Part 3
"Sitä ei kukaan huomaa", vastasi hänen puolisonsa hilpeästi. "Ja kun katselen posliinisia pöytäastioitamme ja näen niiden laidassa sinun ja minun vaakunat, niin maistuvat meidän kaksi ruokalajiamme minulle kymmentä kertaa paremmalta kuin hovin moninaiset herkut. Ja varsinkin kun niitä tarjottiin suurina hovijuhlina meidän hovilaisten omassa pöydässä, jossa jokainen tunsi toisensa ikäviin saakka ja jokainen oli toisista aivan pakahtuakseen välinpitämätön."
"Sinä olet todellakin loistava esimerkki vähääntyytymisestä", sanoi vapaaherra. "Sinun ja lastemme takia tahtoisin, että tämä tila olisi kymmentä kertaa suurempi ja tulomme sitä mukaa, ja että kykenisin sinua varten, rouva markiisitar, pitämään kantapojan ynnä taloudenhoitajattaren lisäksi pari hovineitiä."
"Neideistä ei Herran nimessä puhettakaan", pyyteli paroonitar, "ja mitä kantapoikaan tulee, niin sellaistahan ei tarvitse, kun on aina tarjona niin huomaavainen ritari kuin sinä olet".
Sitten lähti vapaaherra hyväntuulisena astelemaan molempain naisten välissä linnaan päin. Lenore oli tällävälin vallannut hänen ratsunsa ohjakset ja puhutteli hevosta ystävällisesti, jotta se koettaisi välttää nostamasta pölyä ilmaan tieltä.
"Tuollahan on oudot vaunut, onko vieraita tullut?" kysyi vapaaherra heidän pihaa lähestyessään.
"Se on vain Ehrenthal", vastasi paroonitar, "hän odottelee sinua ja on jo tuhlannut koko varastonsa kauniita puheenparsia meille; Lenore yritti vallattomuudessaan pitää häntä pilanaan, niin että parahiksi sain tytön korjatuksi pois hänen seurastaan. Tuon lystillisen miesparan tuli oikein paha olla tyttö hepsakan häntä liehitellessä."
Vapaaherran suu meni hymyyn. "Minulle hän on sentään mieluisin koko liikemiesluokasta", hän sanoi; "hän osaa ainakin käyttäytyä siedettävästi, ja pitkäaikaisissa liikesuhteissamme olen huomannut hänet aina luotettavaksi mieheksi. -- Hyvää päivää, herra Ehrenthal, mikä asia teidät nyt on saattanut minun puheilleni?"
Herra Ehrenthal oli lihavan tanakka mies parhaissa ikävuosissaan, mutta hänen kasvonsa olivat kuitenkin liian pyöreät, keltaiset ja viekkaat ollakseen kauniit; hänellä oli lyhyet säärystimet kenkien päällä ja paidan rinnassa timanttinen rintaneula; syvään kumarrellen ja hattuaan heilutellen hän astui lehtokujannetta myöten paroonia vastaan.
"Palvelijanne, armollinen herra", hän sanoi ja hymyili kunnioittavasti. "Vaikka mitkään liikeasiat eivät minua olekaan tänne tuoneet, niin pyydän teidän, herra parooni, kuitenkin sallimaan, että saan toisinaan käydä katsastamassa teidän kartanonhoitoanne, sillä se on minun sydämeni ihastus. Minä tunnen kerrassaan lepoa ja virkistystä työstäni, kun tulen teidän hoviinne. Eläimet ovat täällä kaikki niin kiiltävät ja hyvin ruokitut, ja kaikki on niin runsaasti ja mallikelpoisesti varattua talleissa ja ladoissa. Varpusetkin teidän katollanne näyttävät iloisemmilta kuin muiden ihmisten varpuset. Kun liikemiehen on pakko nähdä niin paljon sellaista, josta sydän ei iloitse, nähdä monien joutuvan omasta syystään takapajulle ja rappiolle, niin silloin on virkistävää nähdä elettävän niinkuin teillä eletään; ei mitään suruja, ei ainakaan mitään suuria suruja, mutta paljon sellaista, joka ilahuttaa sydäntä."
"Te olette niin kohtelias, herra Ehrenthal, että minun täytyy uskoa teillä olevan jotain oikein tärkeää asiaa. Tahdotteko hieroa minun kanssani kauppoja jostakin?" kysyi vapaaherra suopeasti.
