Part 29

Ehrenthal sanoi tämän kaiken sydämellisellä sävyllä, joka ei ollut tyyten valheellinen. Hänen tarjouksessaan ilmenikin todella suurta luottamusta. Monesti neuvoteltuaan Itzigin kanssa hän oli päättänyt uskaltaa esittää sen. Hän tiesi, että vapaaherra tuli vielä tarvitsemaan noiden kahdenkymmenen tuhannen taalerin lisäksi paljon muutakin pääomaa tehdastaan varten. Kauppiaankin etujen mukaista oli, että näiden summien saanti kävi helpoksi vapaaherralle. Ja hän luotti aatelismieheen; hänellä, liukkaalla ja ovelalla juonikolla, oli luja luottamus toisen aateliseen mielenlaatuun. Vaikkakaan Itzig ei olisi alituisesti huomauttanut hänelle tilanomistajan kunnioitettavasta luonteesta, ei hän itsekään olisi uskonut tästä mitään pahaa. Mitä hänen sielussaan vielä oli tilaa kunnioittavalle kiintymykselle toiseen lähimmäiseen, se oli kokonaan omistettu vapaaherralle. Tämä se oli jo kauan aikaa ollut hänen huolenpitonsa, hänen kateellisen valppautensa esine. Vapaaherrasta oli tuolle veijarille tullut samanlainen hellittävä kuin maamiehelle on peltonsa ja maalaisemännälle hänen lempielikkonsa. Myöskin emäntä on kiintynyt nelijalkaiseen suosikkiinsa, ylistelee sen hyviä puolia, katselee sitä hyvillä mielin, pitää sitä lajinsa parhaimpana, ja kun teurastuspäivä tulee, itkeä tirahduttaa hän ehkä kyynelpisarankin. Mutta kautta pyhän Antoniuksen, niin kipeätä kuin se häneen tekeekin, täytyy eläinparan kuitenkin kuolla!

* * * * *

Tällävälin sanoi Lenore alhaalla pihalla Bernhardille: "Haluttaako teitä lähteä puistoa katselemaan?" Bernhard seurasi vaitonaisena ja katsoi arkaillen ylimysneitiin, joka uhkamielisesti viskasi niskaansa ja näytti olevan sangen vähän huvitettu hänen seurastaan. Pyöreän nurmikentän reunalla, johon Anton oli kerran ollut niin ihastunut, Lenore pysähtyi ja näytti sorapolkua. "Tuolla se haarautuu, toinen haara vie lammelle ja toinen syvemmälle puutarhaan." Hän kohotti kättään kuin hyvästelläkseen vieraansa. Mutta Bernhard katseli kummissaan nurmikenttää, linnaa sen perällä ja torneja ja parveketta, jonne köynnösruusut kiertelivät, ja huudahti: "Tuon kaiken olen jo nähnyt jossakin, mutta täällä en ole vielä koskaan käynyt."

Lenore jäi seisomaan ja huomautti puolittain pilkallisesti: "Mikäli tiedän, ei talomme ole vielä koskaan käynyt kaupungissa; ehkä on toisia rakennuksia, jotka saattavat näyttää samanlaisilta."

"Ei", vastasi Bernhard koettaen muistella, "olen nähnyt juuri tämän linnan piirustettuna kuvassa, joka riippuu erään ystäväni seinällä. Hänenhän sitten täytyy tunteakin teidät", hän huudahti iloisesti, "vaikka hän ei ole siitä minulle mitään virkkanut."

"Mikä sen ystävänne nimi on?"

"Se on eräs herra Wohlfart."

Lenore käännähti vilkkaasti puhetoveriinsa. "Wohlfart? Onko hän konttoristina T. O. Schröterin siirtomaata varain ja maalaistuotteiden kaupassa? Sitäkö herraa te tarkoitatte? -- Ja hänkö on teidän ystävänne? Kuinka olette tullut hänen tuttavakseen?" kysyi hän ankarasti ja asettui Bernhardin eteen, kädet selän takana, aivan kuin opettaja, joka panee pienen oppilaansa tilille omenavarkaudesta.

