Part 31

Meidän valtiossamme kerättiin joukkoja joutuin kokoon ja lähetettiin miehittämään rajaseutuja. Herkeämättä kuljettivat vastarakennetun rautatien höyryvaunut sotilaita edestakaisin, kaikkialla pärisivät rummut, ja hallituskaupunki rupesi näyttämään sotilasleiriltä. Armeijan valtasi kiihko, joka aina syntyy sotaa odotettaessa. Upseerit häärivät toimekkaina ympärinsä, ostelivat karttoja ja joivat maljoja jos jonkinlaisella viinillä; sotamiehet kirjoittivat kotiinsa, pyysivät toimittamaan rahaa mikäli mahdollista ja lähettivät enemmän tai vähemmän tuntehikkaita terveisiä tytöillensä. Kaikkialla maaseudulla tunsi sotamiesmorsiamet heidän kalpeista poskistaan ja siitä innosta, jolla he säikyttivät omaisiaan kertomalla verisistä unennäöistä; äidit ostivat villoja, kehräsivät sen langaksi, kutoivat kostein silmin sotasukkia poikaparoilleen ja nyppivät varovaisesti vanhoja palttinarääsyjä haavakääreiksi; isät puhelivat epävakaisella äänellä kelpo pojan velvollisuudesta käydä taistelemaan kuninkaan ja isänmaan puolesta ja muistelivat varmemmaksi vakuudeksi, mitä vahinkoa he itse aikoinaan olivat tehneet julmalle Napoleonille.

Kirkkaana syysaamuna saapui ensimmäinen tieto Puolan kapinasta maakunnan hallituskaupunkiin. Jo edellisenä iltana olivat hämärät huhut tehneet asukkaat uteliaiksi, ja liuta levottomia liikemiehiä ja joutilaita maleksijoita seisoi odotellen asemasillalla. Kohta kun T. O. Schröterin konttori oli avattu, syöksähti sisään herra Braun, maaseutuasiamies, joka melkein hengetönnä mutta ilmeisesti suurella sisäisellä nautinnolla kertoi, että koko Puola ja Galizia ja paljon naapurimaitakin leimusi täydessä kapinassa; lukemattomia vieraita kauppamatkustajia ja rauhallisia virkamiehiä oli siepattu kiinni ja surmattu, monet rajakaupungit paloivat ilmi liekissä; ja olipa muuan kelvoton punalakkinen patriootti tanssinut viitake koholla erään herra Braunin serkun ympärillä ilmeisesti aikoen puhkoa hänet aseellaan, kunnes eukkonsa heinähangolla antama ystävällinen huomautus oli palauttanut hänet järkiinsä ja hän tyytyi lävistämään vain serkun lakin, jonka kauhusta pystyyn nousseet hiukset olivat pudottaneet tämän päästä. Sitten oli serkku avopäin juossut satasen askelta lähimmälle rajasillalle, jossa saksalainen rajavahti oli taskumattinsa sisällöllä palauttanut hänet järkiinsä; sillävälin oli raju puolalainen samonnut tiehensä heiluttaen surkeasti murhattua lakkia voitonmerkkinä viitakkeen nenässä.

Anton säikähtyi pahoin näistä sotaisista sanomista, ja olipa hänellä syytäkin säikähtyä. Vähän aikaa sitten oli muuan yritteliäs galizialainen kauppias lähettänyt Schröterin liikkeelle tavattoman suuren määrän tavaroita, joiden arvo nousi kahteenkymmeneen tuhanteen taaleriin, ja, kuten tällaisissa välityskaupoissa yleensä on tapana, perinyt suurimman osan tavarain arvosta etukäteen vekseleinä. Vaunukaravaanin, jolla näitä tavaroita kuljetettiin, täytyi parahiksi olla joutunut keskelle kapina-aluetta. Sitäpaitsi oli toinen karavaani siirtomaantavaroita vast'ikään lähetetty Galiziaan, ja arvion mukaan senkin kohtalo oli tällä erää yhtä vaaranalainen. Ja mikä pahinta, suuri osa liikkeen päättämistä kaupoista ja sen myöntämästä luotosta oli tehty ja myönnetty juuri kapinallisiin maakuntiin; paljon, ehkäpä toiminimen koko olemassaolo, arveli Anton, joutui tämän sodan kautta vaarannetuksi. Senvuoksi hän juoksi isäntää vastaan, kohta kun kuuli tämän tulevan portaita alas, ja kertoi hänelle kiireisesti tärkeimmät kuulemistaan uutisista. Sillävälin etsi herra Braun konttorissa itselleen uusia kuulijoita, joille jutteli punalakkisen patriootin hirmutyön parannettuna painoksena, jotenka hänen poloinen serkkunsa lakkinsa lisäksi menetti viitakkeen nenään vielä takkinsa ja saappaansakin, niin että hän vain paljaalla paidallaan pääsi pelastumaan suojelevan rajavahdin ja tämän taskumatin turviin. Sivumennen mainittakoon, että seuraavassa toisinnossa tuon onnettoman miehen täytyi luopua paidastaankin, että häneltä ajettiin tukka päästä ja että naishirviöt raatelivat kauheasti hänen ruumistaan. Sen pitemmälle herra Braun ei voinut enää mennä, koskapa hänen serkkunsa vaelteli edelleen kahdella jalalla muiden elävien joukossa ja uudella lakilla kaunistettuna.

