Part 33

Anton otti jälleen ylenkatsotut pistoolinsa vaunujen kupeelle kiinnitetystä vanhasta nahkalaukusta ja työnsi ne puolalaisen nähden päällystakkinsa taskuun siten, että hän milloin tahansa voi tavoittaa ne. Mutta sinitakkinen päällikkö nauroi vain rattoisesti ja osottihe piankin olevansa aika hauska velikulta; hän nyökkäili kohteliaasti molemmille matkustajille, otti kulauksen Antonin taskumatista ja yritti solmia olkapäänsä yli hänen kanssaan keskusteluakin, puhutellen häntä murteellisella saksankielellä "armolliseksi herraksi" ja kertoen olevansa kova tupakkamies, vaikka nyt sattui olemaan ilman tupakkia. Vihdoin hän pyysi kunnian saada itse käydä ohjaksiin.

Näissä puheissa he olivat joutuneet erään viheliäisen rakennusryhmän kohdalle, joka kohosi lakealla maalla suon reunalta kuin mikäkin parvi myrkkysieniä; siellä heidät yht'äkkiä ympäröi suuri kapinallisjoukko. Miehet olivat samanlaista puutteellisesti asestettua nostoväkeä, jollaista matkustajat jo eilenkin olivat nähneet; millä oli aseena riihivarsta, millä suoraksi oiottu viitake, millä vanha musketti; mutta yhteistä oli kaikille piikkopusero, ankara paloviinanlöyhkä ja julmasti pyörivät silmät. Joukko kävi kohta hevosten suitsiin kiinni ja varustautui riisumaan ne valjaista. Silloin kavahti sinitakkinen päällikkö vaununpenkiltä pystyyn urhokkaana kuin jalopeura ja alotti sangen kaunopuheisen puolankielisen puheen, säestäen kiljumistaan kiivaalla käsien ja jalkain huiskinalla. Hän kertoi matkustajani olevan ylhäisiä saksalaisia herroja, joilla oli tärkeätä asiaa pääkaupunkiin hallituksen puheille; ken vain jouhenkaan kiskoi heidän hevostensa hännästä, se menettäisi ehdottomasti päänuppinsa. Tätä puhetta seurasi piirittäjäin puolelta yhtä kiihkeäsisältöisiä vastapuheita, joiden aikana osa joukosta pui vimmatusti nyrkkiään matkustajille, toisten paljastaessa heille päänsä. Sitten piti sinitakki vielä tuimemman puheen ja asetti kaikille isänmaanystäville kohtaloksi silpomisen neljäksi kappaleeksi, jos he rohkenivat edes katsahtaa kierosti hevosten päihinkään. Silloin laskeutui moni kohotettu nyrkki alas ja moni uhkamielisesti pystyssä oleva pää paljastui. Vihdoin kauppias teki lopun kiusallisesta kohtauksesta iskemällä hevosia roimasti selkään, niin että ne kavahtivat täyteen laukkaan ja pakottivat sen kautta itsepäisimmät patriootit hypähtämään syrjään. Hevosten lentäessä eteenpäin kuului takaapäin tuimia kirouksia, lennähtipä umpimähkään ammuttu pyssynluotikin korkealta matkustajain päiden yli, mutta nähtävästi se oli pikemminkin isänmaallinen mielenilmaus kuin täydellä todella tarkoitettu.

Siten jatkui matka moniaita tunteja. Silloin tällöin tuli vastaan aseellisia talonpoikaisjoukkioita, jotka joko kiljuivat ja heristelivät viitakkeitaan tahi astuivat papin johtamana juhlakulkueena, kirkkolippu etunenässä ja laulaen hengellisiä lauluja. Joskus matkamiehet pysäytettiin ja heitä uhkailtiin, välistä heitä myöskin tervehdittiin paljastetuin päin, jolloin suurimmat kunnianosotukset tulivat Antonin osaksi, jota takaistuimellaan pidettiin suurimpana arvohenkilönä.