Bernhard kertoi, miten hän oli tullut tuntemaan Antonin ja kuinka rakkaaksi tämä kelpo ystävä oli hänelle käynyt. Tällöin hän kadotti jonkin verran äskeistä hämillisyyttään ja neiti koko paljon kylmää ankaruuttaan.

"Vai niin, vai sellainen mies te olettekin", sanoi Lenore yhäti ihmeissään. "No, kuinka herra Wohlfart nykyään jaksaa? Kertokaa joutuin, miltä hän näyttää, pitääkö hän hauskaa? Hänellä on kai paljon tekemistä?"

Bernhard kertoi kaiken tietämänsä, ja kertoessaan hän kävi yhä kaunopuheisemmaksi. Lenore istahti ruusumajaan ja viittasi alentuvasti häntä istumaan vastapäätä. Bernhardin päätettyä hän sanoi ystävällisesti: "Jos herra Wohlfart on ystävänne, niin onnittelen teitä, sillä hän on hyvä ihminen; toivon, että tekin olette sellainen."

Bernhard vastasi hymyillen: "Kirjojeni parissa eläen minulla on perin vähän tilaisuutta osoittaa hyvää haluani tulla sellaiseksi. Minä elän aivan hiljaa itsekseni ja sirisen kuin sirkka näkymättömänä; maailman tuoksinassa minä tunnen itseni usein aivan hyödyttömäksi olennoksi."

"Paljosta lueskelemisesta minä en vain pitäisi", virkkoi Lenore. "Mutta teistä näkeekin, että oleskelette liian vähän ulkoilmassa. Tulkaahan nyt, herrani, niin kuljetan teitä ympäriinsä. Pankaa toki hattu päähänne."

Palvelija toi teetarjottimen ruusumajaan. Lenore ei huolinut teestä, mutta katseli hyväntahtoisesti, kuinka Bernhard särpi kuuman juoman niin kiireisesti kuin ritari "piiskaryyppynsä" naispalvelukseen joutuakseen. "Älkäähän sentään polttako suutanne", hän varoitti.

Hän kuljetti vieraansa puiston halki, niinkuin hän kerran oli kuljettanut Antonia. Bernhard oli suurkaupungin lapsi. Ei korkealatvaisissa puissa, ei ruohopenkereissä kukkareunuksineen eikä linnan somissa pikku torneissa ollut hänelle mitään ihasteltavaa; hänen katseensa riippui kiinni vain rinnalla astelevassa neitosessa. Oli kirkas syyskuun ilta. Laskevan päivän säteet lankesivat vinosti lehvien lomitse, piisorainen polku oli keltaisista valoläikistä ja tummista puunvarjoista kirjava kuin pantterintalja. Aina kun auringonsäde valahti puiden välistä Lenoren tukkaan, kimalteli se kuin kulta. Voimakkaan tytön ylpeä katse, hienopiirteinen suu ja hoikat jäsenet tenhosivat kerrassaan hiljaisen lukumiehen. Lenore nauroi ja näytti pieniä valkoisia hampaitaan, ja Bernhard oli hurmioissaan; Lenore taittoi oksan ja löi sillä polun varrella kasvavia pensaita, ja Bernhardista tuntui kuin notkistuisivat oksat ja lehdet valtiattarensa edessä maahan saakka.

He tulivat sillalle, joka puiston perällä vei pelloille. Muutamia pikku tyttöjä juoksi Lenoren luo, niiasi ja suuteli hänen kättään, ja hän vastaanotti kuin kuningatar tuon alamaistensa tervehdyksen. Kaksi pientä rasavilliä oli tehnyt pitkän ketjun voikukkien ontoista varsista lykkäämällä niitä toistensa sisään, ja nyt he asettuivat ketjuineen Bernhardin eteen ja vaativat häneltä tullia.