Tällävälin johtaja kuunteli tarkkaan Antonin hätäistä kertomusta. Hetkiseksi jäi hän äänettömänä seisomaan portaille, ja Anton, joka tuskallisesti tähysti hänen kasvoihinsa, luuli näkevänsä hänet tavallista kalpeampana; mutta hän lienee erehtynyt, sillä kauppias katseli hänen päänsä yli lastaajia, jotka seisoivat levottomina eteisessä, ja huusi tavallisella kylmällä liikemiesäänellään, joka aina tehosi Antoniin: "Sturm, vyöryttäkää tuo tynnöri syrjään, se on jokaisen tiellä. -- Pitää joutua, miehet, ajomies lähtee kohta matkaan!" Huolestuneena käänsi ukko Sturm leveän naamansa kauppiasta kohti ja viitaten hirmuisella nyrkillään ulos hän sanoi hyvin alakuloisesti: "Kuuletteko, kuinka rumpu käy, se on hälytysmarssi, meidän miehemme lähtevät sotaan. Karl pikkuseni on joukossa, husaarina, keltaiset nyörit pienessä takissaan. Mikä onnettomuus! Kuinka meidän tavaraimme käykään, herra Schröter?"

"Juuri senvuoksi kiiruhtakaa, hyvät miehet", vastasi johtaja hymyillen. "Vaunu lähtee rajalle, siinä on lastina sokeria ja rommia; tarvitsevathan sotamiehemme kylmällä säällä lämpöisen tuikun." Tämä ihmisystävällinen toimenpide isänmaanpuolustajain kurkkujen varalta palautti vanhan rattoisan luottamuksen jättiläisten mieliin; he hymähtivät tuimasti, ja isä Sturm kiinnitti koukkunsa lähimpään tavarapaaliin ja heilautti sen ylenkatseellisesti korkealle ilmaan, aivan kuin olisi tahtonut siten ilmaista: "Tuon verran me välitämme koko puolalaisroskasta", toisten käydessä vierittämään tynnöriä syrjään ja lasketellessa pikku leikkiä sotilaiden janoisuudesta.

Antonille isäntä lausui: "Uutiset eivät ole hyvät, mutta emme tahdo uskoa kaikkea todeksi." Sitten hän meni konttoriin, tervehti herra Braunia melkein yhtä hilpeästi kuin ennenkin ja antoi hänen vielä kerran esittää surullisen tarinansa serkustaan ja tätä kohdanneesta onnettomuudesta.

Braunin lähdettyä hän sanoi rauhoittavasti konttorinsa henkilökunnalle: "Toivon että tavaramme ovat jääneet makaamaan rajalle; ajomiehet ovat hevostensa takia varovaisia eivätkä kernaasti antaudu kapinallisten valtoihin. Mutta jos vaunut ovat jo ennättäneet vihollisalueelle, niin meidän täytyy koettaa saada ne pelastetuksi." Antonille hän lisäsi hiljaa: "Kirjoittakaa oitis rajatullitoimistolle ja meidän rajatoimitsijallemme. Varmasti menee ylimääräisiä junia sinne asti; vastausta voimme odottaa yöjunan myötä, ja huomenna tiedämme jo lähemmin asioista."