Pudistellen vakavasti päätään, kuten ainakin kunnonmies, joka tahtoo torjua aiheettomat epäluulot päältään, herra Ehrenthal vastasi: "Kaupoista ei puhetta, herra parooni! Ne kaupat, joita minä teidän kanssanne teen, ovat aina sellaisia, ettei niissä tarvitse lausua kohteliaisuuksia. Hyvä tavara ja hyvä maksu -- se on aina ollut meidän tunnuslauseemme, ja Jumalan avulla tahdomme vastakin pitää siitä kiinni. Poikkesin vain tänne ohi ajaessani" -- näin sanoen hän teki kädellään huolettoman liikkeen oikein painostaakseen sitä tosiasiaa, että hän oli poikennut taloon vain ohi ajaessaan -- "tahdoin vain tiedustaa sen hevosen hintaa; joka herra paroonilla on myytävänä. Tuolla naapurikylässä on eräs, jolle lupasin kuulustaa sen hintaa. Voinhan yhtä hyvin puhua siitä voudinkin kanssa, jollei herra paroonilla ole aikaa olla minun kanssani."
"Tulkaa nyt vain mukanani, Ehrenthal", sanoi vapaaherra, "minä vien itse ratsashevoseni talliin."
Herra Ehrenthal kumarteli ja pokkuroi naisille monesti ja syvään, johon ilkamoinen Lenore vastasi yhtä monella niiauksella, ja seurasi vapaaherraa tallin ovelle. Sinne hän jäi kunnioittavasti seisomaan ja vaati kaikin mokomin, että paroonin hevonen ja parooni itse kävisivät hänen edellään sisään. Lyhyesti tarkasteltua myytävää hevosta ja tavanmukaisten tinkimisten jälkeen vapaaherra vei vieraansa navettaankin, missä herra Ehrenthal lausui palavan toivomuksensa saada nähdä myöskin juottovasikat, ja viimein hän ilmaisi hartaan halunsa tulla esitetyksi siitospukeillekin. Hän oli kokenut liikemies, ja vaikkapa hänen tulkitsemansa ihastus kuulostikin vähä liiaksi käsityöläismäiseltä ja liioitellulta, niin itse asiassa kaikki, mitä hän kehui, oli todellakin kehumisen arvoista, ja vapaaherra kuunteli kiittelyjä hyvin ymmärrettävällä mieltymyksellä.
Lampaat katsastettua herrain täytyi vähän levähtää, sillä niiden hieno ja tiheä turkki oli liian syvästi koetellut Ehrenthalin herkkiä tunteita. "Ei, mutta se villakasa!" hän huokaili vajonneena unelmoivaan hurmioon; "jo nyt voi sen nähdä silmiensä edessä, mitä sitten tulevana keväänä!" Hän huojutteli päätänsä oikealle ja vasemmalle ja räpytteli pieniä silmiään päivää kohti. "Tiedättekös, herra parooni, että te vasta olette onnellinen mies! Onko tullut hyviä tietoja herra pojaltanne?"
"Kiitos vain, rakas Ehrenthal, eilen häneltä viimeksi tuli kirje ja sen mukana hänen koulutodistuksensa", vapaaherra vastasi.
"Hänestä tulee samanlainen kuin herra isästäänkin", huudahti Ehrenthal, "ensiluokkainen kavaljeeri ja samalla rikas mies, sillä herra parooni ymmärtää huolehtia lastensa parhaaksi."
"Siinä suhteessa en säästä itseltäni mitään, rakas Ehrenthal", vastasi parooni huolettomasti.
"Mitä säästää!" intoutui kauppias, ja hänen eleensä ja äänensävynsä ilmaisivat, kuinka syvästi hän halveksi mokomaa poroporvarillista käsitettä; "mitä teidän pitäisi säästää? -- jos minun sallitaan niin sanoa liikemiehenä, jolla on ollut kunnia tuntea teidät jo kauan. Mitä teidän tarvitsisi säästää? Tehän tulette kuitenkin kerran, kun vanhaa Ehrenthalia ei ole enää olemassa, säästämättäkin jättämään nuorelle herralle tilanne, jonka arvo veljesten kesken on puolitoista sataatuhatta taaleria, ja sen ohessa neiti tyttärelle myötäjäisiä -- mitä minä nyt sanoisinkaan -- ainakin viisikymmentä tuhatta taaleria käteistä."
"Te erehdytte", sanoi vapaaherra totisesti, "niin rikas en ole."