"Matkoihinne, veitikat!" huusi Lenore heille. "Kuinka voitte sulkea meiltä tien, tämä herrahan tulee linnasta. -- He oppivat kaikenlaista koirankuria vierailta työmiehiltä." Ja Bernhard tunsi ylpeästi kuuluvansa tänä hetkenä Lenoren läheisiin seuralaisiin. Hän otti lantin taskustaan ja lunasti itsensä vapaaksi. "Siitä on jo kauan, kun viimeksi näin tuollaisen ketjun", hän sanoi. "Hämärästi muistan pienenä poikasena istuneeni jossakin vihannassa paikassa ja asetelleeni varsia yhteen." Hän poimi muutamia voikukkia tien ohesta ja yritteli matkia lasten leikkihommaa.

"Ovatko oppineet herrat huvitetut tuollaisistakin lastenleikeistä?" kysyi Lenore hymyillen.

"Ovatpa tietenkin", vastasi Bernhard. "Minä olen myöskin asetellut akileian ja ritarikannuksen suippukantaisia kukkia sisäkkäin pyöreiksi seppeleiksi ja kuivannut ne kirjojeni välissä; sitten kuivasin lehtiä ja kokonaisia kasveja ja hankin itselleni herbaarion. Se, mikä meitä täyskasvuisina huvittaa, liittyy usein johonkin lapsuuden muisteloon. Lapsesta, joka kerran sai sattumalta käteensä kirjavia kristalleja, tulee kenties aikuisena mineraloogi, ja useampi kuin yksi kuuluisa matkustaja on Robinson Crusoen kautta johtunut tekemään suuret keksintönsä. Aina on huvittavaa huomata, millä tapaa jokin suuri mies on tullut selville elämäntehtävästään."

"Me naiset tarkastelemme koko elämämme ajan luontoa lasten tavalla", virkkoi Lenore; "me leikittelemme kiiltävillä kivillä ja kirjavilla kukilla vielä vanhoina päivinämmekin, aivan niinkuin nuo tyttöset tuossa. Ja taitoniekat käyttävät kaiken kykynsä jäljentääkseen meille kukkia ja kiviä, jotta meiltä ei koskaan puuttuisi leluja. -- Koska olette niin hyvin perillä lastenleikeistä, niin tuolla on teille jotakin", hän osotti tienvieressä kasvavaa isoa takkiaispensasta. "Oletteko koskaan laittanut itsellenne lakkia takkiaisista?"

"En", vastasi Bernhard pahojen aavistusten täyttämänä. "Sittepä saatte heti sellaisen", sanoi Lenore päättäväisesti. He kävivät takkiaispensaan luo, Bernhard poimi sen pyöreitä pumpuloita moniaan kourallisen ja ojensi ne Lenorelle. Tämä laittoi niistä pyöreän patalakin, jossa oli kaksi pientä sarvea edessä. "No pankaapas päähänne", sanoi hän armollisesti.

Bernhard piteli varovasti pientä hirviötä kädessään. "Yksinäni en uskalla tällaisessa esiytyä", hän esteli, "muuten linnut puunoksilla kirkuisivat minulle pahasti. Mutta jospa tekin laittaisitte itsellenne hilkan..."

"Ettehän voi vaatia, että minä panisin takkiaisia tukkaani", Lenore vastasi, "mutta muuten tapahtukoon tahtonne. Tulkaahan takaisin, niin näytän teille miten me tyttöinä laitoimme itsellemme lakkeja." Hän vei seuralaisensa erääseen kohtaan, missä pensaikon laidalla seisoi ryhmä auringonkukkia, mustine naamoineen ja keltaisine sateineen. Niistä hän leikkasi pienellä taskuveitsellä muutamia kukkia irti, lävisti niiden varret ja sitoi ne kypärin muotoiseksi päähineeksi, jonka asetti nauraen tukalleen. Tuo outo koriste antoi hänen kauniille kasvoilleen hurjanmoisen näön. "No, nyt on teidänkin pantava lakki päähänne", hän komensi. Bernhard totteli, ja hänen rehelliset ryppyiset kasvonsa, musta hännystakkinsa ja valkoinen kaulaliinansa näyttivät takkiaislakin alla niin eriskummallisilta, että Lenore ei voinut pidättää nauruaan, vaan koetti turhaan salata sitä nenäliinansa taa. "Te näytätte hirvittävältä." Bernhard otti päähineensä heti pois. "Tulkaa lammelle, niin saatte nähdä kuvaisenne vedenkalvosta."