Sillä oli tuo pulmallinen kysymys ratkaistu, ja konttorissa kävi työ entistä rauhallista latuaan. Herra Liebold vei isoja numerosarekkeita pääkirjaan, herra Purzel lajitteli taalereita ja sitoi paperikääreitä suurten setelitukkujen ympärille, ja herra Pix tarttui mustaan siveltimeensä, maalaili ison vaa'an ääressä hieroglyyfejä käärekankaalle ja hallitsi makasiinirenkejä totutulla meluisella jäykkyydellään. Johtaja itse otti herra Jordanilta vastaan aamulla tulleet asiakirjeet, jotka osaksi vahvistivat sotaiset huhut tosiksi, puheli lyhyesti liikeasioista ja jakoi kirjeet apulaistensa vastattavaksi. Sitten saapuivat meklarit, asiamiehet ja pörssivälittäjät, ja kuten tavallisesti kirposi johtajan pulpetin takaa lyhyitä huomautuksia tahi kuivia kompia, jos liiketutut antoivat kansalaissodan kauhujen liiaksi pelottaa itseään. Hiljainen syrjäkeskustelu konttorimiesten välillä oli tänään hiukan vilkkaampaa kuin tavallisesti, mutta liiketoiminta kävi aivan entiseen tapaan. Päivällispöydässä puhe kävi niin rauhalliseen sävyyn, kuin ei olisi ainutkaan puolalainen talonpoika heiluttanut julmaa viitakettaan, ja pöydästä noustua lähti isäntä sisarensa ja eräiden tämän naistuttujen kanssa ajelemaan; ja vastaantulevat liikemiehet sanoivat ihmeissään ja ihaillen: "Hän ajelee tänään niinkuin ennenkin, hän osasi varmasti aavistaa kaiken ennakolta; mikä viisas pää ja vakavarainen liike!"

Antonia vallitsi koko päivän mittaan työpöydän ääressä tavaton kiihotus. Hän oli hermostunut ja tunsi ahdistavaa odotusta, joka kuitenkin tavallaan tuntui mieluiselta kuten suurten tapausten aattotunnelma ainakin. Hän tunsi selvästi kauppahuonetta ja isäntää uhkaavan vaaran, mutta siltä hän ei heittäytynyt alakuloiseksi ja masentuneeksi. Hänestä tuntui, kuin olisivat hänen käsivartensa ja säärensä saaneet vieterit; vaikka vaaran muistelu toitotti yhä hälytyssoittoaan hänen sielussaan, ei hänen käsityskykynsä ollut vielä koskaan ollut sen sukkelampi, hänen kirjoitustyylinsä sen selkeämpi, eikä hän ollut koskaan laskenut asiamiesten välityspalkkioita ja matkakuluja niin rivakasti. Hänen työtehonsa ja työilonsa oli tänään ihmeellisellä tavalla kohonnut, hän huomasi sen itsekin ja ihmetteli sitä. Johtajassa hän huomasi saman tunnelman; tämäkin asteli loistavin silmin ja kevein askelin konttorin väliä.