Vihdoin he lähenivät isoa kylää, aseellisjoukkoja näkyi entistä tiheämmin, huudot kajahtelivat kovempina, ja talonpoikaispuserojen joukosta näkyi siellä täällä univormu, sulkatöyhtö ja välkkyvä pistin kiväärin varressa. Nyt kävi sinitakkikin jo levottomaksi; hän selitti kauppiaalle, että hän ei uskaltanut viedä heitä etemmäksi, vaan oli heidän täällä ilmoittauduttava komentavalle päällikölle. Kauppias tyytyi siihen, maksoi miehelle palkan ja pysähdytti vaunut ensimmäisen vastaantulevan aseellisjoukon kohdalle. Tästä riensi esiin siniseen turkkitakkiin puettu ja punavalkoiseen vyöhyeeseen vyötetty nuori mies, joka pakotti matkustajat laskeutumaan vaunuista ja saattoi heidät hätiköiden päävahtiin. Kauppias piteli hevosten ohjaksia kädessään ja kuiskasi Antonille, ettei hän saanut millään muotoa laskea vaunuja näkyvistään. Anton teeskenteli suurta huolettomuutta ja työnsi uskolliselle sinitakille, joka jollain tekosyyllä kävi vaunujen perässä, käteen kolikon, jotta hän hankkisi hevosille heinätukon.

Päävahti sijaitsi olkikattoisessa rakennuksessa, joka oli saatu näyttämään vähän muhkeammalta valkaisemalla seinät uudestaan liituvärillä. Ulkopuolella oli moniaita metsästyspyssyjä ja vanhoja musketteja asetettu pystyyn paaluja vastaan, ja niiden vartijana oli sinitakkinen ja punalakkinen nuorukainen. Vieressä istui komentava upseeri, jonka litteät kasvot puolittain peittyivät mahtavan valkoisen sulkatöyhdön varjoon; uumilla hänelläkin oli suunnattoman leveä silkkivyö ja siinä koreakahvainen sapeli. Tämä herra joutui vieraat nähdessään hyvin kuohuksiin, painoi sulkaniekkahattunsa vielä syvempään silmilleen, pyyhki tuimasti siivotonta partaansa ja aloitti kuulustelun. Kuten olivat aikaisemmin sopineet keskenänsä, ilmoittivat molemmat matkustajat asiakseen, että heidän oli viipymättä päästävä ylipäällystön puheille tärkeiden asioiden vuoksi. Matkansa tarkoituksesta he kieltäytyivät antamasta mitäkään selitystä. Mutta se kävi komentajan arvolle. Hän teki tylyjä viittailuja epäilyttävistä ihmisistä ja vakoojista ja huusi vahdin aseihin. Heti syöksähti talosta ulos viisi nuorta miestä, siniset turkkitakit yllään, asettuivat riviin ja saivat monisanaisen käskyn pitää kiväärinsä valmiina ampumaan. Kuohuissaan Anton ryntäsi isäntänsä ja sinitakkien väliin. Kuitenkin luopui töyhtöniekka herra murha-aikeistaan, kun kauppias jäi levollisesti paikalleen paalun viereen, jonka ympäri hän oli sitonut hevostensa ohjakset. Päällikkö tyytyi vakuuttamaan hänelle moneen kertaan pitävänsä häntä peräti vaarallisena henkilönä, joka ansaitsi kavaltajan kuoleman.

Kauppias kohautti hartioitaan ja vastasi rauhallisen kohteliaasti: "Te olette tykkänään erehtynyt meidän matkamme tarkoituksesta. Ettehän voi mitenkään pitää meitä vakoojina, koska olemme antaneet erään maanmiehenne nimenomaan tuoda meidät teidän luoksenne, jotta hyväntahtoisesti antaisitte meille matkaluvan ja saattojoukon pääkaupunkiin päästäksemme. Pyydän vielä kerta, ettette pidättäisi meitä turhan takia, sillä asiamme ylipäällystöön on tuiki kiireellistä laatua, ja minun täytyisi tehdä teidät vastuunalaiseksi pienimmästäkin viivytyksestä."