"Ettekö ole niin rikas?" huudahti herra Ehrenthal täynnä siveellistä närkästystä ketä inehmoa kohtaan hyvänsä (paroonia lukuunottamatta), joka sellaista rohkeni väittää. "Teistä itsestännehän aivan riippuu tulla minä hetkenä hyvänsä niin rikkaaksi. Kenellä on sellainen omaisuus kuin herra paroonilla, hän voi kymmenessä vuodessa tehdä pääomansa kahta vertaa suuremmaksi ja ilman vähintäkään vaaraa. -- Miksi ette panttaa tilaanne maakuntapankkiin?"
"Maakuntapankki" oli siihen aikaan herrashovien omistajain keskeinen suuri luottolaitos, joka myönsi pääomalainoja ensi kiinnitystä vastaan tiloihin. Laina annettiin velkakirjojen muodossa, jotka olivat asetetut omistajan nimelle ja joita koko maassa pidettiin kaikkein varmimpina arvopapereina. Laitos itse maksoi korkoa velkakirjani haltijoille ja kantoi velallisiltaan paitsi korkoja myöskin vähäisen lisämaksun hoitokustannuksia ja velan vähittäistä kuoletusta varten.
"Minä en ryhdy rahakeinotteluihin", sanoi vapaaherra ylpeästi, mutta hänen rinnassaan soinnahtelivat ne kielet edelleen, joita juutalainen oli juuri tahtonutkin koskettaa.
"Sellaisia asioita, joita niinä tarkoitan, nykypäivinä harjoittaa mikä ruhtinas hyvänsä", jatkoi herra Ehrenthal tulisella innolla esitystään. "Jos armollinen herra ottaa tilaansa maakuntapankin kiinnityksen, niin voitte joka hetki saada velkapapereilla viisikymmentä tuhatta kelpo taaleria. Te maksatte siitä hyvästä pankille neljä sadalta, ja jos annatte velkakirjain maata rahalaatikossanne, niin saatte niistä korkoa kolme ja puoli sadalta. Sitte maksatte puoli prosenttia pankkiin, ja sillä puolella prosentilla kuoleutuu vielä velkannekin."
"Toisin sanoen -- tee velkaa, ettäs rikastuisit", virkkoi parooni ja kohautti olkapäitään.
"Anteeksi, herra parooni, jos teidänlaisella herralla on käteistä viisikymmentä tuhatta taaleria, joista hän vuosittain maksaa puoli prosenttia korkoa, niin hän voi niillä ostaa vaikka puolen maailmaa. Ainahan on tilaisuutta hankkia maatiloja polkuhinnasta, jos sattuu oikealla hetkellä omistamaan käteistä rahaa tahi velkakirjoja. On olemassa herrashoveja, on metsäalueita, joita voi ostaa, tahi vuorikaivosten osuuksia taikka vakavaraisten liikeyhtymäin osakkeita. Tahikka voi herra parooni itse perustaa jonkin tehtaan tilalleen, jos tahdotte valmistaa sokeria juurikkaista, niinkuin herra von Bergen, tahi jauhaa amerikkalaista jauhoa, niinkuin Lobaun herttua, tahi panna baijerilaista olutta, kuten naapurinne, kreivi Horn. Mitä vaaraa siinä olisi? Te tulette perimään kymmenen, kaksikymmentä, jopa viisikymmentä prosenttia sadalta pääomasta, jonka olette lainannut maakuntapankista, neljän prosentin korkoa vastaan."