Koskaan ei Anton ollut niin suuresti ihaillut ja kunnioittanut isäntäänsä kuin tänään; johtaja näytti hänestä aivan kuin kirkastetulta. Omituinen huima ilo täytti Antonin sydämen, ja hän sanoi itselleen: "Kas tämä se on oikeaa runoutta, liike-elämän runoutta; moista ponnahtelevaa toimintavoimaa näkee vain ponnistellessa vastavirtaa ylöspäin. Kun ihmiset lörpöttelevät, että meidän aikamme on köyhä sisäisestä innostuksesta ja meidän ammattimme erityisesti, niin he eivät tajua, mikä elämässä todella on suurta ja kaunista. Tuo mies tietää, että tänä hetkenä tuho uhkaa kaikkea, mihin hänen sielunsa on kiintynyt, hänen liikettään, pitkän työteliään elämän menestystä, hänen iloaan, ylpeyttään ja kunniaansa; ja kuitenkin hän seisoo kylmäverisenä pulpettinsa ääressä, kirjoittelee kirjeitä murennetusta väripuusta ja arvostelee apilaansiemeniä, ja luulenpa totta tosiaan, että hän vain nauraa sisällisesti." Näin Anton ajatteli, kun hän illalla järjesti pöytänsä puhtaaksi päivän töistä ja lähti sitten muiden herrojen kanssa takapihan puolelle. Hänen tovereihinsakin tuntui sisäinen kuume tarttuneen, he kokoontuivat istumaan Jordanin salonkiin ja puhelivat mustan teen ääressä, mieluisen värinän karmiessa pintaansa, päivän suurista uutisista ja niiden vaikutuksesta liikkeen kulkuun. Kaikki olivat taipuvaiset otaksumaan, että toiminimi tosin tulisi kärsimään jonkin verran vahinkoa, mutta he tunsivat myöskin olevansa miehiä pelastamaan enemmän kuin millekään muulle liikkeelle oli mahdollista. Aina toivehikas herra Specht arveli, että jokaisen kapinan aikana kulutettiin suunnattomia määriä siirtomaantavaroita, ja että toiminimi tulisi tekemään loistavia viini- ja väkijuomakauppoja rajaseuduilla. Kestipä kapinaa vaikka vain neljännesvuodenkin, niin saataisiin kaikki mahdolliset tappiot korvatuiksi, sillä sekä ystävällä että vihollisella oli janoinen kurkku. Lopuksi lausui herra Jordan mielipiteenään ettei ollut varmaa, mihin suuntaan koko kysymys tulisi ratkeamaan. Samaa mieltä olivat useimmat toisetkin, ja sitten lähtivät kaikki omiin huoneisiinsa. Ohuen väliseinän lävitse Anton voi kuulla, kuinka hänen naapurinsa, herra Baumann, levolle käydessään rukoili toiminimen ja sen johtajan puolesta. Se liikutti niin Antonin sydäntä, että hän rupesi pitkin askelin mittailemaan huoneensa lattiaa, kunnes kynttilä alkoi lepatella ja kipsikissa tehdä säikähtyneen näköisiä eleitä.

Oli jo sangen myöhä, kun isäntäväen palvelija saapui varpaisillaan Antonin huoneeseen ja ilmoitti hänelle kuiskuttaen, että herra Schröter halusi vielä tänään puhella hänen kanssaan. Sukkelaan Anton seurasi palvelijaa kadunvartisen rakennuksen ensi kerrokseen ja astui jännitetyin mielin johtajan ruskeaseinäiseen työhuoneeseen. Kauppias seisoi täyteen säälityn matka-arkun ääressä, pöydällä oli hänen kirjelaukkunsa ja sen vieressä pettämätön merkki pitemmälle matkalle lähtemisestä, suuri puhvelinnahkainen sikarikotelo. Siihen mahtui kokonaista sata kappaletta; se oli vanhastaan herra Spechtin ihailun esine, ja koko konttorissa sitä pidettiin jonkinmoisena sotalippuna, joka otettiin esille ja vietiin vaunuihin aina kun liikkeen päävoima lähti jollekin erikoisen tärkeälle sotaretkelle. Sabine askarteli kirjoituspöydän laatikoiden kimpussa ottaen vaitonaisena esiin kaikkea, mitä arveli matkalla tarvittavan. Hän katsahti nopeasti Antoniin ja painoi alakuloisena pään rinnalleen luettuaan nuorukaisen kasvoista samaa, mikä täytti hänen oman sydämensä pelokkaalla ahdistuksella. Johtaja astui ystävällisesti Antonia vastaan. "Olen vaivannut teidät tänne näin myöhään, mutta arvelin ettette vielä ollut käynyt levolle."

Kun Anton vastasi: "Mielenliikutus esti minua nukkumasta", lankesi sisaren katse jälleen häneen niin suruisena ja samalla kiitollisena hänen osanotostaan, että hän tunsi valtavaa liikutusta eikä uskaltanut puhua sen pitemmältä, peljäten äänensä pettävän.

Mutta johtaja sanoi hymyillen: "Te olette vielä nuori; levollisuus tulee vuosien myötä. -- Olen kuullut puolalaisten olevan erityisen huomaavaisia meidän kansalaisiamme kohtaan; mahdollisesti he kuvittelevat meidän hallituksemme salaa kannattavan heitä. Tuo itsepetos ei tosin kestä kauan, mutta emme tee väärin, jos käytämme sitä hyväksemme saadaksemme tavaramme kunnollisesti korjuuseen. Te olette hoitanut liikekirjeenvaihtoa sen maanäären kanssa ja tiedätte itse parhaiten, mitä minun on siellä tehtävä. Aion matkustaa rajalle ja siellä punnita olosuhteiden mukaan seuraavat toimenpiteeni."

