämän veijarin kallo kumahtaa merkillisen ontolta; mitä te ensiksi haluatte kuulla näiltä elukoilta?"

"Tahdotteko olla hyvä ja kutsua kaikki ajomiehet kokoon?"

"Hyvä", sanoi puolalainen, "entä sitten?"

"Sitten tahtoisin tutkia tavarakuormien sisällön, mikäli se näin pimeässä on mahdollista."

"Kaikki on mahdollista", virkkoi puolalainen, "jos te enää yöllä viitsitte käydä tonkimaan vanhain rohdinpeitteiden alle. Minä neuvoisin teitä ensin virkistäytymään pullollisella punaviiniä ja muutaman tunnin levolla."

"Minä kuitenkin mieluummin ensin tarkastaisin kuormat", vastasi kauppias hymyillen, "jollei teillä ole mitään vastaan."

"Minä olen virantoimituksessa", sanoi puolalainen, "siis reippaasti työhön käsiksi. Täällä on väkeä kylliksi pitelemään teille valkeaa. -- Ja te vietävän veijarit", jatkoi hän puolankielellä, puukaten jälleen ajomiestä ja uhaten pistoolilla paksua isäntää, "teidät minä saatan kenttäoikeuden eteen, jollette hetipaikalla nouda tämän herran toiset ajomiehet minun silmieni eteen. Montako niitä onkaan?" hän kysyi kauppiaalta jälleen ranskaksi.

"Vaunuja on neljätoista", vastasi tämä.

"Neljätoista kappaletta niitä kaikkiaan pitää paikalle tulla", jyrisi puolalainen vapiseville syntisille, "ja piru perii teidän kaikkien isoäiditkin, jolleivät ne joka sorkka tuossa paikassa asetu riviin tämän herran eteen." Erään vanhan piharengin avulla saatiin paikalle haalituksi kaksitoista ajomiestä. Kahta ei löydetty mistään, ja isäntä tunnusti viimein, että ne olivat liittyneet isänmaanystävien riveihin.

Puolalainen ei tuntunut panevan suurtakaan arvoa sellaiselle isänmaallisuudelle. Kohteliaasti kumartaen hän sanoi kauppiaalle: "Tässä ovat miehenne, tarkastakaa nyt kuormanne; jos niistä puuttuu yhtäkään esinettä, niin toimitan koko joukon kenttäoikeuden eteen." Sitten hän istahti huolettomasti aisalle ja katseli lyhdynvalossa likautuneiden kiiltonahkasaappaittensa kärkiä.

Paikalle hankittiin joukko lyhtyjä ja moniaita tulisoihtujakin, ja kauppiaan lausuttua muutamia kehoittavia sanoja kapusivat ajomiehet pihalle kasautuneeseen vaunulinnaan, vetivät muutamia tyhjiä vankkureita syrjään ja avasivat tien omille kuormilleen. Useimmat miehistä olivat jo ennen olleet kauppiaan palveluksessa ja tunsivat hänet ja Antonin mieskohtaisesti; monet heistä kävivät toimekkaasti ja tottelevaisesti työhön, ja kauppiaan puhutellessa heistä järkevimpiä erikseen tutki Anton, niin tarkoin kuin kiireessä oli mahdollista, kuormia, joissa enimmäkseen oli villoja ja talia. Jotkut vaunut olivat koskemattomat, yksi oli purettu aivan tyhjäksi, ja useista oli peite riistetty ja osa tavaroista ryöstetty. Kauppias kävi nuoren puolalaisen puheille. "Asianlaita on niin kuin arvelimmekin", hän sanoi; "isäntä on uskotellut eräille ajomiehille, että he ovat muka vapaat kaikista velvollisuuksistaan vallankumouksen puhjettua, ja he ovat ennättäneet purkaa osan kuormista erääseen sivurakennukseen. Jos olisimme päivänkään myöhästyneet, niin olisivat kaikki tavarat menneet menojaan. Isäntä ja jotkut hänen kätyrinsä olivat juonenkeittäjät, ja he saivat muutamia ajomiehistä pelottelemalla mukaansa."