Vapaaherra katseli miettiväisesti eteensä. Se, mitä kauppias nyt puheli, ei ollut suinkaan mitään uutta eikä tavatonta, olihan hän itsekin monesti ajatellut jotain sellaista. Juuri näihin aikoihin nousi koko joukko uusia teollisuusyrityksiä peltomaasta ylös kuin sieniä sateella; höyrykoneiden, korkeiden savupiippujen, vasta keksittyjen kivihiili- ja malmikerrosten, uusien maanviljelysmenetelmien avulla oli monella taholla ansaittu suuria summia ja toivottiin ansaittavan vielä suurempiakin. Maakunnan etevimmät tilanomistajat olivat laajakantoisten osakeyhtymien etunenässä, jotka perustuivat uudenaikaisen teollisuuden ja vanhan peltoviljelyksen yhteenliittymiseen. Kauppiaan sanoissa ei ollut yhtään mitään uutta eikä huomiota herättävää, ja kuitenkin ne iskivät sytyttävänä salamana vapaaherran sieluun. Ne tulivat aivan sopivana hetkenä. Herra Ehrenthalin tarkka silmä keksi heti, minkä vaikutuksen hän oli isäntäänsä tehnyt, ja hän päätti puheensa hyväntahtoisella sävyllä, joka oli hänen lempiaseensa: "Mutta mitäpä oikeutta sellaisella kuin minä on antaa neuvoja sellaiselle herralle kuin te olette? Mutta jokaisen tilanomistajan täytyy sanoa samaa, että tuollainen velkakirjain käyttö on meidän aikanamme kaikkein varmin ja vakavin laji liiketoimintaa, jonka avulla mikä ylhäinen herra hyvänsä kykenee huolehtimaan lastensa parhaasta. Kun ruoho kerran kasvaa vanhan Ehrenthalin haudalle, silloin te muistelette minua ja sanotte: Ehrenthal oli vain tavallinen yksinkertainen mies, mutta hän osasi neuvoa minulle, mikä oli hyvin ja perheelleni siunaukseksi."
Vapaaherra katseli yhä eteensä. Mitä hän jo kauan oli hautonut mielessään, se nyt yht'äkkiä kypsyi lujaksi päätökseksi. Kauppiaalle hän sanoi kevyeen sävyyn, joka ei vastannut hänen sydämensä ajatuksia: "Tahdonpa tuota miettiä." Ehrenthal oli siihen tyytyväinen ja pyysi lupaa saada sanoa jäähyväiset talon naisille, mitä hän tuntehikkaana maailmanmiehenä harvoin laiminlöi.
Oli vahinko, ettei vapaaherra saanut nähdä kauppiaan kasvoja, kun tämä nousi vaunuihinsa ja puolittain koneellisesti pisti napinläpeensä kauniin Bourbon-ruusun, jonka Lenore oli hyvästellessä ilkamoisen kohteliaasti hänelle ojentanut. Myöskin herra Ehrenthal väänsi naamansa ilkamoiseen irveeseen, vaikka ei tosin ruusun vuoksi. Hän antoi kuskinsa ajaa verkalleen vainioiden poikki ja katseli mielihyvin komeita peltosarkoja, jotka kypsyvää viljaa kantaen ulottuivat tien kummallakin puolen. Pitkässä jonossa tuli hovin heinähäkkejä häntä vastaan. Niin usein kuin vaunut pysähtyivät päästääkseen jonkin jättiläiskuorman ohitseen, nykäisivät niiden hevoset häkistä suullisen heiniä, ja kuski kääntyi isäntäänsä päin ja huusi kieltään maiskutellen: "Kerrassaan kelpo rehua!"
"Ja kelpo tilakin tämä on", sanoi herra Ehrenthal syviin mietteisiin vaipuneena.
* * * * *
Tällävälin paroonitar istui lehtimajassa selaillen uusia aikakauslehtiä, joita lähimmän piirikaupungin kirjakauppias oli lähettänyt. Hän tarkasteli arvostellen muotikuvia ja luki pieniä päivätietoja: kuinka jotkut ihmiset olivat jollain erinomaisella tavalla tulleet suunnattoman rikkaiksi ja toiset saaneet kauhealla tavalla surmansa tiikerinjahdeissa Itä-Intiassa, maan kätköistä esiinkaivetuista mosaiikkilattioista, liikuttavia kuvauksia koiran uskollisuudesta, toivorikkaita mietelmiä sielun kuolemattomuudesta ja sen sellaista, mikä pikaisesti läpiluettuna voi kiinnittää ylhäisen naisen mieltä. Kaunis vapaaherratar keinui lukiessaan koruommellulla tyynyllä varustetulla kiikkulaudalla, hänen ajatuksensa olivat vain puolittain kiintyneet luettavaan; hän katseli usein tyttärensä kirmakentälle, missä tämä varusteli ponylleen kukista ja sanomalehtipaperista hullunkurisen