Tuskaisen jännitettynä kuunteli sisar hänen sanojaan ja koetti lukea hänen kasvoiltaan senkin, mitä veli ei hänen tähtensä ilmaissut sanoilla. Mutta Anton käsitti mitä puhe tarkoitti: hänen isäntänsä aikoi lähteä rajan yli kapinoitsijain keskeen.

Lähemmäs astuen hän lausui väräjävällä äänellä: "Enkö minä saa matkustaa teidän sijastanne? Tunnen kyllä hyvin, etten ole vielä antanut teille minkäänlaista aihetta uskoa minulle näin tärkeää asiaa. Mutta tulisin tekemään kaikkeni sen perille ajamiseksi, aina äärimmäisen mahdollisuuden rajaan saakka." Antonin posket hehkuivat hänen näin puhuessaan, ja hän tunsi tänä hetkenä hillitöntä halua käydä tappelemaan tavarakuormista vaikka kaiken maailman kapinallisten kanssa.

"Se on kelpo miehen puhetta, ja minä kiitän teitä", vastasi johtaja, "mutta en voi ottaa tarjoustanne vastaan. Matkalla saattaa sattua monenlaisia vaikeuksia, ja kun etu on minun, niin on kohtuullista, että vaivakin on minun." Anton notkisti pettyneenä päänsä. "Minä aion päinvastoin jättää teidät tänne varustettuna nimenomaisilla määräyksillä siltä varalta, etten palaisi takaisin ylihuomeniltaan mennessä."

Sabine oli kuunnellut tuskallisesti, nyt! hän tarttui veljensä käteen ja sanoi hiljaa: "Ota hänet mukaasi."

Tästä kannatuksesta rohkaistuneena Anton kävi yrittämään uudestaan. "Jollette tahdo lähettää minua yksinäni, niin sallikaa minun ainakin saattaa teitä. Ehkäpä voin olla teille joksikin avuksi, ainakin tekisin kaiken voitavani."

"Ota hänet mukaasi", toisti Sabine rukoilevasti.

Kauppias käänsi verkalleen katseensa sisaresta Antonin rehellisiin kasvoihin, jotka säteilivät harrasta palvelusintoa, ja ilahtuneena nuorukaisen alttiudesta hän vastasi: "Tapahtukoon tahtonne. Te saatatte minua varatun huomenaamulla rajalle saakka. Jos joudun olemaan matkalla pitemmän aikaa, niin voipa olla hyväksikin, että olette paikalla saamassa lähempiä ohjeita. Sillä aikaa hoitakoon Jordan juoksevat asiat. Ei ole tarpeellista, että matkastamme kaupungilla paljon puhellaan. Ja nyt käykää nukkumaan, herra Wohlfart. Eräs makasiinirengeistämme vartoo asemalla yöjunia; minulle on luvattu, että junankuljettajat tuovat meille vastauksen raja-asemalta. Jos vastaus tulee sellainen kuin otaksun, niin matkustamme ensi junalla. Nukkukaa hyvin!"

Anton kumarsi kiittäen ja ennätti poistuessaan vielä nähdä, kuinka Sabine kiihkeän liikutuksen vallassa kietoi käsivartensa veljen kaulaan. Hän nousi nopeasti huoneeseensa, sääli hiljaa kokoon matkalaukkunsa, otti esiin Finkin hänelle jättämät kirjaillut pistoolit ja heittäytyi puolipukeissaan vuoteeseen, jossa uni vasta myöhään hänet tapasi. Aamupuoleen hän heräsi hiljaiseen koputukseen, ja talon palvelija ilmoitti: "Kirjeet ovat tulleet asemalta." Anton kiiruhti konttoriin ja tapasi siellä herra Jordanin ja johtajan vilkkaasti keskustelemassa; hänen sisään käydessään herra Schröter huusi hänelle kesken puhettaan lyhyesti: "Me matkustamme!"

"Hyvä", arveli Anton itsekseen. "Me matkustamme vihollismaahan tappelemaan viitakemiesten kanssa ja pakotamme ne hellittämään kyntensä meidän tavaroistamme; että ne voisivat mahdollisesti halaista kallomme, sitä ei isäntä tunnu tahtovan ottaa laskuissaan lukuun."