Tästä puheesta komentaja jälleen intoutui, syyti hurjia haukkumasanoja kauppiaalle ja Antonille, joi sitten ison lasillisen paloviinaa ja teki vihdoin päätöksensä. Hän huusi kolme miestänsä paikalle, käski näiden asettua matkustajain kanssa vaunuihin ja saattaa heidät pääkaupunkiin. Uusi olkikupo viskattiin vaunuihin, kaksi kivääreillä asestettua kapinallista istui sille matkustajain selän taa, kuskipukille kiipesi valkopuseroinen talonpoika, ja sitten alkoivat vaunut epäilyksenalaisille matkustajineen, patriootteineen ja kaikkineen vieriä täyttä nelistä pääkaupunkia kohti. "Asemamme on pahentunut", virkkoi Anton; "viisi miestä näissä pienissä vaunuissa, ja hevosparat ovat jo ylen uupuneet."

"Sanoinhan jo teille, ettei matkamme kävisi ilman pieniä hankaluuksia", vastasi kauppias. "Ne ihmiset ovatkin kaikkein kiusallisimpia, jotka tahtovat näytellä sotilasta olematta sellaisia. Muuten ei tämä saattojoukkomme ole pahimmoiksi; hankkiihan se meille ainakin vapaan pääsyn kaupunkiin."

Oli jo ilta, kun he lähenivät pääkaupunkia. Punainen kajastus taivaalla näytti heille jo kaukaa matkan määrän, samoin lukuisat aseellisjoukot, jotka marssivat joko kaupunkiin tai sieltä ulos. Sitten seurasi pitkä viivytys kaupunginportilla, kysymyksiä ja vastauksia ryöppysi, matkustajia tähystettiin lyhtyjen ja päresoihtujen valossa, heitä mulkoiltiin äreästi ja viskaten vihaisia uhkailuja, kunnes portti vihdoinkin aukeni ja he pääsivät ajamaan vanhan pääkaupungin loputtoman pitkiä katuja myöten. Milloin heitä ympäröi tympeä haudanhiljaisuus, milloin hurjasti kiljahteleva ihmisjoukko, jonka huudot tuntuivat sitä kamalammilta, kun sanoista ei voinut saada yhtään selvää.

Viimein ajaja ohjasi vaunut eräälle torille ja pysähdytti ne upean talon portille. Matkustajat saatettiin kirjavain univormujen, nyöritettyjen turkkitakkien ja vaikeitten puseroiden tungoksen läpi leveille portaille. Sieltä heidät työnnettiin salintapaiseen isoon huoneeseen ja asetettiin erään valkeihin kiiltonahkahansikkaihin sonnustautuneen herran eteen, joko pikimmittäin silmäsi kädessään olevaa kirjallista ilmoitusta ja sanoi heille lyhyesti, että he raja-aseman komentajan tiedoituksen mukaan olivat epäiltäviä henkilöitä ja tulisivat kuulusteltaviksi sota-oikeuden edessä. Kauppias vastasi tuohon puheeseen voimakkaasti paheksuen: "Siinä tapauksessa valitan, että alaisenne upseeri on tehnyt itsensä syypääksi törkeään valheeseen, sillä me olemme matkustaneet selkeällä päivällä rajalta tänne asti siinä nimenomaisessa tarkoituksessa, että pääsisimme ylipäällikkönne puheille; hevoset ja vaunut, joilla saavuin tämän talon eteen, ovat minun omani, ja raja-aseman komentajan puolelta oli aivan turhaa kohteliaisuutta, että hän pani mukaani moiset saattajat. Minä haluan saada niin pian kuin mahdollista puhutella sitä herraa, jolla täällä on ylin päällikkyys; ainoastaan hänelle ilmaisen matkani tarkoituksen. Pyydän teitä olemaan hyvä ja viemään passini hänen tarkastettavakseen."