kirjokauluksen ja yritti panna sen päähän sarviniekan paperimyssyn, ponyn koetellessa turhaan potkia tutkainta vastaan siten, että söi suuhunsa niin paljon kukkia ja paperia kuin sai hampaihinsa haamituksi. Kun nuori neitonen työnsä tuloksiin ylen tyytyväisenä käännähti lehtimajaan päin ja näki äitinsä katseen kiinnittyneen häneen, jätti hän hevosen paikalle kiirehtiväin palvelijain hoteisiin ja lensi kuin välkkyvä sudenkorento äitinsä jalkojen juureen. Hän istahti keinun astinlaudalle, otti sanomalehdet paroonittaren polvelta ja rupesi pitämään hullunkurista keskustelua muotikuvien hienojen herrain ja naisten kanssa. Kun näiden ihanneolentojen kasvot kuten tunnettu ovat muuten kaikkien muiden ihmiskasvojen näköiset, paitsi että niitä erottaa näistä jokunen hienonhieno luonteenomainen piirre, kuten merkillisen kapeat huulet ja välistä otsassa tai poskessa istuva silmä, ei nuoren neitosen ollut vaikea keksiä niiden joukosta talon vanhoja tuttavia ja ruveta kaksinpuheluun niiden kanssa, jolloin hän itse hoiti vastauksetkin. Äiti hymyili tyttärensä lapselliselle pilailulle ja sanoi viimein, lausuen ääneen äskeiset sisäiset ajatuksensa: "Lenore, sinä olet kohta jo iso tyttö ja kuitenkin olet noin lapsellinen. Olemme antaneet sinun tähän asti kasvaa kotiopettajattaren ja kandidaatin hoivissa; mutta nyt on aika ruveta ajattelemaan, että sinun tulee oppia jotain kunnollistakin, lapsi parkani."
"Minä kun luulin, että opiskelemisesta tulisi jo loppu", vastasi Lenore vähän nyreissään.
"Sinä lausut ranskaa vielä kehnosti, ja isäsi tahtoo, että harjoittelet piirustusta, johon sinulla on taipumusta."
"Minähän piirrän vain irvikuvia", huudahti Lenore, "ne ovat kaikkein helpoimmat tehdä; tarvitsee laittaa vain pitkän nenän tai lyhkäiset sääret, niin koko mies näyttää naurettavalta."
"Sinä et saa piirustaa irvikuvia", sanoi äiti, "se pilaa vain makuasi ja tekee sinusta pilkallisen olennon." Lenore laski päänsä kallelleen. "Entä kuka se nuori mies oli, jonka kanssa sinä äsken kävelit puiston halki?" jatkoi äiti rankaisevasti. "Sinä annoit hänelle isän mansikoita!"
"Älä nyt aina vain morkkaa, äiti rakas", huudahti tytär punastuen. "Se vieras oli sievä ja kohtelias nuorukainen ja oli matkalla pääkaupunkiin. Hänellä ei ole isää eikä äitiä, ja se kävi niin säälikseni. Ja niin ujo kuin hän oli! Älä enää ole minulle vihainen", imarteli hän ja lensi äitinsä kaulaan, nähdessään tämän silmistä loistavan enemmän rakkautta kuin närkästystä.
Äiti suuteli lastansa suulle ja sanoi leppeästi: "Sinä olet minun kiltti, hurja tyttöseni, etsihän nyt isä käsiin, sillä hänen kahvinsa jäähtyy jo."
Kun vapaaherra astui lehtimajaan, ajatukset vielä kokonaan kiinni äskeisessä Ehrenthalin kanssa pitämässään keskustelussa, tarttui paroonitar hänen molempiin käsiinsä ja sanoi: "Oskar, minulla on huolia Lenoren vuoksi."
"Onko hän kipeä?" kysyi isä ällistyneenä.
"Hän on terve ja hyväsydäminen, mutta rohkeampi ja vallattomampi kuin hänen iälleen sopii."
"Hänhän on kasvanut maalla ja varttunut kelpo maalaistytöksi", vastasi parooni rauhoitellen.
"Mutta häneltä puuttuu hienoa tahdikkaisuutta ja tottumusta seurustelemaan vieraiden kanssa", jatkoi äiti paljastuksiaan. "Minä pelkään, että hän on vaarassa kehittyä eriskummalliseksi luonteeksi."
"No, sepä onnettomuus ei olisi kovin suuri", sanoi vapaaherra nauraen.
"Sen _suurempaa_ onnettomuutta ei olekaan meikäläisissä piireissä kasvaneelle nuorelle tytölle. -- Mikä seuraelämässä on silmiinpistävää, se käy pian naurettavaksi; pienikin eriskummallisuuden piirre hänen olemuksessaan voi turmella koko hänen tulevaisuutensa. Hänet täytyy pakottaa ottamaan enemmän vaaria itsestään, ja minä pelkään, ettei hän sitä täällä maalla voi oppia."