Hän saattoi vieraansa siihen kohtaan, missä tehdasrakennukselle kaivettiin perustusta. Se oli kolkon näköinen paikka. Multaläjiä, tiilikasoja, puunrunkoja ja palkkeja makasi sikinsokin. Työmiehet viettivät vapaailtaa ja olivat jättäneet rakennuspaikan autioksi; vain moniaita kylän lapsia ryömi puiden välissä kooten lastuja äideillensä iltavalkeaa varten. Hiukan etempänä pistäytyi esiin lammikon lahdelma, jonka ranta oli tiheän viidakon paartama ja pinta vesiherneen peittämä. "Kuinka kolkolta täällä nyt näyttääkään", valitti Lenore. "Pensaita on katkottu ja puitakin vahingoitettu. Kaikki se johtuu tuosta rakennuksesta. Vierasten työmiesten takia me täällä enää harvoin käymmekään. Kyläläisten lapsetkin ovat käyneet paljon rohkeammiksi ja valinneet täältä itselleen leikkitanhuat, emmekä voi estää heitä siitä."

Samassa silmänräpäyksessä sujahti vene näkyviin viidakon mutkan takaa. Sen kokassa seisoi pieni pulloposkinen talonpoikaistyttö, horjahdellen hätääntyneenä veneen rivakassa liikkeessä, kun hänen hiukan vanhempi veljensä lykkeli sitä tangolla eteenpäin. "Katsokaahan vain", huudahti Lenore suuttuneena, "nuo junkkarit ovat ottaneet meidän veneemmekin. Joudutteko sieltä oitis rantaan!" Lapset säikähtivät huutoa, pojalta putosi tanko veteen, ja pikku tyttönen horjahti hädissään veneen laidan yli Ja putosi hervottomasti lampeen. Poika ajelehti veneessä avuttomasti pitkin lahdelmaa. Tyttösen putoamista seurasi kova huuto rannalta. "Pelastakaa lapsi!" huusi Lenore tuskissaan. Bernhard juoksi arvelematta veteen, yhtään ajattelematta ettei hän osannut ollenkaan uida, ja seisoi pian kainaloita myöten liejuisessa vedessä. Hän kurotteli käsiään sinnepäin, minne lapsi oli pudonnut, mutta matkaa oli vielä moniaan syltä. Tällävälin oli Lenore pujahtanut pensaan taa nopeasti kuin salama. Kohta joutui hän sieltä takaisin ja juoksi eräälle veteen urkenevalle rannan ulokkeelle. Syvältä vesiherneiden joukosta Bernhard katseli kauhun ja ihastuksen sekaisella hurmiolla neitosen ylvästä hahmoa. Eriskummallinen kukkaiskruunu koristi vielä hänen päätänsä, kevyt hame hulmahti tiukasti hänen ruumistaan vasten, kasvoilla oli päättäväinen ilme ja silmät tähystivät jäykästi siihen kohtaan, missä lapsen hamonen kohosi jälleen näkyviin. Hän heitti käsivarret korkealle päänsä yli ja syöksähti voimakkaalla hypyllä veteen. Seppele putosi hänen päästään, kun hän pitkin vedoin ui lasta kohti. Hän sai siepatuksi kiinni pikku hamoseen, teki sitten vapaalla kädellään vielä pari uintiliikettä ja saavutti veneenlaidan. Hän piteli siitä kiinni ja ponnisti kaikki voimansa saadakseen lapsen nostetuksi veneeseen, ja kun se oli onnistunut, tarttui hän veneen kiinnitysvitjoihin ja veti sitä perässään maihin. Kalpeana kuin kuolema oli Bernhard katsellut neidin toimia; nyt hänkin kahlasi rantaan, ojensi Lenorelle kätensä avuksi ja piteli toisella venettä paikoillaan. Lenore nosti tajuttoman lapsen syliinsä, Bernhard kantoi pojan rantaan, ja molemmat lähtivät juoksemaan kiireesti lähellä olevaan puutarhurin asuntoon, kaikista voimistaan parkuva poika kintereillään. Märkä puku tahmautui tiukasti Lenoren ruumiiseen, niin että sen ihanat muodot olivat hänen joutuisasti liikkuessaan miltei kuin verhotta nähtävinä hänen seuralaisensa juopuneelle katseelle, mutta siitä hän ei joutunut välittämään.