Tutkija silmäsi passiin ja kysyi paljon kohteliaammin Antonia katsellen: "Mutta entä tämä herra? Hänhän näyttää joltakin armeijanne siviilipukuiselta upseerilta."

"Olen herra Schröterin konttoristi", vastasi Anton kumartaen, "läpeensä siviilihenkilö."

"Odottakaa sitten", sanoi kiiltonahkahansikkainen nuori mies mahtavasti ja lähti passi kädessä erääseen sivuhuoneeseen.

Kun häntä ei kuulunut hyvään aikaan palaavaksi eikä kukaan pannut vastaankaan, kävivät matkustajamme istumaan seinäpenkille ja näyttivät vieraille niin turvallista naamaa kuin taisivat. Anton loi huolestuneen silmäyksen isäntäänsä, joka katseli synkästi eteensä, ja tähysteli sitten kummissaan ympäristöään. Korkean huoneen katto oli koristettu kipsikuvilla ja öljymaalauksilla, seinät olivat savuttaneet ja likaiset, pöydät, tuolit ja penkit seisoivat lattialla sikinsokin ja näyttivät olevan laahatut tänne jostakin kehnosta kapakasta; pöytien ääressä nuokkui kirjureita paperiensa yli, ja seinävierillä istui tai makasi aseellisia miehiä, jotka joko torkkuivat tahi haastelivat äänekkäästi keskenään, osaksi ranskankielellä. Kehnosti valaistu, tavallaan nukkavieru huone teki Antoniin masentavan vaikutuksen, ja hän sanoi hiljaa kauppiaalle: "Jos vallankumous näyttää tällaiselta, niin enpä kiittele sen ylevyyttä."

"Se tuhoo aina paljon ja luo harvoin uutta sijaan. Minä pelkään, että koko kaupunki on tämän huoneen näköinen. Koreat vaakunamaalaukset katossa ja se likainen kapakanpenkki, jolla me istumme, ovat sellaisia vastakohtia, että rehellisellä miehellä on syytä tehdä ristinmerkki. Aateli ja roskaväki ovat erikseenkin otettuina aika tukalat, kun ne rupeavat politiikkaa tekemään; mutta kun ne yhtyvät yhteen, niin ne hävittävät varmastikin sen talon, jossa ne kokoutuvat."

"Ylimykset ovat meille tällä kertaa tukalammat", virkkoi Anton. "Kiittelenpä ensimmäistä sinitakkiamme, hän oli aika kohtelias kapinallinen, ja kahdeksan groshenin kolikko pystyi avaamaan hänen sydämensä selko selälleen; nämä herrat sitävastoin eivät tunnu osaavan ajaa asioitaan liikemiehen tapaan."

"Odottakaamme, niin saamme nähdä", sanoi johtaja.

Oli kulunut jo neljännestuntinen, kun sivuhuoneesta astui etuhuoneeseen solakkavartaloinen ja komean näköinen nuori mies, kintereillään ennenmainittu hansikaskätinen herra; edellinen astui kohteliaasti kauppiaan luo ja sanoi niin kovalla äänellä, että penkillä nukkuvainkin täytyi se kuulla: "Olen iloinen nähdessäni teidät täällä; olen teitä jo vähin odotellutkin. Suvaitkaa seuralaisenne kanssa astua perässäni."