Tätä selostusta seurasi uusi ukkosenjyrinä pienen viranomaisen suusta; isäntä, jonka kasvoilta kaikki entinen punakkuus oli kadonnut, ryömi polvillaan upseerin edessä ja sai tältä armottoman tukkapöllyn. Sillävälin johti Anton uskollisina pysyneet ajomiehet hyökkäykseen varkaitten kätköpaikkaa vastaan, sen ovi murrettiin auki ja sisältä keksittiin lyhdynvalossa varastetut villasäkit ja talitynnörit.

"Antakaa miesten käydä kohta lastaamaan, he saavat rangaistukseksi ahertaa koko yön", sanoi kauppias. Hetkisen niskoiteltuaan ajomiehet taipuivatkin uhkausten ja lupausten voittamina. Puolalainen ajoi humalaiset vieraat kapakan puolelta kadulle ja toimitti kaikki talon valaistuskeinot ulos pihalle. Sitten hän raahasi isännän tukasta yläkertaan ja köytätti hänet kiinni sängynjalkaan ilmoittaen, ettei hänelle ollut loppuyöksi varattu sen parempata makuupaikkaa. "Jos tavarat löydetään liiteristä viimeistä hiventä myöten ja saadaan kunnolla korjuuseen tästä rosvoluolastasi, niin saat rikoksesi anteeksi; muussa tapauksessa istun kenttäoikeutta kanssasi ja ammutan sinut omalla pihallasi."

Tällävälin kävi tavaton hyörinä kartanolla, rautaketjut kilisivät ja ihmisäänet huutelivat pimeässä toisilleen. Anton valvoi tavarain lastausta ja, kuormien tarkkaa köyttelyä. Kiireessään hän tuskin jouti katsahtamaan ympärilleenkään ja panemaan merkille kohtauksen romanttisuutta. Piha oli avara ja neliskulmainen, sitä ympäröi joka taholta matalia, kokoonluhistuvia puurakennuksia, hevostalleja ja tavarasuojuksia, ja sille toi kaksi porttikäytävää, toinen päärakennuksen halki ja toinen sen vastakkaiselta sivulta; piha oli laajuudeltaan auranalaa [25 1/2 aaria] suurempi, kuten itä-Europan majataloissa on tavallista, ne kun sijaitsevat suurten liikenneteiden varsilla ja ovat itämaiden karavaaniseraljien tapaan tarkoitetut antamaan suojaa suurille tavaramäärille ja milloin tahansa tipahtaville ihmisjoukoille, jos jonkinlaisia ajoneuvoja oli kasautunut keskelle pihaa suureksi neliöksi; siinä oli oikea sekamelska tikapuita, aisoja, pyöriä, isoja pajukoreja ja harmaita rohdinpeitteitä, heinä- ja olkikupoja, vanhoja rasva- ja pikirasioita ja kannettavia hevossoimia. Tallilyhtyjen ja pihkasoihtujen lisäksi valaisi näyttämöä punertava taivas, sillä yhä vielä raivosi etäällä mahtava tulipalo, joka vyörytteli tulenvärisiä pilviä, hitaasti pyöriviä savuröykkiöitä ja hehkuvia kipunoita matkustajain yli. Ajomiehet ahersivat innokkaasti ja kiihoittivat toisiaan huudoillaan; milloin katosi parvi hämäriä haamuja kuormavaunujen ja tavararöykkiöiden varjoon, milloin niitä kapusi kuorman harjalle punertavaan valonloimotukseen, ja hurjasti liikehtivinä ne näyttivät tarumaisilta peikoilta, jotka yösydännä askaroivat kaameissa toimissaan.

Kauppias astuskeli kiihkeästi pihan ja vierashuoneen väliä, ja turhaan pyyteli Anton häntä suomaan itselleen edes vähäsen lepoa. "Tänä yönä ei nukkumisesta ole puhetta", sanoi hän synkästi, ja hänen katseestaan Anton luki päättäväisyyttä, joka ei hellitä ennenkuin on saanut tahtonsa perille.

Oli jo aamupuoli, kun viimeinen jättimäinen villasäkki saatiin ketjuilla ja nuorilla köytetyksi korkealle vaunun harjalle. Anton, joka oli itse hoitanut kiinnitystyötä, liukui maahan ja ilmoitti isännälleen: "Nyt olemme valmiit."