Bernhard yritti tunkeutua hänen kerallaan sisään puutarhurin pirttiin, mutta Lenore työnsi hänet sukkelaan ulos. Säikähtyneen tarhurivaimon avulla Lenore sitten riisui vaatteet lapsen yltä ja koetti hieromalla palauttaa tajutonta raukkaa jälleen henkiin. Sillävälin Bernhard ulkopuolella nojautui ovea vastaan vilusta kalisevin hampain ja silmät palaen hurjasta mielenliikutuksesta kuin tuliset hiilet. "Elääkö lapsi vielä?" hän huusi suljetun oven läpi.

"Elää", huusi Lenore pirtistä vastaan.

"Jumalan kiitos!" huudahti Bernhard ja löi kätensä yhteen; mutta se jumaluus, jota hän sinä hetkenä ajatteli, oli sisällä oleva ihana nainen, jonka suloista hänen oli äsken sallittu nähdä enemmän kuin koskaan kenenkään toisen miehen. Kauan hän seisoi oven takana väristen kylmästä ja unelmoiden onnesta, kunnes karkeaan villaiseen hameeseen ja liiviin puettu korkea hahmo astui ulos pirtistä. Se oli Lenore, tarhurin vaimolta lainaamassaan vaatekerrassa, vielä väsyneenä ponnistuksistaan, mutta iloinen hymy huulillaan. Aivan lumottuna Bernhard tarttui kiihkeästi hänen käteensä ja suuteli sitä suutelemistaan, ja vähällä piti, ettei hän polvistunutkin jumalattarensa edessä.

"Tepä näytätte kauniilta, hyvä herra", sanoi Lenore hilpeästi. "Nyt te varmaankin kylmetytte."

Bernhard näyttikin eriskummalliselta, seistessään hänen edessään likomärkänä ja vaatteet liejun ja vesiherneiden peittäminä. "En minä kylmästä mitään tiedä", hän huusi, vaikka vilu puistattikin häntä.

"Joutuin sisään pirttiin", komensi Lenore. Hän avasi oven ja huusi emännälle: "Antakaa tälle herralle miehenne vaatteita, jotta hän saa muuttaa päältään. -- Tuolla kamarissa saatte pukeutua."

Bernhard juoksi kamariin, jonne tarhurinvaimo kantoi hänelle vaatteita mitä kiireessä löysi. Kotvan kuluttua astui hänkin, maalaispojaksi muuttuneena, ulos pihamaalle, niissä Lenore asteli kiireisesti edestakaisin ilta-auringossa. "Joutukaa nyt kanssani linnaan", sanoi neiti, puhuen jälleen entiseen alentuvaan suojelijan sävyyn.

"Tahtoisin vielä kerran nähdä lapsen", pyysi Bernhard. He palasivat pirttiin ja astuivat vuoteen ääreen, jossa lapsi makasi. Väsynein silmin tämä katsahti noihin ryppyisiin nuoriin kasvoihin, jotka kumartuivat suutelemaan häntä. "Se on erään päiväpalkkalaisen lapsi kylästä", sanoi tarhurinvaimo. Bernhard laski salaa Lenoren selän takana kukkaronsa vuoteeseen.