"Pitäisikö meidän sitten luopua lapsestamme, kenties vuosikausiksi, ja antaa hänen kasvaa naiseksi vierasten ihmisten parissa?" kysyi vapaaherra vastahakoisesti.
"Niin täytyy kuitenkin käydä", sanoi paroonitar totisesti, "ja minuun koskee kovasti, kun minun täytyy sanoa se sinulle. Hän on epäkohtelias ikäisilleen tytöille, häikäilemätön naisia kohtaan ja aivan liian rohkea miesten parissa. -- Voitko ajatellakaan Lenoren luontoista tyttöä hovielämässä?"
Sitä puoliso ei voinut ajatella, ehkäpä ei senkään vuoksi, että ruhtinashovi ei ole sellainen paikka, missä äkkiä varttuneet neitoset kirmaavat ympäri koulukirjat kainalossa ja leikkivät kissaa ja hiirtä.
"Kyllä hän siitä muuttuu", hän vihdoin virkkoi.
"Hän ei muutu", vastasi paroonitar hellästi, laskien kätensä miehensä olkapäälle, "niin kauan kuin se lemmikki kiitää isänsä kanssa ratsain viemärihautojen yli, vieläpä seuraa häntä ajojahdillekin."
"Minä en voi sietää sitä ajatusta, että kadottaisin molemmat lapsemme yht'aikaa näkyvistäni", sanoi isä suopeasti. "Se olisi sangen kovaa meille, kovinta ehkä sinulle itsellesi, kaikkein armahin kotityranni."
"Ehkä olisikin!" sanoi paroonitar hiljaa, ja hänen silmänsä kostuivat. "Mutta me emme saa ajatella itseämme, vaan ainoastaan lastemme tulevaisuutta."
Vapaaherra näki vaimonsa liikutuksen, veti hänet sydämelleen ja sanoi päättävästi; "Kuulehan, Elsbeth, kun me ennen puhelimme tästä ajasta, niin me ajattelimme Lenoren kasvatusta aivan toisenlaiseksi. Meidänhän piti itsemmekin asua talvet kaupungissa; sinun silmäisi edessä piti lapsen saaman viimeistä silitystä ja sitten astua seuraelämään Sinun ei tarvitsekaan hänestä erota. Me muutamme jo talveksi pääkaupunkiin."
Hämmästyneenä paroonitar nousi pystyyn. "Oskar hyvä!" huudahti hän liikutettuna. "Mutta -- anna anteeksi että tätä kysyn -- eikö sellainen oleskelu vaadi muussa suhteessa sinulta liian suurta uhrausta?"
"Ei", vastasi puoliso hilpeästi, "minulla on suunnitelmia, jotka tekevät minunkin läsnäoloni kaupungissa ensi talvena suotavaksi."
Hän kertoi niistä; ja muutto pääkaupunkiin oli päätetty asia.
4.
Aurinko oli jo painunut matalalle länteen, kun molemmat matkamiehet joutuivat pääkaupungin laitimmaisten talojen kohdalle. Ensin harvakseen seisovia yksinäisiä pikku rakennuksia, sitten isoja kesähuviloita, joita kukoistavat puutarhat ympäröivät; sitten pusertuivat talot lähemmäksi toisiaan ja kadut paarsivat ne syleilyynsä, ja niiltä nouseva pöly sekä ajopelien kolina pyrkivät tukkeamaan sankariltamme rinnan. Tuossa isojen ja pienten katujen vilinässä Anton olisi ollut aivan neuvoton, jollei hänen matkatoverinsa, joka kunnioituksesta Antonin parempaa takkia kohtaan oli pysytellyt hänen takanaan, olisi äänekkäillä "oikeaan" ja "vasempaan" huudoilla luotsannut häntä katujen kulmauksista. Mutta Veitel Itzigillä oli merkillinen mieltymys mutkaisiin syrjäkatuihin ja kapeihin jalkakäytäviin. Silloin tällöin hän matkatoverinsa selän takana nyökkäsi julkean tuttavallisesti ovenpielissä seisoville pyntätyille tytöille tahi kyömynenäisille ja pyöreäsilmäisille nuorille veitikoille, jotka kädet housuntaskuissa maleksivat katuja pitkin. Välistä hän sai tervehdykseensä vastaukseksi vetelän päännyökkäyksen, joka merkitsi: "taidat olla hyvä ihminen, mutta aivan pennitön"; mutta ylipäänsä hänen kohteliaisuutensa tapasi vain kylmää halveksintaa, jota likaisen syrjäkadun kuokkuri osaa ilmaista yhtä elävästi kuin komeitten kaupunginosain viiksiniekka teikari. Vihdoin kulkijamme poikkesivat eräälle pääkadulle, jonka varrella kohoavat pylväsportikoilla varustetut suuret talot ja upeat kauppapuodit ynnä hyvinpuettujen ihmisten vilinä antoivat tietää, että täällä ainakin oli hyvinvointi voiton puolella. He pysähtyivät erään korkean rakennuksen eteen. Itzig viittasi jonkinmoisella aralla hartaudella sen ovea ja sanoi kuivasti: "Tässä hän asuu, ja kohta sinustakin tulee yhtä ylpeä kuin noiden goijimien [kristittyjen] on tapana olla. Jos tahdot tietää, mistä minut tapaat, niin voit tiedustella Ehrenthalin liikkeestä Nahkurikujan varrella. Hyvää yötä!" Hän lähti vihellellen vetelehtimään katua alaspäin, katsahtamatta kertaakaan taakseen.