"Vihdoinkin", vastasi kauppias syvään hengähtäen ja lähti ylös vieraskamariin ilmoittamaan tästä ystävälliselle suojelijalleen. Tämä oli viettänyt yönsä omalla tavallaan; ensin hän oli hoputtanut säikähtyneen palvelustytön tuomaan hänelle illallista ja viiniä, joiden hän oli antanut hyvin maistua, olipa hän ennättänyt tarttua kavaljeerin tapaan tyttöä vyötäisiinkin ja rauhoittaa häntä suopein sanoin. Sitten hän katseli otsa rypyssä epäsiistejä vuoteita ja heittäytyi viimein ranskaksi kiroten täysissä pukimissa yhteen niistä, katsahti välinpitämättömästi lattialla kykkivän isännän yrmeisiin kasvoihin, silmäili ylös likaiseen kattoon ja lausui puoliunissaan kauppiaalle, joka jonkun kerran pistäytyi vierashuoneessa, kohteliaisuuksia hänen valvomiskyvystään. Vihdoin hän nukahti sikeästi. Ainakin kauppias tapasi hänet aamupuolella pitkänään karkealla piikkolakanalla, hienot kasvot puoliksi pitkän mustan tukan peittäminä, pienet kädet ristissä ja huulilla ystävällinen hymy. Tässä ympäristössä hän oli todella sopiva kuva rotunsa ylimystöstä, varustettu lapsen intohimoilla ja kenties aikuisen miehen syntitaakalla, ja häntä vastapäätä murjotti kahlehdittuna puolalaisen plebeijin karkea hahmo, joka myöskin oli nukkuvinaan, mutta tavantakaa vilkui ilkeästi vuoteella makaavaan sortajaansa.

Kauppiaan jälleen saapuessa hänen vuoteensa viereen upseeri kavahti pystyyn, meni avaamaan akkunan ja huudahti: "Hyvää huomenta! Olenpa todella nukkunut mainiosti." Sitten hän huusi akkunasta ohimenevän sotilasvartion sisälle, antoi sen päällikölle illallisensa jäännökset ynnä isännän ja käski hänen vartioimaan taloa, kunnes hän itse palaisi. Sitten hän komensi ajomiehet valjastamaan hevoset kuormien eteen ja vei matkustajat ulos kaamean päivän aamuhämärään.

Asiamiehen luo mentäessä kauppias sanoi Antonille: "Me jaamme nyt keskenämme kaikki välttämättömät asiakäynnit; sanokaa liiketutuillemme, ettemme suinkaan aio rasittaa heitä äkkivaatimuksilla, ja että he olojen jälleen jotenkuten järjestyessä voivat luottaa siihen, että saavat meidän puoleltamme kaikkea mahdollista sääliä ja mukautuvaisuutta, jopa me voimme asianhaarain myöntäessä lisätä heidän luottoansakin, mutta että me nyt ennen kaikkea vaadimme vakuutta saamisistamme. Emme tosin voi saada paljoakaan aikaan tässä sekamelskassa, mutta jo sekin vastaa saatavaimme puolta arvoa, että muistutamme noille herroille toiminimemme olemassaolosta." Hiljemmin hän vielä lisäsi: "Tämä kaupunki on tuomittu perikatoon, emmekä me lähitulevaisuudessa voi solmita täällä paljonkaan kauppoja. Muistakaa se ja pysykää lujana." Puolalaisen puoleen kääntyen hän sanoi: "Matkatoverilleni pyydän lupaa, että hän saisi asiamieheni kanssa käydä täällä muutamilla asiakäynneillä."

"Jos asiamiehenne takaa omalla persoonallaan, että tämä herra palaa näkyviini, niin olkoon menneeksi", vastasi puolalainen epäröiden.

Päivänvalolla on se kaunis ominaisuus, että se antaa kukille jälleen väriä ja pelokkaille rohkeutta; se näkyi asiamiehestäkin. Hän lupasi kernaasti lähteä kaupungille Antonin seurassa. Asiamiehen suunnattoman hattukokardin turvissa Anton sitten riensi talosta taloon, vielä kalpeana yövalvonnasta, mutta sydän täynnä rivakkaa päättäväisyyttä. Kaikkialla hänen tulonsa herätti ällistystä, paikoin hätäisyyttäkin: kuka tällaisena aikana jouti miettimään asiain selvittämistä, kun ulkona pauhasivat hätäkellot ja rämisivät aseet ja mieliä painoi tuska ja hätä epävarmasta tulevaisuudesta?