"Katsoppas vain, osakkeemme näyttävät nousevan arvossa", arveli Anton itsekseen. He seurasivat majesteetillista puhuttelijaansa pieneen nurkkahuoneeseen, joka näytti kuin miltäkin naiskammiolta pehmeine sohvineen, täytettyine tuulineen ja harvinaisesta puulajista tehtyine siroine kirjoituspöytineen. Mutta sama sekamelska kuin etuhuoneessa vallitsi täälläkin; univormuja ja muita vaatekappaleita oli viskattu huolimattomasti huonekaluille, pöydällä oli paperilajien seassa kallisarvoinen kaksipiippuinen taskupistooli ja kultaan upotetusta jalokivestä kaiverrettu sinetti.

Antonin täten pannessa merkille, että huone oli ylen komea mutta sen asukkaat sangen siivottomia, kävi nuori ylipäällikkö entistä ryhdikkäämmin ja pidättyväisemmin puhumaan kauppiaalle. "Erhetyksestä te olette saaneet osaksenne kovakouraista kohtelua, jollaiselta ei aina voi välttyä levottomina aikoina; saattajanne ovat vahvistaneet ilmoituksenne oikeiksi. Pyydän teitä nyt selittämään, mikä asia teidät on tuonut meidän luoksemme." Kauppias kertoi lyhyesti mutta tarkasti matkansa tarkoituksen, mainitsi kaupungissa asuvain liiketuttujensa nimet ja pyysi, että näiltä hankittaisiin vahvistus hänen sanojensa todenperäisyydestä.

"Minä tunnenkin jonkun noista herroista", virkkoi ylipäällikkö huolimattomasti. Sitten hän katsoi terävästi kauppiasta silmiin ja kysyi hetken vaitioltuaan: "Eikö teillä ole mitään muuta minulle ilmoitettavana?"

Huolimatta kauppiaan kiellosta jatkoi toinen yltyvällä vauhdilla: "Minä ymmärrän kyllä, että meidän tavaton tilanteemme ei salli teidän hallituksenne astua välittömästi kosketukseen meidän kanssamme, ja että teidän, jos teillä on jokin sellainen asia toimitettavana meille, täytyy menetellä mitä varovaisimmin."

Kauppias kävi vilkkaasti keskeyttämään hänet. "Ennen kuin puhutte pitemmältä, sallikaa minun vakuuttaa teille vielä kerran kunnianmiehenä, että saavun tänne yksinomaan omien asiaini takia, ja että nämä asiat ovat juuri sellaiset kuin olen kertonut. Mutta kun teidän sanoistanne ynnä matkalla kuulemistani puheista voin päätellä teidän pitävän minua jonkinlaisena kenen hyvänsä valtuutettuna, niin tunnen olevani pakotettu lausumaan, etten olisi voinut lähteä tänne moisessa toimessa, koska sellainen asia, jota te näytte odottavan, on mahdoton."

Ylimyksellinen päällikkö tuijotti tovin aikaa äänettömänä ja synkästi eteensä ja lausui sitten: "Samantekevä, teidän ei pidä senvuoksi joutua kärsimään. -- Äsken lausumanne toivomus on laatuaan niin tavaton, että säännöllinen esivalta ei sitä koskaan voisi hyväksyä; kun meidän ei ole sallittu pitää teitä ystävänämme, niin pakottaa itsesuojeluksen velvollisuus meitä kohtelemaan teitä ja omaisuuttanne vihollisina. Mutta minun kansani miehillä on aina, miten usein he ovatkin miekkaan tarttuneet, ollut se turmiollinen hyve, että he olettavat toisillakin löytyväksi mielenylevyyttä, ja senvuoksi he oman itsensä vuoksi menettelevät jalomielisesti silloinkin, kun tietävät etteivät saa siitä mitään kiitosta. Olkaa vakuutettu, että minä tulen tekemään kaiken mitä minusta riippuu vapauttaakseni teille tavaranne."