Koskaan ei Anton ollut niin innokkaasti koputellut oville, niin joutuun juossut portaita ylös ja alas ja niin hartaasti puristellut työtoverien käsiä kuin tänä varhaisena aamuhetkenä. Kiiruhtaessaan näissä hommissa puolipimeän eteisen läpi hän kuuli viereltään hiljaisen kahinan. Sabine astui nopeasti hänen eteensä ja tarttui häntä käteen. "Wohlfart, suojelkaa veljeäni kaikilta vaaroilta!" Anton lupasi sen rajattomalla alttiudella, tunnusteli ladattuja pistooleja povitaskussaan ja kiipesi vaunuihin, ollen itsekin ladattuna kaikkein jaloimmilla ja hurmautuneimmilla tunteilla, mitä seikkailuihin lähtevä nuori sankari lie koskaan kantanut povessaan. Hänhän lähti etsimään vaaroja, ylpeänä isäntänsä luottamuksesta ja lumottuna siitä hennosta ystävyyssuhteesta, jonka hän juuri oli solminut kauppaliikkeen pyhimyksen kanssa. Hän oli todella onnellinen.

Höyryhepo korskahti ja kiiti halki avaran laaksomaiseman kuin paholaisen tallista karkuun päässyt juoksija. Junan kaikissa vaunuissa oli sotamiehiä, niitä roikkui yksin tavaravaunujenkin pienistä akkunaluukuista; kaikkialla kiilteli pistimiä ja kypärejä, joka paikassa kohtasi käsi ja jalka selkälaukkuja, kenttäkattiloita ja rumpuja. Kaikilla asemilla seisoskeli laumoittain uteliaita, kaikkialla vaihdettiin pikaisia kysymyksiä ja vastauksia, kaikkialla tiedettiin kertoa, kiihoittavia uutisia ja hurjia huhuja. Anton oli iloinen, kun he pääteasemalla pääsivät erkautumaan sotilasjoukosta ja jatkoivat matkaa rajalle kuriirihevosten vetämillä keveillä vaunuilla. Maantiellä oli aivan hiljaista ja tavallista tyhjempää, vain pieniä parvia rajan läheisistä varusväkiosastoista sivuutettiin silloin tällöin. Miehet lauloivat hilpeitä lauluja aivan kuin leikkisotaan mennessä; siellä täällä lasketteli komppanian kujeilija kompia ketteräjalkaisista siviilimiehistä, joskus ratsasti vaunujen viereen jokin upseeri, joka tunsi herra Schröterin tahi tahtoi tämän myötä lähettää ennakkosanan tulevasta yömajastaan. Kauppias ei puhellut Antonin kanssa lainkaan liikeasioista, vaan kertoili vilkkaasti, jopa huvittavastikin kaikesta muusta, entisistä matkakokemuksistaan, rajaseudun elämästä, salakuljettajista ja tullimiehistä, ja hän kohteli seuralaistaan luottavaisesti ja sydämellisesti kuten ainakin vanhempi toveri nuorempaa. Vain Antonin pistoolit nähdessään hän näytti kylmää naamaa, mikä jonkin verran masensi nuorukaisen sotaista urheutta. Kun Anton toiselle postiasemalle tultua vaihtoi murha-aseet vaunulaatikosta toiseen, silmäsi johtaja vihamielisesti niiden kiiltäviin piippuihin; ja viimeisten talojen ohi mentyä hän viittasi kädellään laatikosta siirottaviin ruskeihin periin ja sanoi Antonille: "En usko, että te noilla paukuttimilla pystytte valloittamaan tavaramme takaisin. Ovatko ne ladatut?"

Anton myönsi ja lisäsi, sotaisen itsetuntonsa viime rippeiden käpristyessä surkeasti kokoon: "Piiput ovat rihlatut."