Anton vastasi kylmäverisesti: "Meidän liikkeemme ei anna sodanmelun säikyttää itseään, ennenkuin se saa todellista syytä siihen. Asioita voi selvittää minä hetkenä hyvänsä; ja kun meillä on kerta ollut aikaa saapua tänne, niin on teilläkin aikaa ruveta puheluun minun kanssani." Näin päättäväisesti esiytyen hänen onnistuikin sieltä täältä saada varma lupaus, hyväksyttävä tarjous, jopa jonkun verran käteistä katettakin.

Muutaman tunnin kuumeisen touhun jälkeen Anton yhtyi jälleen isäntäänsä asiamiehen asunnossa. Hänen selostettua toimensa ojensi kauppias hänelle kätensä ja sanoi: "Jos nyt vielä saamme vaunumme kunnialla ulos kaupungista, niin olemme saaneet niin paljon aikaan, että pystynemme kärsimään välttämättömät vahinkomme tällä paikkakunnalla. Nyt päällikkövirastoon!" Hän antoi asiamiehelle vielä joitakin toimituksia ja sanoi hyvästellessään hänelle hiljaa: "Muutaman päivän kuluttua marssivat meidän joukkomme kaupunkiin; otaksun, ettette siihen asti liiku ulos talostanne. Sitten tapaamme jälleen toisemme."

Asiamies kohotti kätensä korkealle ja huusi taivaallisten valtain suojelusta matkamiehille, sitten hän lukitsi ja telkesi kaikki ovet heidän perästään ja nakkasi vallankumouksellisen kokardinsa uuniin.

Matkamiehemme riensivät puolalaisen saattajansa seurassa nopein askelin tungoksen läpi. Jälleen olivat kadut kertyneet väkeä täyteen, jälleen marssi aseellisia joukkueita heidän ohitseen, roskaväki oli entistä hurjempi ja kiihoittuneempi ja huuto ja melu vielä kovempi kuin edellisenä iltana. Ovia kolisteltiin ja vaadittiin sisäänpääsyä, paloviinanassakoita vyörytettiin katukäytäville, jossa niiden ympärille kohta kokoontui humalaisia miehiä ja naisia; kaikki osoitti, että toimeenpaneva valta ei kyennyt ylläpitämään katukuria. Myöskin päällikkövirastossa kävi levoton elämä, aseellisia miehiä riensi sisään ja ulos, ja heidän tuomansa uutiset eivät nähtävästikään olleet suotuisia, koskapa suuressa etuhuoneessa kuiskailtiin kiihkeästi ja rauhaton jännitys kuvastui kaikkien puoliääneen kasvoilta.

Nuoren puolalaisen piirittivät heti hänen ystävänsä ja veivät hänet erääseen soppeen kuiskailemaan. Kyseltyään kiivaasti jotain hän tarttui kiireesti seinällä seisovaan kivääriin, huusi moniaita miehiä nimeltä ja lähti ulos, välittämättä enää mitään matkamiehistä.

Kauppias ja Anton ohjattiin samaan pieneen sivuhuoneeseen kuin eilenkin. Siellä otti nuori ylipäällikkö heidät vastaan. Hän oli kalpea ja masentuneen näköinen, mutta ryhti hänellä oli edelleenkin ylimyksen, kun hän puhutteli kauppiasta. "Olen puoltanut teidän anomustanne; tässä on passi teille ja vaunuillenne. Pyydän teitä tästä seikasta toteamaan, että me haluamme kohdella teidän valtionne kansalaisia niin huomaavaisesti kuin suinkin, ehkäpä huomaavaisemminkin kuin itsesuojeluksen velvollisuus oikeastaan sallisi."

Loistavin silmin kauppias otti vastaan kallisarvoisen paperin. "Te olette todellakin osottanut minulle harvinaista huomaavaisuutta", hän sanoi; "tunnen olevani teille suuressa kiitollisuudenvelassa ja toivon, että minun olisi kerran sallittu osottaa teille kiitollisuuttani tositeossa."

"Kukapa sen tietää", vastasi nuori päällikkö alakuloisesti hymyillen; "ken panee kaikkensa panokseksi peliin, se voi menettääkin kaikkensa."

"Paljon kyllä", sanoi kauppias kohteliaasti kumartaen, "mutta ei sentään kaikkea, jos rehellisesti ponnistaa voimansa."