Siten puhui tuo yleväryhtinen nuori ylimys itsetuntoisella ponnella, ja Anton tunsi elävästi hänen sanojensa jalouden; mutta hän oli jo liiaksi käytännöllinen liikemies antautuakseen iltistään niiden tenhon alaiseksi, jopa lankesi ilkeän epäluulon hyytävää härmääkin hänen viriävään ihastukseensa. "Hän lupaa auttaa meitä, eikä ole edes hankkinut varmuutta siitä, että me todellakin aiomme viedä kaupungista omia tavaroitamme."

"Valitettavasti en ole siihen määrään yksinvaltias", jatkoi ylipäällikkö, "että ilman muuta voin täyttää pyyntönne. Toivon kuitenkin voivani huomiseksi hankkia teille vapaapassin vaunujanne varten. Mutta ennen kaikkea käykää itse toimeen saadaksenne selville, missä tavaranne nykyisin ovat; sitä varten annan suojelijaksenne erään upseerini. Huomenaamulla sitten enemmän."

Armollisella päännyökkäyksellä hän päästi matkustajat menemään, ja katsahtaessaan ovelta taaksensa näki Anton hänen väsyneesti istahtavan pehmeään samettituoliin ja pää kumarassa leikittelevän siron pistoolinsa liipasimella.

Leveään vyöhyeeseen sonnustettu pieni herra, kasvoiltaan miltei lapsi mutta itsetietoisen ryhdikäs, lähti matkustajia saattamaan. Talosta poistuttaessa monet läsnäolijat tervehtivät heitä kohteliaasti, josta Anton päätteli, että etuhuoneessa heitä yhä vielä pidettiin valtiollisina lähettiläinä. Upseeri kysyi, minne hän heidät saattaisi, sillä hän oli saanut tehtäväkseen pitää heille jatkuvasti seuraa.

"Suojellaksenneko vai silmälläpitääksenne meitä?" kysyi Anton hilpeästi, sillä hänen masennuksensa oli hälvennyt.

"Te ette arvatenkaan tule antamaan minulle aihetta pitää teitä silmällä", vastasi pieni sotilas luottavaisesti sujuvalla ranskankielellä.

"Emme tulekaan", sanoi kauppias, katsellen osanottavaisesti nuorukaista; "me tulemme kyllä väsyttämään teidät, sillä meillä on tänään vielä sangen jokapäiväisiä ja suuritouhuisia asioita suoritettavana."

"Minä teen vain velvollisuuteni", vastasi saattaja ryhdikkäästi, "kun saattelen teitä, minne hyvänsä haluattekin mennä."

"Ja me teemme velvollisuutemme, kun pidämme kiirettä", sanoi kauppias.

* * * * *

Matkamiehemme lähtivät mittelemään kaupungin katuja. Yö oli jo käsissä, mutta sen suojassa hurja elämä tuntui sitä kiusallisemmalta. Suuria joukkoja pahinta roskaväkeä, sotajoukon vartiojoukkueita ja maaseudulta virranneita pakolaisparvia tungeksi kaduilla kiljuen, kiroten ja laulaen toistensa lomitse; monet akkunat olivat valaistut, ja niiden loimo loi kaduille varjotonta, aavemaista kajastusta. Kattojen yli vyöryi kamalan punaisia pilviröykkiöitä: eräs esikaupunki oli tulessa, ja tuuli lennätti kultaisia kipunoita ja kyteviä lastuja matkalaisten päitten yli. Kaameuden korotteeksi vonkuivat epälukuiset kirkonkellot katkeamatta, ja kirkoista itsestään kuului valitusvirsien yksitoikkoista hyminää. Matkustajamme kiirehtivät vaitonaisina tungoksen läpi, heidän saattajansa jyrkät sanat ja uhkaava ryhti avasi heille tien pahimpainkin mellastajain ohi. Vihdoin he joutuivat sen talon kohdalle, jossa kauppiaan asiamies asui. Portti oli suljettu, ja kauan he saivat sille kolkutella, ennenkuin akkuna avautui ja hätäinen ääni huusi katumelskeeseen, kysyen keitä he olivat.