Nopein askelin riensivät Lenore ja Bernhard linnalle päin, missä Ehrenthal jo odotti vaunujensa vieressä kärsimättömästi poikansa paluuta ja sanomattomaksi ällistyksekseen tunsi tarhurinrengissä oman Bernhardinsa.

"Tuokaa tälle herralle viitta", sanoi Lenore palvelijalle, "häntä palelee. -- Kääriytykää siihen hyvin, muuten saatte kauan muistella oloanne vesiherneiden parissa."

Ja kauan Bernhard sitä muistelikin. Hän kääriytyi viittaan ja painautui vaunujen nurkkaan; kylmää kylpyä seurasi polttava kuumuus, rajusti myrskysi veri hänen suonissaan. Hän oli nähnyt maailman ihanimman naisen, hän oli elänyt jotain sellaista, jonka rinnalla kaikki hänen pergamenttinsa runolliset kuvat kalpenivat omaa mitättömyyttään. Häveten hän muisti, kuinka neuvoton ja avuton hän itse oli ollut, ja kuinka hän kaulaa myöten vedessä oli katsellut sankarittarensa päättäväisyyttä ja ripeyttä. Vain lyhyitä vastauksia hän kykeni antamaan isänsä kysymyksiin. Siten istuivat isä ja poika melkein vaitonaisina vierekkäin, kylmä juonikkuus ja tulinen intohimo. Molemmat olivat tällä matkalla saavuttaneet sen päämäärän, jota heidän sydämensä olivat niin kauan himoinneet -- isä kiinnitysoikeuden tuohon kauniiseen maatilaan, poika seikkailun, joka antoi hänen elämällensä uuden sisällyksen.

Vapaaherran tilalla uusi tehdasrakennus yleni hyvin hitaasti korkeuteen, Ehrenthalin rahakaapissa täyttyi vapaaherran korulipas nopeasti hänen velkakirjoistaan ja uudesta hypoteekkikirjasta, ja sillä aikaa kuin Bernhardin raihnas ruumis kauan kitui kylmän kylvyn jalkavammoja, ui hänen sielunsa mielikuvituksen makeilla aalloilla.

10.

Eräänä iltapäivänä kirjeenkantaja toi konttoriin Finkin nimelle osotetun ja mustalla sinetillä varustetun kirjeen. Fink avasi sen ja lähti ääneti huoneeseensa. Kun häntä ei kuulunut palaavaksi, kiiruhti Anton huolestuneena hänen luokseen. Hän tapasi ystävänsä istumassa sohvassa, pää käsiin painuneena.

"Oletko saanut surullisia tietoja?" kysyi Anton.

"Setäni on kuollut", Fink vastasi. "Hän, ehkäpä New Yorkin Wallstreetin [tärkein liike-elämän katu New Yorkissa, jonka varrella ovat useimmat pankit, rahamiesten konttorit ja pörssilaitokset] rikkain mies, lensi eräällä liikematkalla ilmaan muutaman Missisippi-laivan höyrykoneen mukana kattilan räjähtäessä. Hän oli taipumattoman jäykkä mies, mutta minulle hän osoitti omalla tavallaan paljon hyvyyttä, ja typerän nulikan tavoin maksoin sen kiittämättömyydellä. Tämä ajatus tekee minulle hänen kuolemansa katkeraksi. Sitäpaitsi tuo tosiasia vaikuttaa määräävästi tulevaisuuteenikin."

"Pitääkö sinun lähteä pois meiltä?" kysyi Anton peljästyneenä.