Samassa silmänräpäyksessä kuului huoneessa olijain korviin ulkoa jyminä, joka muistutti äkkimyrskyn ulvontaa tahi patonsa murtaneen virran väkevää kohinaa. Ylipäällikkö seisoi hievahtamatta alallaan ja kuunteli. Äkkiä kajahti kadulta aivan läheltä särähtelevä kiljunta monista kurkuista ja sen perästä joitakin laukauksia. Anton, jonka yövalvonta ja pitkällinen jännitys oli tehnyt herkäksi moisille äkkivaikutuksille, hätkähti kauhistuksesta; hän näki myöskin isäntänsä käden, joka yhä piteli passia, vapisevan kovasti. Silloin tempaistiin ovi ulkoapäin seljälleen, siitä työntyi sisään muutamia pulskia nuoria miehiä, vaatteet revittyinä, aseet kädessä ja kasvoilla vielä merkit äskeisestä katutaistelusta; heidän etunenässään oli matkustajaimme tähänastinen suojelija.

"Kapinata!" huusi nuorukainen ylipäällikölle, "ne etsivät sinua käsiinsä! -- Pelastu jonnekin! -- Minä pidätän roskaväkeä niin kauan kuin voin."

Ajatuksen nopeudella Anton syöksähti isäntänsä luo ja tempasi hänet mukaansa ulos ovesta, jonka jälkeen molemmat juoksivat etuhuoneen läpi portaille ja niitä alas eteiseen. Siellä he tapasivat aseellisparven, joka yritti puolustaa ulko-ovea sisääntyöntyvältä väkijoukolta. Mutta niin joutuisia kuin matkamiehemme olivatkin, oli heidän viimeinen saattajansa heitä vielä joutuisampi; kuin nuoli hän lennähti ystäviensä etupäähän ja johdatti kovasti huutaen heidät murhanhimoista roskaväkeä vastaan. Hurjasti liehuivat mustat pitkät suortuvat hänen paljastetun päänsä ympärillä, ja hänen kauneilta, nyt kalmankalpeilta kasvoiltaan sädehti päättäväisen miehen luja tarmokkuus. "Takaisin!" hän huusi heleällä äänellä raivoisalle rahvaalle, syöksyen notkeasti kuin pantteri sen keskeen ja takoen miekkansa lappeella etummaisia päihin. Väkijoukko peräytyikin, ja urhon taistelutoverit järjestäytyivät rintamaksi hänen taaksensa. Jälleen tarttui Anton isäntänsä käsivarteen ja veti hänet uhatusta talosta ulos niin joutuin kuin vain ylivoimaisen kiihkon valtaan hervottomasti antautunut ihminen kykenee. Jo olivat he ennättäneet jalkakäytävälle, kun vierestä pamahti laukaus; ja kauhukseen he näkivät nuoren puolalaisen saattajansa kaatuvan verissään maahan huutaen: "Nuo roistot!"

* * * * *

"Vaunuille!" huusi kauppias ja kääntyi eräälle syrjäkadulle. Kaukaa kuului vielä joitakin laukauksia ja riitelevien rähinää; matkamiehemme puhkaisivat uteliaiden ja säikähtyneiden kaupunkilaisten ryhmiä, jotka yhteen tungeksien asettuivat heidän tielleen, ja pääsivät miltei hengettöminä ja pahinta peljäten majatalon edustalle.

Sinnekin oli kapinan aalto vyörähtänyt. Jälellejäänyt vartio oli päästänyt isännän köysistä ja rientänyt kiiruusti ulos, kohta kuin sanoma uusista meteleistä oli tullut sen korviin. Nyt täytti riita ja rähinä avaran pihamaan. Joutilaan katuyleisön kannattamana yritti roistomainen isäntä jälleen suostutella kiihkeästi ajomiehiä hänen tuumiinsa. Moniaat vaunuista olivat jo valmiit lähtemään, toisista oli peitteet repäisty alas; osa ajomiehistä, nähtävästi vähemmistö, seisoi kuormiensa edessä suojelemassa niitä kapakan isännältä ja tämän liittolaisilta. Tilanne oli todellakin epätoivoinen. Kauppias riistäytyi irti Antonin pidättelevästä otteesta, syöksyi keskelle riitelevien joukkoa, heilutti passiaan ilmassa ja huusi puolaksi: "Seis! Tässä on ylipäällikön kirjallinen käsky, että meidän vaunumme pääsevät rauhassa lähtemään kaupungista. Joka asettuu estämään, joutuu rangaistavaksi. Me olemme hallituksen suojeluksessa."