Vihdoin laskettuaan vieraansa sisään asiamies juoksi käsiään väännellen heitä vastaan ja lankesi itkien kauppiaan kaulaan. Nuoren kapinallisupseerin läsnäolo esti häntä purkamasta sisimpiä tunteitaan sanoiksi; hän avasi vieraille oman huoneensa ja pyyteli vaikeroiden anteeksi siellä vallitsevaa epäjärjestystä. Arkkuja ja laatikoita säälittiin täyteen, naiset ja palvelijat häärivät hätäytyneinä ympäri taloa, työnsivät vuoroon piiloon hopeiset kynttilänjalat, vuoroon purkivat jälleen esiin hopealusikat. Kaiken aikaa isäntä itse juoksenteli käsiään väännellen edestakaisin huoneessa, valitteli itseään ja liikettä kohdannutta onnettomuutta, siunasi ja säälitteli kauppiaan tuloa samassa hengenvedossa ja vakuutti aina väliin nuorelle soturille olevansa totinen isänmaanystävä, ja että vain palvelustytön käsittämätön päähänpisto oli riistänyt hänen yömyssystään kansallisen kokardin. Ilmeisesti oli isäntä ja koko hänen talonväkensä aivan pyörällä päästä. Vain suurella vaivalla ja pontevilla sanoilla sai kauppias hänet vedetyksi syrjään akkunakomeroon, jossa hän puhkuen ja ähkien selosti liikeasemaa. Tavarakuormat olivat saapuneet kaupunkiin samana päivänä, jolloin kapina puhkesi. Erään ajomiehen huolenpidosta oli ne jätetty erään syrjäisen majatalon avaraan pihaan; miten niiden sitten oli siellä käynyt, siitä ei asiamies tiennyt mitään.

Lyhyen keskustelun kauppias päätti sanoen: "Teidän vierasvaraisuuteenne täksi yöksi emme aio turvautua; me etsimme itsellemme yösijan sieltä, missä vaunummekin ovat." Tuo rehellinen vaikka heikkoluontoinen mies näytti olevan vakavasti huolissaan niistä uusista vaaroista, joihin hänen liike ystävänsä antautui.

"Huomenaamulla käyn noutamassa teidät", sanoi kauppias erotessa; "aion huomenna lähteä vaunuilleni kotimatkalle, mutta sitä ennen käyn tapaamassa asiakkaitani, ja silloin toivon saavani teistä seuraa." Asiamies lupasi tehdä kaiken voitavansa valoisan päivän aikana.

Sitten astuivat matkalaisemme jälleen pimeään yöhön, seurassaan edelleen nuori puolalainen, joka oli ylenkatseellisesti kuunnellut "kamasaksain" puoliääneen pidettyä neuvottelua. Kadulle tultua heitti kauppias harmistuneena sikarinsa menemään ja sanoi Antonille:

"Tuosta ystävästämme meillä on varsin vähän hyötyä, hän on itse aivan avuton kuin pieni lapsi. Hän on laiminlyönyt tehdä velvollisuutensa näiden hurjien päivien alussa, jolloin hänen olisi pitänyt periä rahat ja koettaa saada saatavamme katetuksi."

"Ja nyt ei kellään ole enää halua maksaa tilauksiaan eikä antaa velastaan katetta", sanoi Anton huolestuneena.

"Ja sittenkin meidän täytyy huomenna saada se toimeen, ja teidän pitää silloin olla minulle apuna. Jumal'avita, tällaiset sotaiset taudinpuhdit ovat muutenkin tukalat ihmisten väliselle liikeyhteydelle ja lamauttavat heiltä kaiken hyödyllisen toiminnan, joka kuitenkin yksin estää heitä sortumasta eläinten tasolle. Mutta kun liikemies antaa niiden häiritä itseään enemmän kuin on tarpeellista, tekee hän sen kautta rikoksen sellaisen, jota ei enää käy korjaaminenkaan."