"Huomenna lähden matkoihini. Isäni on nimitetty vainajan pääperilliseksi; minulle tämä on määrännyt länsivaltioissa sijaitsevat maa-alueensa. Setäni oli suuri maakeinottelija, ja siellä odottaa minua vaikeat ja sekavat asiat, joita minun on koetettava järjestää. Senvuoksi isäni tahtoo, että lähtisin niin joutuin kuin mahdollista New Yorkiin, ja itsekin huomaan, että perillisen persoonallinen läsnäolo on siellä tarpeen. Isäni on yht'äkkiä ruvennut suuresti luottamaan minun huolellisuuteeni ja liikemiestaitooni. Luehan itse hänen kirjeensä."

Anton epäröi ottaa kirjettä vastaan. "Lue sinä vain, Anton", sanoi Fink alakuloisesti hymyillen, "meidän perheessämme eivät isä ja poika kirjoittele toisilleen mitään helliä salaisuuksia." Anton katsahti kirjeeseen ja sattui lukemaan seuraavan kohdan: "Ne oivalliset todistukset, jotka herra Schröter on antanut sinun käytännöllisestä kyvystäsi ja sinun tarkkanäköisyydestäsi liikeasioissa, antavat minulle aihetta pyytää, että itse lähtisit sinne. Siinä tapauksessa antaisin mukaan avuksesi herra Westlockin meidän liikkeestämme."

Anton laski vaieten kirjeen pöydälle, ja Fink kysyi: "Mitäs sanot kiitoksesta, jota isäntämme jakelee minulle niin anteliaasti? Kuten tiedät, on minulla jonkin verran syytä uskoa, etten ole erityisesti hänen suosiossaan."

"Ja sittekin pidän kiitosta ansaittuna ja hänen arvosteluaan oikeana", vastasi Anton.

"Yhdentekevää, mistä syystä se on annettu", sanoi Fink; "joka tapauksessa se ratkaisee minun kohtaloni. Minusta tulee nyt maanomistaja meren tuolla puolen, jollaiseksi olen kauan halunnutkin päästä. -- Ja meidänkin täytyy nyt erota, rakas Anton", hän jatkoi ja ojensi ystävälle kätensä. "En luullut, että se näin pian tulisi kysymykseen. Mutta vielä me näemmekin jälleen toisemme."

"Ehkäpä", virkkoi Anton surullisesti ja puristi lujasti nuoren perillisen kättä. "Mutta lähdehän nyt herra Schröterin puheille, hänellä on ensimmäisenä oikeus saada tietää, että sinä eroat paristamme."

"Hän tietää sen jo, sillä hänkin sai kirjeen isältäni."

"Sitä enemmän hän odottaa, että käyt puhumaan hänen kanssaan."

"Oikeassa olet, lähtekäämme siis!"

Anton kiirehti työpaikalleen, ja Fink kävi peräkonttorin takana olevaan johtajan pieneen huoneeseen. Kauppias astui vakavana häntä vastaan, ja ilmaistuaan arvokkaalla tavalla osanottonsa hän sanoi: "Itsestään on selvää, että tästä hetkestä alkaen teidän sopimuksenne liikkeeni kanssa on purkautunut; niinä päivinä, joina vielä viivytte täällä, pyydän teitä pitämään itseänne taloni vieraana, jolle olen hyvin kiitollinen hänen edellisestä toiminnastaan minun palveluksessani, Painakaa puuta, herra von Fink, ja puhelkaamme levollisesti, voinko ehkä vielä olla teille joksikin avuksi."

Fink vastasi sohvankulmasta yhtä kohteliaaseen sävyyn: "Isäni minun tulevaisuudestani antamat määräykset käyvät, niin hyvin yhteen minun omien tulevaisuudentoiveideni kanssa, että minun on lausuttava kiitokseni teidän myötävaikutuksestanne asiassa. Teidän minusta antamanne arvostelu on ollut edullisempi kuin mitä monenkin seikan perusteella olen voinut odottaa. Jos te todella olitte niin tyytyväinen minuun, niin minua ilahduttaisi kuulla se teidän omasta suustanne."