"Minkä hallituksen, sinä saksalainen veijari?" huusi isäntä, kasvot kirsikanpunaisina. "Vanhaa hallitusta ei ole enää olemassa, kavaltajat ovat saaneet palkkansa, ja heidän vakoojainsa pitää myöskin killua hirressä!" Ja hän ryntäsi aseetonta kauppiasta kohti ja suuntasi vanhalla sapelirämällä iskun hänen päähänsä.

Antonia puistatti; mutta kuten ihminen usein hirvittävimpinä hetkinä saa päähänsä merkillisiä aateyhtymiä, niin johti hänellekin isännän leveä selkä yht'äkkiä mieleen erään muinaisen ostraulaisen koulutoverin, paksun ja hyväluontoisen leipurinpojan, jonka hän oli monesti taitavalla otteella takaapäin kellistänyt pitkäkseen maahan. Hän lensi kuin nuoli isännän taa, tarttui tätä jättiläisvoimin kiinni niskasta ja antoi hänelle polvipotkun ristiluihin huutaen kaikista voimistaan: "Mokomakin paksu narri!" -- Alaspäin suhahtava sapeli muutti suuntaa ja putosi kauppiaan käsivarteen, tunkeutuen hihan läpi lihakseen, josta kohta hurmehti verta. Kun paksu veijari alkoi rimpuilla selällään avuttoman kovakuoriaisen tavoin, astui Anton hajareisin hänen ylitseen, tähtäsi häneen uskollisella pistoolillaan ja huusi epätoivon uhmalla toisille: "Takaisin, te roistot, taikka ma lasketan häneltä kallon puhki!"

Tämä ripeä toimi tehosi paremmin kuin sellaisessa tilanteessa olisi voinut toivoakaan. Isännän kapakasta ja kadulta kokoilema roskaväki, jolle koko juttu muutenkin oli syrjäinen, väistyi takaperin, ja puolisen tusinaa ajomiestä kokoutui aisoilla ja muilla tehokkailla hyökkäysaseilla varustettuina piiriin kauppiaan ympärille, karjuen yhtä voimakkaasti kuin äskeiset hyökkääjät, ettei vieraalle herralle ja hänen vaunuilleen saanut tapahtua mitään pahaa. Kauppias huusi: "Ajakaa kaikki syrjäiset tiehensä!" tarttui itsekin sapeliin, joka oli luiskahtanut isännän hervottomasta kädestä, karkasi uskollistensa etunenässä isännän apurien kimppuun ja karkoitti nämä kivellä lasketun eteisen läpi kadulle. Itsepintaisimmat yrittivät vielä turhaan peräytyä kapakkasalin turviin, mutta yksitellen heidät sieltä karistettiin ja nakattiin niskasta kadulle, josta he kiljuen ja kiroillen puittivat tiehensä. Sitten teljettiin katuovi sisäpuolelta ja kauppias riensi takaisin pihalle, jossa Anton yhä rimpuili polvillaan ylöspyrkivän isännän kanssa. Kapinalliset ajomiehet olivat arkoina peräytyneet takapihalle, mutta nyt huusi kauppias kaikki kokoon ja käski valjastaa hevoset kaikkien kuormien eteen. -- Antonille hän sanoi: "Tästä talosta meidän on paikalla poistuttava. Parempi on taistella kadulla kuin tässä rosvoluolassa."

"Mutta tehän olette haavoitettu", huudahti Anton tuijotellen säikähtyneenä kauppiaan veriseen käsivarteen. "Se lienee vähäpätöinen naarmu, koskapa voin liikuttaa käsivarttani", vastasi toinen nopeaan. "Avatkaa takaportti ja sitten vaunut ulos! Joutukaa, miehet! -- Joku ajomiehistä saa auttaa teitä pitelemään isäntää."

"Mutta minne me sitten menemme?" kysyi Anton englanniksi. "Onko meidän lähdettävä vaunuinemme keskelle katujen verilöylyä?"

"Meillähän on passi ja sen avulla lähdemme tiehemme kaupungista", vastasi kauppias itsepintaisesti.