"Vai niin?" virkkoi johtaja totisesti, otti äkkiä pistoolit esiin vaunulaatikosta, huusi ajajalle pysähdyttämään hevoset ja laukasi kylmäverisesti molemmat pistoolit tyhjiksi. "Parempi että tyydymme käyttämään niitä aseita, joihin olemme tottuneet", huomautti hän sitten suopeasti antaessaan aseet takaisin Antonille; "me olemme rauhallisia ihmisiä ja tahdomme vain tavaramme takaisin. Jollemme peri niitä sillä, että saamme niiden valtaajat vakuutetuiksi oikeudestamme, niin perimättä ne sitten jäävätkin. Tuolla rajan takana arvatenkin tuhlataan paljon ruutia turhaan ja tehdään kuluja, joista ei ole hyötyä, vaan ainoastaan turmiota maalle ja ihmisille. Ei ole toista rotua, joka luonnollisilla edellytyksillään pystyy niin vähän edistymään ja hankkimaan itselleen ihmisarvoa ja kulttuuria kuin slaavilaiset. Mitä ne tuolla rajan takana itse joutilaina ollen ovat kerustaneet kokoon raakaa rahvasta sortamalla, sen ne tuhlaavat mielettömään leikittelyyn. Meillä siten menettelevät vain yksityiset etuoikeutetut luokat, ja kansakunta kykenee sen juuri kestämään. Mutta siellä etuoikeutetut luokat ovat itse edustavinaan koko kansaa. Aivan kuin aatelisto yhdessä maaorjien kanssa voisi muodostaa valtiota! Niillä ei ole siihen enemmän oikeutusta kuin noilla puunoksilla istuvilla varpusilla. Paha vain, että meidän täytyy maksaa rahallamme heidän onnettomat kokeilunsa."

"Heillä ei ole lainkaan porvarisäätyä", säesti Anton innokkaasti.

"Toisin sanoen, heillä ei ole lainkaan kulttuuria", jatkoi kauppias. "On merkillistä, kuinka kykenemättömiä he ovat luomaan keskuudestaan sen säädyn, joka edustaa sivistystä ja edistystä ja joka kohottaa joukon hajallaan asuvia turpeenpuskijoita valtioksi."

"Onhan kuitenkin Konrad Günter lähimmässä kapinallisten kaupungissa, ja lisäksi noiden kolmen Hildebrandin kauppaliikkeet Galiziassa", Anton huomautti.

"Kelpo miehiä ne ovat kaikkityyni", nyökkäsi kauppias, "mutta he ovat saksalaisia siirtolaisia; rehellisellä porvarismielellä ei siellä ole mitään kiinnityskohtaa, ja harvoin se periytyy seuraavaan sukupolveen. Mitä siellä kaupungeiksi sanotaan, ne ovat vain kuin varjoja meidän kaupunkiemme rinnalla, ja niiden porvareilla on tuiki vähän niitä ominaisuuksia, jotka meillä tekevät uutterasta porvaristosta valtion ensimmäisen säädyn."

"Ensimmäisenkö?" kysyi Anton.

"Niin, rakas Wohlfart; muinaisina aikoina olivat kaikki kolme säätyä vapaat ja pääasiassa samanarvoiset, sitten tuli puoliraakalaiskausi etuoikeutettuine vapaineen ja maaorjuudessa kituvine työläisineen; vasta kun kaupunkimme kasvoivat suuriksi ja mahtaviksi, on sivistyneitä valtioita olemassa maan päällä, vasta siitä ajasta lähtien on se salaisuus käynyt kaikille ilmeiseksi, että vapaa työ yksin tekee kansojen elämän suureksi, turvatuksi ja pysyväiseksi."

Iltahämyssä matkamiehet saapuivat rajapaikkakunnalle. Se oli pikkuruinen kylä, jossa lukuunottamatta tullirakennuksia ja rajavirkamiesten asuntoja näkyi vain moniaita viheliäisiä mökkejä ynnä kapakka. Talojen keskeisellä aukealla sekä kylän laiteilla majaili paljaan taivaan alla kaksi eskadroonaa ratsumiehiä, jotka olivat asettaneet etuvartioita pitkin kapean rajajoen rantaa ja vartioivat yhdessä jääkäriosaston kanssa rajaa. Kapakassa kävi hurja hälinä, husaareja ja jääkärejä kulki sisään ja ulos, husaareja ja jääkäreitä istui pienessä vierastuvassa yhteen ahtautuneina kuin sillit tynnörissä, kirjavatakkisia husaareja ja vihreätakkisia jääkäreitä piiritti taloa istuen tuoleilla, pöydillä, rehusäkeillä, huojuvilla tynnöreillä ja mille vain pääsivät kapuamaan. Anton oli näkevinään edessään lukemattomia Pix-herroja, niin jyrkän päättäväisesti nämä sotilaat käyttäytyivät kapakassa, etenkin sen pullotiskin ääressä. Kovaäänisesti huutaen juutalainen kapakanpitäjä tervehti kauppiasta, jonka hän tunsi vanhastaan; avuliaasti hän tyhjensi matkustajille talon perähuoneen, joka tosin oli vain pieni komero, mutta jossa he sentään saivat nukkua yönsä yksin.