"En ollut vallan, herra von Fink", vastasi kauppias tyynesti. "Te ette ole ollut täällä oikealla paikallanne. Se ei kuitenkaan saanut estää minua arvostelemasta, että teillä on erinomainen kyky toisenlaiseen, paljon suurisuuntaisempaan toimintaan. Te osaatte mainiosti määräillä ja taivuttaa toisia ihmisiä tahtoanne tottelemaan, ja teillä on tavaton tahdonvoima ja toimintatarmo. Sellaiselle luonteelle ei konttoripulpetti ole oikea paikka."

Fink kumarsi. "Siitä huolimatta minun velvollisuuteni olisi ollut hoitaa kunnolla sekin paikka; tunnustan itse, etten sitä ole aina tehnyt."

"Te tulitte tänne tottumattomana säännölliseen työhön, mutta viime kuukausien aikana teitä ei olisi paljonkaan erottanut tavallisesta konttoristista. Senvuoksi, ja koska olen vakuutettu, että te luonteenne mukaisesti ette niin hyvin sovellu kauppiaaksi kuin tehtailijaksi, olen isällenne antanut teistä sellaisen lausunnon kuin annoin."

"Arveletteko todellakin minun ominaisuuksieni perusteella, että sopisin paraiten tehtailijaksi?" kysyi Fink ja kiitti kumartaen kauppiaan hyvästä ajatuksesta.

"Sen sanan laajimmassa merkityksessä", vastasi herra Schröter. "Kaikenlainen toiminta, joka luo uusia arvoja, on viimekädessä tehtailijan toimintaa; sitä pidetään kaikkialla maailmassa tavallaan ylimyksellisenä. Meidän kauppiaitten asiana on saattaa nuo arvot kansanomaisiksi."

"Siinä mielessä yhdyn kernaasti teidän käsitykseenne", vastasi Fink ja nousi paikaltaan.

"Teidän lähtönne tulee olemaan suuri tappio eräälle ystävällemme", sanoi kauppias, saattaessaan perillistä ovelle.

Fink pysähtyi ja sanoi sukkelasti: "Antakaa hänen lähteä minun kanssani Amerikkaan. Hänessä on miestä luomaan siellä onnensa."

"Oletteko jo puhellut hänen itsensä kanssa tästä asiasta?" kysyi kauppias.

"En."

"Sittenpä en tahdo salata teiltä epäröintiäni. Wohlfart on nuori, ja vaatimaton ja säännöllinen toiminta sisämaankaupan alalla tuntuu minusta olevan tarpeen vielä monien vuosien mittaan hänen luonteensa kehitykselle. Muutenhan te tiedätte, ettei minulla ole vähäisintäkään oikeutta vaikuttaa millään tapaa hänen vapaaseen päätökseensä. En häntä mielelläni menettäisi; mutta jos hän on itse vakuutettu siitä, että hän teidän läheisyydessänne ollen luo nopeammin onnensa, niin en tahdo asettua sitä vastustamaan."

"Sallitteko minun hetikohta kysyä häneltä itseltään?" pyysi Fink.

Hän huusi Antonin johtajan konttoriin ja sanoi hänelle: "Anton, minä olen pyytänyt herra Schröteriä laskemaan sinut minun mukaani. Minulle olisi erittäin tärkeätä saada sinut kanssani; tiedäthän, että olen kiintynyt sinuun, yhdessä me pääsisimme noissa uusissa oloissa kelpo lailla eteenpäin, ja itse saat määrätä ehtosi, joiden perusteella lähdet kanssani. Herra Schröter myöntää sinulle vapaan päättämisoikeuden."

Anton seisoi ymmällään ja mietiskellen; nuo yht'äkkiä hänen eteensä purkautuvat tulevaisuudenkuvat näyttivät hyvin hymyileviltä; mutta hän tyyntyi nopeasti, katsahti johtajaan ja kysyi tältä: "Oletteko tekin sitä mieltä, että teen hyvin jos lähden?"