"Sille passille ei enää annettane suurtakaan arvoa", sanoi Anton yhtä itsepäisesti ja ojensi pistoolinsa jälleen kärsimättömästi teutaroivan kapakanisännän päätä kohti. "Pahimmassa tapauksessa on tässä kaupungissa muitakin majataloja, joista jokaisessa olemme paremmassa turvassa kuin täällä."

"Mutta ajomiehiä ei ole tarpeeksi, ja niistäkin osa niskuroi."

"Niskuroimisen minä kyllä nujerran", vastasi kauppias tuimasti. "Valjaikot ovat täysilukuiset, puuttuu vain muutamista vaunuista palkkarengit. Ken itse ajoi omia hevosiaan, pysyi uskollisena niiden luona. -- Nyt on portti auki, vaunut ulos!"

Takaportti vei avoimelle torille, jolla törrötti sora- ja tiililäjiä ja jota ympäröi harvakseen jokunen viheliäinen mökki. Kauppias riensi portille jouduttamaan matkaanlähtöä. Muuan harteva maalaispoika jätti hevosensa ja tuli Antonin avuksi. Ne olivat jännittäviä silmänräpäyksiä. Pihalla kamppailivat Anton ja hänen apulaisensa vimmaisen isännän kanssa, ja ovella seisoi ruma emäntä molempine piikoineen parkuen surkeasti. Kun ensimmäiset vaunut vyöryivät ulos pihasta, yltyi akkojen meteli kahta kovemmaksi, vaikka nuori ajomies heille innokkaasti vakuutteli, ettei isännälle tapahtuisi mitään pahaa, jos hän vain pysyi aloillaan; kapakkalaskunsakin he maksaisivat kunnollisesti.

Silloin jyrähteli iskuja kiväärinperillä katuovelle, naiset riensivät avaamaan; ja niin suuri oli viime hetkien toivoton jännitys ollut, että Anton tyytyväisyyden tuntein näki vahvan osaston aseellisia miehiä marssivan kartanolle. Hän nousi maasta pystyyn ja päästi isännän irti. Mutta kauppias astui hitaasti, horjahtelevin askelin vihollista vastaan, joka ratkaisevana hetkenä kävi nostamaan hänen tiensä pystyyn.

Joukon johtajana oli muuan niitä vartioita, jotka nuori upseeri oli aamulla jättänyt majataloon; hän sanoi kauppiaalle: "Te olette hallituksen vanki; ette te eikä tavaranne saa poistua kaupungista."

"Minullahan on matkapassi", vastasi kauppias käheällä äänellä ja tavoitteli povitaskuaan.

"Uusi ylipäällikkö kieltää teitä lähtemästä", sanoi sotilas lyhyesti.

"Sitten minun täytyy alistua", sanoi kauppias ja istahti väsyneenä aisalle, tarttuen molemmin käsin kiinni vaunukoppaan.

Anton riensi pitelemään pyörtyvää miestä pystyssä ja huusi mitä syvimmän närkästyksen valtaamana: "Meidät on tässä majatalossa kahdesti ryöstetty, meitä on yritetty tappaa ja seuralaiseni on haavoitettu; jos teidän hallituksenne tahtoo pidättää meidät ja tavaramme, niin suojelkaa toki ainakin meidän henkeämme ja omaisuuttamme. Tähän paikkaan eivät vaunut saa jäädä, ja jos erotatte meidät niistä, niin joutuvat ne vielä häikäilemättömämmän ryöstelyn ja hävityksen alaisiksi."

Aseelliset kokoutuivat yhteen neuvottelemaan; sitten heidän johtajansa huusi viimein Antonin puheilleen. Päätökseksi tuli pitkällä pohdittua, että vaunut vietäisiin erääseen läheiseen majataloon, joka ei tosin ollut tätä häävimpi, mutta maineeltaan hiukan parempi. Anton sai luvan asettua isäntänsä kera samaan majataloon valvonnan alaisena, kunnes heidän suhteensa toisin päätettiin. Kauppias istui puhelun ajan vaunun kylkeen nojaten, piittaamatta paljonkaan keskustelusta. Anton ilmoitti hänelle sen tuloksen. "Mikäpä meidän muukaan auttaa kuin kärsiä", sanoi kauppias ja koetti vaivoin nousta jaloilleen. "Vaatikaa isännältä meidän laskumme."