Näissä puheissa he joutuivat erääseen kaupunginosaan, jonka autiot kadut ja kalmanhiljaisuus tuntuivat vielä kaameammilta etäältä kohisevaa melua ja taivaan liekkipunerrusta vastaan. Vihdoin he pysähtyivät matalan rakennuksen eteen, jonka keskessä oli iso porttiaukko. He katsahtivat sisään matalaan kapakkasuojaan, jonka katto oli nokinen ja lattia inhoittavan likainen ja jossa karkeatekoisten pöytien ääressä tungeksi kiljahtelevia ja paloviinaa ryyppääviä isänmaanystäviä. Nuori upseeri pysähtyi kynnykselle ja huusi isäntää. Paksu ruho ja hehkuvan punainen naama tuli näkyviin tarjoilutiskiä sumentavasta höyrypilvestä. "Hallituksen nimessä vaadin huoneen itselleni ja seuralaisilleni", komensi upseeri. Vastahakoisesti isäntä tarttui ruosteiseen avainkimppuun ja talikynttilään, vei vieraansa yläkertaan, avasi siellä tympeäilmaiseen kamariin johtavan oven ja mutisi äreästi, että vierashuonetta hänellä ei ollut.

"Tuokaa tänne illallista ja pullo parasta viiniänne", sanoi kauppias; "me maksamme teille hyvin ja hetipaikalla."

Tämä vakuutus sai äreän isännän kohta paremmalle tuulelle, jopa hän yritti, vaikka onnistumatta, näyttää ystävällistä naamaakin. Sitten kävi kauppias suoraan asiaan ja tiedusti ajomiehiään ja tavaravaunujaan. Nämä kysymykset eivät olleet isännän mieleen. Ensin hän väitti, että hän ei tiennyt niistä mitään; hänen pihalleen ajoi paljon rahtikuormia, eikä hän suinkaan tuntenut niiden kaikkien ajajia.

Turhaan koetti kauppias selittää hänelle asiaansa, isäntä asettui yhä paatuneemmin poikkiteloin ja rupesi vastaamaan hävyttömyyksillä, kunnes nuori puolalainen kävi väliin ja huomautti kauppiaalle, että sellaisten miesten kanssa piti puhua toisella tapaa. Hän asettui koko lyhyessä mahdikkaisuudessaan juron isännän eteen, nimitteli häntä kaikenlaisilla koirannimillä ja lupasi vangituttaa hänet paikalla, jollei hän oitis antanut tarkkoja tietoja.

Isäntä mulkoili arasti upseeriin ja tarjoutui viimein lähtemään pihalle ja toimittamaan sieltä yhden ajomiehistä kauppiaan puheille.

Kohta kolistelikin portaita ylös pitkä luiseva miehenköntys, joka kauppiaan nähdessään hätkähti ja selitti väkinäisen säyseästi, että "tässähän minä nyt olen".

"Missä ovat kuormavaunut ja missä rahtikirjat?" Kuormat olivat majatalon pihalla, ja rahtikirjat sukeltautuivat viivytellen esiin ajomiehen likaisesta nahkalaukusta.

"Te takaatte siis, että kuormanne on koskematon?" kysyi kauppias.

Haluttomasti mies vastasi, ettei hän sitä mennyt takaamaan. Kuormahevoset olivat riisutut valjaista ja piilotetut syrjäiseen talliin, jotta hallituksen väki ei pääsisi takavarikoimaan niitä; miten vaunujen oli pihalla käynyt, sitä hän ei tiennyt eikä ollut niistä vastuunalainenkaan, koska moisten metelien aikana jokaisella oli kyllin työtä varjella vain omaansa.

"Olemme joutuneet varkaitten luolaan", sanoi kauppias, hiljaa saattajalleen. "Pyydän teidän apuanne, jotta nuo miehet saadaan tottelemaan."