Sykkivin sydämin Anton astui eteiseen ja tunnusteli isänsä kirjettä povitaskustaan. Hän oli hyvin masennuksissa, ja hänen päänsä tuntui niin raskaalta, että hän olisi kernaimmiten istahtanut vähän levähtämään. Mutta tästä talosta tuntui lepo ja rauha olevan kaukana. Oven edessä olivat isot tavaravaunut, pihalla valtaisia tynnörejä ja tavarakääryjä, ja leveähartiaiset jättiläiset, joilla oli nahkaesiliina yllään ja lyhyt nostokoukku vyössä, kantoivat tikaportaita, helisyttivät rautavitjoja, pyörittivät tynnörejä ja köyttivät paksuja nuoria taidokkaisiin solmuihin. Keskellä tätä hyörinää kulki konttoriapulaisia, kynä korvan takana ja papereita kädessään, kiireisin askelin edestakaisin, ja sinipuseroiset kuorma-ajurit ottivat paperit, tynnörit ja tavarakääryt hoiviinsa sillä virallisen arvokkaisuuden sävyllä, joka on kaikkien tehtävästään vastuunalaisten ihmisten toimille luonteenomainen. Täällä ei todellakaan ollut aikaa eikä tilaa huoahtaa, Anton törmäsi tavarakääryjä vastaan, oli kompastua viputankoon, ja sai varoittavan huudon "katsokaa eteenne!" kahdelta nahkarintaiselta Enakin-pojalta, jotta parahiksi ennätti välttyä litistymästä pannukakuksi ison öljytynnyrin alle. Keskellä kaikkea tätä hyörinää ja vilinää seisoi nuori konttoriherra -- aurinkona, jonka ympäri tynnörit ja työmiehet ja ajurit kiertelivät tähtien tavoin -- hyvin päättäväisen näköinen ja tuimasanainen nuori herra, jolla oli mahtinsa valtikkana iso mustavärisivellin, jolla hän vuoroon maalasi jättiläishieroglyyfejä tavarakääryihin, vuoroon viittilöi käskyjään lastaajille. Tältä herralta Anton rohkeni soinnuttomalla äänellä kysyä liikkeen päämiestä ja sai siveltimenvarrella kiireisen opastuksen eteisen takapäässä sijaitsevaan konttoriin. Hidastellen hän kävi ovelle, sen ripaan tarttuminen vaati häneltä suurta ponnistusta -- jälkeenpäin hän vielä kauan muisti sen elävästi --, ja kun ovi aukeni aivan äänettömästi ja hän kynnykseltä katseli ison työhuoneen hämäryyteen, rupesi häntä niin pelottamaan, että hän töintuskin sai astutuksi kynnyksen yli. Hänen ilmautumisensa ei herättänyt paljonkaan huomiota. Puolisen tusinaa kirjureita kiidätti kyniään hirvittävän joutuisasti sinisillä paperiarkeilla, ennättääkseen saada viimeiset kirjeet valmiiksi ennen konttoriajan loppua ja postin sulkemista. Ainoastaan eräs lähinnä ovea istuva herra kohotti päätänsä ja kysyi kuivalla liikemiehen äänellä: "Mitä te haluatte?"